Search

The blue mussel (Mytilus trossulus × edulis) is one of the most abundant benthic animals in the Archipelago Sea in the northern Baltic. The mussel is considered a key species, because it participates in the biomass and nutrient cycles by filtering water, serves as a growth platform and is a food source for many organisms. The mussel exhibits a genetic polymorphism in its shell color, in which a recessive allele causes a dark blue color, whereas the dominant allele causes brown. Earlier studies have hypothesised about a relation between mussel color forms and growth rates. In this study, we examined the occurrence of the mussel’s color forms in the Finnish Archipelago Sea and investigated the differences in mussel growth rates between the color forms. We analysed 524 individuals from regional mussel populations representing four sampling sites with varying environmental conditions. The study revealed that presently the distribution of both color forms is relatively even. The dark blue color form indicated only a slight dominance in abundance at the study sites. We did not detect differences in growth rates among mussels of the color forms. This was likely due to a large variation in the individual growth rates of mussels. Instead, differences in the average growth rates among the sampling sites were observed. This indicated that other factors that limit the survival of mussels in the Archipelago Sea habitats, such as salinity and temperature, play an important role in the growth rates of the color forms. In the future, the dark blue form can likely be expected to be proportionally more common in the Archipelago Sea, if the global climate warming and seawater temperature together with turbidity increase continues as expected. Numerically the brown color form will be preserved because it can tolerate higher temperatures.

Hankkeessa selvitettiin mielentilatutkimusten vähenemisen syitä ja seurauksia, alentuneesti syyntakeisten hoidon toteutumista vankilassa sekä psykiatrisista syistä keskeytettyjen vankeusrangaistuksen määriä. Aikaisempia havaintoja vahvistaen mielentilatutkimusten määrä vaikuttaa laskeneen sen seurauksena, että alentunut syyntakeisuus -kategorian käyttö on supistunut marginaaliseksi. Tutkimusten määrään näyttävät vaikuttaneen myös oikeudenkäymiskaareen vuonna 2006 tehty muutos sekä henkirikosten määrän väheneminen. Alentuneen syyntakeisuuden kategoria puolestaan on vähentynyt lääketieteellisissä diagnoosikäytännöissä ja persoonallisuushäiriöiden arvioinneissa tapahtuneiden muutosten takia. Syyntakeisuussäännösten soveltamiskäytäntöä kiristivät myös korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut etenkin 2000-luvulla.Alentuneesti syyntakeisiksi katsotut henkilöt vaikuttivat hyötyvän mielentilatutkimuksesta. Alentunutta syyntakeisuutta ei kuitenkaan tunnisteta erityisen kohtelun syyksi vankilassa, mutta ryhmän rangaistusajan suunnitelmissa terveydellisiä tavoitteita huomioitiin. Heillä oli myös muita vankeja enemmän terveyteen liittyviä käyntejä vankilan ulkopuolella. Alentuneesti syyntakeisten tarpeenmukainen hoito tulee turvata vankilassa sekä lisätä keinoja hoitoon sitouttamiseksi. Vankeusrangaistuksia on keskeytetty lisääntyvästi psykiatrisen tahdosta riippumattoman hoidon tarpeen vuoksi.

Tässä tutkielmassa tarkastelen kriittisesti Ruandan kansainvälisen rikostuomioistuimen (International Criminal Tribunal for Rwanda, ICTR) Syyttäjä v. Jean-Paul Akayesu –tuomiota diskurssien ja identiteettien luojana. Tutkielmani pohjautuu poststrukturalistiseen ja feministiseen kansainvälisen politiikan ja turvallisuuden tutkimukseen. Kysyn tutkielmassani, millaisia diskursseja ICTR loi tuomiossa sukupuolesta, etnisyydestä ja kansainvälisestä oikeudesta sekä millaisia identiteettejä näissä diskursseissa muodostuu? Millaisia (kansainvälis)poliittisia seurauksia näillä identiteeteillä ja diskursseilla on? Kontekstiltaan tutkimukseni sijoittuu poststrukturalistiseen feministiseen kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Tarkoitukseni ei ole todistaa yhtä tai toista diskurssia oikeaksi tai vääräksi, vaan tarjota selviöinä pidetyille käsitteille vaihtoehtoinen luenta ja näin paljastaa niiden taustalla olevat valtarakenteet. Tähän teoreettismetodologisena kehyksenäni olevat poststrukturalismi, feminismi ja diskurssiteoreettinen lähestymistapa tarjoavat erinomaiset lähtökohdat. Tutkimukseni aineistona on ICTR:n Jean-Paul Akayesulle antama tuomio. Tutkin aineistoa diskurssiteoreettisen analyysin (DTA) työkaluin tutkien tekstistä esiin nousevia subjektipositiointeja, predikaatioita ja ennakko-oletuksia. Näiden perusteella aineistosta nousee esiin kolme vallitsevaa diskurssia: raiskaus sodankäynnin välineenä, sukupuoli ja etnisyys etnonationalistisen yhteisön luojina ja tuomioistuin kansainvälisyyden ja oikeudenmukaisuuden edustajana. Tämän jälkeen teen diskursseille toisen luennan, joka pohjautuu Lene Hansenin (2006) teoretisointiin identiteeteistä osana kansainvälistä politiikkaa. Diskursseista nousee esiin kolme keskeistä identiteettiä: tutsien identiteetti väkivallan uhreina ja etnisen ryhmänsä jäseninä, naiset (seksuaalisen) väkivallan uhreina ja etnonationalistisen yhteisön jatkajina sekä tuomioistuin kansainvälisenä ja kaikkivoipana toimijana. Tekemäni analyysin perusteella tuomion nodaalikohdiksi nousevat sukupuolen, etnisyyden, kansainvälisyyden ja oikeudenmukaisuuden käsitteet. Näiden käsitteiden merkitys täytyy ottaa annettuna, jotta tuomion diskurssien logiikka säilyisi. Kyseenalaistaessani nodaalikohtien merkitystä analyysissani, esiin nousee diskurssien ja identiteettien essentialisoiva luonne. Sukupuoli ja etnisyys näyttäytyvät ihmisiä eniten määrittävinä erontekoina. Tuomioistuimen edustaman kansainvälisyyden ja oikeudenmukaisuuden käsitteiden kyseenalaistaminen saa tuomioistuimen oikeudenkäytön näyttäytymään valikoivana ja kolonialisoivana. Analyysini perusteella kansainvälisessä oikeudessa olisi mahdollisuus toisin tekemisen tapoihin, mutta tätä mahdollisuutta ei ole hyödynnetty. Diskurssien ja identiteettien laajentaminen essentialisoitujen roolien ulkopuolelle tarjoaisi mahdollisuuden saada ihmisten äänet kuuluviin heidän ehdoillaan, ei pelkästään sukupuolensa tai etnisyytensä edustajina.

Tämä artikkeli on tapaustutkimus Lapinlahden sairaalan oikeusmielitautiopin alilääkäri Akseli Nikulan kaksiosaisesta artikkelista ”Joukkojen tekemät rikokset ja niiden forenssinen arvosteleminen” vuosilta 1919 ja 1920. Kirjoituksissaan Nikula pohti joukkojen käyttäytymistä Suomen sisällissodassa ja sitä edeltävissä tapahtumissa. Akseli Nikula hyödynsi analyysissään kahta hieman erilaista tutkimaansa tapausta, joita hän avasi artikkelinsa ensimmäisessä osassa. Artikkelin toisessa osassa hän laajensi pohdintojaan kirjallisuudesta löytämiinsä esimerkkeihin maailmanhistoriasta. Keskitymme Nikulan oikeuspsykiatriseen argumentaatioon ja pohdimme sen tarkoitusperiä ja laajempaa merkitystä kontekstualisoinnin ja käsiteanalyysin avulla. Tarkastelussa ovat erityisesti käsitteet joukkosuggestio, degeneraatio eli rappeutuminen ja psykopatia. Oikeuspsykiatria oli Nikulalle luonteva tapa harjoittaa politiikkaa, jossa hän oli muutenkin aktiivinen. Keskeinen hypoteesimme on, että Nikulan kirjoitus oli olennaisesti sitoutunut hänen edustamansa Kansallisen Edistyspuolueen kansallisen eheytymisen ihanteisiin.

Non

Vaik­ka hyp­noosia pi­detään var­sin haitat­to­mana hoito­muo­tona, kirjal­li­suu­dessa on ku­vattu sen varo­mat­tomaan käyt­töön liitty­neitä kompli­kaa­tioita, ku­ten disso­sia­tii­visia ja lyhyt­kes­toisia psy­koot­tisia ti­loja. Yli 50-vuotiaan aiem­min ter­veen ja työelä­mässä menes­tyneen nai­sen akuutti skit­sof­ree­nis­tyyp­pinen ­psy­koot­tinen häi­riö al­koi varo­mat­to­masti käy­tetyn maallik­ko­hyp­noosin yhtey­dessä. Po­tilas ko­keili sel­laista ensim­mäistä ker­taa, ja hä­nen koke­mansa hallu­si­naatiot ja harha­luulot liit­tyivät yksi­nomaan hyp­noosiin. Po­tilaan oi­reistoon liit­tyi vaaral­lisia piir­teitä, ku­ten har­haääniä, jot­ka kehot­tivat hän­tä riski­käyt­täy­ty­miseen liiken­teessä. Ly­hyen sairaa­la­hoidon jäl­keen po­tilas voi seuran­nassa hy­vin. Hyp­noosia tu­lisi käyt­tää vain valvo­tusti tervey­den­huol­lossa.

Arvioitu teos: Outi Paloposki & H. K. Riikonen (toim.): Suomennetun tietokirjallisuuden historia 1800-luvulta 2000-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1289. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. 766 s. ISBN 978-952-222-216-9.

[Palola, Elina: Arkaismi, konteksti ja kirjuri. Sananloppuisen k:n merkintä Christfrid Gananderin kansanrunokokoelmassa]

VTT:n, HUS:n ja KYS:n yhteisprojektissa osoitettiin, että magneettikuvauksen avulla voidaan tunnistaa perinnöllinen laajentava kardiomyopatia aikaisessa vaiheessa. Kehitetty menetelmä mahdollistaa myös oleellisen tiedon tehokkaan visualisoinnin. Tuloksia voidaan hyödyntää seurannan ja hoidon suunnitellussa.

Lääketieteen kunniallisuus, mielekkyys ja arvostus perustuu luonnontieteen ja humanististen arvojen yhdistämiseen, sellaiseen toimintaan, joka on samanaikaisesti rohkaisevaa ja itsekriittistä. On vaativaa yhdistää potilaita hyödyttävällä tavalla luonnontiede, humanismi, lohdutuksen tarjoaminen suggestiivisen itseluottamuksen avulla ja itsekriittisyys.

Juhani Nuorluoto: Slaavien kirjalliset traditiot ja kirjakielet. Aatehistoriallisia taustoja, kielellisiä valintoja, identiteettien kehityksiä. Yliopistopaino, Helsinki 2003.

Morphological divergence of Early Modern Finnish from Old Literary Finnish with particular reference to the works of Jakob Johan Malmberg (englanti) 3/2008 (112) MORPHOLOGICAL DIVERGENCE OF EARLY MODERN FINNISH FROM OLD LITERARY FINNISH WITH PARTICULAR REFERENCE TO THE WORKS OF JAKOB JOHAN MALMBERG The morphology of Old Literary Finnish was almost exclusively based on western Finnish dialects. Eastern Finnish forms were not introduced widely to literary Finnish until the beginning of Early Modern Finnish (ca. 1810-1870/80), when the orthography also began to be modernised. This resulted in a linguistic debate known as the battle of the dialects (ca. 1820-1845). The dialectal forms causing controversy included the inessive case ending -ssA (compared with the -sA of western Finnish dialects and earlier literary Finnish), the allative case ending -llen (cf. -lle), the abessive case ending -ttA (cf. -tA), the personal ending of the first person plural -mmA (cf. -mme), the second person plural -ttA (cf. -tte) and the third person plural in imperfect and conditional forms, -vAt (cf. -t). The writer describes how the above-mentioned forms were introduced to Early Modern Finnish and how they spread or fell out of use by the beginning of the period of Modern Finnish. The writer uses the same primary data as in his earlier study on the graphemic development of Early Modern Finnish, i.e. the nine editions of Jakob Johan Malmbergs Finnish translation of John Bunyans The Pilgrims Progress, together with his other works, and also relies on more extensive secondary data. Specifically, the religious works published in 1844-1848, 1860 and 1870 are taken to consideration in addition to the works published in 1809-1843. Though Jakob Johan Malmberg came from the area of eastern (Savo) dialects, the impact of these dialects on the language of the first edition of his translation of The Pilgrims Progress, published in 1809, is not very marked. It is seen only in the more than sporadic use of the allative form -llen and in the rather extensive use of the second person plural forms with -ttA, both of these receding in favour of -lle and -tte by the time of eighth edition in 1863. The inessive case ending with -ssA was adopted in the seventh edition in 1857, and the abessive case ending with -ttA in the ninth edition in 1879. In his other works, Malmberg used the new -ssA ending in works published in the 1830s in particular, while in the third person plural forms there remained considerable variation. The first and second person plural forms ending in -A were in frequent use in only one work published in the 1830s, while the -llen allative was extensively used at that time. Juteini had already introduced the inessive -ssA and the imperfect and conditional with -vAt to literary Finnish in the 1810s, and the new forms spread quickly to the secular literature of the 1820s. This was because these forms were typical not only of eastern but of certain western Finnish dialects, too. In religious language both inessive endings were common in the 1830s, and the old -sA ending started finally to fall out of use in the mid-1840s. It took somewhat longer for the -vAt imperfect and conditional to become popular, especially in religious literature. The more systematic use of the first and second person plural forms with final A, as well as the allative case with final n, became visible only in eastern Finnish literature of the 1820s and 1830s, and already started to fall out of use in the 1840s. The abessive case with -ttA was adopted into literary Finnish from the northern dialects as late as the 1830s. It became common in secular literature in the 1840s, but in religious literature there was still considerable variation at the end of that decade. In new religious works published in 1860 the present-day variants of all the above-mentioned forms had already been accepted, although the -tA abessive was still used in some works even in 1870, and the last remnants of the -llen allative were slow to disappear, especially in poetry, where even the imperfect and conditional forms with -t were still occasionally used. As a rule, the new forms took longer to appear in reprints than in first editions. Biblical language in particular was slow to develop. The -ssA inessive was accepted in 1852-1853, and the imperfect and conditional with -vAt in 1862, but the -ttA abessive did not reach the Bible until 1896-1897, and in some editions as late as 1911. - - - - - - - - - - - - Varhaisnykysuomen morfologinen etntyminen vanhasta kirjasuomesta etenkin Jakob Johan Malmbergin tuotannon valossa Vanha kirjasuomi pohjautui morfologisesti lhes yksinomaisesti lnsimurteisiin. Itmurteisia muotopiirteit alkoi kirjasuomeen tulla laajemmin vasta varhaisnykysuomen kaudella 1810-luvulta alkaen, jolloin mys ortografia alkoi modernisoitua. Tst virinnyt keskustelu johti pian ns. murteiden taisteluun. Vain osa tn aikana kirjakieless kytetyist muotopiirteist vakiintui kuitenkin nykysuomeen. Tarkastelen tt prosessia eriden keskeisimpien muotopiirteiden osalta lhtkohtanani Jakob Johan Malmbergin (1786-1848) vuonna 1809 julkaistun Kristityn vaellus -suomennoksen vuosina 1815-1879 julkaistuihin kahdeksaan myhempn painokseen tehdyt muutokset ja suomentajan muu, ensi kerran vuosina 1834-1843 julkaistu kirjallinen tuotanto. Kotuksen 1800-korpuksen lisksi vertailuaineistona ovat vhintn 16-sivuiset otokset kaikista Vaseniuksen vuonna 1878 julkaisemassa bibliografiassa luetelluista vuosina 1809-1843 julkaistuista uusista teoksista sek kaikista vuosina 1844-1848, 1860 ja 1870 julkaistuista uusista uskonnollisista kirjoista. Uusintapainosten kielen kehityst olen lisksi tarkastellut Raamatun, virsikirjan ja parin muun keskeisen hartauskirjan painossarjojen pohjalta. Malmbergin Kristityn Vaellus -suomennoksen ensimminen painos (Bunyan 1809) oli morfologialtaan enimmkseen vanhan lntisen kirjakielen mukainen. Suomentajan savolainen murretausta heijastuu selvemmin teoksen 8. painokseen (1863) asti silyneess allatiivin osittaisessa n-loppuisuudessa ja etenkin monikon 2. persoonan muotojen yleisess A-loppuisuudessa. Geminaatalliseen inessiiviin ja vAt-ptteiseen monikon 3. persoonan imperfektiin ja konditionaaliin siirryttiin suomennoksen 7. painoksessa (1857). Abessiivin pte muutettiin geminaatalliseksi vasta teoksen 9. painoksessa (1879). Malmbergin muissa teoksissa geminaatallista inessiivi kytettiin enimmkseen jo 1830-luvulla, mutta monikon 3. persoonan imperfekti- ja konditionaalimuodoissa oli viel variaatiota. Monikon 1. ja 2. persoonan A-loppuisia muotoja on Malmbergin muussa tuotannossa kytetty runsaammin ainoastaan Kristityn vaelluksen 1834 ilmestyneess jatko-osassa. Tss mys n-allatiivi oli yleinen. Yksinomainen n-allatiivi oli vuoden 1839 Lenngren-runoknnksess ja vuoden 1843 Almqvist-suomennoksessa. Tmn jlkimmisess laitoksessa Malmberg siirtyi ensi kerran systemaattisen geminaatalliseen abessiiviin. Juteinin teokset toivat geminaatallisen inessiivin kirjasuomeen 1810-luvulla. Maalliseen kirjallisuuteen uusi pte alkoi vakiintua jo 1820-luvulla. Uusissa hengellisess kirjoissa lyhyt pte oli tavallinen viel 1830-luvulla ja vasta 1840-luvun puolivli lhestyttess se alkoi lopullisesti visty, Raamatun kielest tosin vasta vuosien 1852-1853 laitoksista, virsikirjasta vuonna 1854. Monikon 3. persoonan vAt-ptteinen imperfekti ja konditionaali yksinomaistui maalliseenkin kirjallisuuteen hieman hitaammin. Hengellisest kielest vanha pte ei vistynyt viel 1840-luvullakaan, Raamatustakin vasta 1862. Virsiin lyhyet muodot jivt. Monikon 1. ja 2. persoonan a, -loppuiset muodot ja n-loppuinen allatiivi alkoivat systemaattisemmin kytettyin yleisty kirjasuomeen vasta 1820-luvulta alkaen, mutta ne eivt 1830-luvullakaan vakiintuneet kuin harvojen itsuomalaisten kirjoittajien teoksiin. 1840-luvulla tllaisista muodoista oli jlleen jljell enimmkseen vain leksikaalistuneita tai tietyiss asemissa kytettyj jlki. Hengellisess kieless nit ptevariantteja oli laajemmin kyttnyt lhinn vain Renqvist. Mys Raamatun kieless niden kytt ji vhiseksi. Virsikirjaan monikon 1. ja 2. persoona vakiintui e-loppuiseksi vuonna 1854, mutta n-loppuinen allatiiivi ei virsist kokonaan vistynyt, kuten ei muustakaan runokielest. Geminaatallinen abessiivi alkoi tulla kirjasuomeen pohjoisista murteista laajemmin vasta 1830-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenell uusi pte vakiintui maalliseen kirjallisuuteen, mutta yleistyminen hengelliseen kirjallisuuteen alkoi vasta kunnolla kynnisty 1840-luvun lopulta alkaen. Virsikirjaan geminaatallinen abessiivi tuli 1860, Raamattuun 1896-1897. Geminaatallisen inessiivin ja vAt-ptteisen monikon 3. persoonan imperfektin ja konditionaalin kaltaisia muotoja tavattiin muissakin kuin itmurteissa, etenkin arvostetuissa perihmlisiss murteissa. Tm selitt niden varhaisen ja nopean levimisen kirjoitettuun kieleen, mit mys Renvall lopulta enimmkseen asettui tukemaan. Selvemmin vain itmurteille (ja vain osalle pohjalaismurteista) ominaiset muotopiirteet, kuten n-loppuinen allatiivi ja a, -ptteinen monikon 1. ja 2. persoona, alkoivat sen sijaan yleisty ainoastaan taustaltaan tai preferensseiltn itsuomalaisten kirjoittajien kieleen vasta murteiden taistelun kynnistytty. Pohjoismurteiselle kirjallisuudelle tllaiset muodot jivt vieraiksi eivtk ne alkaneet ssA-inessiivin ja vAt-konditionaalien ja -imperfektien tavoin yleisty. Pohjoismurteinen kirjallisuus suodatti siis osan itisist piirteist pois, mutta toi samalla geminaatallisen abessiivin kirjakieleen. Kieleltn maallista kirjallisuutta hitaammin nykyiselleen vakiintuivat hengelliset kirjat ja etenkin niden uusintapainokset, erityisesti Raamattu ja virsikirja. Petri Lauerma

Kirja-arvio Riikonen, H. K. & Kovala, Urpo & Kujamäki, Pekka & Paloposki, Outi (toim.): Suomennoskirjallisuuden historia I-II.

The abandonment of foreign graphemes in Early Modern Finnish with special reference to Jakob Johan Malmberg's works (englanti) 3/2007 (111) The abandonment of foreign graphemes in Early Modern Finnish with special reference to Jakob Johan Malmbergs works In Old Literary Finnish, the graphemes b, c, d, f, g, q and x - as well as digraphs like tz and ph - were more frequent than in Modern Finnish, where they are used mainly in recent loan words and names and some of them in grade alternations. In other cases, these graphemes mostly fell out of use as late as the period of Early Modern Finnish (ca. 1810/20-1870/80). The aim of the article is to describe how the 19th century saw an end to the tradition of spelling the dental affricate as tz, the ks sequence as x, voiceless stops as voiced ones (especially after nasals or l) and the f sound as ph or f. The primary data for this study consists of Jakob Johan Malmbergs (1786-1848) works, which are mainly religious translations published in 1809-1843. The article focuses particularly on his translation of John Bunyans The Pilgrims Progress, because this was published with minor or major corrections in nine editions from 1809 to 1879, thus covering the entire period of Early Modern Finnish. A wider empirical background was established by studying at least one printers sheet (16 pages) of every book published in Finnish during the years of Malmbergs oeuvre. As for later Finnish literature, the study is mainly based on the large digital corpus of 19th-century Finnish at the Research Institute for the Languages of Finland. In Malmbergs translation of The Pilgrims Progress, orthographical changes occur as follows: tz > ts in 1835, x > ks in 1848, mb > mp in 1835, ld > lt and nd > nt principally in 1848, and ng > nk (in the strong grade) as late as 1857. Voiceless stops disappeared in many loan words from 1835 onwards, and in some grade alternation remnants in 1848 or 1857. The change f > w took place in 1835, but ph > f as late as 1863. In the rest of his oeuvre, Malmberg did not use tz or x at all, and he had already replaced most voiced stops (especially those following nasals and l) with voiced ones in the 1830s (with the exception of some instances of ng). By examining the other new Finnish books published in this period it can be seen that tz disappeared even from religious language in the early 1830s, and x a decade later, and most of the above-mentioned spelling conventions with voiced stops and instances of f (> w) (in secular books) had vanished by the end of the 1830s. In the 1840s, some instances of ng are still to be found especially in religious literature, where ph remained in use, too. During this decade, the orthography (of stops) began to be modernised even in some reprints, most notably in the Psalm Book of 1841. While it is a well-known fact that the New Testament of 1852 and the Bible of 1853 confirmed most of the graphemic features of modern Finnish orthography (only ph > f occurring later on), this study demonstrates that in other religious books, including their reprints, graphemic development was more rapid than has previously been thought. Petri Lauerma

Kirja-arvio Kurki, Tommi & Laine, Päivi & Lampinen, Arja (toim.): Suomettaren helmoissa. Tutkielmia 1800-luvun suomen kielestä Kielenainekset Aatolhwi (kieli: suomi, sivulla: 478) Adolf (kieli: suomi, sivulla: 478) Fredrik (kieli: suomi, sivulla: 478) rinnakkain (kieli: suomi, sivulla: 478) rinnalla (kieli: suomi, sivulla: 478) rinnalle (kieli: suomi, sivulla: 478) Wetrikki (kieli: suomi, sivulla: 478)

Klaus Kemelli and the unknown reformers of early modern Finnish (englanti) 4/2001 (105) Petri Lauerma KLAUS KEMELLI AND THE UNKNOWN REFORMERS OF EARLY MODERN FINNISH The long forgotten Klaus Kemelli (1805-1832) was once an admired poet and translator whose Bellman adaptation was especially celebrated by his contemporaries. Kemelli joined the revivalist movement and, towards the end of his short life, translated into Finnish the work by Thomas Kempis entitled On the Imitation of Christ, which was posthumously published in 1836. In this translation Kemelli abandons the language and style of Old Literary Finnish, which was still used especially in religious literature, and writes mainly in the dialects of Central Ostrobothnia and Oulu, which were familiar to him from his childhood and school years. When compared with other books and periodicals published in 1836, it is clear that Kemellis language was not only far less old-fashioned than the other religious writers of the time, but also very nearly as modern as the language of Mehilinen by Elias Lnnrot. Both these writers used forms selected from different dialects, among them some colloquialisms which were later discarded from the evolving Modern Finnish (e.g. Kemellis -ht- instead of -ts-, and Lnnrots plural verb endings -mma and -tta). Kemellis translation of the Thomas Kempis work became very popular especially in Ostrobothnia. A. W. Ingman, a contemporary theologian and translator of the Bible, claimed that leading local priests abandonded the old religious language and started using folk language in their sermons after the model of Kemelli. The influence of Kemelli is obvious in Ingmans own translations. Various poetical and vernacular traits appearing in some religious writings in the late 1830s can also be traced to Kemellis language rather than that of the Kalevala (1835). Kemelli was unlikely to have been working in isolation, however. On the contrary, he was probably part of the linguistic progress set in motion by the great religious revival of the time, when large numbers of hitherto illiterate peasants mainly from Eastern Finland and Ostrobothnia learned to read and write and the old written language thus began merging with dialects which had no previous literary tradition. The writer concludes that these processes probably played a significant role in the standardization of Early Modern Finnish, although Kemelli and his revivalist contemporaries barely receive a mention in the standard histories of Literary Finnish.

The metrics of Larin Paraske's epic folk poetry in the Kalevala metre (englanti) 1/2001 (105) Petri Lauerma (petri.lauerma@kotus.fi) THE METRICS OF LARIN PARASKES EPIC FOLK POETRY IN THE KALEVALA METRE Epic folk poetry in the Kalevala metre was originally rendered by singing. However, the researchers collecting the folk poems would usually simply write down the words, often after asking informants merely to read out their poems. When written down, the often archaic language of folk poems would appear closer to the dialect of the person reciting the poetry. However, Borenius and Neovius, who collected a huge amount of folk poetry from Larin Paraske, the most famous rune singer in Ingria, wrote down separately the sung and recited versions of Paraskes folk poems. The writer reports the results of a study based on the actual sung versions of folk poems, in contrast to previous studies where scholars have had to normalise the often shortened forms before they have been able to study metrical questions. The corpus for the study consisted of 20 poems written down by Borenius and Neovius. After removing lines considered unreliable, the corpus consisted of 1373 lines collected by Borenius and 1289 lines by Neovius. The proportion of lines which are over-long, i.e. containing more than the eight syllables usual in Kalevala-metric folk poetry, is 2.8% for the lines collected by Borenius and 3.3% for those by Neovius. Over-long lines normally occur if the first foot is over-long, but especially in the rare instances where the line has as many as 10 syllables the later feet may also contain more than the normal two syllables. However, on the basis of the text only it is difficult to decide the exact position of the over-long foot. There are also lines which seem to be too short to fit the requirements of the metre, although Borenius and Neovius tried to mark the not infrequent extra hiatuses which appeared when the shortened, spoken lines were sung. In order to guarantee the metrical reliability of the data, the lines lacking the special hiatus marks used by these collectors were (except for some of the most obvious instances) omitted from the analysis of rising and falling syllables, which was thus based on 1201 lines by Borenius and 1176 lines by Neovius. In the Kalevala metre a word-initial syllable should be long if it is to occupy a rise; by contrast, a short word-initial syllable is placed on a fall. In the Paraske corpus used in the study a short stressed syllable occurs on a rise in 2.5% of Borenius lines and in 2.1% of Neovius lines. Most of these cases occur no further than on the second rise, but it should be noted that not all of them involve shortening by various sound changes (which is, however, typical of the short syllables occurring later on in the line). In Paraskes epics there are also long stressed syllables on a fall. In contrast to the normal situation in Karelian epic poems, deviations of this kind are, surprisingly, much more common than those described above: 9.2% of Borenius lines and as much as 10.6% of Neovius lines contain a long stressed syllable on a fall, more often on the third than on the second fall. These cases are, however, mainly caused by certain sound changes, especially by primary gemination (8.5%; 9.95%), and far less frequently by compensatory lengthening (0.4%); other exceptions are even rarer (0.3%). This explains why the long stressed syllables are more frequent on the third fall: longer forms, which are also more prone to gemination, are usually met towards the end of lines. The unexpected frequency of this kind of deviation is partly explained by the fact that previous scholars usually took no notice of such exceptions, especially in their calculations. To an extent this can be considered a realistic approach, because although gemination has occasionally lengthened some otherwise short forms met on a rise, it is apparent that Paraske did not consider the lengthened forms equivalent to originally long syllables. This is because morphophonological processes like gemination and compensatory lengthening are normally not perceivable to native speakers.

Non-harmonic enclitic particles in Finnish dialects (englanti) 1996 (100) Petri Lauerma NON-HARMONIC ENCLITIC PARTICLES IN FINNISH DIALECTS This article is concerned with a detail of the Finnish vowel harmony system. In general the front harmonizing vowels y cannot occur with the back harmonizing vowels a o u in the same non-compound word with the exception of some late loan words. The front vowels e and i are harmonically neutral in that they can occur with both front and back vowels within a word. The harmonic shape of suffixes is determined by the last non-neutral vowel of the word stem. When a stem has only neutral vowels, suffixes are front vocalic. Due to the relatively young age of the front labial vowels, there are many derivatives where e and i have combined with the back labial vowels o and u instead of the front and y. Productive suffixes such as case endings, markers and enclitic particles are, however, always front vocalic after stems containing only neutral vowels. Although vowel harmony is well preserved in most Finnish dialects with the exception of certain dialects of the Far North spoken in Sweden and Norway, the material collected from the Morphology Archives (MA), the Syntax Archives (LA) and the Lexical Archives of Finnish Dialects (SMSA) shows that non-harmonic enclitic particles kO, pA and hAn occur in many dialects. Non-harmonic kO -enclitics (e.g. eiko 'doesn't', tmko 'this one?') are not uncommon in the SW and Hme dialects and they are also found in the SE dialects and in some dialects of the Far North (see map 1). Non-harmonic pA -enclitics (e.g. sepa 'especially this one') are much rarer. They are occasionally found mainly in the narrow area from the SW dialects through to the SE Hme dialects (see map 2). With both these enclitics harmony is violated by the appearance of back vocalic enclitics after front vocalic word stems. On the other hand, non-harmonic hAn -enclitics, which are found here and there in the SW, Hme, SE and Far North dialects (see map 3), can be both back and front vocalic (e.g. joshn 'if', niihan 'so it is'). Neutral vocalic forms like eiko, sepa and niihan (symbolized in the maps by circles) are frequent, but forms from stems with front harmonizing vowels, such as tmko (symbolized by squares in maps 12) are found mainly only in the dialects of the Pori region, Lower Satakunta and SE Hme as well as in some of their adjacent regions. Enclitic particles are grammatically more independent than other suffixes: they are on the borderline between independent (full) words and bound suffixes, making it more likely for them to be unaffected by vowel harmony. The well known history of these particles is also relevant: enclitic hAn has developed from the sg. 3. person pronoun hn 'he, she', the back vocality of the enclitic ko reflects the late origin of the vowel in non-initial syllables, and enclitic pA may originally be a loan from the Baltic languages. Non-harmonic behaviour is most frequent when enclitic particles are followed by a word which either belongs to the same harmonic class as the enclitic particle violating the harmony or is at least neutral vocalic. However, most instances of non-harmonic enclitics in Finnish dialects violate harmony conditions less than would be expected, because they are usually formed from word stems with neutral vowels only. This may be due to a tendency to keep the phonotactics of word stems similar to that of the forms suffixated from them. Moreover, in most dialects neutral vocalic instances of the enclitics seem to be more or less lexicalized, being formed from a restricted group of word stems, such as the negative verb or a pronominal stem.

Kirja-arvio Adler, Elna & Leppik, Merle (toim.): Vadja keele sõnaraamat I A-J.

Eastern features in Votic as possible loans (englanti)

Artikkelin problematiikkaa käsittelevän osan alussa tarkastellaan sotahistorian käsitettä ja sotahistorian alaa. "Suomessa yleiseen käyttöön vakiintunut termi "sotahistoria" on käännöslaina saksan (die Kriegsgeschichte) ja ruotsin (krigshistoria) kielistä. Jos termi tulkitaan kirjaimellisesti, sotahistoria on sotien ja niiden osatapahtumien - sotaretkien, operaatioiden ja taistelujen - historiaa. Käytännössä käsite on pakostakin avartunut huomattavasti laajemmaksi. Sodan kulkua on mahdoton ymmärtää ilman sodankäyntivälineen - sotalaitoksen - tuntemusta." Lisäksi perustellaan, miksi sotahistoriaan kannattaa tutkia ja sekä tarkastellaan sotahistorian tutkijalta edellytettäviä ominaisuuksia. Metodiikkaa käsittelevässä osassa tarkastellaan historiallisen tiedon luonnetta, asennoitumista tutkimustehtävään, sotahistorian tutkimuksen erikoisluonnetta ja lähteiden laatua, valintaa, löytämistä ja tulkitsemista. Lisäksi artikkelin loppuosassa tarkastellaan lyhyesti ulkoista ja sisäistä lähdekritiikkiä, johtopäätelmien tekemistä, tutkimustehtävän valintaa, rajaamista ja toteutusta sekä lähdeviitteitä ja esitystapaa.

Ensimmäisessä luvussa käsitellään kreivi de Guibertin elämänvaiheita todeten muun muassa, että "Enimmät tietosanakirjat kuittaavat hänen elämäntyönsä lyhyellä maininnalla, sikäli kuin hänet ylipäätään mainitsevat. Joissakin meidänkin yliopistojemme kurssikirjoina käytetyissä sotataidon historian yleisesityksissä hänelle on omistettu muutama rivi." toisessa luvussa käsitellään Guibertin kirjallista tuotantoa. Kolmannessa luvussa esitellään hänen oivalluksiaan, havaintojaan ja näkemyksiään muun muassa sodan ja rauhan ongelmasta, valtiosta ja armeijasta, organisaatiosta, koulutuksesta, taktiikasta, operaatiotaidosta ja strategiasta jne. Viimeisessä lyhyessä luvussa tarkastellaan hänen ajattelunsa vaikutuksia.

Kirja-arvio Suomi, Kari: Johdatusta fonologiaan

Kirja-arvio Nesser, Anne: "Se oli kurja käya koulusa". Bruket av inre och yttre lokalkasus i sverigefinska skolbarns språk

This study deals with the poetics of the Finnic tradition of oral poetry known as kalevalaic poetry, concentrating on the interplay between verse structure, syntax and parallelism. The research material consists of all recorded texts of the singer Arhippa Perttunen (1769–1841) from Viena Karelia. This material is approached from two perspectives: folkloristic research on an individual tradition bearer and linguistic analysis elucidating the poetic structures of the texts. The first perspective examines how an individual uses and moulds tradition. The second examines what traits and features in general define and characterise texts in this tradition. These perspectives overlap in the process of composition, which is treated especially by recourse to the theories of the Oral-Formulaic School. The kalevalaic tradition is a poetic register, here addressed through two concepts frequently used in contemporary research on oral poetry: the concept of "register" developed by the systemic-functional approach in linguistics, and the concept of the poetic function of language developed by Roman Jakobson. The study on the syntax of the poems takes as a starting point the theory of enjambement in kalevalaic poetry, as expounded by Matti Kuusi. Kuusi’s theory is advanced by refining his rules for enjambement and rules for combining different syntactic units within a line. Parallelism is a very characteristic feature of kalevalaic poetry. Its most distinctive form, verse parallelism, is studied in detail as a syntactic-semantic phenomenon. It is shown how a set of parallel verses functions to create a poetic picture that is richer in meaning than the verses could convey separately. The research presents and analyses all the information available concerning Arhippa. His narrative poems appear to be quite stable from one sung performance to another, but they usually diverge from the variants of other singers. From this it can be deduced that the shaping of each song for the most part occurred when he acquired it. With respect to lyrical and other non-narrative poems, Arhippa seems to have always been able to create new entities from poems with which he was already familiar or from other traditional materials, especially proverbs. Tutkimuksessa käsittellään vienankarjalaisen runonlaulaja Arhippa Perttusen (1769–1841) runojen kieltä ja poetiikkaa. Aineiston muodostavat kaikki häneltä tallennetut tekstit, yhteensä liki 6000 säettä kertovia runoja, loitsuja, lyriikkaa ja mietelmärunoja. Aihetta lähestytään sekä folkloristisesta yksittäisen perinteentaitajan tutkimuksen näkökulmasta että lingvistisen, kielellisiä ja poeettisia rakenteita erittelevän analyysin kautta. Ensimmäinen näkökulma tutkii, kuinka laulaja käyttää ja muokkaa perinnettä. Toinen näkökulma selvittää, mitkä piirteet ja ominaisuudet määrittävät ja luonnehtivat yleisesti kalevalaisen runon tekstiä. Keskeisenä kohteena ovat säerakenteen, syntaksin ja parallelismin väliset suhteet. Tekstin luomista, kompositiota, tarkastellaan erityisesti suullis-formulaisen koulukunnan teorioita vasten. Kalevalainen runous on poeettinen rekisteri. "Sana "poeettinen" viittaa Roman Jakobsonin esittämään kielen poeettisen funktion käsitteeseen, "rekisteri" taas systeemis-funktionaalisen kieliopin käsitteeseen, joita on molempia käytetty taajaan suullisen runouden tutkimuksessa. Syntaksia tutkitaan käyttäen lähtökohtana Matti Kuusen teoriaa kalevalaisesta säkeenylityksestä. Teoriaa syvennetään määrittämällä tarkemmin säännöt, jotka ohjaavat säkeenylitystä ja syntaktisten elementtien yhdistymistä säkeen sisällä. Runorekisteriä määrittäviä primaareja poeettisia ominaisuuksia ovat runomitta (kalevalamitta), alkusointu ja parallellelismi. Parallelismin huomattavin ilmenemismuoto, säekerto, analysoidaan syntaksin ja semantiikan kannalta ja esitetään, että säekerron kautta syntyvä säeryhmä muodostaa kokonaisuuden, jonka merkitys on rikkaampi kuin säkeiden merkitys erikseen. Tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan kaikki Arhipasta saatavilla oleva tieto. Kertovien runojen tekstit eivät varioi suuresti esityksetä toiseen, mutta ne eroavat selvemmin muiden laulajien vastaavista runoista. Tästä voidaan päätellä, että runoteksti luodaan sitä omaksuttaessa. Arhipalta on tallennettu myös pitkiä rakenteeltaan parannusnäytelmää noudattavia loitsutekstejä, vaikka Arhippaa ei lähteiden mukaan tunnettu tietäjänä. Lyyristen ja mietelmärunojen suhteen voidaan aineiston perusteella todeta, että Arhippa on pystynyt luomaan aina uusia kokonaisuuksia käyttämällä muusta perinteestä tuntemiaan aineksia, erityisesti sananlaskuja.

DANGEROUS OFFENDER? A study on offender risk assessment within the Finnish penal system In certain situations, the Finnish Penal System requires a future dangerousness evaluation to be made of criminal offenders. A future dangerousness evaluation is a risk assessment of the probability of an offender guilty of a serious violent crime or sexual offence committing a similar crime in the future. In this multidisciplinary research, I critically examine and interpret the criminal law legislation concerning the risk assessment of offenders, the psychiatric-psychological and normative practices applied to evaluations, the relevant legal principles and basic and human rights as well as the challenges these might raise in this context. In addition, the research introduces empirical research data concerning especially (1) offenders who have been evaluated in terms of their dangerousness in Finland, (2) respective expert statements based on their risk assessments and (3) judgments and decisions where the court has taken into account the dangerousness of these offenders. A positive future dangerousness evaluation has considerable consequences on the right to liberty of an offender. A consequence of an attempt to prevent dangerous offenders from reoffending is that the offenders are required to serve their entire sentence in prison or are banned from getting on regular parole for a life or entire prison sentence. This means that the time to be served in prison is longer than in the case of a normal sentence given on the basis of act culpability and the principle of proportionality. Because an offender who is assessed to be dangerous is punished in part for something which he has not yet committed, the criminal law system requires strong justifiable criteria to be established for these risk assessments. Due to criminal law principles as well as basic and human rights considerations, evaluating the dangerousness of offenders is complicated, as it is necessary to weigh against each other the concrete elements of dangerousness, formal and substantive justice along with the overall legal safeguards of the justice system. This research shows the interconnectedness of different fields of science legal, psychiatric and psychological in evaluating dangerousness. In forensic psychiatry, the medical, especially psychiatric, and psychological aspects are in the foreground whereas in legal proceedings the matter is evaluated on legal grounds. These different approaches in the evaluation of dangerousness present the serious challenge of compatibility. It follows that forensic psychiatry specialists need to be aware of the relevant legal preconditions for a dangerousness assessment of an offender and, on the other hand, judges who evaluate the case in normative terms have to be familiar with the basic principles and premises of forensic psychiatry evaluations. Central to the attempt to assess the dangerousness of offenders and reduce their violent behaviour is to identify relevant risk and protective factors. The future violent behaviour of an offender is difficult to predict with certainty, as it often depends on the changeable situational context and various individual risk and protective factors, all of which have different weight in a risk assessment. The primary risk factors which can be used to predict reoffending include former violent behaviour, substance abuse, psychopathy, antisocial personality disorder and other mental disorders. Psychiatrists and psychologists usually cite these factors in their statements indicating a person s dangerousness. A future dangerousness evaluation is challenging in many ways. Particularly problematic is the possibility of false positive assessment, meaning that an offender is deemed dangerous when he actually is not. For this reason, carrying out a risk assessment requires special diligence, exactness and taking into account all relevant requirements during the entire evaluation process. There is a need for exact and comprehensive legislation which would define the requirements for conducting valid forensic psychiatric evaluations of the future dangerousness of offenders. In this way, the legal rights of offenders would be protected more effectively because there would be a greater certainty of forensic psychiatric evaluations of offenders being reliable in whatever situation. This research introduces a four-step scale for establishing risk levels for violence. It combines qualitative and numeric probabilities and thus defines the dangerousness of an offender taking into account all elements of dangerousness. This scale should be used in the assessments required by Finnish criminal law legislation. It can define the probability of serious violent behaviour of a person based on the risk and protective factors that the offender manifests. The four-step scale determines the risk of violence more accurately than the three-step scale, which means that the court receives more evidence to deliberate upon, which in turn lowers the possibility of erroneous dangerousness evaluations. This study shows that the statements provided by forensic psychiatry experts have gained a huge practical significance in judges work of normatively evaluating dangerousness, which is why the opinion of the court rarely differs from that given by experts. However, while the court is deliberating on the dangerousness evaluations made by forensic psychiatrists, it should consider all the evidence and make the decision on the question of dangerousness independently on normative grounds. Any evidence provided of the dangerousness of an offender is projected to the future, which is why it can never be certain. As a precondition for determining an offender to be dangerous, the court should apply a standard of proof which requires the risk of the offender s violent behaviour to be at least high if not absolute. In other words, the court requires the dangerousness of the offender to be shown with such a high probability that the offender s dangerousness is proven; otherwise, the offender cannot be deemed as dangerous. Therefore, more extensive pro et contra argumentation is recommended to the courts when ruling on the issue of dangerousness. As a statement of dangerousness is projected to the future and as the court has extensive powers of discretion, the court has an obligation to give detailed reasons for an evaluation of dangerousness. Vaarallinen rikoksentekijä? Tutkimus rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnista rikosoikeudellisessa seuraamusjärjestelmässä Suomen rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä edellyttää tietyissä rikoslainsäädännön tilanteissa rikoksentekijän vaarallisuuden arviointia. Rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnilla tarkoitetaan riskiarviota siitä, millä todennäköisyydellä jo aiemmin törkeään väkivalta- tai seksuaalirikokseen syyllistynyt rikoksentekijä syyllistyy törkeään rikokseen uudelleen. Tässä monitieteisessä tutkimuksessa tarkastellaan kriittisesti ja tulkitaan rikoksentekijän vaarallisuuden arviointiin liittyvää lainsäädäntöä, vaarallisuuden arvioinnin psykiatris-psykologisia ja normatiivisia käytäntöjä, rikoksentekijän vaarallisuuden huomioon ottavan lainsäädännön oikeusperiaatteisiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyviä haasteita sekä lisäksi empiirisen tutkimuksen avulla tutkitaan Suomessa vaarallisuusarvioituja rikoksentekijöitä, heistä laadittuja vaarallisuusarviolausuntoja sekä tuomioistuimen antamia tuomioita tai päätöksiä, joissa otetaan kantaa rikoksentekijän vaarallisuuteen tai väkivaltariskiin. Rikoksentekijän arvioimisella vaaralliseksi on yksilön perustavanlaatuisen vapausoikeuden näkökulmasta merkittävä seuraus. Vaarallisen rikoksentekijän uusien rikosten tekeminen pyritään estämään määräämällä hänet suorittamaan koko rangaistuksensa vankilassa tai estämällä hänen pääsynsä kyseisestä rangaistuksesta tai elinkautisvankeudesta ehdonalaiseen vapauteen. Rikoksentekijän vankilassa suoritettava rangaistusaika on tällöin normaalia, tekosyyllisyyteen pohjautuvaa suhteellisuusperiaatteen mukaista rangaistusta pitempi. Koska rikoksentekijän arvioiminen vaaralliseksi tarkoittaa sitä, että rikoksentekijää rangaistaan osittain sellaisesta, mitä hän ei ole vielä tehnyt, vaarallisuuden arviointiin vaaditaan vahvat rikosoikeudelliset perusteet. Rikosoikeudellisten oikeusperiaatteiden sekä perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta rikoksentekijän vaarallisuuden arvioimisen tekee kiperäksi välttämättömyys punnita keskenään rikoksentekijän vaarallisuuden sisällöllisiä tekijöitä, muodollista ja aineellista oikeudenmukaisuutta sekä yleistä oikeusvarmuutta. Tutkimuksessa tulee ilmi, että rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnissa kohtaa toisensa erilaiset tieteenkentät: oikeudellinen, psykiatrinen ja psykologinen. Rikoksentekijän vaarallisuuden oikeuspsykiatrisessa arviointiprosessissa painottuu lääketieteellinen erityisesti psykiatrinen ja psykologinen näkökulma, ja tuomioistuinprosessissa oikeudellinen näkökulma. Tässä suhteessa haasteita vaarallisuuden arviointeihin tuovat toimijoiden erilaiset tarkastelutavat ja näkökulmat. Tieteenalojen erilaisuudesta johtuen oikeuspsykiatrian asiantuntijan tulee olla tietoinen rikoksentekijän vaarallisuuden ja sen arvioinnin oikeudellisista reunaehdoista sekä tuomioistuimen rikoksentekijän vaarallisuutta normatiivisesti arvioivan tuomarin tulee ymmärtää oikeuspsykiatrisen vaarallisuuden arvioinnin perusperiaatteet ja lähtökohdat. Pyrittäessä arvioimaan rikoksentekijän vaarallisuutta ja vaikuttamaan törkeän väkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen keskeistä on rikoksentekijän törkeän väkivaltakäyttäytymisen riski- ja suojaavien tekijöiden tunnistaminen. Rikoksentekijän tulevaa väkivaltakäyttäytymistä on vaikea arvioida täysin luotettavasti johtuen sen tilannekohtaisesta luonteesta ja rikoksentekijän törkeän väkivaltakäyttäytymisen erilaisista riski- ja suojaavista tekijöistä, joilla kaikilla on omanlaiset vaikutuksensa rikoksentekijän väkivaltariskiin. Aikaisempi väkivaltaisuus, päihteiden väärinkäyttö, psykopatia, epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö ja mielenterveyden häiriöt ovat keskeisiä törkeän väkivaltakäyttäytymisen uusimista ennustavia riskitekijöitä ja samalla niitä seikkoja, joilla psykiatrit ja psykologit yleensä perustelevat oikeuspsykiatrisia vaarallisuuskannanottojaan. Rikoksentekijän vaarallisuuden arviointi on monessa suhteessa haasteellista. Erityisen haasteellista rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnissa on väärien positiivisten arvioiden mahdollisuus eli se, että rikoksentekijä arvioidaan virheellisesti vaaralliseksi. Väärien vaarallisuusarvioiden mahdollisuudesta johtuen rikoksentekijän vaarallisuuden arviointi vaatii arvioitsijalta erityistä huolellisuutta, tarkkuutta ja arviointiin liittyvien vaatimusten huomioimista kaikissa arviointiprosessin vaiheissa. Oikeuspsykiatriseen vaarallisuuden arviointiin tulisi saada selkeä ja tarkka lainsäädäntö, joka määrittää oikeuspsykiatriselta asiantuntijatiedolta edellytettävät vaatimukset. Näin voitaisiin parhaalla mahdollisella tavalla varmistua siitä, että rikoksentekijän oikeuspsykiatrinen arviointi olisi kaikissa tilanteissa mahdollisimman luotettavaa, ja sitä kautta turvaisi rikoksentekijän oikeusturvaa. Rikoksentekijän oikeusturvan turvaamiseksi kaikissa Suomen rikoslainsäädäntöön perustuvissa vaarallisuuden arviointitilanteissa täytyisi ottaa käyttöön tässä tutkimuksessa luotu laadullisen ja numeerisen todennäköisyyden yhdistävä neliportainen väkivaltariskitason asteikko, jossa rikoksentekijän väkivaltariskitaso määritellään rikoksentekijän vaarallisuuden sisällöllisten tekijöiden kautta. Tämä väkivaltariskitason asteikko huomioi törkeän väkivaltakäyttäytymisen todennäköisyyden perustuen rikoksentekijällä oleviin törkeän väkivaltakäyttäytymisen riski- ja suojaaviin tekijöihin. Neliportainen väkivaltariskitason asteikko erottelee rikoksentekijän väkivaltariskin kolmiportaista asteikkoa tarkemmin, mikä antaa tuomioistuimelle enemmän arvoa todistusharkintaan ja vähentää samalla virheellisen vaarallisuusarvion mahdollisuutta. Tutkimuksessa käy ilmi, että oikeuspsykiatrian asiantuntijoiden laatimat vaarallisuusarviolausunnot ovat saaneet tuomioistuimen normatiivisessa vaarallisuuden arvioinnissa suuren käytännön merkityksen, ja näistä lausunnoista poikkeavia ratkaisuja tehdään oikeuskäytännössä harvoin. Tuomioistuimen tulee kuitenkin koetella oikeuspsykiatrisessa vaarallisuusarviolausunnossa esitettyä näyttöä rikoksentekijän vaarallisuutta osoittavista tosiseikoista ja tehdä vaarallisuuden normatiivinen arviointi itsenäisesti. Rikoksentekijän vaarallisuuden osalta näytön arviointi suuntautuu tulevaisuuteen, eikä tulevaisuuden tapahtumista voi kukaan tietää täysin varmasti etukäteen. Rikoksentekijän vaaralliseksi arvioimisen edellytykseksi täytyy asettaa tuomioistuimessa sellainen näyttökynnyksen taso, jonka perusteella rikoksentekijän väkivaltariskin katsotaan olevan vähintään korkea. Tuomioistuimen tulee näin ollen saada rikoksentekijän vaarallisuudesta esitetystä näytöstä niin korkea todennäköisyys, että vaarallisuus voidaan katsoa toteennäytetyksi tai muussa tapauksessa rikoksentekijää ei voida arvioida vaaralliseksi. Näistä syistä johtuen tuomioistuimille suositellaan rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnissa aikaisempaa laajempaa pro et contra -argumentointia. Vaarallisuuden arvioinnin suuntautuminen tulevaisuuteen ja tuomioistuimen suuri harkintavalta asettaa sille velvollisuuden perustella rikoksentekijän vaarallisuutta ja väkivaltariskiä koskevat ratkaisut yksityiskohtaisesti.