Search

Tutkielmani aiheena on Playstationille julkaistun videopelin Ghost of Tsushima suomenkielisessä versiossa esiintyvät erisnimet. Tavoitteena on selvittää millaisista osista ja sisällöistä pelin nimet rakentuvat sekä millaisia tehtäviä niillä on pelissä identifioinnin lisäksi. Videopelit ovat todella suosittuja ja videopeliala on viime vuo-sikymmeninä kasvanut valtavasti. Siitä huolimatta videopelien nimien tutkimusta on tehty toistaiseksi vain vähän, joten tutkielmalle on selkeästi oma paikkansa. Videopelien nimien tutkimuksesta voi kuitenkin yhtäältä saada laajempaa ymmärrystä kielen ja nimien merkityksestä peleissä. Toisaalta hyötyä olisi myös pelinkehittämisen kannalta, kun nimien suunnittelusta voisi saada enemmän tukea pelin maailman rakentumiseen. Tutkimusaineistoni sisältää pelin suomenkielisessä versiossa esiintyvät henkilönnimet, paikannimet ja esineiden nimistä aseiden sekä asujen nimet. Aineistoni sisältää kaiken kaikkiaan 529 erilaista erisnimeä. Nimet on kerätty pelin sisäisistä dialogeista, kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä, kartasta sekä esineiden valikoista. Tutkimuksessani ja sen analyysissa nojaan yleisesti nimistöntutkimuksen teoriataustaa vasten, jota Suomessa edustavat erityisesti Ainiala, Saarelma ja Sjöblom (2008, 2016) sekä Kiviniemi (1977, 1978, 1990). Lisäksi hyödynnän Bertillsin (2003) lastenkirjallisuuden nimiä tutkivaa väitöskirjaa ja siinä esiteltyä nimien jaottelua nimenosien mukaan. Tarkastelen kunkin nimikategorian rakenteita, kuten nimenosia, määritteitä ja niiden sisältöjä, muotoja sekä kääntämistä. Tämän lisäksi analysoin nimien funktioita ja tähän käytän Ainialan ym. (2008) kokoamaa listausta kaunokirjallisuuden nimien funktioista. Henkilönnimet osoittautuivat pääasiassa kääntämättömiksi yksiosaisiksi etunimiksi, jotka ovat merkitykseltään läpinäkymättömiä. Merkittävimmillä hahmoilla on useampia nimiä ja määritteitä, jotka ovat useimmin suomenkielisiä. Henkilönnimien funktioista korostuivat sosiaaliset, fiktionaalistavat, deskriptiiviset ja assosiatiiviset funktiot. Paikannimistä valtaosa on kaksiosaisia nimiyhdistelmiä, joiden perusosa on suomenkielinen paikan lajia ilmaiseva appellatiivi. Määriteosissa on tasaisesti vaihtelua kääntämättömien proprien ja käännettyjen appellatiivien välillä. Paikannimien funktioista korostuivat etenkin deskriptiivinen, lokalisoiva, fiktionaalistava, assosiatiivinen ja affektiivinen funktio. Esinenimet ovat enimmäkseen kaksiosaisia nimiyhdistelmiä suomenkielisellä perusosalla ja omistusrakenteisella määriteosalla. Aseiden nimien funktioista keskeisimpiä ovat fiktionaalistava, ideologinen, assosiatiivinen ja affektiivinen funktio, kun taas asujen nimissä korostuivat sosiaalinen, ideologinen, narratiivinen ja assosiatiivinen funktio. Jokaisesta nimikategoriasta löytyi selkeästi yleisimmin toistuvia nimirakenteita ja keskeisimpiä nimien funktioita. Funktioista kaikkia esiintyi kaikissa aineiston nimikategorioissa, paitsi humoristisen funktion osuus jäi vähäiseksi ja osin kyseenalaiseksi pelin suomenkielisessä versiossa. Lisäksi osa suomenkielelle käännettyjen nimien alkuperäisistä sanaleikeistä tai intertekstuaalisista viittauksista on vaikeasti ymmärrettäviä tai lähes kadonneet käännösprosessissa. Nimissä esiintyvät teemat liittyvät enimmäkseen luontoon, kansantarustoihin ja vahvoihin tunteisiin.

Tietoisuus sukupuolen moninaisuudesta on lisääntynyt viime vuosina, minkä seurauksena englanninkielisistä pronomineista on alettu käymään keskustelua niin sosiaalisessa mediassa kuin muillakin arkielämän alueilla. Pronominikeskusteluja esiintyy myös englanninkielisessä kaunokirjallisuudessa. Pronominikeskustelujen suomentaminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista, sillä suomen kielen pronomini hän on sukupuolineutraali eikä omista tai muiden pronomineista puhuminen siksi ole suomen kielellä helppoa. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, millaisia käännösratkaisuja kääntäjät sekä käännöstieteen ja englannin kielen opiskelijat tekisivät yksikön kolmannen persoonan pronominien suomentamiseen kaunokirjallisessa tekstissä, jonka päähenkilö on muunsukupuolinen ja jossa henkilöhahmot keskustelevat pronominien käytöstä. Tutkielman aineisto kerättiin Microsoft Forms -kyselylomakkeella, joka koostui monivalintakysymyksistä sekä avoimista kysymyksistä. Aineisto koostuu yhteensä 39 kyselylomakevastauksesta. Kyselylomakkeessa käytettiin esimerkkejä Mason Deaverin I Wish You All the Best -romaanista. Koska tutkimuksen tarkoituksena on selvittää vastaajien näkemyksiä, rakennettiin kyselylomake siten, että vastaajilla oli jokaisessa kyselyn osiossa mahdollisuus perustella tekemiään valintoja sekä halutessaan kertoa ajatuksiaan aiheeseen liittyen avoimissa vastauskentissä. Avoimiin vastauskenttiin tulleet vastaukset analysoitiin sisällönanalyysilla. Vastaajat valitsivat käännösratkaisuja kyselylomakkeella esitetyistä valmiista vaihtoehdoista sekä ehdottivat omia käännösratkaisujaan avoimissa vastauskentissä. Vastaajien tekemät käännösratkaisut riippuivat usein siitä, miten oleellisena he pitivät sukupuolta tekstissä. Hän-pronomini ja tekstin muokkaaminen olivat suosituimmat käännösratkaisut katkelmissa, joissa sukupuolta ei pidetty tarinan kannalta oleellisena, kun taas englanninkielisten pronominien käyttö suomennoksessa oli suosituin käännösratkaisu katkelmassa, jossa sukupuoli koettiin oleelliseksi tekijäksi. Valittujen käännösratkaisujen perusteella voidaan todeta, että vastaajat käyttäisivät pronominien suomentamiseen kotouttavia käännösratkaisuja niin pitkälle kuin mahdollista ja siirtyisivät vieraannuttavampiin käännösratkaisuihin silloin, kun sukupuolen ilmaiseminen koettiin tarinan kerronnan kannalta tarpeelliseksi. Tuloksia ikäluokittain verrattaessa voidaan todeta, että tekstin muokkaaminen oli yleisempää vanhemmissa ikäluokissa kuin nuoremmissa, kun taas uudispronominien ja englanninkielisten pronominien käyttäminen käännöksessä oli yleisempää nuoremmissa ikäluokissa. Myös kaunokirjallisia ja av-tekstejä pääasiassa kääntävät vastaajat valitsivat asiatekstejä kääntäviä vastaajia useammin tekstin muokkaamisen ja asiatekstikääntäjät puolestaan useammin englanninkielisten pronominien käytön.

Arvio teoksesta Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani, The Signature of All Things, suom. Taina Helkamo, Gummerus 2022, 576 s. nonPeerReviewed

Pyrin tutkielmassani selvittämään hyve-etiikan ja hyve-epistemologian avulla, voiko kaunokirjallisuus tarjota jotain sellaista ymmärrystä, jota muiden kuin kaunokirjallisten tekstien avulla on vaikeaa saavuttaa. Kaunokirjallisuuden tiedollista arvoa puolustavat kognitivistiset ja siihen kriittisesti suhtautuvat tai sen jopa kiistävät antikognitivistiset näkemykset ovat hallinneet kirjallisuuden filosofiassa käytyä keskustelua kaunokirjallisuuden tiedollisesta arvosta. Näkemysten mukaan kaunokirjallisuus voi olla hyvin monenlaisen tiedon lähde, mutta esitän, että tiedon käsite ei välttämättä kuvaa riittävän tarkasti kaunokirjallisuuden kognitiivista potentiaalia. Ymmärryksen käsite voikin huomioida tiedon käsitettä osuvammin kaunokirjallisuuden monipuolisen kognitiivisen potentiaalin. Nojaan ymmärryksen käsitteen tulkinnassani hyve-epistemologi Linda Zagzebskin kolmikohtaiseen ymmärryksen määritelmään, jonka mukaan ymmärrys voidaan erottaa tiedosta siihen johtavien hyveiden perusteella. Myös hyve-epistemologi Lorraine Coden mukaan tietämiskyvyn keskiössä ovat hyveet, jotka voivat kehittyä kaunokirjallisuuden lukemisen ansiosta. Ymmärryksen määritelmässään Code painottaa affektiivista ymmärrystä. Yhdistän Coden affektiivisen ymmärryksen Zagzebskin kolmikohtaiseen ymmärryksen määritelmään ja esitän, että yhdessä näkemykset voivat luoda sellaisen ymmärryksen määritelmän, joka auttaa sen tarkastelussa, millä tavalla kaunokirjallisuus voi lisätä ymmärrystä tietystä aiheesta. Hyve-etiikan ja kaunokirjallisuuden suhdetta pohtinut filosofi Martha Nussbaum esittää, että lukeminen kehittää lukijan hyveitä ja näin tekee hänestä aiempaa paremman moraalisen toimijan. Nussbaum nojaa ymmärryksen määritelmässään Aristoteleen näkemykseen, jonka mukaan ymmärrys on kehitettävissä oleva kyky toimia hyveellisesti. Nussbaum siis melko pitkälti samastaa ymmärryksen ja kyvyn toimia hyveellisesti, eli ymmärrys toisaalta kehittyy hyveiden avulla ja toisaalta on kykyä toimia hyveellisesti. Esitän, että ymmärrys voidaan toisaalta nähdä Nussbaumin tapaan myös hyveiden avulla kehittyvänä kykynä toimia hyveellisesti, mikäli se halutaan erottaa pelkästä ymmärryksen tunteesta. Ymmärryksen tunne on hyödyllinen, mutta myös epäluotettava, sillä se ilmaantuu tilanteissa, joissa sille ei ole perusteita. Jos ymmärrys nähdään kykynä valita oikein, voi hyveiden nähdä erottavan ymmärryksen pelkästä ymmärryksen tunteesta: Jos kyseessä olisi ilman hyveitä kehittynyt ymmärryksen tunne, ihminen ei osaisi valita oikein. Nussbaumin, Zagzebskin ja Coden hyveiden merkitystä ymmärtämisen lisääntymisessä painottavat näkemykset mielessäni tarkastelen tiettyä kaunokirjallista teosta ja sen kuvauksia poikkeuksellisesta inhimillisestä toiminnasta. Esitän, että erityisesti kokeellisen kaunokirjallisuuden yhteydessä voi huomioida hyveiden kehittymisen avulla tapahtuvan ymmärryksen lisääntymisessä piirteitä, joita ainoastaan realistista kaunokirjallisuutta ja sen henkilöhahmoja tarkastelemalla ei voi saavuttaa. Tarkastelen David Foster Wallacen kokeellisia keinoja käyttävää romaania Infinite Jest (1996) ja kiinnitän erityistä huomiota siinä ilmeneviin addiktiivisen toiminnan kuvauksiin. Romaanin tarkastelemisen yhteydessä esittelen taustaksi hieman myös filosofian näkemyksiä addiktiivisesta toiminnasta sekä keskeiset filosofiset addiktioteoriat, joista yksikään ei onnistu kuvaamaan addiktiivisen toiminnan kaikkia piirteitä. Pohdin, voiko tietyn addiktiivista toimintaa kuvaavan kaunokirjallisen teoksen lukeminen lisätä nimenomaan addiktiivisesta toiminnasta saatavaa ymmärrystä. Haastamalla lukijan aktiivisuuteen syy-seuraussuhteiden ja kerronnallista jännitettä luovien vaihtoehtoisten reittien ja skenaarioiden esiin kaivamiseen Infinite Jest osoittaa inhimillisen toiminnan ymmärtämisen monimutkaisuuden. Jos ymmärrämme hyve-etiikan ja hyve-epistemologian viitoittamalla tavalla, mitä ymmärryksen lisääntyminen tarkoittaa, voimme kenties entistä paremmin saada selkoa ajatuksesta, että Infinite Jestin lukeminen lisäisi ymmärrystä addiktiivisesta toiminnasta.

Tämän korpusavusteisen diskurssintutkimuksen tarkoituksena on vertailla nainen- ja mies-sanoihin liittyviä diskurssiprosodioita alun perin suomeksi kirjoitetun ja englannista suomeen käännetyn kaunokirjallisen korpusaineiston välillä. Korpusavusteisissa diskurssintutkimuksissa tutkittavaa aihetta tarkastellaan korpuksen lisäksi useista muista lähteistä ja korpusaineistoa analysoidaan erilaisilla korpustyökaluilla. Diskurssiprosodiat ovat sanoihin liittyviä asenteita ja mielikuvia, jotka muodostuvat sanojen yhteydessä usein esiintyvien samanmerkityksisten sanojen kautta. Korpusaineistossa, jossa on saatavilla vain osa kontekstista, diskurssiprosodioiden määrittelyyn voi hyödyntää skriptejä. Skriptit ovat ennalta määritettyjä stereotyyppisiä tapahtumaketjuja tyypillisistä tilanteista. Niiden avulla ihminen voi täydentää mielessään esimerkiksi tarinankerronnasta puuttuvan tiedon todennäköisimmillä vaihtoehdoilla. Miehiin liitetään tyypillisesti sanoja ja asenteita vallasta, voimakkuudesta ja auktoriteetista. Miehiä kuvataan paitsi osaavina asiantuntijoina myös väkivaltaisina rikollisina. Naisiin liitetään tyypillisesti ulkonäköön ja seksualisointiin liittyviä sanoja ja asenteita. Naiset ovat kotiäitejä, alempiarvoisia palvelijoita ja esteettis-eroottisen mielihyvän kohteita. Keräsin aineistoni Käännössuomen korpuksesta, joka sisältää 1990-luvulla julkaistuja alun perin suomeksi kirjoitettua ja muista kielistä suomeen käännettyä kirjallisuutta. Poimin hakusanoista nainen ja mies satunnaisesti 300 osumaa sekä supisuomen että käännössuomen aineistosta. Määrittelin kullekin osumalle asenteen, jota hakusanaa ympäröivät sanat viestivät, ja ryhmittelin samankaltaisia asenteita diskurssiprosodioihin. Vertailin diskurssiprosodioita toisiinsa kunkin sukupuolen kesken ja havainnoin niissä esiintyviä eroja ja yhtäläisyyksiä. Vertasin tuloksia aiempaan tutkimustietoon siitä, miten sukupuolista puhutaan eri kielissä ja miten sukupuolia edustetaan erilaisissa lähteissä, kuten mainoksissa ja lastenkirjoissa. Tutkimuksen tuloksena selvisi, että miehiin liittyvät diskurssiprosodiat ovat yhdenmukaisempia supisuomen ja käännössuomen välillä kuin naisiin liittyvät diskurssiprosodiat. Suurin osa diskurssiprosodioista ja siitä, miten ne ilmenivät aineistoissa, mukailivat aiempaa tutkimustietoa sukupuolten esittämistavoista ja sukupuoliin liitetystä kielestä. Tuloksissa on kuitenkin joitakin ristiriitaisia asenteita, jotka eivät selity aiemmalla tutkimustiedolla. Aihetta voi tutkia lisää tarkastelemalla pronominien tai erisnimien käyttöä suhteessa sukupuoleen, vertailemalla eri aikakausilla tuotettuja aineistoja keskenään tai tutkimalla kirjailijan ja kääntäjän sukupuolten vaikutusta kaunokirjallisuudessa esiintyvien hahmojen sukupuolten kuvauksiin.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan paleontologi Björn Kurténia esimerkkinä menestyksekkäästä suomalaisesta tiedemiehestä ja tieteen popularisoijasta. Tutkimuskohteena ovat erityisesti Kurténin varhainen tutkijanura, sekä hänen tieto- ja kaunokirjallinen tuotantonsa.

Muisti on taiteessa ja kirjallisuudessa ajaton aihe. Samalla muisti ja muistelu ovat nousseet ajankohtaisiksi teemoiksi nykykulttuurissa erilaisten omaelämäkerrallisuutta ja omakohtaisuutta hyödyntävien ilmiöiden myötä. Tutkimissani Bo Carpelanin (1926–2011) romaaneissa muistelu esitetään erilaisten tekstuaalisten keinojen avulla.

Uudet ylirajaiset queer-kirjailijat muovaavat Euroopan kirjallisuuskenttää ja antavat mahdollisuuden monimuotoisten siirtolaiskokemusten parempaan ymmärtämiseen. Albanialais-suomalaisen Pajtim Statovcin and iranilais-ranskalaisen Négar Djavadin teokset peilaavat kulttuurien yhteentörmäyksiä ja globaalia epätasa-arvoa terävällä ja yllätyksellisellä otteella. Seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli- identiteetti vaikuttavat siirtolaisen asemaan ja maailmankuvaan sekä lähtömaassa että uudessa kulttuurissa, ja kaunokirjallisuus tarjoaa keinon ilmaista muuttuvia identiteettejä dynaamisella ja moniulotteisella tavalla.

nonPeerReviewed

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen avantgardetaiteen satirisoituja esityksiä Leena Krohnin romaaneissa Unelmakuolema (2004), Mehiläispaviljonki (2006) ja Kadotus (2018). Kohdeteokseni ovat tematiikaltaan erittäin moninaisia, ja satiiriset kuvaukset taiteen tekemisestä ovat yksi yhteinen piirre niissä kaikissa. Tutkimusotteeni on tekstianalyyttinen ja taiteenfilosofinen: selvitän satiirin rakentumista kohdeteoksissa ja abstrahoin analyysini pohjalta teosten sisäistekijät, joita nimitän satiirikoiksi. Vertaan kohdeteosteni satiirikkoja toisiinsa ja suhteutan ne osaksi laajempaa taiteenfilosofista keskustelua. Kohdeteosteni satiirikot esittävät monet avantgardistit tekotaiteellisina pyrkyreinä ja käyttävät äänitorvinaan erityisesti teosten päähenkilöitä tai muuten merkittäviä henkilöhahmoja, jotka taas tyypillisesti suhtautuvat kummeksuen ja itsekseen ihmetellen fiktiivisen maailman ilmiöihin, joita teoksessa kuvataan. Monessa kohtaa satiirikko valjastaa myös kertojan omaa asiaansa ajajamaan. Kertoja saattaa olla ironinen tai ymmärryskyvyltään näennäisen yksinkertainen, jolloin satiiri välittyy lukijalle vaivihkaisemmin. Pohdin tutkielmassani myös teosten satiirikkojen mielenmukaista taiteen ideaalia, jonka esitän vaativan taiteelta niin merkitystä, kauneutta kuin moraaliakin. Teoreettisen taustan tutkielmalleni tarjoavat etenkin Dustin Griffinin satiiriteoria ja Alastair Fowlerin lajiteoria, jotka mahdollistavat satiirin tutkimisen ennen kaikkena kirjallisena keinona ja tekstuaalisena piirteenä sen sijaan, että satiiri miellettäisiin itsenäisenä lajina historiallisessa mielessä. Soveltuvin osin hyödynnän myös Mihail Bahtinin menippolaisen satiirin teoriaa. Lisäksi hyödynnän Wayne C. Boothin sisäistekijän käsitettä ja sen myöhempiä sovellutuksia. Tutkielmani keskeisimmät taiteenfilosofiset tutkimuskysymykseni koskevat taiteen kriteerejä, päämääriä ja suhdetta moraaliin. Näitä kysymyksiä tarkastelen eri taiteenteorioiden eli jäljittely-, muoto- ja ilmaisuteorioiden kautta. Taiteenfilosofisina päälähteinäni ovat Aristoteles, Immanuel Kant, Leo Tolstoi sekä Richard Eldridge. Kysymys taiteen moraalivaatimuksesta nousee esiin erityisesti Unelmakuolemassa. Tulkitsen sen olevan osa suomalaista taidekeskustelua, joka velloi 1990-luvulla ja vuoden 2004 tienoilla Teemu Mäen Sex and death -videoteoksen (1988) ympärillä ja johon Leena Krohn itsekin osallistui aktiivisesti. Tutkielmani pohjalta esitänkin, että taidekeskustelussa tulisi erottaa toisistaan taiteen määritelmä ja laittomien tekojen oikeutus taiteen nimissä. Käyttämieni teorioiden nojalla ja tekstianalyysin perusteella voidaan satiirin kohteeksi osoittaa joitakin yksittäisiä ilmiöitä kuten taiteen moraalittomuus ja merkityksettömyys. Tällä menetelmällä ei kuitenkaan voida selvittää, onko satiirikon mielestä vika avantgardessa itsessään, sitä taitamattomasti soveltavissa nykytaiteilijoissa vai romaanien kuvaamien taideteosten kaltaisia tuotteita suoltavassa yhteiskunnassa. Katsonkin, että tämän kysymyksen vaikeus liittyy etenkin kohdeteosten satiirin tutkivaan luonteeseen.

Jonathan Safran Foerin romaani Extremely Loud and Incredibly Close kuvaa aikaa World Trade Centerin terrori-iskujen jälkeen 9-vuotiaan Oskar Schellin näkökulmasta. Oskar löytää avaimen isälleen Thomas Scellille kuuluvasta rikkoutuneesta maljakosta. Isä kuoli 11. syyskuuta 2001, joskaan hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Oskar kärsii traumaperäisestä unettomuudesta, paniikista ja masennuksesta. Hänellä on mielestään liian raskaat saappaat. Oskar käsittelee traumaa tekemällä itselleen mustelmia. Leikekirjaansa ”Stuff That Happened to Me” Oskar kuvaa kameralla kohtaamiaan asioita kierrellessään Black -nimisten ihmisten luona pitkin New Yorkia etsimässä vihjettä isästä. Tutkielmassani tarkastelen Extremely Loud and Incredibly Close -romaanin kuvan ja sanan vuorovaikutusta. Koettelen lähilukemalla, millä tavalla kuva ja sana toimivat yhdessä Extremely Loud and Incredibly Close -romaanissa ja minkälaisia merkityksiä kuvan ja sanan vuorovaikutuksella on romaanin tulkintaan. Jatkokysymyksenäni pohdin, mitä kuvan ja sanan vuorovaikutuksen teoriasta jää katveeseen ja millä käsitteellä Extremely Loud and Incredibly Close -romaania voi tulkita paremmin. Ajattelen tässä multimodaalisuutta ja postmodernia romaania. Kuvan ja sanan vuorovaikutuksen tehtäviä kuvituksessa ja kuvakirjassa ovat Kai Mikkosen mukaan tarkentaa, vahvistaa, havainnollistaa, laajentaa ja täydentää toisiaan. Katsoja sanallistaa näkemäänsä ja tekee siitä oman tulkintansa. Lukeminen ei ole lineaarista, sillä kirjoitettuun tekstiin tarvitsee palata jatkuvasti ja täydentää aiemmin lukemaa, jolloin merkitys voi selvitä vasta luettua koko teoksen. Extremely Loud and Incredibly Close -romaanissa se tarkoittaa myös epätavallista sivujen taittoa sekä typografisia variaatioita, mikä tekee romaanista multimodaalisen ja postmodernin. Multimodaalisille romaaneille ei ole mitään tiettyä sääntöä, vaan jokainen romaani on Alison Gibbonsin mukaan omanlaisensa. Romaaneihin liitetään seuraavia ominaispiirteitä: 1) epätavallinen layout ja sivujen taitto, 2) typografiset variaatiot, 3) värien käyttö tyylissä ja kuvasisällössä, 4) typografialla tehty kuva, kuten konkreettisessa runoudessa, 5) työkaluja, joilla kiinnitetään huomio tekstin materiaalisuuteen, mukaan lukien metafiktiivinen kirjoittaminen, 6) alaviitteet ja itsekriittiset äänet, 7) flipbook -osio, 8) genrejen sekoittaminen sekä kirjallisissa käsitteissä, kuten kauhu että visuaalisissa efekteissä, kuten sanomalehtileikkeet ja dialogilla leikittely. Yhteisenä piirteenä multimodaalisissa romaaneissa voidaan pitää semioottisten muotojen paljoutta kommunikaatiossa ja kerronnan etenemisessä. Kohdeteoksessa valokuvat täydentävät sanallista ilmaisua ja tekevät dokumentaarisuudellaan tarinamaailman todellisemmaksi lukijalle kuin pelkät sanat. Kuvitukselliset elementit, kuten valokuvat ovat osa hahmojen tuottamaa kertomusmaailmaa. Extremely Loud and Incredibly Close -romaanin kuvitusta on myös tyhjä tila sekä mustat ja lukukelvottomat sivut kuvatessaan henkilöhahmojen tyhjyyttä, hiljaisuutta, surua, henkilön kuolemaa sekä tilan loppumista kaikelle sanottavalle. Flipbook -osiossa Oskar yrittää pelastaa isän kaksoistorneista mielikuvituksen avulla järjestämällä kuvat päinvastaiseen järjestykseen, siten, että ihminen kiipeää ylös, eikä putoa alas torneista. Oskar haluaa palata ajassa taaksepäin, jolloin hän ja isä ovat turvassa.

Vapaa epäsuora esitys (VEE) on erityinen kerronnan muoto, jonka muutoksia käännöksissä käsittelen tässä tutkielmassa. Tutkielman aineisto kerättiin Gustav Flaubertin Madame Bovarysta ja sen kahdesta suomennoksesta. Niistä ensimmäisen on kääntänyt Eino Palola ja toisen Anna-Maija Viitanen. Tarkoitukseni on tutkia, millaisia muutoksia VEE:ssä tapahtuu ja miten suomennokset sen osalta eroavat toisistaan. VEE:n lisäksi tarkastelen käännösten muutoksia käännösuniversaaliteorian valossa. Tutkin, millaisia normaalistavia ja eksplisiittistäviä seikkoja niistä nousee esille, ja tukevatko löydökseni käännösuniversaaliteoriaa. Aluksi esittelen teoreettista taustaa, eli mitä VEE on ja miten se voidaan tunnistaa. Sitten jatkan käännösuniversaaliteorian esittelyllä keskittyen etenkin kahteen tutkimaani käännösuniversaaliin, normaalistamiseen ja eksplisiittistämiseen. Sivuan myös uudelleenkääntämishypoteesia, sillä hyödynnän tutkielmassani romaanin kahta eri-ikäistä käännöstä. Tutkielman seuraavassa osassa esittelen VEE:tä Madame Bovaryssa ja sen suomennoksissa runsaiden esimerkkien avulla. Kerron yksityiskohtaisesti sen tunnistamisperusteista ja perustelen tekemiäni tulkintoja. Vertaan kutakin VEE-katkelmaa vastaaviin kohtiin suomenkielisissä teksteissä. Lopulta arvioin tunnistamaani VEE:tä ja sen tuntomerkkejä käännösuniversaaliteorian valossa. Havainnollistan ensin, millaisia normaalistamisen ja eksplisiittistämisen merkkejä käännöksissä on nähtävissä. Sitten erittelen muutosten mahdollisia vaikutuksia lukijaan ja sitä, ovatko muutokset todella universaalisia. Lopuksi esitän yhteenvetona tulokseni. VEE on useimmiten säilynyt käännöksissä, mutta se on heikentynyt. Tutkielmani tukee käännösuniversaaliteoriaa, sillä siinä on nähtävissä sekä normaalistamista että eksplisiittistämistä. Tavallisin normaalistamisen muoto on muutokset välimerkeissä, kun taas eksplisiittistäminen näkyy parhaiten persoonapronominien muutoksissa. Tulokset eivät kuitenkaan ole aivan yksiselitteisiä, sillä myös joitakin päinvastaisia suuntauksia on nähtävissä. Mahdollisia jatkotutkimusaiheita ovat muun muassa VEE:n muutosten vaikutus lukijaan ja VEE:n leviäminen.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee transmediaalisen tarinamaailman rakentumista JP Ahosen Belzebubs-strippisarjakuvien varaan rakentuneessa monimediaalisessa ilmiössä. Sarjakuvien maailmassa yhdistyvät heavy metalin alalaji black metal sekä lämminhenkinen huumori. Sarjakuvat kertovat bändistä nimeltä Belzebubs, sekä arkisista sattumuksista bändi- ja perhepiirissä. Projektista on syntynyt myös reaalimaailman Belzebubs-yhtye, joka on levyttänyt musiikkia ja julkaissut musiikkivideoita. Sekä sarjakuvabändi että niin kutsuttu aktuaalisen maailman Belzebubs tuottavat kokonaisen kirjon tekstejä tiedotteista twiitteihin. Väitteeni onkin, että Belzebubsin transmediaalinen tarinamaailma rakentuu kaikista näistä teksteistä lajiin, mediumiin ja kanavaan katsomatta. Tutkimukseni perusosassa järjestän Belzebubs-tekstit kahteen pääkategoriaan. Ydinteksteihin olen luokitellut sellaiset tekstit, joita tuntematta lukijan käsitys ilmiöstä jää vaillinaiseksi. Näistä teksteistä tärkeimpiä ovat strippisarjakuvat, joita julkaistaan sekä sosiaalisessa mediassa että printtijulkaisuina. Ydintekstien kategoriaan kuuluvat lisäksi Pantheon of the Nightside Gods -musiikkialbumin lyriikkatekstit sekä animaatiomusiikkivideot. Sekundaariset tekstit, jotka jakautuvat haastattelu-, sosiaalisen median ja esinetekstien kategorioihin, täydentävät ja kommentoivat ydintekstejä. Valitusta mediumista riippuen tekstit rakentavat tarinamaailmaa kukin omalla tavallaan. Transmediaalinen tarinamaailma rakentuu kahden pääelementin, black metalin ja huumorin, varaan. Työni tutkii, esittelee ja hyödyntää black metalin klassikkotekstien konventioita ja kytkee ne kohdeaineiston avulla koomisuuteen. Huumoria käsittelen erityisesti inkongruenssiteorian ja sosiaalisen median aikakauden huumorin muotojen, kuten meemien, kautta. Black metalin ja huumorin avulla avaan myös tarinamaailman intertekstuaalista ja -mediaalista vivahteikkuutta. Tutkielmani toisen pääluvun fokuksena on tutkia, millaisia tekijyyksiä transmediaalinen tarinamaailma mahdollistaa. Nimeän kolme tekijäkategoriaa. Niin kutsutut perinteiset tekijät, kuten sarjakuvataiteilija JP Ahonen, osoittavat, kuinka aktuaalisen maailman ja tekstuaalisen aktuaalisen maailman välinen raja häilyy ja mahdollistaa tekijöiden liikkeen maailmasta toiseen. Fiktiiviset tekijät problematisoivat todellisuuden ja fiktion raja-aitaa entisestään: osoitan esimerkiksi, kuinka transfiktionaaliset sarjakuvahahmot voivat olla vuorovaikutuksessa todellisten fanien kanssa sosiaalisen median välityksellä. Lopuksi kysyn, riittääkö totunnainen käsityksemme tekijästä tällaisen aineiston käsittelyyn: myös Belzebubs-tekstien lukijat voidaan määritellä tekijöiksi. Koska tutkielmani kohdeaineistoa tuotetaan eri mediumeissa, olen hyödyntänyt analyysissani tarvittaessa eri taiteenalojen tutkimusta. Kokonaiskuvaa olen kuitenkin tarkastellut laajalinssisen transmediaalisuustutkimuksen ja erityisesti Marie-Laure Ryanin transmediaalisten tarinamaailmojen teorian avulla. Tutkielmani tekee työtä raskaan musiikin ja (kotimaisen) sarjakuvan tutkimuksen edistämiseksi ja avaa kysymyksiä transmediaalisuusteorian uusista sovellusalueista.

Artikkeli keskittyy digitaalisen ympäristöllisyyden käsitteeseen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. Ympäristöllisyydellä viittaamme digitaalisen teknologian luomiin olosuhteisiin, jotka ympäröivät ja muovaavat erilaisia kirjoittamisen ja lukemisen tilanteita: se paitsi tekee analogisen ja digitaalisen vastakkainasettelusta riittämättömän lähtökohdan näiden tilanteiden hahmottamiselle, myös muokkaa sekä kirjoittavaa ja lukevaa subjektia että kirjallisen toimijuuden muitakin muotoja. Tästä lähtökohdasta tutkimme ja jäsennämme ympärristöllisyyden merkitystä kirjallisuudentutkimukselle. Tarkastelemme teknologian, kirjallisuuden ja niiden ihmiskäyttäjän toimijuuden yhteyttä niissä digitaalisen teknologian mahdollistamissa ja tuottamissa ympäristöissä, joissa ihmiset käyttäjinä toimivat, ja erottelemme toisistaan kirjallisuuden teknologiat, alustat ja käyttöliittymät. Kartoitamme ensin kirjallisuuden ja digitaalisuuden yhdistymistä erilaisissa kirjallisissa käytännöissä ja niiden tutkimuksessa. Sen jälkeen kehystämme uudelleen kaksi teoreettista rakennelmaa – kirjallisuuden havaittavan pinnan ja piiloon jäävän pinnanalaisen erottelun sekä tekijyyden ja lukijuuden välisen dynamiikan – ja avaamme niiden kautta teknologian, kirjallisuuden ja inhimillisen toimijuuden yhteenkietoutuneisuutta. Näin artikkeli rakentaa kirjallisuudentutkimuksen käyttöön jäsentyneen käsityksen digitaalisista ympäristöistä elimellisenä osana ihmiskäyttäjän toimijuutta.

Arvioitu teos: Kersti Juva: Löytöretki suomeen. Toinen, tarkistettu painos. Kirjokansi 223. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019. 413 s. isbn 978-951-858-104-1.

Artikkelissa tarkastellaan Varkauden vuoden 1918 tapahtumia, niiden dokumentaatiota ja muistamista. Artikkeli kiinnittyy viime vuosikymmeninä virinneeseen paikallisia tapahtumia jäljittävään sisällissotatutkimukseen. Paikallisen tarkastelun ohella Varkaudesta muodostunutta kuvaa verrataan muun Suomen sisällissodan aikalais- ja jälkikäteistarkasteluihin. Artikkelissa kysytään, mitä Varkaudessa tapahtui sisällissodan kuukausina ja miten tapahtumat sijoittuivat sisällissodan yleisempään kulkuun. Toiseksi artikkelissa avataan, millaista dokumentaatiota ja tulkintoja Varkauden tapahtumat ovat synnyttäneet. Tutkimuksen aineiston muodostavat Varkauden alueen tapahtumista kertovat asiakirjat, historiikit, aikalaislehdistö, sodan erityyppiset muistojulkaisut, haastattelut ja muu perinnetieto, kuten muistitieto, sekä kaunokirjallisuus. Tavoitteena on yhdistää ja vertailla eri tavoin ja eri aikoina syntyneiden aineistojen luomaa kuvaa ja tulkintoja Varkauden tapahtumista. Keskeinen tutkimusmenetelmä on laadullinen sisällönanalyysi.

Esittelyssä Voicing Bo Carpelan (toim. Brian Kennedy 2020)

Tarkastelen artikkelissani suomalaisessa sisällissotakirjallisuudessa kuvattuja kohtauksia, joissa sisällissotaan lähteneet palaavat vankileiriltä kotiin. Aineistoni koostuu Runar Schildtin novellista "Kotiinpaluu" (1919), Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa (1932), Hella Wuolijoen Työmiehen perhe (1949/1970), Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla II (1960), Juhani Syrjän Juho 18 (1998) ja Heidi Köngäksen Sandra (2017). Lisäksi mukana on muutamia muita aihetta käsitteleviä romaaneja, joihin viittaan. Tarkastelen romaanien kuvauksia kotiinpaluista seuraavien, kuvauksia yhdistävien teemojen avulla: kuollut palaa kotiin, tappava ruoka, palaajana työtätekevä kansa sekä lapsi palaa kotiin. Analyysin teoreettisena käsitteenä käytän venäläisen kirjallisuudentutkijan Mihail Bahtinin kronotoopin käsitettä, erityisesti kohtaamisen, tien ja kynnyksen kronotooppeja. Hyödynnän myös uskonnontutkija Thomas A. Tweedin muotoilemia kehon, kodin ja kotimaan kronotooppeja.

This article discusses reading circles of adult Finnish as a second language (L2) readers. The books that were read and discussed in the circles were easy-to-read fiction. The study focuses on how the readers interpret what they read and what kind of support they need for their interpretations. The analysis utilizes the concept of scaffolding, used in socio-cultural learning theory. The readers’ reading stances vary from what is literally said in the text to creating their own interpretations of the hidden meanings of the text. The latter are not very common in the reading circles, although many participants express a wish to create and discuss interpretations too. The analysis shows that interpretations can emerge if the participants are scaffolded in the reading circle by the teacher and other readers. The study thus provides useful information for designing reading circles in adult language education. peerReviewed

Tutkielmani käsittelee yläkoululaisten käsitteiden käyttöä kirjallisuuskeskusteluissa. Tutkin empiirisen keskusteluaineiston pohjalta sitä, mitä kaunokirjallisuuden analyyttisia käsitteitä yläkoulun yhdeksännen luokan oppilaat kaunokirjallisuutta koskevissa ryhmäkeskusteluissaan käyttävät, miten he viittaavat näihin käsitteisiin ja miten heidän käsitteiden käyttötapansa suhteutuvat heidän muihin keinoihinsa tulkita novellia. Akateemisissa kurssitöissäni olen kiinnittänyt huomiota siihen, että käsitteeseen voi viitata sen termin lisäksi muillakin tavoin: esimerkiksi omatekoisella, tilapäisellä nimellä, pidemmällä käsitteen määritelmällä tai pelkällä pronominilla. Tämän tutkielman tutkimustuloksissa tulee esille lisäksi, että analyysia ja tulkintaa kirjallisuudesta voi ilmaista ymmärrettävästi myös ilman käsitteitä, erilaisilla prosodisilla keinoilla, kuten äänensävyllä, ja tiettyjä konnotaatioita sisältäviä sanamuotoja käyttäen. Analyysissani sovellan ensisijaisesti keskustelunanalyysin (Hakulinen 1995/1998, 13—17) tutkimusmenetelmää, etenkin sen sovellusta koulukontekstissa (Tainio 2007, 28—50). Keskustelunanalyysissa olennaista on tarkastella yksittäisten puheenvuorojen sijaan keskustelun kulkua laajempina jaksoina eli peräkkäisten puheenvuorojen muodostamina kokonaisuuksina. Aineistonani on kahdeksan noin viiden minuutin mittaista äänitysten pohjalta litteroimaani keskustelua, jotka erään yläkoulun yhdeksännen luokan opetusryhmien oppilaat kävivät järjestämässäni tutkimustilanteessa 2—3 hengen pienryhmissä. Keräsin keskusteluaineiston vuonna 2019 ja vuonna 2020. Tehtävänannossa keskusteluun ohjeistin tutkittavia pohtimaan, mitä vastakohtia Veikko Huovisen novellissa ”Hyvästi Luonto” (kokoelmasta Bakulainen pahvala 2005) on. Sovellan keskustelunanalyysin tutkimusmenetelmän lisäksi käsitteiden opetuksen ja oppimisen tutkimusta, varsinkin Hans Aeblin (1987/1991) näkemystä käsitteiden oppimisprosessista neljänä eri oppimisfunktiona ja intentionaalisen käsitteellisen muutoksen teoriaa (Pintrich & Sinatra 2003). Lisäksi hyödynnän Krathwohlin ja Andersonin kaksidimensioista mallia tiedon ja kognitiivisten prosessien lajeista opetuksessa ja sen oppimistavoitteissa (Krathwohl 2002) pohtiessani, millaista käsitetietoa oppilaat vuorovaikutuksessaan ilmentävät. Hyödynnän myös kirjallisuudentutkimusta: määrittelen kirjallisuuden analyyttisia käsitteitä ja analysoin keskustelutilanteeseen valitsemaani novellia sekä tutkittavien tulkintoja siitä. Koska oppilaiden tutkimustilanteessa lukema Huovisen novelli on ironinen (Aro & Kulkki-Nieminen 2015), olen käyttänyt varsinkin Linda Hutcheonin (1994/2003) teoretisointia ironian semantiikasta ja moraalisista tunnevaikutuksista analysoidessani novellin ironisia elementtejä ja keskustelijoiden tulkinnoissaan ilmentämiä reaktioita novellin ironiaan ja toistensa puheenvuoroihin. Tutkimuksestani selviää, että tutkittavat käyttävät – yhden keskustelun useita jaksoja lukuun ottamatta – melko vähän kaunokirjallisuuden analyyttisia käsitteitä ja niiden termejä. Sen sijaan he ilmaisevat havaintojaan ja mielipiteitään novellista erilaisin äänensävyin ja arkikielen sanavalinnoin. Esimerkiksi jotkut keskustelijat tuovat toisilleen esiin havaintojaan novellin ironiasta omin sanoin mahdollisimman täsmällisiä ilmaisuja puhuessaan hakien ja ilmaisujaan erilaisin äänensävyin ja konnotaatioin selventäen. Tutkielmani havainnollistaa oppilaiden kirjallisuuskeskustelujen kirjallisuudenopetuksen tutkimukselle tarjoamia mahdollisia käsitteiden oppimiseen liittyviä tutkimusaiheita ja tutkimusmenetelmien sovellusmahdollisuuksia.

Tutkielmani aineistona on Pauliina Rauhalan teos Synninkantajat, joka käsittelee fiktiivisen romaanin keinoin vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä ilmenneitä epäkohtia ja vallankäyttöä. Kohdistan tutkimukseni romaanin runsaisiin intertekstuaalisiin aineksiin, jotka määrittävät henkilöhahmoja. Samalla intertekstuaaliset ainekset vaikuttavat affektiivisesti lukijaan ja rakentavat vanhoillislestadiolaisuudesta muodostuvaa käsitystä. Synninkantajat kertoo yhden suvun tarinaa vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Romaanin nimen mukaisesti herätysliikkeen käytänteet siirtyvät sukupolvelta toiselle jo äidinmaidossa. Oma riittämättömyys ja Jumalalle kelpaamattomuus koetaan synteinä, joista yritetään selvitä herätysliikkeen määräysten turvin. Romaanin fiktiiviset henkilöhahmot pyrkivät esittämään sitä todellisuutta, jossa ihmiset ovat herätysliikkeen hoitokokousaallon aikoina eläneet. Romaanin toinen taso kulkee nykyajassa ja esittää vanhoillislestadiolaisuudessa käytävää muutosvaihetta eli murrosta. Käytän tutkimusmetodina Kiril Taranovskilta periytyvää subtekstianalyysia eli tarkastelen intertekstuaalisten ainesten ja romaanin välisiä suhteita, jotka määrittävät henkilöhahmoja. Romaanin intertekstuaaliset ainekset koostuvat monipuolisesti erilaisista teoksista, nimistä ja paikoista. Voimakkaimmin esillä on Raamattu. Intensiivinen subtekstianalyysi vaikuttaa samalla affektiivisesti itseeni lukijana. Tutkimuksen teoreettisina työkaluina toimivat henkilöhahmotutkimus, intertekstuaalisuus ja affektiivisuus. Tutkimukseni päämääränä on tarkastella, millaiset intertekstuaaliset ainekset määrittävät henkilöhahmoja ja millaisena romaanin vanhoillislestadiolaisuus näyttäytyy. Kaunokirjallisuuden esittämän lestadiolaisuuden vaikutuksia on tutkittu jo aiemmin, ja myös Pauliina Rauhalan vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevä esikoisteos Taivaslaulu on ollut tutkimuksen kohteena. Tutkielmani todistaa osaltaan, että kaunokirjallisuudella on mahdollisuus vaikuttaa herätysliikkeessä käynnissä olevaan murrokseen tekemällä fiktion keinoin näkyväksi yksilön perusoikeuksia tallovaa vallankäyttöä. Lestadiolaisuutta käsittelevä kaunokirjallisuus tarjoaa lisäksi vertaistukea niille, jotka kipuilevat yhteisössä, etsivät ulospääsyä tai joutuvat työstämään irtioton seuraamuksia.

Rakkaus saa lähes kirkumaan tuskasta Jane Austenin klassikkoromaanissa. nonPeerReviewed

Tämän pro gradu -tutkielman pyrkimyksenä on havainnollistaa, millaisia intertekstuaalisia ja raamatullisia viittauksia on nähtävissä Edith Södergranin viidessä julkaistussa runokokoelmassa. Tutkielmassa kysytään myös mitä teemoja Edith Södergranin runoudesta voi löytää ja mitkä näistä voi eritoten yhdistää viittauksiksi Raamattuun ja Raamatun kirjoihin. Tutkielman hypoteesi on, että Södergranin kristillinen kasvatus ja elinympäristö ovat vaikuttaneet hänen ajatteluunsa niin, että runoista on helppo löytää raamatullisia viittauksia. Primääri tutkimusmateriaali koostuu Edith Södergranin viidestä runokokoelmasta Dikter (1916), Septemberlyran (1918), Rosenaltaret (1919), Framtidens skugga (1920) ja postuumista kokoelmasta nimeltä Landet som icke är (1925). Sekundäärisenä tutkimusmateriaalina toimivat ruotsinkieliset Raamatun käännökset vuosilta 1917 ja 2001 ja suomenkielinen Raamattu vuodelta 1992. Tutkimuksen tavoitteena on laajentaa Södergranin runouden intertekstuaalista tulkintaa ja liian sekavan ja laajan lähdekirjallisuuden välttämiseksi tutkielmaa on rajattu koskemaan erityisesti raamatullisia intertekstuaalisia viittauksia ja tätä analyysiä tukevien termien käsittelyä. Tutkielmassa on hyödynnetty Edith Södergranista jo aiemmin tehtyjä tutkimuksia ja niiden näkökulmia sekä otettu huomioon runoilijan omaelämänkertakirjallisuuden tuomat havainnot ja pohdinnat. Intertekstuaalisuuden määrittelyn käsittely perustuu eri teoreetikkojen esille nostamiin avainhuomioihin. Analyysimetodi perustuu erittäin löyhästi kvalitatiiviseen sisällönanalyysiin, mutta johtuen intertekstuaalisuuden monitulkintaisuudesta tuloksia ei ole ollut mahdollista kategorisoida vaan ne on esitetty siirtyen yksittäisistä havainnoista yleistasoisempaan intertekstuaalisuuden kuvaukseen Södergranin runoissa. Tutkimustulokset tukevat tekemääni hypoteesia sillä tarkennuksella, että raamatulliset viittaukset ovat viittauksia, joilla useimmiten viitataan muihin subteksteihin eikä suoraan Raamatun sanomaan. Viittaukset ovat siis runoilijan hyödyntämiä viittauksia tuoda esiin omia näkökulmiaan ja edesauttaa oman kristinuskosta poikkeavan sanomansa esille tuontia. Tutkimus osoittaa intertekstuaalisuuden monitulkintaisuuden ja tutkimushavaintojen tärkeyden käännöstieteen ja kirjallisuustieteen tutkimustyössä.

Hulluus ja kulttuurinen mielenterveystutkimus pureutuu siihen, miten käsityksiä hulluudesta, mielenterveydestä ja poikkeavuudesta on eri aikoina ja eri paikoissa tuotettu kielessä, taiteessa ja kulttuurisissa käytänteissä. Artikkelikokoelmassa hulluuden rajojen määrittely nähdään historiallisena ja kulttuurisidonnaisena. Sitä lähestytään ilmiönä, joka kattaa laajan kirjon outoudesta patologiaan. Teos on syntynyt osana Jyväskylän yliopiston humanistisessa tiedekunnassa 2013 perustetun Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen tutkijaverkoston toimintaa. Verkoston jäseniä on yhdistänyt tieteenalarajat ylittävä kiinnostus hulluuteen ja mielenterveyteen. Artikkeleissa hulluutta tarkastellaan elettynä, esitettynä, koettuna ja kerrottuna erilaisissa hoitokulttuureissa ja kulttuurituotteissa. Tutkimusaihe, tutkimustraditio, tutkimusala, valittu teoriatausta ja menetelmät muodostavat artikkeleihin omanlaisiaan viitekehyksiä ja siten myös käsityksiä siitä, minkälaisesta hulluudesta juuri tuossa yhteydessä on kysymys: sairaudesta, poikkeavuudesta, kokemuksesta, kerronnan tavasta tai yrityksestä nimetä, kohdata tai parantaa itselle vieras ja outo. Kiitämme lämpimästi kaikkia kirjoittajia, Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkoston muita jäseniä sekä Nykykulttuurin julkaisusarjan toimituskuntaa ja kahta nimetöntä refereetä kommenteista, jotka edistivät työtä. Oma kiitoksensa kuuluu Jyväskylän yliopiston humanistis-yhteiskuntatieteelliselle tiedekunnalle, jonka Kulttuurisen mielenterveystutkimuksen verkostolle myöntämä avustus takasi sen, että kirjoittajat saivat soppaa yhteisissä tapaamisissa. Hulluuden historiassaan Michel Foucault esitti, että psykiatrian esiinnousu katkaisi vuoropuhelun hulluuden kanssa. Toivomme tämän teoksen tukevan ajattelua, jonka mukaan hulluutta voi tarkastella myös keskenään ristiriitaisista näkökulmista saman sopan äärellä.

Arvostelu teoksesta Nadeem Aslam: Kultainen legenda (The Golden Legend). Suom. Kirsi Luoma. 375 s. nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

peerReviewed

Maamme romaani tarkastelee Suomen itsenäisyyden ajan romaania. Sitä käydään läpi vuosikymmenittäin, muutama teos kerrallaan. Klassikoiden ohella huomiota saavat myös vähemmän tunnetut romaanit. Suomalainen orjatyttö kohtaa Eevan luokan. Nuorena nukkuneen seurana on Uni. Simpauttaja saa rinnalleen Surupukuisen naisen ja Ihmisen joka järkkyi. Mukana on myös Kissani Jugoslavia, perässään Kvanttivaras! Selväksi käy, että maamme romaani saati sen esittämä suomalaisuus eivät ole yksituumaisia asioita. Lajista, kuten meistä, on moneksi.

peerReviewed

Tutkielma käsittelee interfiguraalisuutta – intertekstuaalisuuden alalajia, joka viittaa eri teksteissä esiintyvien henkilöhahmojen välisiin suhteisiin – Donna Tarttin romaanissa The Secret History. Tarttin romaanin päähenkilöitä tarkastellaan suhteessa neljän muun romaanin henkilöhahmoihin (F. Scott Fitzgeraldin The Great Gatsby, William Goldingin Lord of the Flies, Evelyn Waugh’n Brideshead Revisited sekä Oscar Wilden The Picture of Dorian Gray). Tutkielmassa eri teksteissä esiintyvien henkilöhahmojen välisiä interfiguraalisia kytköksiä peilataan suhteessa The Secret Historyn kertojan luotettavuuteen ja romaanin keskeisiin teemoihin. Tutkimusongelmana on, millaista potentiaalia interfiguraalisilla kytköksillä on romaanin tulkinnan kannalta. Tutkimuskysymyksiä on kaksi: mitä interfiguraaliset viittaussuhteet mahdollisesti paljastavat tutkimuskohteena olevan romaanin henkilöhahmoista ja millainen merkitys interfiguraalisten kytkösten aktivoimilla interteksteillä on romaanin kokonaistulkinnan kannalta. Työssä tarkastellaan The Secret Historyn henkilökertojana toimivan Richardin luotettavuutta James Phelanin (2005) mallin avulla ja tullaan siihen johtopäätökseen, ettei Richardin kertomusta voida kaikilta osin pitää täysin luotettavana. Lukijan on siis syytä pyrkiä täydentämään myös henkilöhahmoista muodostamiaan käsityksiä. Tutkielmassa lähdetäänkin liikkeelle siitä olettamuksesta, että interfiguraaliset kytkökset voivat toimia sisäistekijän tekijän yleisölle suuntaamina vihjeinä, joiden avulla lukija voi saada kertomuksesta informaatiota ikään kuin kertojan ohitse. Henkilöhahmon käsitteen osalta tutkielma nojaa pitkälti Baruch Hochmanin (1985) näkemykseen, jonka mukaan henkilöhahmoilla on paitsi puhtaasti tekstuaalinen ulottuvuutensa, myös tulkinnallista potentiaalia ihmisen kaltaisina kokevina, tuntevina ja toimivina olioina. Henkilöhahmoista muodostuvia käsityksiä pyritään tutkielmassa täydentämään kiinnittämällä huomiota toisissa teksteissä esiintyviin henkilöhahmoihin ja hahmojen välillä vallitseviin interfiguraalisiin suhteisiin. Interfiguraalisuuden analyysissa tutkielma noudattaa Wolfgang C. Müllerin (1991) hahmottelemaa mallia. Tarttin romaanin interfiguraaliset kytkökset voivat sekä vahvistaa kertojan henkilöhahmoista rakentamaa kuvaa että tuoda henkilöhahmoista esiin uusia, kertojan kertomuksessa vähemmälle huomiolle jääviä puolia. Interfiguraalisilla kytköksillä voi siis olla tietyssä määrin paljastava funktio. Lisäksi ne voivat suunnata huomiota interteksteihin ja niiden teemoihin ja avartaa siten tutkimuskohteena olevan romaanin kokonaistulkintaa. The Secret Historyn päähenkilöistä ja henkilöhahmojen välisistä suhteista rakentuu interfiguraalisen luennan avulla monisyinen kuva, ja tietyt romaanin teemat saavat analyysin avulla lisävalaistusta.

Maisterintutkielmassani tutkin, miten S2-oppijoiden sanavarasto kehittyy kaunokirjallisuutta lukemalla. Sanasto jää usein kielenopetuksessa sivurooliin, vaikka suppeaa sanavarastoa pidetään sekä kielen oppimisen että käyttämisensuurimpana esteenä. Tutkimus on osa Niilo Mäki Instituutin laajempaa Kielellisten taitojen ja lukemisen tukeminen -hankkeen (RAY) pilottivaihetta, jossa vapaaehtoiset seniorit lukevat kahdestaan kahdeksan S2-oppijan kanssa lastenkirjaa Palokunnan arvoitus(2015) kerran viikossa 20 minuutin ajan. Lukuinterventio kestää 8–10 viikkoa, ja jokaisella lukutuokiolla käytetään erilaisia sananselitystekniikoita. Mukana on myös kahdeksan S2-oppijan kontrolliryhmä, jolle opettaja lukee valittua lastenkirjaa, mutta toiminnasta puuttuu kahdenkeskinen vuorovaikutus. Kontrolliryhmän avulla saadaan tietoa siitä, miten osallistava toimintamalli edistää sanaston oppimista. Tutkielmassani kuvaan ja analysoin valittua lastenkirjaa kaunokirjallisten piirteiden sekä palosanaston näkökulmasta. Lisäksi arvioin tässä tutkimuksessa suunniteltuja sanaston kehittymistä mittaavia sanastotehtäviä. Selvitän myös, miten koeryhmän ja kontrolliryhmän S2-oppijoiden reseptiivisen ja produktiivisen sanaston kehitys eroavat. Keskeisiä käsitteitä ovat sana sekä reseptiivinen ja produktiivinen sanasto.Sanalla tarkoitan pienintä tekstissä välilyönnillä eroteltavaa yksikköä, joka käsittää kaikki saman sanan taivutusmuodot mutta ei sanan johdoksia. Reseptiivinen sanasto viittaa kielenkäyttäjän ymmärtämään sanastoon ja produktiivinen sanasto niihin sanoihin, joita yksilö itse käyttää. Palokunnan arvoitus(2015) on tyypillinen salapoliisiromaani, jossa on useita epäiltyjä, informaatioaukkoja sekä cliffhangereita pitämässä yllä lukijan mielenkiintoa. Lastenkirjan palosanasto käsittää 62 sanaa, joista suurin osa on substantiiveja, neljäsosa verbejä ja vain muutama adjektiivi. Rikas kaunokirjallisuuden sanasto tarkoittaa tässä tapauksessa myös sanojen matalaa frekvenssiä. Haastava palosanasto teki reseptiivisistäkin sanastotehtävistä ongelmallisia. Erityisen toimivia olivat substantiiveihin keskittyvät sanan ja sananselityksen yhdistämistehtävä sekä sanan määrittelytehtävä. Produktiivisten sanastotehtävien pisteytys on kompleksista vaatien erityistä huomiota. Tutkimuksen mukaan S2-oppijoiden reseptiivinen sanasto kehittyy selvemmin, mutta myös produktiivisessa sana stossa näkyy laadullista kehitystä. Myös kontrolliryhmän S2-oppijoiden sanasto kehittyy, mitä edesauttaa heidän jo alun alkaen parempi kielitaitonsa. Erityisesti verbien tunnistustehtävä indikoi, että sanaston oppiminen lukemisen kautta on tehokkaampaa, kun syöte tulee yhtäaikaisesti useamman aistin kautta. Lukuintervention aikana näkyy viitteitä myös S2-oppijoiden lukutaidon sekä vuorovaikutustaitojen kehittymisestä sekä motivaation kasvusta.Jatkotutkimuksenaolisi mielenkiintoista selvittää tarkemmin kaunokirjallisuuden vaikutusta kotoutumiseen ja kulttuuriin kiinnittymiseen kielitaidon kehittymisen ohella.

Maisteritutkielmassani tarkastelen, miten S2-oppilaan lukutaitoa voi kehittää kaunokirjallisuuden avulla. Syksyllä 2016 käyttöön otettu uusi opetussuunnitelma korostaa kirjallisuuden asemaa myös suomi toisena kielenä opetuksessa. Kirjallisuuden opettaminen on koettu opettajien keskuudessa haasteelliseksi erityisesti suomi toisena kielenä -kontekstissa. Kotimaista tutkimusta kirjallisuuden ja toisen kielen opettamisen yhdistämisestä on kuitenkin vielä vähän. Tutkielmani on monimuototutkielma, joka kokoaa yhteen alan tutkimus- ja opetuskirjallisuuden tämänhetkisen tiedon toisen kielen opetuksen ja kaunokirjallisuuden yhdistämisestä. Kartoitin tutkimus- ja opetuskirjallisuuden avulla niitä esimerkkejä, joilla toisen kielen opetusta voidaan integroida kaunokirjallisuuden lukemiseen. Tarkoituksena oli tuottaa tiivis kokonaisuus, jonka avulla kirjallisuuteen tarttuminen olisi opettajille helpompaa. Tutkimuskirjallisuuteen perehtymisen avulla selvitin myös sitä, mitä muuta kuin kieltä oppija oppii lukemalla kaunokirjallisuutta. Tutkielma koostuu lukutaitoa määrittelevästä tutkielmaosasta ja kolmesta artikkelista. Lukutaidolla tarkoitan tutkielmassa tekstitaidoksikin nimettyä laajaa määritelmää, jossa lukija ymmärtää lukemansa ja osaa toimia tekstin kanssa, keskustella tai kirjoittaa lukemastaan. Tutkielmani ensimmäinen artikkeli ”Jo yksi hyvä kirja innostaa lukemaan S2-oppilaan kielitaidon kehittäminen kirjallisuuden avulla”, joka julkaistaan suomi toisena kielenä -opettajien yhdistyksen lehdessä Sutinassa sekä äidinkielen opettajien liiton lehdessä Virkkeessä julkaistava toinen artikkeli ”Kirjallisuuden käyttö S2-opetuksessa”, kokoavat tutkielmani keskeisimmät tulokset. Kolmannessa artikkelissa Strategiaopetus luetun ymmärtämisen kehittämisessä kuvaan kahta luetun ymmärtämisen kehittämiseen tähtäävää opetuksen mallia. Tutkielmassani kuvaan lukutaidon osa-alueiden kehittämisessä erityisesti sanaston laajentamista, kuvanlukutaitoa sekä tekstin rakenteen ja tekstilajitietoisuuden tiedostamista. Esittelen myös luovia tapoja käsitellä luettuja tekstejä. Kirjallisuuskatsauksen merkittävimmät didaktiset vihjeet löytyivät sanaston kehittämiseen. Sanaston todetaan kehittyvän jo pelkästään lisäämällä lukemista. Tehokkaampaa sanaston kehittyminen on, kun se tapahtuu useamman eri aistikanavan kautta. Ajankäytöllisesti tehokkainta sanaston oppiminen oli kun teksti kuunneltiin ja tehtiin lyhyet sanatestit ennen ja jälkeen kuuntelemisen. Kuvakirjojen merkitys osoittautui myös keskeiseksi S2-kontekstissa. Tutkielmani osoittaa myös, että kaunokirjallisuuden avulla opiskeltaessa oppilas oppii luku- ja kielitaidon lisäksi kohdemaan kulttuuria, ja hän kasvattaa näin kulttuurista lukutaitoaan, mikäli opiskelu tapahtuu keskustellen ja lähtö- ja kohdemaan kulttuureita vertaillen.