Search

Turkulainen sairasti 1600-luvulla tautia, sjuka, eikä lähteissä kerrota useinkaan sairauden tarkempaa laatua. Sairaita ja heidän parantajiaan mainitaan silti jatkuvasti kaupunkia koskevissa lähteissä, sillä sairaus esti saapumasta oikeuden eteen tai matkustamasta, aiheutti perheelle ja naapureille vaikeuksia, tai viranomaisten oli mietittävä sopivia torjuntakeinoja epidemian uhatessa. Kodeissa harjoitetun parantamisen rinnalla Turussa oli vuosisadan aikana vähintään viitisenkymmentä ammattimaista parantajaa sekä lisäksi puoliammattimaisia kansanparantajia, jotka tekivät sairaanhoitotyötä korvausta vastaan. Keskityn tässä artikkelissa lähiluvun ja mikrohistoriallisen näkökulman kautta Turun 1600-luvun sairaanhoitoon liittyviin tiloihin ja parantajiin, sekä sairaiden kohteluun paikallisyhteisössään. Tässä artikkelissa esitetyt toimintamallit olivat pääosin käytössä myös muualla Ruotsin valtakunnassa, sillä samat hoitotyötä harjoittaneet ammattiryhmät toimivat koko sen alueella, ja niitä koskevat säännöt ja ohjeet annettiin keskushallinnon toimesta Tukholmassa. Along with the healing practiced at homes, there were at least fifty professional healers in Turku during the seventeenth century, as well as semi-professional folk healers who practised medical treatment for compensation. Entries regarding medical treatment can be found on the court records of the Turku Magistrate. Depending on wealth, one could rely on bathers, barbers, farmacists, army barbers and medical professors of the Academy of Turku. At least some of the patients belonging to all social groups allowed the use of white magic in healing work. Healing was a comprehensive process that used both the various skills of healers and the possibilities offered by religion and magic. The operational models presented in this article were mainly used in other parts of the Swedish realm too, as the same professional groups practiced nursing throughout its territory, and the rules and instructions concerning them were issued by the central administration in Stockholm. Medical care throughout the seventeenth century was marked by the emergence of professional groups according to different professional association rules. They were closely monitored by both the crown and the church. However, this did not mean the disappearance of more traditional ways, but institutional improvement, i.e. side by side with folk healing.

1800-luvulla kirjoilla oli esineinä vielä rahallista ja yhteiskunnalliseen statukseen liittyvää arvoa, ja omistajan kuolema aloitti yleensä vain uuden luvun kirjan elämässä. Tutkin kuolinpesien kirjakokoelmien kohtaloja käyttämällä esimerkkinä erästä 1800-luvun lopun tapausta, jossa leskipastorska Pihl antoi kotikirjastonsa kirjoja helsinkiläiselle Minerva-antikvariaatille myytäväksi. Mikrohistoriallinen esimerkki kertoo perheenjäsenen kuolemantapauksen vaikutuksesta eri sukupuolten ja sukupolvien kirjanomistukseen. Tarkastelen, miten säätyläisperheissä, kuten pappisperheissä, yhtäkkinen kuolema muutti kirjojen omistussuhteita, ja kuinka perheen sisällä miesten ja naisten suhtautuminen kirjallisuuteen ja lukemiseen erosivat toisistaan. Hyödynnän tutkimuksessani biografista ja mikrohistoriallista menetelmää sekä kirjahistorian lähestymistapoja. Kulkutaudin uhriksi joutuneen perheenisän äkillinen poismeno muutti kotitalouden sisäistä dynamiikkaa merkittävästi sen osalta, millaista kirjallisuutta haluttiin säilyttää perheen kotikirjastossa. Tarkastelemassani kirjakokoelmassa oli pitkälti kyse miehen ammattikirjallisuudesta, leimallisesti pappismiehen lukemistosta, jota vaimo ei ymmärrettävästi samalla tavalla tarvinnut omissa tehtävissään. Syyt luopumiseen olivat todennäköisesti osin myös taloudelliset perheen elättäjän kuoltua. Kirjallisuuden lukeminen ja omistaminen oli yhä 1800-luvun lopulla hyvin sukupuolittunutta. In the 19th century books still had monetary value and they expressed a family’s social status, and the death of their owner usually just started a new chapter in a book’s life. I analyse the des-tinies of the book collections of death estates by using as example case from the late 19th century, when Mrs. Pihl, a pastor’s widow, gave books from her home library to the antiquariat Minerva in Helsinki to be sold. This microhistorical example shows the impact of the death of a family member on the book-owning of different genders and generations. I consider how a sudden death in estate families, such in the families of the clergy, changed the ownership of books, and how the attitudes of men and women to literature and reading differed within the family. In my research, I utilize biographical and microhistorical methods and the approaches of book history research. The sudden death of the father, who was the victim of an influenza pandemic, significantly changed the internal dynamics of the household as to what kind of literature was desired to be kept in the family’s home library. The book collection studied here consisted mainly of the husband’s profes-sional literature, the typical reading of a clergyman which, understandably, was not needed by his wife in the same way in her own duties. The reasons for giving these volumes up were likely also partly economic due to the death of the family provider. Reading and owning literature was still clearly gendered at the end of 19th-century Finnish society. peerReviewed

Epidemioiden historiallinen tutkimus painottaa usein kirjallisia lähteitä, mutta tartuntataudit ovat olleet ihmisten seuralaisina esihistoriallisista ajoista lähtien. Käsittelemme artikkelissa esihistoriallisten epidemioiden tutkimuskeinoja. Keskitymme muinaisten taudinaiheuttajien luonnontieteellisiin analyysimenetelmiin ja arkeologisessa aineistossa näkyviin epidemioiden epäsuoriin vaikutuksiin. Epidemioilla voi olla demografisia, poliittisia, sosiaalisia, uskonnollisia ja taloudellisia vaikutuksia, vaikka myös muut tekijät voivat laukaista kriisejä. Mahdollisista kriiseistä kertovat ilmiöt ovat usein monitulkintaisia, mutta minkä tahansa kriisiajanjakson tunnistaminen voi johtaa myös epidemian jäljille, sillä epidemiat liittyvät tyypillisesti muihin väestökriiseihin. Myös ilmastotekijät vaikuttavat tautien esiintymiseen. Esitämme, että arkeologisen aineiston monitieteisellä tutkimuksella voidaan tehdä päätelmiä kriisien kokonaisvaikutuksista ja että paras tapa esihistoriallisten epidemioiden tutkimukseen on kiinnittää huomiota sekä laajoihin että paikallisiin, pienimuotoisiin ilmiöihin ja arkeologisen aineiston piirteisiin monesta eri näkökulmasta. Historical research of epidemics often emphasises literary sources, but infectious diseases have accompanied humans since prehistoric times. This article discusses the ways prehistoric epidemics can be identified and studied. We focus on scientific analyses of ancient pathogens and the indirect impact of epidemics that may be visible in archaeological material. Epidemics can have demographic, political, social, religious and economic impacts, although other factors can also trigger similar crises. The phenomena are often complicated and challenging to identify and interpret. However, identifying any period of crisis in prehistory can also lead to the identification of an epidemic, since epidemics are typically linked to other population crises. Climate factors may also influence the emergence of diseases. The interdisciplinary study of archaeological data allows conclusions to be drawn about the overall impact of crises. Thus, the best way to study prehistoric epidemics is to focus on both large-scale and local, small-scale phenomena., Historical research of epidemics often emphasizes literary sources, but infectious diseases have accompanied humans since prehistoric times. This article discusses the ways prehistoric epidemics can be identified and studied. We focus on scientific analyses of ancient pathogens and the indirect impact of epidemics that may be visible in archaeological material. Epidemics can have demographic, political, social, religious and economic impacts, although other factors can also trigger similar crises. The phenomena are often complicated and challenging to identify and interpret. However, identifying any period of crisis in prehistory can also lead to the identification of an epidemic. Epidemics are typically linked to other population crises. Climate factors may also influence the distribution of certain diseases. The interdisciplinary study of archaeological data allows conclusions to be drawn about the overall impact of crises. The best way to study prehistoric epidemics is to focus on both large-scale and local, small-scale phenomena.

Artikkelissa analysoidaan seuranäytelmiä, joita ajan kielenkäytössä kutsuttiin laulunsekaisiksi kansannäytelmiksi. Aineisto koostuu lähes kolmestakymmenestä suomenkielisestä teatterikappaleesta, jotka ovat ilmestyneet vuosien 1885 ja 1914 välisenä aikana. Varsinkin lyhyiden teatterikappaleiden kohdalla kysymys oli käyttökirjallisuudesta, jonka suhteen tekijöillä ei ollut suuria taiteellisia tavoitteita. Samantapaiset juonet, henkilöasetelmat ja laulut toistuvat tekstistä toiseen. Vaikka lehdistössä kritisoitiin suulliseen kulttuuriin kuuluneita, erityisesti nuorison suosimia rekilauluja, niillä oli näytelmissä useita funktioita. Laulujen avulla karakterisoitiin henkilöhahmoja, ilmaistiin tunteita ja kuvattiin nuorten seurustelukulttuuria. Artikkelin keskiössä on ”laulusekaisten kansannäytelmien” historiallisten, kulttuuristen ja sosiaalisten kontekstien tarkastelu. Osa teksteistä sisältää isänmaata ja kotiseutua ylistäviä lauluja, mikä kertoo tekstien lomittumisesta kansanvalistuksen ja kansakunnan rakentamisen projekteihin.

1930-luvulla suomen- ja ruotsinkielisten välinen kielikiista saavutti huippunsa. Samalla vuosikymmenellä kielikiistassa ajauduttiin myös väkivallankäyttöön. Tämä tapahtui vuosina 1933–1937 Helsingin keskustassa ruotsalaisuuden päivän yhteydessä syntyneissä mellakoissa. Artikkelissa kuvataan, mitä sanomalehdet mellakoista kirjoittivat. Erosivatko lehtien näkemykset mellakoiden syyllisistä ja miten? Artikkelin pääaineistona on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä 1930-luvulta. Vaikka 1930-luvun kielitaistelusta on kirjoitettu lukuisia teoksia, tässä artikkelissa keskitytään ensimmäistä kertaa systemaattisesti juuri ruotsalaisuuden päivänä Helsingissä tapahtuneisiin mellakoihin ja siihen, kuinka suomalainen lehdistö niihin reagoi.

Tässä artikkelissa tarkoitukseni on pohtia suomalaissaksalaisia kulttuurisuhteita 1920-luvulta saksalaisen taidehistorioitsija Gustav Paulin (1866–1938) ja hänen toimiensa kautta. Pohdin muun muassa sitä, millainen vaikutus ja merkitys Paulin järjestämillä Ateneumin saksalaisen taiteen näyttelyllä lokakuussa 1922, Kalannin alttarikaapin osto- ja restaurointiaikeilla 1922–1925 sekä suunnitelmilla suomalaisesta taidenäyttelystä Saksassa 1926–1927 oli laajemmin Suomen ja Saksan välisille suhteille. Artikkelissa tarkastellaan ja analysoidaan Paulin ja suomalaisten välistä kirjeenvaihtoa, joissa käsitellään esimerkiksi saksalaisen taidenäyttelyn syntyprosessia ja siihen vaikuttaneita seikkoja, kuin myös Paulin mielikuvaa ja vaikutelmia vastaitsenäistyneestä Suomesta ulkomaalaisen silmin. Tarkoitukseni on osoittaa, miten Paulin toiminta Suomessa voidaan nähdä osana suomalaissaksalaisten suhteiden edistämistä ja positiivisen mielenlaadun osoittamista maalle, jolle suomalainen poliittinen eliitti koki olevansa kiitollisuuden velassa., In this article I’m examining the activities of a German art historian Gustav Pauli and his activities in Finland during the 1920´s. In the following pages I will discuss the meaning and the purpose of the Great Exhibition of German Art in the Ateneum Art Museum in 1922, the conservation of the Kalanti Altarpiece during 1922-1925 and the plans to arrange a Finnish art exhibition in Germany later in the 1927, in which Pauli played a major part. As a material I’m using the correspondence that Pauli had with the Finnish officials as well as with the German envoys in Helsinki. The insights that we get from the writings of Pauli open a hole new view to Finland as a nation and cultural entity, seen through a foreigner. My aim is to reveal and emphasize the contribution that Pauli had to the relationships between Finland and Germany during the turbulent and fascinating years between the world wars.

Tarkastelen tässä artikkelissa suomalaisten siirtolaisten elämää Michiganin ”Copper Countryn” alueella Pohjois-Amerikassa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Arkistovalo-kuvat valottavat suomalaissiirtolaisten kokemuksia vieraassa maassa ja sitä, kuinka he ilmaisivat identiteettiään alueella. Käytetty teoria, proteesinen muisti, korostaa ensinnäkin teknologian, tässä tapauksessa valokuvien, tärkeyttä integraation välineenä. Toisaalta pro-teesinen muisti korostaa nykypäivänä teknologian, kuten juuri valokuvien, tärkeyttä työka-luna: valokuvat välittävät menneisyydestä tietoa empatiaa herättävällä tavalla. Siirto-laisuudessa on tiettyjä yleismaailmallisia piirteitä, joita esiintuomalla voitaisiin herättää hyödyllistä keskustelua tästä poliittisesti painavasta aiheesta. Empatian kautta voitaisiin luoda yhteyksiä myös nykysiirtolaisuuteen ja ymmärryksen lisäämiseen maahantulijoita kohtaan., This paper examines the lives of Finnish immigrants in the Michigan Copper Country region in America through local historical photographs and oral histories. The focus is on the question of how the Finns expressed their identity in a new country. The theory used, prosthetic memory, reflects on how photography as technology helped the immigrants to imagine themselves as part of the new culture. The photographs also reveal how the immigrant might have viewed their new surroundings. There are certain universal tendencies about immigration and integration and this paper argues that the images of Finnish immigrants’ lives can elicit empathy for their experiences that could be harnessed in Finnish museums to make links to current migration and increase discussion on this politically relevant topic.

Artikkeli tarkastelee haaksirikkoja 1700-luvun Suomenlahdella pääasiassa Helsingin kaupunginarkistossa säilytettävien ja kapteenien antamien meriselitysten perusteella. Muina lähteinä on käytetty ns. sukellusraportteja, huutokauppapöytäkirjoja ja karttoja. Vuonna 1703 perustetun Pietarin jälkeen laivaliikenne Suomenlahdella kasvoi merkittävästi, ja vuosisadan lopulla idän suuntaan meni jo noin tuhat laivaa vuodessa. Haaksirikoilta ei vältytty. Heikkoja tulimajakoita oli vain muutama ja nekin Hiidenmaan Kõpua lukuun ottamatta itäisellä Suomenlahdella. Merenkulun historiassa riskiä on yritetty hallita monin keinoin. Periaatteena on ollut keskiajalta lähtien sen jakaminen eri tavoin. Alusten omistuksen ohella purjepinta-alaa alettiin jakaa 1450-luvulla useammalle mastolle. Haaksirikoista suurin osa sattui syksyllä, kun oli pimeää ja tuulista. Laivat joutuivat vastatuuleen luoviessaan vaikeuksiin ja ajoivat karille Suomenlahden uloimpien kivien kohdalla. Usein laivat joutuivat palaamaan takaisin pitkiä matkoja jopa lähtösatamaan. Haaksirikon jälkeen paikalle tullut sukelluskomppania lievensi toteutuneen riskin seurauksia ja oli näin samalla eräänlainen riskinottokynnystä alentava vakuutus. Kartat ja navigointivälineet kehittyivät 1700-luvun kuluessa. Riskiä pystyttiin vähentämään, mutta ylivoimaisille luonnonvoimille tai pimeydelle ei voitu mitään. Vasta viivasuoraan konevoimalla liikkuneet höyryaluksen lisäsivät vähitellen meriturvallisuutta. Höyrylaivoissakin oli kuitenkin vielä pitkään purjeet kaiken varalta. The article focuses on 18th century shipwrecks and risk management in the Gulf of Finland using sea protest (maritime declarations) as its primary sources. These documents, given by captains at the Magistrates court, are held in the Helsinki City Archives. Secondary sources are the diving reports, court records, auction protocols, and sea charts. The passage to St Petersburg (est. 1703) in the Gulf of Finland can be considered one of the most important crossroads of international shipping in the 18th century. The increase in the volume of shipping led to several shipwrecks per year. The level of infrastructure concerning sea safety was low, e.g there were very few lighthouses. Risk management was based on dividing up the ownership of the ship as well as increasing the number of masts (from one to three) and sails. Most shipwrecks took place in autumn when it was dark and stormy. Sailing close to a strong wind caused difficulties for captains and ships. When tacking many ships became stranded on the outermost skerries of the Finnish archipelago. Charts and navigational instruments improved during this century, but it was not until the arrival of steamships that sea safety significantly improved. However, even steamers had sails in the beginning – just in case.

Tutkin artikkelissani 1890-luvun tunnekulttuuria sukupuolen ja luokan näkökulmasta ottaen tarkastelukohteeksi suomalaisten sanoma- ja aikakauslehtien tekstit. Tutkin lehtijutuista käsityksiä ärtymyksen kaltaisista tunteista ja vertaan niitä saman aikakauden ärtyneisiin yleisönosastokirjoituksiin. Vertailun avulla voidaan hahmottaa miten käsitykset ja asenteet näkyivät 1890-luvun julkisuudessa käytännön tasolla. Artikkeli valottaa sukupuolten ja luokkien hierarkiaa ja valtasuhteita, mutta myös laajempia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia rakenteita. Osoitan, että aikakauden tunnekulttuuri rakentui sukupuolen ja luokan näkökulmasta vahvasti luterilaisen kasvatusperinteen ja sääty-yhteiskunnan arvojen pohjalle, mutta toisaalta havainnollistan myös tunnenormien vähittäistä muuttumista. Molemmilta sukupuolilta odotettiin tunnehillintää, mutta käytännössä sitä edellytettiin ainoastaan naisilta. Taustalla vaikuttivat myös biologiset perusteet, nainen katsottiin tunteellisemmaksi ja tunnetaidoiltaan kehittymättömämmäksi kuin mies. Ristiriitaisesti naisen tuli kuitenkin hallita tunteitaan paremmin kuin miesten. Naisten ei tullut ilmaista ärtymystään perheen ja yhteiskunnan hyvinvoinnin vuoksi. Tämä käsitys näkyi yleisönosastoilla, joissa ei julkaistu naisiin viittaavilla nimillä juuri yhtään ärtynyttä kirjoitusta. Miehet sen sijaan ilmaisivat ärtymystä sosiaaliseen asemaan katsomatta, mutta työväentaustaisia kirjoittajia saattoi uhata syyttely ja häpeä tai jopa työn tai omaisuuden menetys. Ärtymys liittyi paitsi vääryyden kokemuksiin, myös kunnian säilyttämiseen. Kunnia oli miehille tärkeä tunne ja omaisuus, joka oli uhattuna sekä ylhäältä että alhaalta päin, henkilökohtaisesti ja kollektiivisesti. Seuraavan vuosikymmenen yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymisen juuret olivat nähtävissä 1890-luvun yleisönosastoilla eri ihmisryhmien vastakkainasettelussa, jatkuvissa kiistakirjoituksissa, oikeuden hakemisessa sekä rahvaan puolelta avoimen ärtymyksen ilmaisuna.

Teot tartuntatautien voittamiseksi heijastavat yhteiskunnan arvoja sekä kansalaisten ja päättäjien välisen luottamussuhteen tilaa. Reaktiot ja toimintatavat kumpuavat terveyspolitiikan traditioista, jotka kytkeytyvät kiinteästi ymmärrykseen siitä, kenen tai minkä syyksi sairastavuus tai kuolleisuus yhteiskunnassa tulkitaan. Yksilönvastuu ja yhteiskunnan yksilön toimintaan kohdistama kontrolli ovat epidemioiden ja pandemioiden taltuttamisen keskiössä. Terveyspolitiikan motiivien ja yhteiskunnallisten ulottuvuuksien näkökulmasta on tärkeää kysyä, kenen tehtäväksi kansan terveys on mielletty eli millainen rooli yksilölle ja yhteiskunnalle on historian eri vaiheissa annettu. Artikkeli osoittaa, että suomalainen aids-politiikka noudatti uutta 1980-luvulla vakiintunutta terveyspoliittista suuntausta, jossa pääpaino oli yksilön käyttäytymisen ja yksilönvastuun korostamisessa kollektiivisten, kontrollia ja rajoituksia painottaneiden toimien sijaan. Kovaääniset, moralistiset pelkoreaktiot tai lääkäriprofession ambitiot eivät muuttaneet terveyspolitiikan laajaan tulkintaan perustunutta viranomaislinjaa, jota poliittinen päätöksenteko tuki., Actions to overcome communicable diseases reflect the values ​​of society and the state of trust between citizens and decision-makers. Reactions and practices stem from health policy traditions that are inextricably linked to a societal understanding of who or what causes morbidity or mortality. Individual responsibility and society's control over the individual's activities are at the heart of controlling epidemics and pandemics. Regarding the motives and social dimensions of health policy, it is important to ask who is responsible for public health, and what roles the individual and society have been given at different stages in history. The article shows that Finnish AIDS policy followed a health policy trend established in the 1980s, in which the main emphasis was on accentuating individual behavior and individual responsibility instead of collective control and discipline. Moralistic reactions or the ambitions of the medical profession had little influence on Finnish AIDS policy which was based on a broad interpretation of public health and supported by political decision-makers.

Seppo Keräsen ja Kari Soverin Lintujen paratiisi -näyttely 1977 oli varhainen värivalokuvien näyttely Suomessa. Luontovalokuvillaan se osallistui ajan ympäristökeskusteluun ja liittyi 1970-luvulla lisääntyneeseen luontovalokuvausharrastukseen. Artikkelissani sijoitan sen mustavalkoisen ja värillisen valokuvauksen konteksteihin kiinnittäen huomiota erityisesti värin merkityksellistymisen ja vaikuttamisen tapoihin, joissa teknisillä ja materiaalisilla tekijöillä on osuutensa. Mustavalkoisiin valokuviin liittyneet käytännöt ja arvot pyrkivät yhdistämään ne totuudellisuuteen ja luotettavuuteen, kun taas kaupallisuus ja viihteellisyys leimasivat julkisia värivalokuvia. Kaikkein yleisin värivalokuvauksen ala, perhevalokuvaus, ei ollut arvostettua, koska se yhdistyi henkilökohtaiseen ja tunteikkuuteen. Värien yhdistyminen länsimaisessa kulttuurissa tunteisiin ja aistimellisuuteen ei sekään ollut omiaan vahvistamaan värikuvien totuudellisuutta, vaikka värien välittämä informaatio olikin luonnontuntemuksen kannalta tärkeää. Toisaalta värillisten kuvien mieltyminen realistisiksi ja arjessa opittuja havaitsemisen tapoja noudattaviksi teki niistä helposti lähestyttäviä. Tämä oli oleellista tavoiteltaessa luonnonsuojelullista vaikuttavuutta, vaikka samalla se toi mukanaan vähempiarvoiseksi mielletyksi populaarikulttuuriksi luokittelemisen vaaran. Luontokuvien tiedollisen, teknisen ja esteettisen tason korostaminen pyrki sijoittamaan luontokuvat ensisijaisesti totuudellisen dokumentaarisuuden piiriin, mutta vaikuttavuus edellytti myös tunteisiin vetoamista.

Artikkeli käsittelee kävelemistä 1800-luvun alun Suomen maantiellä sekä kaupungissa. Kävelemistä tarkastellaan artikkelissa ensisijassa mikrotason ilmiönä, yksilön kirjoittamana kokemuksena. Lähdemateriaalina artikkelissa hyödynnetään Anders Johan Sjögrenin (1794–1855) päiväkirja-aineistoa. Vuonna 1813 Sjögren käveli noin 26 peninkulman pituisen matkan kotiseudultaan Iitistä Turkuun aloittaakseen yliopisto-opinnot. Tämän yksittäisen kävelyn lisäksi Sjögren merkitsi päiväkirjaansa arkista liikkumistaan Turussa opiskeluvuosiensa aikana. Sjögrenin kävelyrutiinien kautta artikkeli nostaa esille kävelemisen historiaa koskevassa tutkimuksessa vähemmän käsitellyn arkisen ja toisteisen kävelemisen.

Tämä artikkeli käsittelee kirjojen liikkumista Itä-Suomessa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Tutkimusaineistona on kolme kirjakokoelmaa tai niistä laadittua perukirjaa: pappi Anton Ulrik Rönnholmin (1787–1862) sekä kauppias Johan Friedrich Hackmanin (1755–1807) ja Johan Sigfrid Ignatiuksen kirjakokoelmat (1749–1831). Kirjakokoelmien kartuttamista ja kirjoihin tehtyjä merkintöjä seuraamalla voidaan havaita ylirajaiset yhteydet ja havainnollistaa aiemmin vähemmän tutkittuja materiaalisia ja kulttuurisia yhteyksiä. Kirjojen liikkeitä tutkimalla osoitetaan, että itäsuomalaiset kirjakeräilijät liittyivät tiiviisti saksankieliseen urbaaniin kosmopoliittiin ryhmään, joka 1800-luvun alkupuolella muotoutui Itämeren ympärysalueella ja keskisemmässä saksankielisessä Euroopassa. Kirjat olivat liikkuva tiedon materiaalinen käyttöliittymä, jonka historiaa tutkimalla saadaan uutta tietoa tiedonkulun sekä materian ja ihmisten liikkumisesta.

Tämä artikkeli käsittelee oppineiden liikkumista Viipurin alueella Anders Cederwallerin kirjapainon painaman saksankielisen sanomalehden ilmoitusmateriaalin pohjalta. Viipurissa vuosina 1823–1832 ilmestynyt Wiburgs Wochenblatt -lehti palveli aikanaan erilaisia päämääriä. Se julkaisi uutisten, artikkeleiden ja kaunokirjallisten tekstien lisäksi viranomaisten tiedonantoja ja matkustajalistoja, sekä myös ihmisten omia ilmoituksia, jotka liittyivät kaupunkiin tuloon tai kaupungista lähtemiseen. Sanomalehteä käyttivät monet ryhmät, kuten kauppiaat, käsityöläiset ja kiertävät teatteriryhmät, mutta myös liikkuvat yksityisopettajat, kuten tanssinopettajat ja kieltenopettajat, jotka eivät olleet kiinnittyneet mihinkään instituutioon, vaan joille liikkumisella ja kokemuksella eri maissa työskentelystä oli tärkeä rooli osana ammattitaitoa. Ihmisten liikkumisen myötä levinneet varhaisen lehdistön ylirajaiset käytännöt, kuten sanomalehti-ilmoitukset, auttavat ymmärtämään sitä, miten varhaiset sanomalehdet eivät vain toimineet liikkumisen valvonnan ja rajoittamisen välineinä, vaan varsinkin luku- ja kirjoitustaitoiset oppineet hyödynsivät niitä eri tavoin liikkumisessa: niiden avulla tuotiin näkyväksi liikkumisen verkostoja, hyödynnettiin julkisuutta ja luotiin kontakteja.

1900-luvun alussa historioitsijat Martti Kovero ja J. R. Danielson-Kalmari kirjoittivat Savon ja Karjalan läänin viranomaisten vakavista väärinkäytöksistä 1800-luvun taitteessa. Läänin ylimmät virkamiehet olivat keränneet isojako- ja verollepanotoimitusten varjolla asukkailta kohtuuttoman suuria maksuja sekä kantaneet verotuloja itselleen. Seudun hallinto oli joutunut alennustilaan ja talouselämä vaikeuksiin. Sittemmin historian professori Matti Klinge on pitänyt edellä mainittuja kuvauksia liioiteltuina. Klingen mukaan alueen väärinkäytökset olivat oire yhteiskuntaa modernisoivien maanomistus- ja verouudistusten läpiviennin haasteista kaskiviljelysalueilla. Artikkeli analysoi oikeudenkäyntiaineistojen avulla tämän korruptioskandaalin taustoja ja selvitysprosessin etenemistä. Savon ja Karjalan läänin uudeksi maaherraksi vuonna 1803 nimitetty Olof Wibelius sai tehtäväkseen siivota läänin hallinto. Wibelius onnistui tehtävässään, vaikka väärinkäytöksiä selvittäneet syyttäjät, tuomarit ja itse maaherrakin joutuivat jatkuvan häirinnän kohteiksi. Syynä olivat omalaatuiset lojaaliussuhteet, joita erilaiset laittomat sopimukset olivat luoneet vanhan virkakunnan ja asukkaiden välille. Vaasan hovioikeus tuomitsi keväällä 1806 edellisen maaherran ja lääninhallituksen virastojen johtajat ankariin rangaistuksiin. Artikkeli luo aiempaa kokonaisvaltaisemman kuvan kustavilaisen ajan oikeuslaitoksen keinoista ja mahdollisuuksista puuttua läänin korkeiden virkamiesten vakaviin väärinkäytöksiin. Mittavan rikosvyyhden analyysi mahdollistaa kokonaistulkinnan siitä, kuinka aluehallintoon oli muodostunut virkamiesjohtoinen varjoyhteiskunta. Se oli pystynyt toimimaan vuosien ajan keskitetyn valtiovallan ulkopuolella ja noudattanut omia, lakiin perustumattomia sääntöjään. Tämä oli yksi seuraus keskushallinnon komentosuhteiden hämärtymisestä ja viranomaisten toiminnan keskitetyn valvonnan heikkenemisestä kustavilaisella ajalla.

Artikkeli käsittelee ennen muuta huonon hallinnon ja korruption määrittelyä ja tunnistamista Ruotsin valtakunnan itäisen osan tärkeimmässä kaupungissa Turussa 1620–1630-luvulla. Tarkastelu keskittyy ennen muuta kauppias, pormestari, linnankreivi ja alikäskynhaltija Erik Antinpoika Knapeen (n. 1580–1634) ja hänen toimintansa aiheuttamiin reaktioihin kaupunkiyhteisössä. Korruption yleinen määritelmä lähtee tavallisimmin siitä, että kyse on julkisen vallan tai luottamuksen enemmän tai vähemmän vakavasta väärinkäytöstä. Korruptiota on myös esimerkiksi lahjusten vastaanottaminen ja tarjoaminen sekä julkisten varojen tuhlailu tai kavaltaminen. Huonon hallinnon tunnusmerkistöön puolestaan liittyy monenlaisia velvollisuuksien ja tehtävien laiminlyöntejä sekä muun muassa luottamuksellisen tiedon sopimaton hyödyntäminen ja suosikkijärjestelmän ylläpito. Erik Antinpoika Knape mahdollistaa aikakauden vielä muotoutumassa olleiden toimintatapojen analyysin ja sen, kuinka asioita ylipäätään saatettiin viranomaisten tietoon, kuinka ongelmia selvitettiin ja millaisin tuloksin. Samalla pohditaan toimintatapojen muutoksia (tai vastaavasti pysyvyyksiä) pidemmälläkin aikavälillä. Erik Antinpoika Knapen toiminnan analyysi paljastaa 1600-luvun ensimmäisten vuosikymmenten viranhoidon ongelmakohtia ja tilanteita, joissa liikuttiin huonon hallinnon ja jopa korruptionkin harmaalla alueella. Silti hänen jo monista titteleistäkin suoraan näkyvä tehtäväkentän laajuus viittovat siihen, ettei aikakaudella ollut ylitarjontaa kruunun tehtävien hoitoon soveltuvista henkilöistä. Knapen kuoleman jälkeen tilanne alkoi väistämättä muuttua, kun lääninhallinnon uudelleenjärjestelyjen, entisestään tehostuneen valtiollisen veronkannon ja koulutusjärjestelmän kehityksen myötä pystyttiin rekrytoimaan entistä enemmän myös muodollista koulutusta saaneita miehiä hoitamaan viranomaistehtäviä. Silti vanhat käytänteet tuskin poistuivat, mutta monista ongelmista voitiin nyttemmin saada aiempaa paremmin selkoa.

Artikkelissa käsitellään korruption ja huonon hallinnon tutkimusta menneisyydessä, ennen kaikkea Ruotsin ja Suomen yhteisen historian ajalla. Tarkoituksena on antaa tämänhetkisen tutkimustiedon valossa yleiskuva siitä, mitä teemasta tällä hetkellä tiedetään sekä pohtia tulevan tutkimuksen mahdollisuuksia, ongelmia (mukaan luettuna lähdekriittiset vaikeudet) sekä vastaisen tutkimuksen lähestymistapoja.

Tässä artikkelissa keskitymme tarkastelemaan, miten Suomen sisällissodan hävinneen puolen rooli sodassa, kokemukset ja muistaminen on huomioitu suomalaisessa yhteiskunnassa eri aikakausina. Lähestymme aihetta kolmesta näkökulmasta. Tarkastelemme ensin, miten punaiset on huomioitu historiantutkimuksessa ja kouluopetuksessa. Sen jälkeen pohdimme, miten punaisten kokemuksia on käsitelty taiteissa, kuten kirjallisuudessa, elokuvissa ja teatterissa. Kolmanneksi nostamme esiin, miten punaisia on muistettu, niin julkisesti kuin yksityisesti. Artikkelimme kannalta keskeisiä työkaluja ovat historiapolitiikan, muistin politiikan, historiakulttuurin ja historiatietoisuuden käsitteet. Sisällissotaa koskevassa historian tuottamisessa historiapolitiikka on aina vahvasti läsnä. Joku tai jotkut päättävät, millaiset tulkinnat historiantutkimuksessa ja kulttuurissa ovat kulloinkin hyväksyttäviä. Vuoden 1918 jälkeen nämä tulkinnat olivat voittajien sanelemia, mikä on universaali ilmiö. Samoin sodan jälkeen punaisia kohtaan harjoitettiin vahvaa muistin politiikkaa. Hävinneitä ei kirjoitettu mukaan kansalliseen kertomukseen tasavertaisina kansalaisina ja myös heidän oikeuttaan harjoittaa julkista muistamista rajoitettiin. Historian käyttö oli selkeää vallan käyttöä. Sisällissodan jälkeen sodan julkista muistamista hallitsi voittajapuoli vuosikymmenten ajan ja häviäjien oli tyydyttävä muistelemaan omia menetyksiään yksityisesti, perheen, työyhteisön tai työväenliikkeen keskuudessa. Tänä päivänä tilanne on melkeinpä kääntynyt vastakkaiseksi. Valkoisten perintöä ylläpitäviä järjestöjä ja yhdistyksiä on edelleen olemassa useita kymmeniä, mutta vaikka punaisilla ei vastaavia järjestöjä enää ole, punaisten kokemusten käsittely on näkyvämpää kuin valkoisen puolen. Sisällissodan kokeneiden sukupolvi on kuollut, mutta ylisukupolvinen muistaminen jatkuu vahvana ja näkyy eri tavoin niin taiteissa kuin muissa yhteyksissä.

Suojeluskunnat lakkautettiin syksyllä 1944 Neuvostoliiton vaatimuksesta ja välirauhansopimuksen nojalla. Etenkin suojeluskunnissa toimineet kokivat lakkautuspäätöksen epäoikeudenmukaiseksi, ja syntyi halu ylläpitää suojeluskunta-, lotta- ja suojeluskuntiin kiinteästi liittyneen sotilaspoikajärjestön perinnettä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suojeluskuntien lakkauttamisen jälkeen tehtyä, suojeluskuntaperheen eri jäseniin liittyvää perinnetyötä eli järjestöihin liittyvän kulttuuriperinnön säilyttämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella yhtäältä perinnekentän muotoutumista eli perinnetyön organisoitumista eri järjestöihin. Toisaalta tarkastelun kohteena ovat perinnetyön sisällöt eli se, mitä toimia perinnekentällä on tehty kulttuuriperinnön siirtämiseksi. Tutkimuksen kolmantena ulottuvuutena on perinnetyön aineellinen ulottuvuus, eli minkälaista esineistöä tai aineistoa perinnekentän toimijat ovat tuottaneet perinnekentän tarpeisiin. Näiden kolmen ulottuvuuden avulla pyritään luomaan kokonaiskuva perinnetyön kehityksestä sodanjälkeisistä ajoista nykypäivään. Tutkimuksen aikahorisontti ulottuu vuodesta 1944 eli suojeluskunta- ja lottajärjestön lakkauttamisesta nykypäivään.Tutkimus avaa merkittäviä näkökulmia kansallisen maanpuolustushistoriallisen yhdistyskentän muotoutumiseen ja maanpuolustushistoriallisen kiinnostuksen ja perinnetyön merkityksen kasvuun viime vuosikymmeninä sekä yleensä perinnetyön merkitykseen suomalaisessa yhteiskunnassa.

This article examines the material and socio-cultural mechanisms by which everyday urban and rural walking is controlled, regulated, limited, or affected, as seen through the lens of nineteenth century visual arts with support of literary and historical accounts. Inspired by the interdisciplinary research on walking, I discuss three cases of different cultural and historical backgrounds and examine therein the instances in which the experience of walking cannot fully take place, or its movements are shaped or controlled by real or imaginary forces, either external or internal, or even by other modes of transportation: 1) C. G. Carus’ socially constrained travelling in Italy in 1828, leading up to his painting Erinnerung an Neapel, 2) the history of the Pont Neuf and the use and regulation of Paris footways through lithographs and ‘impressionist’ paintings in the Third Republic, and 3) the motif of the ‘riukuaita’ (round-pole fence) in lithographs, landscape paintings and photographs during the Golden Age of Finnish Art. Thus, art objects are considered as both artworks and historical documents that illuminate the imaginary and actuality of historical events related to migration, bordering processes, and control of mobility.

Analysoin artikkelissani maaseutuväestön liikkuvuutta 1840-luvun aikana kahdessa maaseutupitäjässä: Hämäläisessä Hollolassa ja karjalaisessa Jaakkimassa. Lähdeaineistona toimivat niin kutsutut annettujen todistusten diaarit, joihin papit kirjasivat muistiin heiltä pyydetyt erilaiset todistukset. Lähdeaineisto antaa kuitenkin vain tilaisuuden hahmottaa liikkuvuuden rajoja, sillä kirkon hallintoarkistoon kuuluvia annettujen todistusten diaareja ei ole pidetty tai säilynyt kovinkaan monesta seurakunnasta. Artikkelissani kysyn, ketkä yleensä lähtivät liikkeelle oman kotipitäjän ulkopuolelle, miksi ja millaisin todistuksin? Samalla selvitän liikkuvuuden kontrollointiin liittyviä yleisiä seikkoja ja annettujen todistusten luonnetta. Kahden erilaisen seurakunnan vertailu paljastaa hyvin erilaisen kuvan 1840-luvun liikkuvuudesta: Karjalasta oli totuttu kulkemaan Pietarissa, Hämeestä ja Hollolasta väki kävi Helsingissä etsimässä tilapäisiä työtilaisuuksia. Maaseutuväestön erilaisiin liikkumissuuntiin vaikuttivat niin muuttorajoitukset kuin lähtöpitäjien taloudelliset ja sosiaaliset seikat sekä maantiede. Suomi ei ollut yhtenäinen maa.

Artikkelissa takastellaan suomalaisten SS-miesten värväysmotivaatiota, rintamakokemusta ja sodan jälkeistä vaikenemista Thomas Kühnen esittämien aseveljeyttä koskevien havaintojen valossa. Haave rintamamiehen kokemuksesta ja aseveljeydestä toi suomalaiset SS-miehet yhteen, aseveljeys kantoi heidät läpi jaettujen vaarojen ja kauhujen, ja aseveljeys sitoi lopuksi SS-miehet yhteen sodan jälkeen suljettuun piiriin, josta ei kunniakoodin mukaan ollut lupa kertoa ulospäin asioita, jotka saattaisivat toiset aseveljet huonoon valoon. Värväysmotivaation yhteydessä tarkasteluun nousee myös ilman isää kasvaneiden SS-meisten huomattava osuus. Isättömät nuorukaiset hakeutuivat SS-joukkoihin, jotka tarjosivat heille miehistä auktoriteettia ja yhteenkuuluvuutta aseveljeyden muodossa.

Jatkosodan jälkeen vuonna 1945 säädettyyn maanhankintalakiin kuului kielipykälä, joka rajoitti suomenkielisen siirtoväen asutustoimintaa ruotsin- ja kaksikielisissä kunnissa. Pykälä ja sen merkitys nousivat 1945–1946 merkittävän keskustelun alaisiksi, etenkin pääministeri J .K. Paasikiven taistellessa pykälän puolesta. Artikkelissa käydään läpi kielipykälän syntyyn johtanutta keskustelua, pykälän perusteella laadittuja sijoitussuunnitelmia ja kielipykälän muita vaiheita. Artikkeli perustuu vähän käytettyihin J. K. Paasikiven ja maatalousministeriön asutusasiainosaston arkistojen asiakirjoihin. Tarkemmassa tutkimuksessa useat asiaan vaikuttaneet tahot osoittautuvat huomattavasti moniulotteisemmiksi ja ongelmia ennakoivimmiksi kuin on uskottu. Kielipykälä ja sen perusteella tehdyt sijoitussuunnitelmat olivat jo omana aikanaan hyvin tulkinnanvaraisia, mikä johti pitkään kiistelyyn ja konkreettiseen asutustoiminnan hidastumiseen. Tämä vaihe on huonosti tunnettu osa sodan jälkeistä asutustoimintaa, mikä on johtanut historiantutkijoita useisiin väärintulkintoihin. Keskeistä oli tulkinta epäselvän pykälän sanamuodon merkityksestä ja tätä seurannut kiistely siitä, saisiko kuntiin sijoittaa suomenkielistä siirtoväkeä 2 % vai 4 % puitteissa. Samalla kiisteltiin myös siitä, koskiko kielipykälä vain suurempia tilamuotoja vai myös pienempiä. Käytännössä kielipykälän ankarin, toteutunut versio esti yli 10 000 suomenkielisen evakon asuttamisen maanhankintalain nojalla. Maanhankintalain kanssa samaan aikaan suunniteltu maankäyttölaki osoittaa, että asutusviranomaiset pitivät maanhankintalakia selvästi poikkeuslakina asutuslainsäädännössä, eivät sen jatkumona, ja osasivat ennakoida tulevaisuutta yllättävän hyvin. Tämän lainsäädännön yhteydessä ruotsinkieliset yrittivät laajentaa asutustoimintaa rajoittavan kielipykälän myös muuhun asutuslainsäädäntöön., Land Acquisition Act, which was enacted in 1945 to settle evacuees and other groups of people, included the a language paragraph which restricted the amount of Finnish speaking internally displaced persons, which could be settled into Swedish speaking and bilingual municipalities. Paragraph and its meaning were debated in 1945–1946, especially when prime minister Paasikivi struggled for the paragraph. This article studies the discussion surrounding the paragraph, the Settlement Plans made according to the paragraph and other phases of the paragraph. Article is based on previously less studied archive material. In closer inspection many relevant participants turn out to be more multifaceted and they also were able to predict future problems more than is believed. Language paragraph and settlement plans made according to it were ambiguous, which lead to long debates and prolonging of actual settlementing. This phase is less known by historians. Interpretation of paragraphs unclear meaning was pivotal, as well as the followed discussion if the Finnish speaking population could increase by 2 % or 4 %. Debate also considered if the smaller dwelling sites were included into the amounts. Because stricter 2 % was verified, approximately over 10 000 Finnish speaking evacuees had to be settled elsewhere.

Artikkeli käsittelee naisten välisen ystävyyden konfliktien historiaa 1870-luvun loppupuolella kolmen Tammisaaren opettajaseminaarista valmistuneen, kansakouluopettajana työskennelleen ystävättären kirjeenvaihdon kautta. Tutkimus pureutuu sivistyneistön naisten ystävyyssuhteissa ilmenneisiin epäonnistumisiin ja erimielisyyksiin sekä tapoihin, joilla näitä kitkatilanteita pyrittiin neuvottelemaan. Keskushenkilöt Minna Forss o.s. Rancken (1848–1931), Maria Candolin o.s. Johansson (1849–1935) ja Alma Husberg (1850–1905) tutustuivat ja ystävystyivät yhteisten opintovuosiensa aikana opettajaseminaarissa. Ystävysten välille solmitut siteet joutuivat ensi kertaa koetukselle, kun vastavalmistuneet opettajat jättivät opinahjon turvan ja muuttivat opettamaan eri puolille Suomea. Yhdessäolon harvinaistuessa kirjeenvaihto muuttui oleellisimmaksi ystävyyden ylläpidon keinoksi. Maantieteellinen etäisyys ja kirjalliseen muotoon sidottu kommunikaatio toivat kuitenkin ystävyydelle monenlaisia uusia haasteita, joiden seurauksena entisten seminaarilaisten suhteet kriisiytyivät jo muutama vuosi työelämään astumisen jälkeen. Naiset saivat huomata, että ystävyydelle asetetut odotukset eivät aina kohdanneetkaan todellisuutta täysin vaivattomasti. Kommunikaation katkokset, väärinkäsitykset ja kuohuvat tunteet vaikeuttivat etäystävyyden navigointia ja johtivat lopulta jopa yksilön maailmankuvaa horjuttaviin pettymyksiin.

Artikkelissa selvitetään, miten tietäjä-hahmot esitetään 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta kerätyssä folkloristisessa aineistossa. Aineistoa lähestytään kvalitatiivisen tekstianalyysin kautta. Esitän, että pohjanmaalaiset ruotsinkieliset uskomustarinat tietäjistä pohjautuvat vakiintuneisiin vernakulaareihin uskomuksiin, jotka ovat samankaltaisia länsieurooppalaisen cunning folk-mallin kanssa. Uskomusaineistossa esiintyvät tietäjähahmot olivat yhteisön jäseniä, jotka paransivat sairauksia, löysivät kadonneita esineitä, ihmisiä ja eläimiä sekä harjoittivat vahingoittavaa magiaa. Artikkeli tarjoaa uutta tietoa vähän tutkitusta uskomusperinteestä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Tietäjiin liitettyjä vernakulaareja uskomusmalleja voidaan hyödyntää myös muiden ruotsinkielisten alueiden perinteen tutkimuksessa. Artikkelissa tarkastellaan myös sitä, oliko tietäjäperinne katoamassa ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta perinteenkeräyksen aikaan uskomustarinoiden perusteella. Tulokset osoittavat, että ruotsinkielisellä Pohjanmaalla tietäjäperinne oli vakiintunut osa paikallista folklorea., This paper examines the cunning folk tradition in Swedish-speaking rural Ostrobothnia according to textual folklore material collected at the turn of the 19th and 20th centuries. Qualitative text analysis is used as a method to survey narratives from the region. I argue that Ostrobothnian Swedish-language folk legends about cunning folk are based on established vernacular beliefs that are similar to the Western European model. Consistent with prior research, the cunning folk of the Swedish-Finnish folk legends were members of the community who were able to heal illnesses, find stolen property and practise malevolent witchcraft. The article offers new localised information about vernacular beliefs in Swedish-speaking Ostrobothnia that are often overlooked. Models of vernacular beliefs about cunning folk can be applied to source material from other Swedish-speaking regions in Finland. This article also addresses the question of whether this tradition was in decline at the turn of the 20th century. The results show that there was an established model for the cunning folk as part of local folklore.

Artikkelissa käsitellään ns. maallisten arkkiviisujen tuottamista, myyntiä ja kulutusta Suomessa 1870-luvulta vuosisadan alkupuolelle saakka sanoma- ja aikakauslehtikirjoitusten, fiktion ja muistitietoaineiston valossa. Tarkastelun kohteena ovat viisunikkarit ja arkkiveisujen myyjät sekä laulujen kuluttajat. Arkkiveisujen tuottaminen ja kulutus liittyvät kysymykseen siitä, miten perinteisen muistitietoon, puhuttuun ja kuultuun perustuvan kansankulttuurin rinnalle nousi kirjallinen – tai pikemminkin suullis-kirjallinen – kulttuuri.

Artikkelissa tarkastellaan, miten perheenjäsenet reagoivat, kun poikaa syytettiin esiaviollisesta suhteesta 1600-luvun Ruotsissa. Tutkitut tapaukset osoittavat, että poikien, äitien ja isien toimijuus määrittyi sukupuolen, iän ja sen suhteen, mikä heidän asemansa oli perheessä. Lisäksi heidän toimijuuteensa vaikutti sääty ja perheen asema säädyn sisällä. Poikien toimijuus ja argumentointi tuomioistuimessa rakentuivat patriarkaaliselle kuuliaisuudelle vanhempia ja Jumalaa kohtaan. Nuoruus elämänvaiheena loi näiden miesten toimijuudelle raamit, jota he hyödynsivät parhaalla mahdollisella tavalla. Vanhempien toiminta poikien esiaviollisten suhteiden selvittämisessä oli kytköksissä sekä sukupuoleen että säätyyn. Papistoon ja ylempään porvaristoon kuuluneet naiset toimivat aktiivisesti tuomioistuimen ulkopuolella ja heidän miehensä ottivat asian hoitoonsa, kun se siirtyi oikeuteen. Miehille oli tyypillistä toimia tuomioistuimissa patriarkaalisen hierarkian edellyttämällä tavalla. Samaan aikaan alemman porvariston naiset toimivat aktiivisesti sekä tuomioistuimissa että niiden ulkopuolella. Meidän tulisikin analysoida uuden ajan alun toimijuutta intersektionaalisesti ja ottaa huomioon henkilön ikä, aviosääty, asema kotitaloudessa sekä sääty ja asema säädyn sisällä., In this article, I study how family members in seventeenth-century Sweden responded when a son had committed a crime of indecency. The studied cases show that the agency of sons, mothers and fathers depended on their gender, their age and their position within a family but also on their estate and position within the estate. The agency and argumentation of sons was built on the patriarchal understanding of obedience to their elders, to God and to parents. Youth as a phase of life created the framework for the agency of these men, which they made use of the best way they could. The actions of parents concerning their sons’ premarital affairs were conditional to both gender and to their estate. Wives of clergy and higher bourgeoisie operated actively outside the legal courts, when the matter was brought to the court of law, their husbands took charge in dealing with the issue. It was typical in the actions of men to comply with the patriarchal hierarchy and to operate within its limits. At the same time, the women of the lower bourgeoisie operated actively in both the legal court and outside it too. Thus, we should analyse family dynamics and the agencies of different family members intersectionally by considering person’s age, marital status, position in a household, and estate.

Artikkelini tavoite on tutkia inkerinsuomalaisen muistitietoa omasta ja ryhmänsä pakkosiirrosta Leningradin piirityksestä eri puolille Siperiaa toisen maailmansodan aikana. Kysyn, millaisia olivat muistitiedon kertomukset pakkosiirrosta. Aineistonani käytän kahdenkymmenen vuosina 1941–1942 karkotetun inkerinsuomalaisen henkilöhistoriallista haastattelua. Analysoin kertomuksia vastakertomuksen käsitteen avulla. Esitän ensiksi, että pakkosiirrettyjen inkerinsuomalaisten haastateltujen kertomukset pakkosiirrosta olivat usein vastakertomuksina neuvostovallan toimia vastaan, jotka leimasivat suomalaiset vihollisiksi ja toteuttivat epäinhimillisellä tavalla suomalaisten pakkosiirrot kaukaisiin paikkoihin alkeellisiin oloihin. Karkotetut kärsivät syrjinnästä, nälästä, sairauksista, pakkotyöstä ja surkeista elinoloista kuolleisuuden ollessa korkea. Toiseksi esitän, että inkerinsuomalaisten muistitieto sisälsi myös myönteisiä kertomuksia Siperiassa eletystä ajasta vastoin inkerinsuomalaisten hallitsevaa kärsimyskertomusta tai tutkijoiden luomaa kuvaa siitä. Paikallisten ihmisten apu ja paikoin parempi ruokatilanne pelastivat monen hengen. Muistitieto nosti esille neuvostoarjen kohenemisen monissa karkotuspaikoissa 1940-luvun kuluessa, mutta samalla haastateltavat kuvasivat totalitaristisen neuvostojärjestelmän edelleen ongelmalliseksi.

Artikkelissa analysoidaan 1980-lukua käsittelevän suomalaisen historiantutkimuksen ja presidentti Mauno Koiviston muistelmien pohjalta muodostuvia historiakuvia. Lähtökohtana artikkelissa on arkikäsitykseen pohjautuva vuosikymmenjaottelu, jonka avulla tarkastellaan historiantutkimuksen kohdistumista 1980-luvun eri aihepiirien tutkimukseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita merkittäviä rakenteellisia muutoksia oli 1980-luvulla sisäpoliittisten voimasuhteiden muuttuminen, talouselämän sääntelyn ja ideologisen ajattelun muutokset sekä media-alan murros. Ulkopolitiikassa sen sijaan korostettiin jatkuvuutta. Koiviston tyyli kuvata tapahtumat muistelmissaan rauhallisina, vailla paniikkia ja kriisitunnelmia, on korostanut 1980-luvusta vallitsevaa vakauden vaikutelmaa. Muistelmissa heijastuu Koiviston ”matalan profiilin” poliittinen strategia 1980-luvun tapahtumahistorian kuvauksessa. Kansallisesta näkökulmasta vuosikymmen ei sisällä suurta dramatiikkaa syksyn 1981 presidentin virkakauden ennenaikaisen päättymisen ja syksyn 1989 kansainvälisten murrosten välisenä ajanjaksona, mutta 1980-lukua käsittelevä historiantutkimus heijastaa yhteiskunnan eri osa-alueilla tapahtuneita laaja-alaisia muutoksia. Tapahtuneiden muutosten hidastempoisuus on saanut muutokset näyttämään vakailta ja hallituilta, jolloin vuosikymmen näyttäytyy poikkeuksellisen kriisittömänä ajanjaksona Suomen 1900-luvun historiassa.

Artikkeli käsittelee toisen maailmansodan (1939–1945) ja sen jälkeisten vuosien muistelukerrontaa elämäntarinan säikeenä tutkimalla, millaista on sota- ja jälleenrakennusajan muistelukerronta Vammaisena Suomessa 2013–2014 -elämäkertakokoelmassa. Tutkimuksen metodologinen perusta on tarinallisen kiertokulun malli, jonka ytimiä ovat sisäinen ja kerrottu tarina sekä kulttuurinen tarinavaranto. Vammaisten ihmisten yhteys tarinalliseen kiertokulkuun on usein esteellistä, mutta esteisyys rakentuu suhteessa kerrottavaan aiheeseen. Sota-aika määrittyi elämäntarinan aineellisena ja kerronnallisena olosuhteena, jonka vaikutukset saattoivat ulottua myös myöhempään elämänkulkuun. Jälleenrakennusajan muistelukerronta kiteytyy ristiriitaisten tunteiden kerronnallistumiseen aineellisten kiinnekohtien ja ruumiillisen työn kautta. Raskaita muistoja sanallistettiin esineiden ja paikkojen avulla, jotka välittävät menneisyyden tunnemaailmoja. Yhteys kulttuuriseen tarinavarantoon rakentuu suhteessa kerrottuun teemaan ja saavutettavissa oleviin resursseihin, ja yhteys erilaisiin kulttuurisiin tarinaresursseihin vahvistaa kertovaa toimijuutta ja elämäntarinan rakentamista. Mitä moninaisemmin ihmisellä on mahdollisuus käyttää tarinallisia resursseja elämäntarinansa rakentamiseen, sitä vahvemmaksi hänen narratiivinen toimijuutensa rakentuu. Tämä vahvistaa myös (narratiivista) osallisuutta., This paper explores reminiscences of WWII and reconstruction as a strand of a life story by people who participated in Life of Disabled Persons in Finland 2013–2014 collection. People with disabilities are often disconnected from wider cultural networks of sharing stories and, hence, may face narrative exclusion. The methodological basis of the study is the model of narrative circulation (MNC), which consists of an inner narrative, a told narrative and the cultural stock of stories. War time was told as a material and discursive condition, which may have affected the later life course. Reminiscences of reconstruction revealed complex emotional landscapes, which were narrated with the help of material points of reference; the material points of reference facilitated the narratives of heavy memories and conveyed the past emotional worlds. The past emotional worlds are linked with the prevailing conditions of inclusion. Even heavy experiences can be linked with a life story and a wider narrative circulation, since culturally shared resources are available. A connection to diverse narrative resources empowers people to construct their life stories and their narrative agency; which forwards (narrative) inclusion.

Artikkelissa analysoidaan 1980-lukua käsittelevän suomalaisen historiantutkimuksen ja presidentti Mauno Koiviston muistelmien pohjalta muodostuvia historiakuvia. Lähtökohtana artikkelissa on arkikäsitykseen pohjautuva vuosikymmenjaottelu, jonka avulla tarkastellaan historiantutkimuksen kohdistumista 1980-luvun eri aihepiirien tutkimukseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita merkittäviä rakenteellisia muutoksia oli 1980-luvulla sisäpoliittisten voimasuhteiden muuttuminen, talouselämän sääntelyn ja ideologisen ajattelun muutokset sekä media-alan murros. Ulkopolitiikassa sen sijaan korostettiin jatkuvuutta. Koiviston tyyli kuvata tapahtumat muistelmissaan rauhallisina, vailla paniikkia ja kriisitunnelmia, on korostanut 1980-luvusta vallitsevaa vakauden vaikutelmaa. Muistelmissa heijastuu Koiviston ”matalan profiilin” poliittinen strategia 1980-luvun tapahtumahistorian kuvauksessa. Kansallisesta näkökulmasta vuosikymmen ei sisällä suurta dramatiikkaa syksyn 1981 presidentin virkakauden ennenaikaisen päättymisen ja syksyn 1989 kansainvälisten murrosten välisenä ajanjaksona, mutta 1980-lukua käsittelevä historiantutkimus heijastaa yhteiskunnan eri osa-alueilla tapahtuneita laaja-alaisia muutoksia. Tapahtuneiden muutosten hidastempoisuus on saanut muutokset näyttämään vakailta ja hallituilta, jolloin vuosikymmen näyttäytyy poikkeuksellisen kriisittömänä ajanjaksona Suomen 1900-luvun historiassa., In the article are analysed the history portrayals of 1980s in Finnish historiography and the President Mauno Koivisto's memoirs. The starting point for the study is decade division, founded on the everyday understanding concerning decades as a calendar period. Consequently, it enables to focus on the examination of historiography to the researches, where the attention has been in the 1980s. Several major changes occurred in the Finnish society in the 1980s; for example, the power relations in domestic policy, the regulation of the economy, shifts in ideological thinking, and the breakage of the media business. These substantial structural changes took place in a domestic policy sphere, whereas continuity was emphasised in the foreign policy. Style of Koivisto, to describe the events in his memoirs peaceful, short of panic, and lacking crisis atmospheres, emphasises the impression of the stability in the 1980s. His two volume memoirs reflect the political strategy of "the low profile” when depicting the events of the 1980s. From a national point of view, the decade did not contain high dramatics since the premature termination of the President Urho Kekkonen’s period in office in 1981, until the international breakages in autumn of 1989. However, the historical research focusing on the 1980s reflects wider changes, which have taken place in different sectors of the society. The relatively calm tempo of changes during the 1980s has made the changes appearance steady and controlled. The history representations create the impression that the decade was an exceptionally crisis-free period in the history of the 20th century in Finland.

Artikkelissa kuvataan, kuinka Suomessa ja Ruotsissa ilmaistut poliittiset perusteet osallistua EU:n pysyvään rakenteelliseen yhteistyöhön (PRY) pohjautuvat kansalliseen vaikutusvaltaan. Empiirinen aineisto koostuu poliittisista asiakirjoista ja täysistuntokeskusteluista vuosina 2016–2019. Analyyttisenä apuvälineenä artikkelissa käytetään eurooppalaistumisteorian käsitteitä kansallisesta vaikuttamisesta, mukautumisesta ja identiteetin uudelleenrakentumisesta. Suomessa hallitus esittää PRY:n pohjautuvan Suomen osaltaan alullepanemaan yhteistyöhön ja Ruotsissa taas halutaan päästä vaikuttamaan yhteistyöhön alusta pitäen. Yhteistyöhön osallistumisen (harvalukuiset) vastustajat puolestaan käyttävät erilaisia keskustelun tasoja: Suomessa kriitikot ovat esittäneet PRY:n olevan osa liittovaltiokehitystä, ja Ruotsissa uhkana on nähty maan sotilaallisen liittoutumattomuuden rapautuminen. Varsinaisen politiikan sisällössä mailla ei diskurssieroista huolimatta ole kuitenkaan huomattavia eroavaisuuksia, vaan molemmat maat osallistuvat PRY-projekteihin aktiivisesti., The article discusses how Swedish and Finnish politicians discuss deepening defence cooperation in the European Union, in particular the Permanent Structured Cooperation (PESCO) in defence. The empirical material consists of political documents and parliamentary debates from 2016 to 2019 and includes white papers, reports, parliamentary debates, government proposals and letters concerning Permanent Structured Cooperation. The analytical tool utilized in the articles is based on Europeanization theory and its concepts of national projection, national adaptation and identity reconstruction. The Finnish and Swedish politicians justify the participation in PESCO by referring to influence: Finnish politicians depict PESCO as based on a partly Finnish initiative of strengthening defence cooperation. Those (few) opposing PESCO, in turn, utilize different levels of discourse: the Finnish opponents describes PESCO as part of federalist development, whereas the Swedish criticism regard the potential disruption of the Swedish military non-alignment as a threat. The policies of the countries, however, remain similar.

Kolttasaamelaisen yhteisön erityisenä piirteenä pidetään kyläkokousjärjestelmää, joka perimätiedon mukaan on toiminut vuosisatojen ajan luottamusmiehen johdolla. Kolttasaamelaiset ovat ainoana saamelaisryhmänä Pohjoismaissa ja Euroopassa onnistuneet säilyttämään perinteisen päätöksentekomuotonsa, kyläkokousjärjestelmän, osana elävää kulttuuria ja poliittista toimintaa. Toimivaltansa ollessa laajimmillaan kyläkokoukset vastasivat päätöksenteon ja veronkannon lisäksi oikeuden jakamisesta yhteisöissään sekä toteutumisesta lievemmissä rikosasioissa. Muualla Euroopassa ja Pohjoismaissa vastaavat yhteisöjen omat oikeus- ja hallintojärjestelmät menettivät asemansa jo varhaisessa valtiokehitysvaiheessa kuninkaiden ja kirkon vallan vahvistaessa otettaan Euroopan ”erämaista” ja niiden asukkaista. Venäjän puoleisessa Lapissa perinteinen saamelainen malli säilyi pidempään. Kyläkokouksen pitkässä historiassa 1800-luvun lopulta 1970 - luvulle on nähtävissä kolme suurta murrosta, jotka ovat vaikuttaneet kolttasaamelaisten yhteisöjen toimintaan ja perinteisen päätöksenteon muotoihin. Nykyisen muotoinen kyläkokousjärjestelmä on saaneet vaikutteita sekä venäläisestä paikallishallinnosta että 1920- ja 1930-lukujen suomalaisesta hallinnosta Petsamosta. Merkittäviä muutoksia sai aikaan myös 1960- ja 1970-lukujen kehitys, jolloin kyläkokouksesta muotoutui virallinen, Suomen valtion rahoittama kolttasaamelainen hallintoelin yleissaamelaisen Saamelaisvaltuuskunnan rinnalle. Kyläkokousjärjestelmä ei ole koskaan ollut muuttumaton, stabiili järjestelmä, vaan se on ollut jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäröivien kulttuurien ja valtajärjestelmien kanssa. Muutosten ja vuorovaikutusten tutkiminen tarjoavat kiintoisan näkökulman siihen, millaisten voimien ja valtajärjestelmien ristipaineessa kolttasaamelaiset ovat rakentaneet omaa poliittista ja yhteiskunnallista toimintaansa eri aikoina. Samalla kuitenkin voidaan tarkastella mitä piirteitä kyläkokous on säilyttänyt läpi koko 1900-luvun., A special feature of the Skolt Saami community is the village meeting system. As the only Saami group in the Europe, the Skolt Saami have succeeded in maintaining their traditional form of decision-making, the village meeting system, as part of living culture and political activity. Elsewhere in Europe and the Nordic countries, similar systems lost their place at an early stage of state development while kings and the Church took control of the "wilderness" of Europe and its inhabitants. In the long history of village meeting from the late 19th century to the 1970s, three major revolutions can be seen that have influenced forms of traditional decision-making. The village meeting has been influenced by both Russian local government and Finnish administration in Petsamo era. Significant changes were also brought the development of the 1960s and ‘70s, when the village meeting became an official, state-sponsored Skolt Saami governing body alongside general Saami Delegation. It is rarely raised that the village meeting system is not a constant system but has been in ongoing interaction with the surrounding cultures and power systems. Studying these changes and interactions provides an interesting perspective on the forces and systems of power that Skolt Saami community have built their own political and social activities.

Päättyneen vuosikymmenen aikana Eurooppa, maanosan integraatioprojekti sekä lopulta myös eurooppalainen liberalismi ajautuivat kriisiin. Kolmekymmentä vuotta sitten, kylmän sodan ja ideologioiden kamppailun päätyttyä, Euroopassa elettiin toisenlaista murrosvaihetta. Usein 1980- ja 1990-lukujen taite ja vuosisadan viimeisen vuosikymmenen alku esitetään tulevaisuudenuskon ja kehitysoptimismin aikakautena; ajanjaksona, jolloin liberalismin voittokulku näytti vääjäämättömältä. Tässä artikkelissa kylmän sodan lopun vuosia 1989–1991 lähestytään toisenlaisesta perspektiivisestä. Artikkelissa tutkin millaisia haasteita ja uhkia suomalaisessa tiedeyhteisössä Euroopan uskottiin kohtaavan tulevaisuudessa. Mitä uhkakuvia tutkijoiden odotushorisontissa ilmeni näinä murroksen vuosina, kun aikalaiset joutuivat orientoitumaan menneeseen ja tulevaan uudella tavalla? Uhkakuvia analysoidaan tutkijoiden sanoma-, aikakaus- ja tieteellisissä lehdissä julkaistuista kirjoituksista ja haastatteluista. Metodologisesti artikkeli ammentaa sekä aatehistorian että menneiden tulevaisuuksien tutkimusperinteistä ja käsitehistorioitsija Reinhart Koselleckin menneiden tulevaisuuksien tutkimuksen käsitteistöstä. Analyysin pohjalta esitän, että tutkijoiden odotushorisontissa maanosan tulevaisuuden haasteet ja uhat kytkeytyivät viiteen kokonaisuuteen: kansallisuuskysymyksiin, muuttoliikkeisiin ja niihin liittyviin lieveilmiöihin, Euroopan integraation dynamiikkaan, köyhyyteen ja varallisuuseroihin sekä ympäristöongelmiin. Tähän pohjautuen argumentoin, että kertomukset, joissa 1990-luvun alun Euroopan ajan henki esitetään toiveikkuuden täyteisenä liberalismin voitonhetkenä, eivät täysin vastaa todellisuutta. Päinvastoin, juuri Euroopan nykyiset ongelmat ilmenivät jo tuolloin aikalaisten tulevaisuudenkuvissa., In the past decade, Europe has faced a crisis after another, and the continent and the European Union have attempted to cope with a myriad of challenges. In the last few years, European liberalism has come under attack. Three decades ago, as the Cold War and the battle of ideas came to an end, Europeans were facing a critical period of different nature. It is not rare that the end of the Cold War and the 1990s is presented as an era of staunch optimism, faith in the future, and a belief in the triumph of liberalism. This article approaches the era from a different perspective: it will examine the challenges and threats Europe was believed to face in its future. This will be done by analyzing the images of threats that manifested in the horizon of expectation of the Finnish scientific community. How did researchers reorient themselves towards the future during a time of profound societal transformation? The primary sources analysed for past perceptions of future challenges consist of major newspapers, magazines, and scientific journals. Methodologically the article draws both from the research tradition of intellectual history and the conceptualizations of Reinhart Koselleck and the futures history tradition derived from his work. Based on the analysis, I suggest that Finnish intellectuals saw the threats of future Europe originating from five interconnected questions: issues of nationality and ethnicity, mass migration and its byproducts, the dynamics of European integration, poverty and inequality, and ecological complications. Moreover, I argue that many familiar and acknowledged narratives that present the zeitgeist of early 1990s Europe full of optimism for the triumphal progress of liberalism do not fully represent the reality of contemporaries. On the contrary, it was exactly many of the continent’s current challenges that appeared in the horizons of expectation during the turning point three decades ago.

Artikkelissa tarkastellaan, miten vuodesta 1809 lähtien Suomen ja Ruotsin välistä pohjoista maarajaa rakennettiin etenkin oikeudellisesti aiemmin jakamattomalle alueelle. Lisäksi selvitetään, miten elämä silti jatkui uudesta rajasta huolimatta ja sen yli, toisinaan valtiollisten pyrkimysten kanssa ristiriidassa. Tarkastelu painottuu vilkkaista rajan ylittävistä yhteyksistään tunnetun Tornionlaakson eteläosiin, erityisesti Tornion ja Haaparannan alueeseen. Jäsentämällä ja yhdistämällä olemassa olevaa tutkimusta sekä oikeudellista lähdeaineistoa kuvataan temaattisesti pohjoisen länsirajan rakentamisen kehityskaari Suomen autonomian ajalla. Monilta osin ajanjaksolla tehtiin perusta myös nykyisille pohjoisen länsirajan oloille. Rajan historia on osoitus siitä, miten tilannesidonnaisesta ja paikallisväestöstä riippumattomasta rajan vetämisestä voi ajan myötä seurata kauaskantoisia ja alueen ihmisiin vaikuttavia seurauksia. Vaikka raja on aluksi vain sopimustekstiä, se konkretisoidaan toiminnalla. Raja ei synny vaan rakentuu. Kuitenkin pohjoisen rajaseudun paikalliseen elämänmuotoon kuuluva rajattomuus ja sen osittainen huomiointi myös valtioiden välisissä suhteissa tuo aiheeseen mielenkiintoista ristiriitaisuutta.

I uppsatsen undersöks häradsfogdarnas verksamhet i Finland under tidigt 1600-tal. Fogdarna hade en central roll inom skatteuppbörden och var därmed av vital betydelse för upprätthållandet av den svenska statsmaktens centrala funktioner. De befann sig mellan kronan, som ställde krav på pålitlighet och effektivitet, och undersåtarna som förväntade sig att en statens ämbetsman var opartisk. Fogdarna var kortvariga i sitt ämbete men deras uppdrag gav dem många möjligheter till korrupta beteenden. Mitt syfte är att utröna i vilken mån de gjorde sig skyldiga till ämbetsmannamissbruk och vilka åtgärder för att minimera detta som togs från kronans sida. Källmaterialet består av ett statligt regelverk i förändring och av protokoll från olika rannsakningar. Det framgår av min undersökning att en undersökning bland allmogen av ämbetsmannamissbruk där fogdarna var närvarande var ineffektiv. Under Gustav II Adolfs tid inordnades fogdarna stegvis i en ny byråkratisk struktur som gav möjlighet till en effektivare intern kontroll samtidigt som kronan också aktivt prövade externa kontrollmekanismer., The paper examines the activities of the bailiffs in Finland during the early 17th century. The bailiffs played a central role in tax collection and were therefore of vital importance for the maintenance of the central functions of the Swedish government. They were situated between the Crown, which demanded reliability and efficiency, and the subjects that expected a state official to behave impartially. The bailiffs were short-lived in their office, but their assignments gave them many opportunities for corrupt behaviour. My aim is to ascertain to what extent they were guilty of abuse of office and what measures were taken by the crown to minimise this. The source material consists of a state regulatory framework in change and protocols from various hearings. My study indicates that a hearing of abuses of officials involving bailiffs was ineffective. During Gustav II Adolf's reign, the bailiffs were gradually incorporated into a new bureaucratic structure that allowed for more effective internal control, while the Crown also actively tested external control mechanisms.

Viipuri oli rajakaupunkina 1800-luvun alkupuoliskollakin liikkumisen keskus, jonka kautta kulki runsain määrin matkustajia niin itään ja erityisesti Pietariin, kuin myös lännen suuntaan. Matkustaja- ja passirekistereiden kautta on mahdollista analysoida, mitä matkustusdokumentteja liikkujat käyttivät, ja keitä kulkijat olivat. Jossakin määrin aineisto mahdollistaa myös kurkistuksen kaupungissa tapahtuneeseen majoitustoimintaan ja vieraanvaraisuuteen. Tämän ohessa on mahdollista tehdä johtopäätöksiä matkaajien sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta, mutta kokonaisuudessaankin rekisterien tarjoama kuva liikkumisesta on ennen kaikkea suuntaa antava. Esimerkiksi passirekisterit kertovat vain passin saajasta, vaikka niillä saattoi matkustaa kokonaisia perheitä. Kaikkia kulkijoita tuskin muutenkaan saatiin kirjattua rekistereihin ja osa epäilemättä vältteli tietoisesti viranomaisten kohtaamista, kenties juuri puuttuvien matkustusdokumenttien vuoksi. Artikkeli tarjoaa kuitenkin uutta tietoa erityisesti kaupungin rajojen ylittämisestä, joka on tutkimuksessa jäänyt melko niukasti tutkituksi teemaksi. Osa liikkumisesta oli selkeästi arkipäiväisen kulkemisen, kuten rahdinajon ja kaupankäynnin piiriin kuuluvaa, mutta lisäksi lukuisia piikoja, työmiehiä ja käsityöläisoppipoikia tuli Viipuriin työtä etsimään, osa taas jatkoi matkaansa edelleen Pietariin. Vuosisadan alkuvuosikymmenten Viipurin maltillinen väestönkasvu suhteessa matkustajien jatkuvasti kasvavaan määrään kertoo taloudellisen aktiivisuuden lisääntymisestä, mutta myös Viipurin luonteesta liikkumisen solmukohtana. Keskeinen havainto on, että yhteiskunta oli liikkeessä laajemmin kuin aikaisemmin on ajateltu, ja oli tavallista lähteä etsimään elantoa kotipitäjää tai -kaupunkia kauempaa, oli tavoitteena sitten pysyvämpi tai tilapäinen toimeentulo.

Tässä artikkelissa tarkastelen, mitä soittimia käytettiin ja miten kirkkolaulun kehittämisessä 1800-luvun Suomessa, sekä millaista keskustelua aiheesta käytiin, kiinnittäen huomion erityisesti kansanomaisen estetiikan ja taide-estetiikan välisiin eroihin. Tutkimusaineistona ovat vuosisadan aikana painetut koraalikirjat, messusävelmistöt ja kirkolliseen käyttöön tarkoitetut musiikkioppaat, käsinkirjoitetut koraalikirjat, kirkkolaulun tilaa käsitelleet sanomalehtikirjoitukset sekä aiempi aihetta sivuava kirjallisuus. Koska aiheesta ei ole olemassa kattavia lähteitä, olen mikrohistorian tutkimusmenetelmiä hyödyntäen koonnut yhteen sieltä täältä löytyviä tiedonmurusia ja muodostanut niiden avulla kokonaiskuvaa, joka kuitenkin jää väkisinkin osittain vajaaksi aineiston sirpaleisuuden vuoksi.

Suomen miesten ja naisten jääkiekkomaajoukkueet ovat pelanneet lajin arvoturnauksissa vuosikymmenten ajan. Jalkapallossa miehet selviytyivät ensimmäisen kerran arvokisojen lopputurnaukseen vasta syksyllä 2019. Naiset onnistuivat tässä kahdesti jo 2000-luvun alussa, mutta se ei muuta kokonaiskuvaa; Suomi on jääkiekkomaa. Artikkelissa lähestymme Suomen jalkapallo-jääkiekko -asetelmaa historiallisen muutoksen näkökulmasta. Peruskysymyksemme on, miksi Suomesta tuli jääkiekkomaa, eikä jalkapallomaa. Analysoimme, mitkä ovat olleet lajien kehityksien keskeisiä muutos- ja murroskohtia. Tavoitteenamme on ajoittaa yhtäläisyyksiä, mutta ennen kaikkea erojen syntymistä. Siksi jaksotamme nykytilanteeseen johtaneen kehityksen kolmeen aikakauteen, jotka kiinnitämme suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumiseen, liikuntakulttuurin muutokseen sekä kansainvälisen toimintaympäristön murrokseen. Jääkiekko ja jalkapallo kehittyivät ensimmäisessä vaiheessa 1960-luvulle asti samantyylisesti ja lajien toiminta oli monilta osin hapuilevaa ja vaatimatonta. Jääkiekon irtiotto muihin lajeihin ajoittui kahteen toisen maailmansodan jälkeisen Suomen isoon rakennemuutokseen. 1960- ja 1970-luvuilla jääkiekko hyödynsi teollistumisen ja palveluistumisen, vaurastumisen, kaupungistumisen sekä kulutusyhteiskuntaan siirtymisen luoman uuden urheilukulttuurisen potentiaalin parhaiten. Se kehitti harrastusoloja, ammattimaisti ennakkoluulottomasti toimintaansa ja loi modernisoituvaan yhteiskuntaan sopineen konseptin. Näin jääkiekko oli hyvässä kunnossa, kun vanhojen rakenteiden purkautuminen ja markkinallistuminen muuttivat Suomea 1990-luvulta lähtien. Lajin toimintamekanismit vastasivat jo monelta osin uuden ajan vaatimuksia. Lisäksi urheilun järjestökentän sekasorto ja kansainvälinen menestys vahvistivat jääkiekon asemaa. Näin laji onnistui toistamiseen hyödyntämään yhteiskunnallisen muutoksen luoman uudenlaisen tilanteen ja tekemään eroa muihin lajeihin, myös jalkapalloon.

Artikkeli käsittelee toisen maailmansodan (1939–1945) ja sen jälkeisten vuosien muistelukerrontaa elämäntarinan säikeenä tutkimalla, millaista on sota- ja jälleenrakennusajan muistelukerronta Vammaisena Suomessa 2013–2014 -elämäkertakokoelmassa. Tutkimuksen metodologinen perusta on tarinallisen kiertokulun malli, jonka ytimiä ovat sisäinen ja kerrottu tarina sekä kulttuurinen tarinavaranto. Vammaisten ihmisten yhteys tarinalliseen kiertokulkuun on usein esteellistä, mutta esteisyys rakentuu suhteessa kerrottavaan aiheeseen. Sota-aika määrittyi elämäntarinan aineellisena ja kerronnallisena olosuhteena, jonka vaikutukset saattoivat ulottua myös myöhempään elämänkulkuun. Jälleenrakennusajan muistelukerronta kiteytyy ristiriitaisten tunteiden kerronnallistumiseen aineellisten kiinnekohtien ja ruumiillisen työn kautta. Raskaita muistoja sanallistettiin esineiden ja paikkojen avulla, jotka välittävät menneisyyden tunnemaailmoja. Yhteys kulttuuriseen tarinavarantoon rakentuu suhteessa kerrottuun teemaan ja saavutettavissa oleviin resursseihin, ja yhteys erilaisiin kulttuurisiin tarinaresursseihin vahvistaa kertovaa toimijuutta ja elämäntarinan rakentamista. Mitä moninaisemmin ihmisellä on mahdollisuus käyttää tarinallisia resursseja elämäntarinansa rakentamiseen, sitä vahvemmaksi hänen narratiivinen toimijuutensa rakentuu. Tämä vahvistaa myös (narratiivista) osallisuutta., This paper explores reminiscences of the Second World War and reconstruction as a strand of a life story by people who participated in Life of Disabled Persons in Finland 2013–2014 collection. People with disabilities are often disconnected from wider cultural networks of sharing stories and hence may face narrative exclusion. The methodological basis of the study is the model of narrative circulation (MNC), which consists of an inner narrative, a told narrative and the cultural stock of stories. War time was told as a material and discursive condition, which may have affected the later life course. Reminiscences of reconstruction revealed complex emotional landscapes, which were narrated with the help of material points of reference; the material points of reference facilitated the narratives of heavy memories and conveyed the past emotional worlds. The past emotional worlds are linked with the prevailing conditions of inclusion. Even heavy experiences can be linked with a life story and a wider narrative circulation, since culturally shared resources are available. A connection to diverse narrative resources empowers people to construct their life stories and their narrative agency; which forwards (narrative) inclusion.

Tässä artikkelissa analysoidaan DDR:n turvallisuusministeriön eli Stasin tietolähteenä 1980-luvulla peitenimellä “Larsen” toimineen suomalaistutkijan toimintaa osana laajempaa tieteellis-teknisen tiedustelun verkostoa. Stasin länsimaissa harjoittamalla tieteellis-teknisellä tiedustelulla oli etenkin 1970-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta lähtien merkittävä rooli pyrkimyksissä kompensoida suunnitelmatalouden heikkouksia ja jälkeenjääneisyyttä sekä kuroa kiinni teknologista jälkeenjääneisyyttää erityisesti korkean teknologian sektoreilla. Tämä tiedusteluhaara organisoitiin jo vuonna 1971 Stasin sisällä omaksi “tieteen ja tekniikan sektoriksi” (Sektor Wisseschaft und Technik). Sotilaalliseen varustautumiseen liittyvän tiedustelun kautta puolestaan pyrittiin hankkimaan tietoja vastapuolen, erityisesti NATO:n aseteknologioista, mitä tietoa välitettiin laajasti myös Neuvostoliiton varusteluteollisuuden käyttöön. Tieteellis-teknisen sektorin operatiivisen toiminnan kannalta Analyysin perusteella “Larsen” oli monessakin suhteessa ideaali tietolähde. Hänellä näyttää olleen vahva poliittis-ideologinen motiivi, pitkäaikainen ja luonteva yhteys itäsaksalaiseen kollegaan sekä – ehkä olennaisimpana – mahdollisuus saada haltuunsa sotilasteknologista tiedustelutietoa Naton aktiviteeteista erityisesti EISCAT-tutkahankkeeseen liittyen. “Larsen” toimikin osana pientä tiedustelulähteiden verkostoa, jonka kautta Stasin ulkomaantiedustelu hankki tiedustelutietoa ensisijaisesti avaruus-, teollisuus- ja sotilasteknologiaan liittyen, Vaikka käytettävissä olevien aineistojen perusteella ei voidakaan kattavasti analysoida “Larsenin” toimittamien tietojen hyödyllisyyttä tai käyttöä DDR:n sisällä, voidaan Stasin harjoittaman tiedustelutoiminnan analysoinnista saada välineitä ymmärtää tieteellis-teknisen ja taloudellisen tiedustelun merkitystä myös kylmän sodan kontekstia laajemmassa tarkastelussa., This article focuses on the collaboration of a Finnish scientist with the foreign intelligence of the East German ministry of state security, the Stasi. The Finn operated under the cover name “Larsen” and was part of a larger network of scientific-technical espionage. Already in 1971 the Stasi established a dedicated “Sector Science and Technique” (Sektor Wissenschaft und Techinik), which had the task to collect western knowledge applied to compensate the weaknesses of the communist palnned economy, especially in regard to high technology. Further, military intelligence should provide both the state leadership and the arms industry of the USSR with knowledge of military technologies of the Nato. As the analysis shows, “Larsen” was an ideal source in many respect. First, he had a strong political-ideological motive. Second, he had a long, professional collaboration with an East German colleague. And third, and most importantly, he had prospects to gather information about the EISCAT radar technology project the Nato was involved in. “Larsen” joined a small HUMINT network collecting information primarily about space, industrial and military technologies. Although the materials available do not allow a complete analysis about how useful the material gathered by “Larsen” was or how it was applied internally in the GDR, the analysis improves our understanding of operative issues related to scientific and technical espionage in general. Hence, the results of this article are useful also outside the temporal context of this article, the Cold War.