Search

Kemijoki Oy on käynnistänyt kalatiehankkeen Kemijoen vaelluskalojen luonnollisen lisääntymisen edistämiseksi. Kalatie on tarkoitus rakentaa Taivalkosken vesivoimalaitoksen yhteyteen, joka on Kemijokea ylävirtaan mentäessä toinen vesivoimalaitos. Tämän työn tarkoituksena oli suorittaa riskianalyysi Taivalkosken kalatiehankkeeseen eli arvioida hankkeesta aiheutuvia riskejä sen tilaajalle Kemijoki Oy:lle. Riskianalyysin toteutus on osa hankkeen riskienhallintaa. Lisäksi teoriaosuuden perusteella verrattiin Taivalkosken kalatien suunnitelmien ajantasaisuutta nykyiseen tietämykseen kalateistä. Riskianalyysi suoritettiin palaverina ja se nojautui asiantuntija-arvioihin. Teoriaosuus sekä Taivalkosken kalatien suunnitelmien arviointi perustui viimeaikaisiin kirjallisuuslähteisiin sekä asiantuntijahaastatteluihin. Yleisesti ottaen kalatien rakentaminen ja ylläpito ei ole ympäristöllisesti, terveydellisesti tai yhteiskunnallisesti korkean riskiluokan toimintaa. Siihen ei yleensä liity kemikaalivaaraa tai mahdollisuutta ympäristön laajamittaiseen turmelemiseen. Riskianalyysin tulokset olivat odotuksien mukaisia, hankkeesta ei tunnistettu työn tekijän mielestä yllättäviä riskejä. Hankkeesta tunnistettiin yhteensä 36 vaaraa, joista 35 arvioitiin, eli riskien kokonaismääräksi tuli 35 kappaletta. Merkittävimmät riskit liittyivät, tekniseen toimivuuteen, sidosryhmiin sekä mahdollisesti muuttuviin kalatalousvelvoitteisiin. Merkittävyydeltään kohtalaisia sekä merkityksettömiä riskejä oli eniten, merkittäviksi riskeiksi arvioitiin kuusi ja vain yksi riski ylitti sietämättömän rajan. Sietämättömäksi riskiksi osoittautui alasvaelluksen epäonnistumisen mahdollisuus, varsinkin smolttien kohdalla. Alasvaelluksen epäonnistuminen on yleinen ongelma kaikissa rakennetuissa joissa, missä pyritään palauttamaan vaelluskalojen luonnollinen elinkierto. Suunnitelmien ajantasaisuuden arvioinnissa johtopäätökseksi muodostui, että Taivalkosken kalatiehanke on huolellisesti suunniteltu ja perustuu hyvin ajantasaiseen tietämykseen kalateistä. Ainoastaan suunniteltujen virtaamien suuruudet sekä sisäänkäynnin sijoittaminen aiheuttavat epävarmuustekijän kalatien tehokkuuden suhteen. Perusvirtaama kalatiessä on suunniteltu olevan 1–3 m3/s riippuen kohdasta ja sitä on tarkoitus lisätä ajoittain 2–4 m3/s houkutusvirta-altaan avulla.

Virtavesissä kalojen liikkumista saattavat rajoittaa luonnostaan muodostuneet tai ihmisen rakentamat vaellusesteet. Muun muassa tienrakennuksen yhteydessä asennetut tierummut voivat estää kalojen kulun osittain tai kokonaan. Kivien tai kallion aiheuttama putous tai virran mukana kulkeutuva puuaines voivat myös synnyttää luonnollisen vaellusesteen. Suomessa vaellusesteitä on kartoitettu jonkin verran, mutta varsinaista tutkimusta on tehty vähän. Tässä tutkimuksessa tutkittiin, toimivatko risupadot, pienet putoukset ja tierummut taimenen (Salmo trutta) vaellusesteenä. Taimenet (91–383 mm) merkittiin mustepisteillä, Carlin-merkein tai rasvaeväleikkauksin ja siirrettiin esteen yläpuolelta sen alapuolelle. Takaisinpyyntien avulla havainnointiin uivatko kalat esteiden läpi takaisin pyyntipaikalle. Kontrolliryhmän kaloja siirrettiin vastaavasti esteettömällä osuudella. Kalat pyydystettiin sähkökalastamalla ja siirtojen sekä takaisinpyyntien määrä ja aikaväli riippuivat kohteesta. Merkintä–takaisinpyynti-menetelmä perustuu lohikaloilla havaittuun kotiutumiskäyttäytymiseen, jossa kalat pyrkivät palaamaan takaisin sinne, mistä ne on pyydystetty. Tässä tutkimuksessa menetelmä osoitti toimivan. Yhdeksästä kohteesta seitsemässä siirretyt taimenet palasivat esteiden läpi alkuperäiselle pyyntipaikalle. Vaellusesteen tunnistamista vaikeuttavat tapauskohtaisuus ja usean tekijän yhteisvaikutus. Sijainti, virtausolosuhteet, yläpuolisen veden korkeusero alapuoliseen vedenpintaan, rakenteen korkeus, kaltevuus, pituus, materiaali ja vuodenaikaisvaihtelut voivat yhdessä määrätä muodostaako rakenne vaellusesteen. Manmade or natural obstacles can prevent fish migrations partially or totally. In Finland only some local surveys have been published concerning obstacles in stream channels. In this work I studied if road culverts, debris dams and small waterfalls prevent movements of brown trout (Salmo trutta). I used mark-recapture-method which is based on homing behaviour of salmonids. Brown trout (91–383 mm) were caught by electrofishing above the obstacles. They were first marked with Alcian Blue, Carlin-tags or fin clips and then released below the obstacles. The time periods between marking and recapture varied between survey areas from a few days to one year. A control group of trout was marked and translocated in a stream section without obstacles in each stream. In most cases some proportion of marked fish returned to their original capture site. Marking, translocating and recapturing trout seemed to be a reliable method in assessing the role of obstacles in channels. More research is still needed from obstacles in Finnish circumstances.

Lohella on tärkeä taloudellinen ja ekologinen merkitys Itämeressä. Aikaisemmin Itämeren lohen vaelluksia on tutkittu pääasiassa ryhmämerkinnöillä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, voidaanko lohen suomun vakaiden isotooppien arvoilla (δ13C ja δ15N) selvittää lohen syönnösvaellusta, voiko suomulla korvata lihasnäytteet tutkimuksessa kaloja tappamatta sekä mikä on yleisesti kalojen suomujen isotooppitutkimuksessa käytetyn happohuuhtelun vaikutus hiilen ja typen isotooppiarvoihin. Suomuista leikattiin sisä- ja ulko-osat. Suomun ulko-osa kuvaa viimeistä merivuotta, joka heijastaa parhaiten lohen viimeistä syönnösvaellusaikaa Itämeressä. Leikattuja suomujen osia käsiteltiin 1,2 N suolahapolla (HCl) kaksi minuuttia. Happohuuhtelu poistaa vedestä tullutta epäorgaanista hiiltä ja parantaa ravinnosta tulleen orgaanisen hiilen havaitsemista. Happohuuhtelulla havaittiin tilastollisesti merkitsevä ero suomun käsittelemättömien ja happohuuhdeltujen sisä- ja ulko-osien välillä. Happohuuhtelu suurensi suomun ulko- ja sisäosan δ13C-arvoja 1,1 ja 0,14 ‰-yksikköä. Vastaavasti happohuuhtelu suurensi suomun ulko-osan δ15N-arvoa 1,0 ‰-yksikköä. Happohuuhtelulla osoitettiin merkitys myös ulko-osaan, jonka δ15N-arvo oli 1,1-yksikköä suurempi kuin happohuuhdellun sisäosan. Tämän tutkimuksen perusteella on suositeltavaa käyttää Itämeren lohien vaellustutkimuksissa suomun happohuuhdeltua ulko-osaa. Suomun happohuuhdellun ulko-osan perusteella 60–70 % Kemijoen lohista käytti viimeisen merivuoden syönnösalueenaan Itämeren pääallasta ja eteläistä Itämerta. Lohista 20 % jäi syönnökselle Selkämerelle ja 10–30 % vaelsi syönnökselle Suomenlahdelle. Suomun happohuuhdellun ulko-osan isotooppiarvojen (δ13C ja δ15N) todettiin parhaiten korreloivan rasvakorjatun lihaksen kanssa. Tämän tutkimuksen perusteella suomuilla voidaan korvata lihasnäytteet. Tämän tutkimuksen perusteella parantamalla lihaksen ja happohuuhdellun suomun ulko-osan lineaarista riippuvuutta olisi mahdollista käyttää korjauskerrointa 1,1 ‰-yksikköä tarkentamaan tuloksia Atlantic salmon (Salmo salar L.) has important economic and ecological values in the Baltic Sea. Previously, Carlin tagging has been one of the most used methods in salmon migration studies. This study aims were to find out how useful tool is salmon scale stable isotope analysis (SIA) (δ13C and δ15N) in salmon migration studies, could scale replace muscle as a nonlethal research method in stable isotope analysis and what is the impact of widely used 1.2 N HCl pre-treatment in fish scale isotope studies on carbon and nitrogen isotope values. Acidifying removes the exogenous ambient water origin carbon attached in calcium carbonate. Therefore remaining carbon represents more of diet origin. Scales were cut in two sets representing inner and outer portion and acidified 1.2 N for two minutes. Outer acidified portion of scale was a good proxy for reflecting final feeding areas during salmon migration. When comparing scale acidified and unacidified portions (δ13C) all cases were found statistically significant. The δ13C-values of acidified inner and outer portions (0.14 and 1.1 ‰) were greater than those of unacidified parts. Respectively δ15N-value of acidified portion was 1.0 ‰ greater than unacidified. Whereas outer acidified portion was 1.1 ‰ greater than outer unacidified portion. This study recommends using scales outer acidified part for migration studies. Acidified outer part of scale reflected migration routes of final feeding season. 60-70 % of Kemijoki origin salmon were occupying southern Baltic Proper and the Main area as a final feeding area. 20 % of salmon fed in Bothnian Sea and 10-30 % of salmon fed in Gulf of Finland. Comparing scale and lipid corrected muscle isotope values, strongest correlation was between muscle and outer acidified portion. In this study it is possible to use correction factor if the linear relationship between muscle and outer acidified portion of the scales can be enhanced.

The harnessing of Kemijoki-river became topical at the end of 1944 after the second world war when Pohjolan Voima Ltd, founded by industrial representatives, combined the re-building of the destroyed bridges and building of Isohaara power plant. The government eagerly supported the project. Kemijoki-river was the most important salmon river in Europe, and therefore the fishing issue concerned many. The power company and the politicians promised to handle the fishing issue after it had been thoroughly examined. At first fish transfers were attempted, for which the company expropriated the water areas below the dam. The fish transfers were managed by Lapin läänin Kalastuskuntain liitto. The transfers faced a lot of critique from the beginning, but no intervention took place. Most of the salmon were sold to cover the expenses. As the discontent increased, a fish lift was built in summer 1951. As expected, it could not meet the expectations. However, it could be considered to be the fish transfer device required by law. The next step was to focus on the fish farming, which was widely advertised. But unfortunately also those results were meager. A state-run Kemijoki Ltd, founded in 1954, built also the other power plants of the river Kemijoki. The outlook of Kemijoki Ltd to the fishing issue was similar to Pohjolan Voima Ltd; it was simply inessential for the nation. Fish ladders were not considered necessary, and officially not even credited. The politicians and other authorities also agreed with this view. The local fishing spokesmen still insisted on demanding fish roads, or at least proper compensations for the losses of salmon fishermen, but the issue seemed to be delayed indefinitely due to various problems. In 1964 the Isohaara power plant received the final planning permission. Simultaneously, it also defined the compensations, which raised discontent and started a thread of complaints. The main reason for the disappearance of salmon in Kemijoki-river can be concluded to be due to the unofficial alliance of the industry and the politicians; the water power of Kemijoki-river needed to be harnessed quickly to serve the development of the society. It was advertised especially for the advanced well-being of Lapland. Furthermore, this action was supported specifically from the point of view of the local employment. Pohjolan Sanomat, the organ of Maalaisliitto, strongly supported the power plant building of northern waters argumenting the regional policy. This dampened most of the criticism. It can be stated that all the other functions of Kemijoki-river were underestimated. The function of the river was only to produce electricity, which quickly led to the extinction of migratory fish by the 1960s. The salmon in Kemijoki-river had become history. Tiivistelmä Kemijoen valjastaminen tuli ajankohtaiseksi loppuvuodesta 1944, kun teollisuuden edustajien toimesta perustettu Pohjolan Voima Oy yhdisti tuhoutuneiden siltojen ja Isohaaran voimalaitoksen samanaikaisen rakentamisen. Valtiovalta kannatti hanketta nopeasti. Kemijoki oli Euroopan tärkein lohijoki, joten kalakysymys huolestutti. Voimayhtiö ja poliitikot lupasivat hoitaa asian, kun sitä olisi ensin tutkittu. Aluksi kokeiltiin ylisiirtoja, joiden järjestelyjä varten yhtiö pakkolunasti padon alapuolisen vesialueen. Ylisiirrot sai hoitaakseen Lapin läänin Kalastuskuntain liitto. Toimintaa arvosteltiin alusta pitäen, mutta siihen ei puututtu. Suurin osa lohista myytiinkin kulujen kattamiseksi. Tyytymättömyyden lisääntyessä rakennettiin kalahissi, joka valmistui kesällä 1951. Kuten oli arveltu, se ei kyennyt täyttämään odotuksia, mutta sen voitiin katsoa olevan lain edellyttämä kalansiirtolaite. Seuraavaksi päätettiin tehostaa kalanviljelytoimintaa, jota mainostettiin laajasti. Myös sen tulokset jäivät kehnoksi. Vuonna 1954 perustettu valtiojohtoinen Kemijoki Oy rakensi joen muut vesivoimalaitokset. Kemijoki Oy suhtautui kalakysymykseen kuten Pohjolan Voima; asia oli toisarvoinen. Kalaportaita ei pidetty tarpeellisina, eikä niihin virallisesti edes uskottu. Myös poliitikot ja muut päättäjät asettuivat samalle kannalle. Paikalliset kalastuksen edustajat vaativat yhtä kalateitä tai ainakin kunnollisia korvauksia, mutta asia tuntui erilaisten ongelmien takia aina vain viivästyvän. Vuonna 1964 Isohaaran voimalaitos sai lopullisen rakennuslupansa. Siinä määriteltiin myös korvaukset, jotka herättivät laajaa tyytymättömyyttä ja saivat aikaan valituskierteen. Tärkein syy lohen katoamiseen löytyy teollisuuden ja poliitikkojen epävirallisesta liitosta: Kemijoen vesivoima haluttiin nopeasti valjastaa palvelemaan yhteiskunnan kehittämistä. Hanketta markkinoitiin erityisesti Lapin hyvinvoinnin edistämisellä. Toimintaa kannatettiin nimenomaan työllisyysnäkökulmasta. Myös Maalaisliiton äänenkannattaja Pohjolan Sanomat tuki voimakkaasti pohjoisen vesirakentamista aluepoliittisin perustein. Tämä oli omiaan vaimentamaan kritiikkiä. Voidaan todeta, että Kemijoen kaikkia muita käyttöarvoja aliarvioitiin. Joen tehtäväksi jäi vain ja ainoastaan sähköntuottaminen, joka johti vaelluskalakantojen nopeaan sukupuuttoon 1960-luvulle tultaessa. Kemijoen lohesta oli tullut historiaa.

Projektissa tehtiin kartoitus Suomessa tehdystä Gyrodactylus salaris – lohiloisen vastustyöstä. 80-luvun puolivälistä asti on pohjoisia Atlantin lohen jokiamme, Tenoa ja Näätämöä, suojeltu elävän kalan siirtokielloin ja suosituksin tai säädöksin kalastusvälineistön kuivaamisesta tai desinfioinnista. Suomen integroituminen Euroopan unioniin on tuonut lainsäädäntötyöhön kansainvälisen ulottuvuuden: on pitänyt vaikuttaa unionin kalatautilainsäädäntöön niin, että tehokas lohiloisen vastustus on edelleen ollut mahdollista. Ehkäisytyötä on ollut tekemässä suuri joukko paikallisista kalastusluvanmyyjistä keskushallintoviranomaisiin ja tieteelliseen tutkimukseen. Kansainvälinen yhteistyö on luonnollisesti ollut vilkkainta Teno- ja Näätämöjokien alueiden naapurimme, Norjan, kanssa. Norjalaisiin arviointeihin ja Tenojoen vesistön sekä Tenon lohen biologian ominaisuuksiin pohjautuen esiselvityksessä todettiin, että valmiussuunnittelussa ei voida tähdätä Teno- tai Näätämöjoen vapauttamiseen lohiloistartunnasta, jos tartunta sinne pääsisi. Sen sijaan täytyisi ilmeisesti pyrkiä pelastamaan lohen geneettinen materiaali eläviin geenipankkeihin. Valmiussuunnittelulla tulisi selvittää, voitaisiinko istutuksilla ja mahdollisesti joitain loisesta puhdistettuja vesistön osia vaelluspoikasten kasvualueina säilyttämällä antaa lohikannalle tekohengitystä. Lohikannan ja lohenkalastuksen mahdollinen palauttaminen edellyttänee nykyistä paremmin lohiloista kestävän lohikannan aikaansaamista. Lohiloistartunnan aiheuttamien näkymien lohduttomuus alleviivaa ehkäisytoimien suurta merkitystä Teno- ja Näätämöjokien lohelle, lohenkalastukselle ja jokialueiden ihmisille. Valmiussuunnitelman teon aloittamista norjalaisten kanssa kuitenkin ehdotetaan, koska katastrofiskenaarion varalta pitäisi myös varautua. Valmiussuunnittelu lohiloisen varalta on Teno- ja Näätämöjokien alueella poikkeuksellisen monimutkainen ja laaja eläintautiin varautumistehtävä. Dán prošeavttas kártejuvvojedje Suomas dahkkojuvvon Gyrodactylus salaris –luossaparasihta dustenbarggut. 80-logu gaskkamuttu rájes Suoma davviosiid atlánttaluossajogaid Deanu ja Njávdánjoga leat geahččalan suodjalit ealli guliid sirdingieldduiguin sihke ávžžuhusaiguin dahje njuolggadusaiguin bivdoneavvuid goikadeamis dahje desinfiseremis. Go Suopma searvvai Eurohpá Uniovdnii, de dát buvttii láhkanásahanbargui riikkaidgaskasaš dimenšuvnna: galggai váikkuhit Uniovnna guolledávdaláhkamearrádusaide nu, ahte luossaparasihta lei vejolaš ainge beaktilit dustet. Dán dustenbarggu leat leamaš ollašuhttimin ee. báikkálaš bivdolohpevuovdit, guovddášhálddahuseiseválddit ja guolledutkit. Deanu ja Njávdánjoga hárrái Suopma lea bargan eanemus ovttas riikkaidgaskasaš dásis dieđusge Norggain. Norgalaččaid árvvoštallamiid mielde ja Deanu čázádaga ja deanuluosa biologalaš iešvuođaid vuođul gávnnahuvvui ovdačielggadusas ahte gearggusvuođaplánemis ii sáhte vuolgit das, ahte luossaparasihta livččii vejolaš ollásit jávkadit Deanus ja Njávdánjogas, jos dat njomošii daidda. Galggašii várra baicce viggat gádjut luosa genetihkalaš materiála ealli genabáŋkkuide. Gearggusvuođaplánema vuođul galggašii čielggadit, sáhtášiigo luossanáli ealáskahttit gilvimiiguin ja vejolaččat nu, ahte vádjolanveajehiid šaddanguovlun seailluhuvvojit parasihtas buhtistuvvon čázádatoasit. Luossanáli ja luossabivddu vejolaš máhcaheami várás galggašii bargat dan ovdii ahte ožžojuvvo áigái luossanálli, mii gierdá buorebut luossaparasihta. Olbmot ballet luossaparasihta njoammumis Detnui ja Njávdánjohkii, ja danin parasihta dustendoaimmat mearkkašit ollu dáid jogaid lussii ja luossabivdui sihke johkaguovlluid olbmuide. Lea goittotge evttohuvvon ahte galggašii dahkkojuvvot gearggusvuođaplána norgalaččaiguin, dasgo vejolaš luossaparasihttarossui galggašii maiddái ráhkkanit. Gearggusvuođaplána dahkan luossaparasihta dusten dihte Deanus ja Njávdánjogas lea hui mohkkás ja viiddis bargu. I projektet gjorde man en översikt av bekämpningsarbetet mot Gyrodactylus salaris i Finland. Från mitten av 80-talet har våra nordliga laxälvar, Tana och Nejden, skyddats med hjälp av transportförbud av levande fisk till dessa. Samtidigt har det funnits rekommendationer och senare bestämmelser att fiskeredskap, före införes till älvarna, ska torkas eller desinficeras. Finlands integration till den Europeiska Unionen medförde en internationell utveckling av lagstiftningen: det var viktigt att få unionens fisksjukdomslagstiftning att ta i beaktande en fortsatt effektiv prevention av laxparasiten. Bekämpningsarbetet har utförts av ett stort antal grupper från lokala fiskelovsförsäljare till centrala myndigheter och vetenskaplig forskning. Med hjälp av norska evalueringar samt de biologiska egenskaperna av Tanaälvens vattendrag och Tanaälvs laxestam, drogs det slutsatsen, att man i beredskapsplanen inte kan ha som mål att bli av med G. salaris om den ges tillfälle att överföras till Tana- eller Neidenälven. I stället borde man troligen etablera en levande genbank av laxens arvsmaterial för att rädda laxstammen. Med beredskapsplanering kunde man klarlägga, om det vore möjligt att förbättra laxstammens överlevnadsmöjligheter genom att förinta parasiten från delar av vattendraget samt utplantera migrerande laxyngel till dessa delar. Återställandet av laxbeståndet och laxfisket skulle förmodligen förutsätta ett motståndskraftigtigare laxbestånd än nuförtiden. Tröstlösheten bakom följderna av en möjlig G.salaris infektion betonar den stora betydelsen av preventiva åtgärder för Tana- och Neidenälvens lax, laxfiske och människor. I arbetet föreslås det emellertid, att man skulle påbörja en beredskapsplanering med Norge, eftersom man även bör förbereda sig på ett skräckscenarie. Beredskapsplaneringen mot G. salaris vid Tana- och Neidenälvarnas områden är en ovanligt komplicerad och vid uppgift. An overview of the prevention of Gyrodactylus salaris from the mid 80’s in Finland was performed in the project. There has been a ban of transportation of live fish to the two Atlantic salmon rivers of Finland, Rivers Teno and Näätämö (Tana and Neiden in Norwegian). Also recommendations and later statutes of the drying or disinfection of the fishing equipment has been in force at the same time. The joining of Finland to the European Union (EU) possessed a task of influencing the legislation of the EU in order to be able to continue effective prevention. A large number of players from the local fishing license sellers to central government authorities and scientific research has participated in this prevention work. The international cooperation has been closest with the neighboring country of the river areas, Norway. In the event of a Gyrodactylus salaris infection in the river Teno, there will not be possibilities to the total eradication of the disease. This conclusion was based on the evaluation reports of the treatments of the Norwegian Atlantic salmon rivers and the conditions of the river and biology of River Teno salmon. An attempt to conserve the genetic material to live gene banks would probably be the option of choice in such case. In a contingency plan the possibility of keeping certain parts of the water system free of the infection and compensatory restocking programs should be analyzed. This kind of work could perhaps serve as artificial respiration for the salmon in the river system. In the long run, a more resistant stock of the River Teno salmon would presumably be needed for the restoration of the salmon population and fishing. The desolate sight of the Gyrodactylus salaris infection in River Teno or Näätämö underlines the importance of the prevention work. Commencement of contingency planning with Norway is, however, proposed. There is a need to prepare also against the catastrophe scenario. The contingency planning addressing the infection of Gyrodactylus salaris is an extraordinary and extensive task of preparation against an animal disease.

Itämeren harmaahylkeiden (Halichoerus grypus) yksilömäärien kasvu viime vuosikymmeninä on aiheuttanut ristiriitoja ammattikalastajien ja hylkeiden välille. Hylkeiden on todettu muun muassa vahingoittavan pyydyksiä ja syövän kalastajille arvokasta saalista myös pyydyksistä, kuten lohta (Salmo salar), sekä karkottavan kalaparvia kalastusalueiden ulkopuolelle. Toisaalta harmaahylkeille uhkana on hukkuminen pyydyksiin sekä lisääntynyt häirintä kalastajien ja meriliikenteen toimesta. Näiden ristiriitojen myötä kiinnostus hylkeiden ravinnosta on lisääntynyt. Hylkeiden ravinnonkäyttöä on perinteisesti tutkittu ruoansulatuskanavan sisällöstä. Tämän menetelmän ongelmana on, että saalislajien sulamattomat jäänteet hylkeen suolistossa kertovat pääasiassa vain sen, mitä hylje on syönyt viimeksi. Ravintotutkimusten rinnalle on tullut viime vuosina vakaiden isotooppien -menetelmä, jonka avulla voidaan arvioida kuluttajan ravintoa pidemmältä aikaväliltä. Tässä pro gradu -tutkielmassa arvioidaan Itämeren harmaahylkeen ravintoa lihaskudoksen hiilen ja typen vakaiden isotooppien (δ13C, δ15N) avulla. Tutkielmaan valitut viisi saaliskalalajia edustavat eri ravintoverkkotason lajeja: kolmipiikki (Gasterosteus aculeatus) alemman ravintoverkkotason, silakka (Clupea harengus membras), kilohaili (Sprattus sprattus) ja Perämerellä kuore (Osmerus eperlanus) keskitason ravintoverkkotason ja lohi ylemmän ravintoverkkotason saalislajeja. Saalislajien suhteellisia osuuksia harmaahylkeen ravinnossa arvioidaan ajallisesti, sukupuolittain ja ikäryhmittäin kuudella Itämeren eri alueella: Perämeri, Merenkurkku, Selkämeri, Saaristomeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti. Tutkielmassa tarkastellaan vakaiden isotooppien (δ13C, δ15N) avulla harmaahylkeiden ravintoverkkotasojen ja paikallispopulaatioiden muodostumista eri merialueilla. Tulosten perusteella silakka muodosti suuren osan harmaahylkeiden ravinnosta Ahvenanmerellä (38 %), Saaristomerellä (37 %) ja Suomenlahdella (58 %). Sen sijaan Perämerellä (53 %) ja Selkämerellä (58 %) ravinto koostui lohesta tai muusta merialueen ravintoketjun huipulla olevasta kalalajista. Lohen osuuteen harmaahylkeen ravinnossa on syytä suhtautua varauksella, sillä myös härkäsimpulla (Myoxocephalus quadricornis) Perämeren alueella on lohen kaltaiset vakaiden isotooppien (δ13C, δ15N) arvot. Kilohailin, kuoreen ja kolmipiikin osuudet ravinnosta vaihtelivat 9–35 % merialueittain. Ravintoverkkotasot olivat korkeammat eteläisimmillä merialueilla kuin pohjoisilla. Harmaahylkeille mallinnetut populaatiot erosivat merialueittain, joka viittaa paikallispopulaatioiden eroavaisuuksiin vakaiden isotooppien arvoissa. Vaihtelu Itämeren harmaahylkeiden ravinnossa eri merialueiden välillä tulisi ottaa huomioon tulevissa tutkimuksissa. The increasing number of grey seal (Halichoerus grypys) individuals in the Baltic Sea has led to conflicts between commercial fishermen and seals. Grey seals have been perceived to damage fishing nets and take valuable fishes, such as salmon (Salmo salar), directly from the nets, and to chase schools of fish outside the fishing areas. On the other hand the grey seal population is threatened by increased harassment by fishermen and navigation as well as the risk of drowning in fishing gear. These conflicts have increased interest in the diet of grey seals. Seal diets have traditionally been studied from the digestive tract contents. However, a problem with this method is that the prey is digested relatively fast and the indigestible remains of the fish found in the seal gut mainly tells what a seal has last eaten. In recent years a stable isotope method has appeared among traditional dietary studies, which can be used to evaluate consumer food assimilated over a longer time period. This master's thesis explored the diet composition of Baltic grey seals using carbon and nitrogen stable isotope analyses (δ13C, δ15N) of the seal muscle. In this study we selected five prey fish species which represent different levels of Baltic food webs: three-spined stickleback (Gasterosteus aculeatus) from the lower level of the food web, herring (Clupea harengus membras), sprat (Sprattus sprattus), and smelt (Osmerus eperlanus) from the Bothnian Bay, from the intermediate-level, and finally salmon representing a prey species from the upper level of the food web. Relative proportions of the prey species in the grey seal diet were estimated by season, gender and the age group in six different areas: Bothnian Bay, Quark, Bothnian Sea, Archipelago, Åland Sea and the Gulf of Finland. This research used stable isotopes signatures (δ13C, δ15N) to estimate how trophic level and local population differ between sea areas. According to the results, herring accounted for a large part of the diet of grey seals in the Åland Sea (38%), in the Archipelago Sea (37%), and the Gulf of Finland (58%). In the Bothnian Bay (53%), and in the Bothnian Sea (58%), the diet consisted more salmon or other fish species from the upper trophic level. The estimated proportion of salmon in the grey seal diet should be viewed with caution, however, as the sculpin (Myoxocephalus quadricornis) in the Bothnian Bay has (δ13C and δ15N) values similar to those of salmon. Sprat, smelt and three-spined stickleback varied from 9-35% in grey seal diet depending on the sea area. Apparent trophic levels of seals were higher in the southern sea areas than in the northern. Also local populations differ between sea areas based on the stable isotope modelling. Variation in the diet of grey seals in the Baltic Sea between different sea areas should be taken into account in future studies.

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera L.) eli raakku on yksi kaikkein uhanalaisimmista akvaattisista lajeista Euroopassa. Raakku loisii osan elinkierrostaan lohikaloissa, ja tästä syystä yksityiskohtaista tietoa lajin isäntäspesifisyydestä tarvitaan lajin suojelua varten. Tässä tutkimuksessa tutkittiin kalojen sumputuskokeilla sekä laboratorioaltistuksella, onko raakku sopeutunut eri populaatioissa eri isäntäkaloihin ja onko populaatioissa sopeutumista paikalliseen isäntäpopulaatioon. Lisäksi tutkittiin vierasperäisen puronieriän (Salvelinus fontinalis Mitchill) soveltuvuutta raakkujen isännäksi. Tutkimuspopulaatioiksi valittiin Livojoen raakkupopulaatio, jonka alueella on ennen vesistörakentamista tavattu lohta (Salmo salar L.) sekä 5 puron raakkupopulaatiot, joiden isäntäkala on luultavasti aina ollut taimen (Salmo trutta L.). Tutkimuspopulaatiot sijaitsevat Iijoen vesistöalueella. Neljässä viidestä taimenpurosta taimenkannat olivat glokidium-toukkamäärillä mitattuna lohta soveltuvampia isäntiä raakulle. Yhdessä purossa merkitsevää eroa lohen ja taimenkantojen välillä ei ollut. Livojoella lohi osoittautui soveltuvammaksi isännäksi kuin mikään kokeilluista taimenkannoista. Paikallinen taimenkanta ei osoittautunut raakkupopulaatioille muita taimenkantoja paremmaksi isännäksi. Toisin kuin oletettiin, paikallinen taimen osoittautui kahdessa neljästä taimenpurosta muita taimenkantoja huonommaksi isännäksi. Tämä voi viitata siihen, että näissä puroissa isäntä onkin sopeutunut paikalliseen raakkuun eikä päinvastoin. Puronieriä ei osoittautunut soveltuvaksi isännäksi tutkituille raakkupopulaatioille. Tämän tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että eri raakkupopulaatiot voivat olla sopeutuneita eri isäntäkalalajeihin, mikä tulee huomioida raakun suojelutyössä ja populaatioiden elvytyksessä. Freshwater pearl mussel (Margaritifera margaritfera L.) is one of the most endangered aquatic animals in Europe. Freshwater pearl mussel lives part of its life as a parasite on the salmonid fish, so detailed knowledge of the host specificity of this species is needed for conservation actions. The aim of this study was to investigate host specificity differences and patterns of local adaptation between freshwater pearl mussel populations. I also studied suitability of the introduced brook trout (Salvelinus fontinalis Mitchill) as a host for freshwater pearl mussel. Studied mussel populations were from river Iijoki catchment area; River Livojoki which used to inhabit Atlantic salmon (Salmo salar L.) population prior to construction of water powerplants and 5 tributaries in which the host has propably always been brown trout (Salmo trutta L.). Methods included cage experiments in the field and a laboratory exposure experiment. In 4 of the 5 small streams different trout strains were more suitable hosts for freshwater pearl mussels than salmon (measured as abundance of glochidia), while in one stream salmon did not differ from the trout strains. In river Livojoki salmon was more suitable host for mussels than any of the tested trout strains. Local trout strain was not more suitable host for mussel populations than other trout strains. In two streams local trout strain was even less suitable host than non-local strains, which may indicate local adaptation by the host rather than by the parasite. Brook trout was not suitable host for studied freshwater pearl mussel populations. The results suggest that different freshwater pearl mussel populations could be adapted to different host species. These results thus have important implications for management and conservation of the freshwater pearl mussel populations. The possibility that different freshwater pearl mussel populations are adapted to different host species should be better recognised in management and conservation plans.

Iijoki oli yksi Suomen tärkeimmistä lohijoista. Iijoen alajuoksulle vuosina 1961–71 rakennetut voimalaitokset estävät vaelluskalojen nousun poikastuotantoalueille, joita on arvioitu olevan 600–800 hehtaaria. Jokivarren asukkaat ovat toivoneet vaelluskalojen palauttamista ja myös vesienhoitotyössä tämä on asetettu tavoitteeksi. Palauttamisen kiireellisyyttä on perusteltu sillä, että Iijoella on mahdollisuus palauttaa viljelyssä säilyneet vaelluskalakannat (lohi, meritaimen ja vaellussiika) takaisin luonnonkiertoon ja luonnonvalinnan kohteeksi. Tämä raportti on valmistunut osana Vaelluskalat palaavat Iijokeen -hanketta (2008–2010), jonka päätavoitteena oli vaelluskalojen luonnonvaraisen lisääntymisen ja vesivoimatalouden harjoittamisen yhteensovittaminen. Raportissa kuvatussa monitavoitearviointityössä selvitettiin vaihtoehtoja vaelluskalakantojen palauttamiseksi sekä arvioitiin järjestelmällisesti ja läpinäkyvästi niiden hyötyjä, haittoja, kustannuksia ja toteutettavuutta. Lisäksi selvitettiin tietokoneavusteisten haastatteluiden (25 kpl) avulla eri sidosryhmien suhtautumista kolmeen erilaiseen vaihtoehtoon ja niiden vaikutuksia koskeviin asiantuntija-arvioihin. Vaihtoehtoina olivat lohikalojen siirto patojen yläpuolelle ja kaksi kalatievaihtoehtoa. Monitavoitearvioinnissa haastateltavat näkivät parhaimmaksi vaihtoehdon, jossa rakennetaan kalatiet ja toteutetaan muita kalakantojen kotiuttamistoimia laajamittaisina. Ylisiirtovaihtoehto on kustannuksiltaan edullisin ja taloudellisesti kannattavin jos aluetaloudellisia hyötyjä ei oteta tarkastelulussa huomioon. Kalatievaihtoehdot ovat kustannuksiltaan kalleimpia kalateiden rakentamisen vuoksi, mutta myös hyödyt ovat suurimmat; aluetaloushyödyt mukaan lukien laaja kalatievaihtoehto on taloudellisesti kannattavin. Kalateiden rakentamista puoltavat ennen kaikkea vaelluskalojen elinkierron palautuminen, vesienhoidon tavoitteiden saavuttaminen sekä vaikutukset paikallisidentiteettiin, kalastusmatkailuun ja alueen vetovoimaisuuteen. Vaelluskalojen palauttamisen suurimmat epävarmuudet liittyvät Itämeren tilan kehitykseen ja kalastuksen sääntelyyn. Iijoen monitavoitearvioinnissa oli kyse keskeisten sidosryhmien osallistumis- ja oppimisprosessista, ja saadun palautteen perusteella tässä onnistuttiin hyvin. Arvioinnin avulla tunnistettiin keskeiset näkemyserot ja niiden syyt. Lopputuloksena on suunnittelutilanteen ja eri osapuolten tavoitteiden parempi ymmärtäminen. Tämä auttaa hyväksyttävien ratkaisujen löytämisessa Iijoen lisäksi muillakin rakennetuilla joilla.

Itämeren alueen hyljekannat ovat hiljalleen toipuneet 1900-luvun liikapyynnin ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamasta kannanromahduksesta. Hallien ja itämerennorppien kannat ovat olleet nousussa lähes koko 2000-luvun ajan. Hylkeiden määrän lisääntymisen myötä myös ammattikalastajien hyljevahingot ovat lisääntyneet. Kalastajat väittävät elinkeinonsa olevan uhattuna, koska hylkeet vahingoittavat lohipyydyksiä, syövät saalista rysistä ja kilpailevat kalastajien kanssa samoista vähäisistä lohista. Tarkkaa tietoa lohien ja taimenten osuudesta tai osuuden ajallisesta vaihtelusta hylkeiden ravinnonkäytössä ei kuitenkaan ole. Tässä tutkimuksessa selvitettiin hallien (Halichoerus grypus) (n=63) ja norppien (Phoca hispida botnica) (n=37) ravinnonkäyttöä Perämerellä ja erityisesti sitä, kuinka suuri osa ravinnosta koostuu lohesta (Salmo salar) ja taimenesta (Salmo trutta) ja onko ravinnonkäytössä ajallista vaihtelua. Ravinnonkäyttöä arvioitiin hylkeiden eri kudosten (plasma-, maksa- ja lihaskudos) hiilen ja typen vakaiden isotooppien arvoista (δ13C ja δ15N) määritettyjen ravinto-osuuksien perusteella. Tuloksia verrattiin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tekemiin ravintomäärityksiin hylkeiden mahojen ja suolistojen sisällöstä. Halleilla ravinnonkäytössä oli vaihtelua sekä sukupuolen että eri-ikäisten yksilöiden välillä. Tässä tutkimuksessa määritetyt ravinto-osuudet paljastivat tiettyjen vanhojen hallien käyttävän ravinnokseen lohta ja taimenta erityisesti alkukesästä, jolloin näiden lajien määrä Perämeren alueella on suuri. Tulosta tukivat myös hallien ruoansulatuskanavasta löytyneet lohien ja taimenien jäänteet. Ylemmän ravintoverkkotason lajeihin kuuluvan lohen, taimenen ja härkäsimpun (Myoxocephalus quadricornis) osuus hallien ravinnossa oli 53 % kesä-heinäkuussa, kun se keskimäärin kevään ja syksyn välillä oli 39 %. Perämeren parvikalojen, kuten silakan (Clupea harengus membras) ja muikun (Coregonus albula), tärkeys korostui molemmilla hyljelajeilla, sillä ne muodostivat merkittävän osuuden (40–60 %) ravinnosta kaikkina kuukausina. Eri-ikäiset ja eri sukupuolta olevat norpat käyttivät hyvin samanlaista ravintoa kaikkina kuukausina. Tässä tutkimuksessa norppien ei havaittu käyttävän lohta tai taimenta ravintonaan, eikä yhdenkään norpan mahasta löytynyt jäänteitä näiden kalalajien syönnistä. Norpille alemman ravintoverkkotason lajit, kuten kilkki (Saduria entomon) ja kolmipiikki (Gasterostreus aculeatus), ovat tärkeitä saaliskohteita. Tämä tutkimus on tuonut uutta tietoa ja vahvistanut aiempia käsityksiä hylkeiden ravinnonkäytöstä. Tulokset tulisi pyrkiä ottamaan huomioon tulevaisuudessa hylkeiden kannanhoitoa suunniteltaessa.

Alkuperäiskansojen, kuten meillä saamelaisten, luonnon monimuotoisuuteen liittyvä perinteinen tieto ja käytännöt ovat YK:n biodiversiteettisopimuksen erityisen huomion kohteena. Sopimuksen artikla 8(j) kannustaa sopimuksen osapuolia tällaisen tiedon ja käytäntöjen suojeluun ja ylläpitoon. Kiinnostus alkuperäiskansojen ekologiseen perinnetietoon on biodiversiteettisopimuksen toimeenpanon myötä lisääntynyt ja asian merkitys kasvanut ympäristöpoliittisessa keskustelussa, tutkimuksen kohteena ja osana kansainvälistä ympäristöoikeutta. Mielenkiinto on kohdistunut alkuperäiskansojen perinnetiedon luonteeseen ja käyttöön sekä laajemminkin ihmisten ja luonnon vuorovaikutukseen liittyviin kysymyksiin erityisesti maapallon pohjoisilla alueilla. Suomessa saamelaisten kotiseutualueella on tapaustutkimusten ja teemahaastatteluiden avulla, joiden kohteena olivat Tenon kalastuskulttuuri sekä luontaiselinkeinojen harjoittajat, selvitetty luonnon käyttöön liittyvää perinteistä tietoa ja luonnonolosuhteiden vaikutusta elinkeinojen kirjoon ja vuodenaikaiskiertoon. Biodiversiteettisopimuksen Akwé: Kon -ohjeet koskevat alkuperäiskansojen pyhien paikkojen, paikallisten elinkeinojen ja perinteisten ekologisten tietojen ja taitojen huomioimista muun muassa ympäristövaikutusten arvioinnin yhteydessä. Näiden ohjeiden soveltuvuutta on selvitetty kahdessa esimerkkitapauksessa saamelaisalueella.

Luonnonmukaisilla ohitusuomilla voidaan mahdollistaa kalojen ja muiden eliöiden vaellus vesistöissä, joissa läpikulku on estynyt voimalaitoksia ja patoja rakennettaessa. Ohitusuomiin voidaan toteuttaa uusia lisääntymisalueita, joita tarvitaan alkuperäisten virtavesihabitaattien vähennyttyä. Loiviin uomiin voidaan tehdä kutusoraikkoja ja poikasalueita. Suunnittelussa voidaan soveltaa esimerkkejä rakennetuista kutu- ja poikastuotantouomista sekä luonnonvesistä saatua tietoutta lohien ja taimenten lisääntymisoloista. Selvityksessä esitetään alustavat ohitusuomien suunnitelmat Oulujoen pääuoman kuudelle ylimmälle voimalaitokselle. Linjausten pituudet ovat 650 metristä ja 10 kilometriin. Kaltevuuksien, mittasuhteiden ja virtaamien vaikutuksia syntyviin virrannopeuksiin, vesisyvyyksiin ja lisääntymisalueiden laatuun tutkittiin virtaus- ja habitaattimallilla. Mallinnuksen perusteella myös pienillä talvivirtaamilla habitaattien laatu voi säilyä hyvänä. Ohitusuomiin saadaan yhteensä 11 hehtaaria hyvälaatuisia lisääntymishabitaatteja, joiden poikastuotanto voisi olla 22 000 lohen smolttia vuodessa. Oulujoessa ja sivuvesistöissä jäljellä olevien lisääntymisalueiden poikastuotannoksi on arvioitu yhteensä 30 000 smolttia vuodessa. Ohitusuomien rakennuskustannuksiksi laskettiin 0,5 -2,9 miljoonaa euroa, yhtensä 7,3 miljoonaa euroa. Teknisten kalateiden toteutuskustannus olisi yhteensä 9,7 miljoonaa euroa. Ohitusuomilla voisi olla suuri merkitys vaellusreitteinä ja uusina lisääntymisalueina pyrittäessä alkuperäisten lisääntymisalueiden kompensoimiseen ja luontaisesti lisääntyvien kalakantojen aikaansaamiseen. Ohitusuomat ovat kiinnostavia myös maiseman, asuinympäristön ja matkailun kannalta.

Erip.: Suomen kalastuslehdestä 1-3 1907.