Search

Tässä sosiaalityön Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan perhesosiaalityön ja lastensuojelun asiakkuuden määrittymistä palvelutarpeen arvioinnissa tehtävien yhteenvetojen perusteella. Tutkielmassamme teemme näkyväksi eroa lastensuojelun ja perhesosiaalityön asiakkuuden kriteerien välillä ja sitä, miten vaikea välillä on tunnistaa eroa ja selkeää rajaa näiden kahden palvelun välillä. Tutkielmamme on laadullinen tutkimus. Tutkielmamme aineistona toimivat 177 palvelutarpeen arvioinnin yhteenvetodokumenttia yhden keskisuuren kunnan alueelta. Analyysimenetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysissamme aineisto on jaettu Erikssonin ja Arnkilin (2012, 25) huolen vyöhykkeistöä mukaillen pienen ja kohtalaisen huolen, merkittävän huolen ja suuren huolen ryhmiin. Tutkielmamme teoreettinen viitekehys koostuu kolmesta pääluvusta, jotka koostuvat ammatillisen arvioinnin prosessin kuvaamisesta ja avaamme lapsiperheiden sosiaalipalveluita sekä työskentelyä perhesosiaalityön ja lastensuojelun rajapinnalla. Viimeinen pääluku käsittelee dokumentointia ja asiakirjadokumentteja tutkimuksessa. Tutkimuksen tulosten mukaan asiakkuuden kriteerit olivat monenlaisia. Aineistossamme pienen ja kohtalaisen huolen teeman alle asettuneet perheet kuuluivat selkeästi sosiaalihuoltolain mukaisiin palveluihin ja heidän palvelutarpeensa oli selkeä ja avuntarve rajattu tiettyyn asiaan. Merkittävän huolen perheet olivat määrällisesti isoin joukko, joka koostui monitahoisista ongelmista. Usein kaikilla perheenjäsenillä oli omia ongelmia, ja lisäksi koko perheellä oli vuorovaikutuksen pulmia. Näiden perheiden kohdalla monialainen työskentely olisi tarpeen. Suuren huolen perheissä ongelmat olivat vakavia ja lapsi/nuori suojelun tarpeessa. Tulosten mukaan yhteenvedoissa oli harvemmin perusteltu erikseen perhesosiaalityön asiakkuuden avaamista. Lastensuojelun asiakkuutta perusteltiin usein esimerkiksi kodin ulkopuolisen sijoituksen tarpeella tai sillä, että vanhempi kieltäytyy kaikista palveluista. Raja lastensuojelun ja perhesosiaalityön välillä näytti epäselvältä ja rajaa venytettiin työntekijä- ja perhekohtaisesti hyvinkin paljon. Yhteenvedoissa oli nähtävissä enemmän harkintaa ja perusteluita palvelun tarpeelle kuin asiakkaan tilanteelle. Keskeinen ja yllättäväkin johtopäätös aineistossamme oli se, että palvelutarpeen aloittamisen yhtenä syynä ollut väkivalta usein hävisi yhteenvedoissa. Yhteenvetoon kirjoitetussa lastensuojeluilmoituksessa saattoi olla tieto vakavasta väkivallasta, mutta työskentelyn kuvauksessa väkivalta mainittiin ohimennen, eikä sitä välttämättä mainittu asiakkuuden avaamisen perusteluissa enää lainkaan. Kaikille lapsille, joiden perheessä huolena oli vanhemman tekemä väkivalta, avattiin asiakkuus perhesosiaalityössä lastensuojelun sijaan.