Search

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää opettajien ja heidän oppilaidensa käsityksiä sukupuolen ilmenemisestä ja vaikutuksesta kielten, ja varsinkin saksan, tunneilla. Tarkastelun kohteena oli myös sukupuolen mahdollinen vaikutus opettajien tekemään oppilaiden kielitaidon arviointiin. Ensimmäisenä tavoitteena oli selvittää opettajien ja oppilaiden subjektiivisia näkemyksiä sukupuolen vaikutuksesta kielten opetuksessa ja tuoda näkyväksi mahdollisia stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolista. Toisena tavoitteena oli selvittää, miten tytöt ja pojat eroavat kielten oppijoina opettajien ja oppilaiden käsitysten mukaan, vai eroavatko he. Kolmantena tavoitteena oli saada käsitys siitä, mikä on sukupuolen merkitys kielitaidon, ja varsinkin saksan kielitaidon, arvioinnissa. Tutkimus toteutettiin haastattelemalla kahta kielten opettajaa ja kahta lukion ensimmäisen ja kahta toisen vuoden opiskelijaa. Metodina käytettiin laadullista sisällönanalyysia. Tämän tutkielman tulokset vahvistavat aiempia tutkimustuloksia, joiden mukaan suomalaisessa koulumaailmassa vallitsee illuusio sukupuolineutraaliudesta, vaikka tavoitteena tulisi olla sukupuolisensitiivisyys. Sukupuolisensitiivisessä opetuksessa tunnustetaan ja kyseenalaistetaan sukupuoliin kohdistuvat erilaiset rooliodotukset ja sukupuolierot. Haastattelemieni opettajien ja oppilaiden vastauksissa toistuivat stereotyyppiset ajatukset tytöistä ja pojista, vaikka he toki tiedostivatkin vastausten olevan yleistäviä. Aluksi he suhtautuivat sukupuolierojen olemassa oloon hyvin varauksellisesti, mutta toistivat puheessaan näkemystä tytöistä tunnollisina ja kielellisesti lahjakkaina, ja pojista matemaattisesti lahjakkaina. Varsinkin oppilaat olivat sitä mieltä, että tytöt ovat kielissä etevämpiä, vaikka haastatellut poikaoppilaat olivat saaneet edellisestä saksan kurssista paremmat arvosanat kuin haastatellut tytöt. Tämä tutkielma vahvistaa näkemystä, että sukupuoliroolien merkitystä koulussa on syytä nostaa edelleen esille, jotta kaikilla olisi yhtäläiset mahdollisuudet löytää omat kiinnostuksen kohteensa ja vahvuutensa ilman, että sukupuolittuneet käytänteet turhaan rajoittaisivat niitä. Tärkeää olisi myös, että opettajat tulisivat tietoisiksi omista sukupuolikäsityksistään, jotta he voisivat luoda tasa-arvoista kouluympäristöä.

Nykypäivän globalisoituneessa yhteiskunnassa kyky pystyä kommunikoimaan vieraalla kielellä on yhä tärkeämpää. Kieltä ei opita puhumaan täyttämällä mekaanisia aukkotehtäviä vaan käyttämällä kieltä. Uusien tehtävätyyppien jatkuva kehittäminen on todella tärkeää. Tämä pro gradu-tutkielma esittelee yhden tavan harjoittaa suullista kielitaitoa. Tarkoituksena oli tutkia, miten draama soveltuu suullisen kielitaidon harjoittamiseen ja miten draaman avulla voidaan sitä testata. Tutkimus kohdistettiin yläkoulun saksan opetukseen. Kielenopetuksen tavoitteena pitäisi olla kommunikatiivinen kompetenssi. Draama tarjoaa yhden tavan viedä opetusta kommunikatiivisempaan suuntaan. Draamapedagogiikka on kokonaisvaltaista oppimista, jossa oppiminen tapahtuu kokemuksen kautta. Oleellista draamassa on prosessi eikä yleisölle valmistettu tuotos. Draamaharjoituksissa on paljon vahvuuksia. Se on yhteisöllistä oppimista, koska siinä toimitaan ryhmässä. Draaman avulla myös ujompi oppilas rohkaistuu, koska voi piiloutua roolinsa taakse. Draama tarjoaa mahdollisuuden luoda luonnollisia puhetilanteita. Lisäksi draaman avulla suullista kielitaitoa voidaan myös testata. Tämän tutkimuksen metodeja olivat kysely, haastattelu ja opetuskokeilu. Kysely lähetettiin 70 saksan opettajalle, mutta vain viisi, joita sitten haastateltiin, vastasi kyselyyn. Opetuskokeilu oli osa pedagogisia opintojani. Siinä 9. luokkalaiset tekivät oman versionsa Grimmin veljesten sadusta Prinsessa Ruusunen ja esittivät sen. Esitykset myös arvioitiin. Tutkimustuloksena saatiin selville, että draama soveltuu erittäin hyvin suullisen kielitaidon harjoittamiseen ja testaamiseen, mutta monet opettajat suhtautuvat siihen kuitenkin vielä hieman skeptisesti ja tuntevat itsensä epävarmaksi tämän opetusmetodin suhteen. Suurimpina esteinä draaman käytölle opetuksessa haastatellut opettajat näkivät ajan puutteen, liian suuret opetusryhmät ja oman taidon puutteen. Lisäksi opettajat arvelivat, että oppilaat eivät oppisi mitään eivätkä välttämättä pitäisi tavallisesta poikkeavasta opetuksesta. Opetuskokeiluni perusteella oppilaat olivat kuitenkin innoissaan draamaharjoituksesta ja toivoivat sitä lisää opetukseen. Haastateltujen opettajien mielestä yksi draaman suuri vahvuus on, että se tukee sekä heikompia että vahvempia oppilaita, koska repliikit voi sanoa oman tason mukaan. Lisäksi draamaharjoituksissa oppilaat pääsevät käyttämään kieltä aidonkaltaisissa tilanteissa ja näin kieli tulee konkreettisemmaksi.

Hannele Kara selvitti tutkimuksessaan kielisalkun soveltamismahdollisuuksia saksan kielen puhekulttuurin opettamisessa ja arvioinnissa perusopetuksen luokilla 8-­9 ja lukiossa. Kielisalkkutyöskentely pohjautuu yhteiseen eurooppalaiseen viitekehykseen, joka on suomalaisen kielikasvatuksen, opetussuunnitelmien, oppimateriaalien, kielikokeiden ja tutkintojen perusta. Karan väitöstutkimus liittyy valtakunnalliseen kielisalkkutyöskentelyn ohjaajakoulutukseen. – Suomalaiseen kielipedagogiikkaan tarvitaan uudenlaista arviointikulttuuria perinteisen numeroarvioinnin rinnalle, jotta kielten arvosanat ja todistukset olisivat kansainvälisesti vertailukelpoiset. Kielisalkkutyöskentely tukee erittäin hyvin viestintätaitojen ja kulttuurien välisen toiminnan oppimisprosessia. Se on myös käyttökelpoinen ja luotettava suullisten suoritusten arviointiväline, Hannele Kara kertoo. Salkkutyöskentelyssä arviointi kohdistuu oppilaan taitoihin, ei oppilastoverin tai opettajan odotuksiin. Kielisalkku myös edistää kulttuurintuntemusta ja rohkaisee puhumaan vierasta kieltä. – Kielisalkku tukee itsenäistä kielenoppimista, sillä se antaa mahdollisuuden oppilaskeskeisiin työtapoihin sekä korostaa oppijan aktiivisuutta puhetilanteissa ja vastuunottoa omasta kielenopiskelusta. Salkkutyöskentelyn myötä oppilaiden näkemys suullisten suoritusten testaamisesta ja arvioinnista muuttui aiempaa myönteisemmäksi, Kara kertoo. Suullinen kielikoe tulisi ottaa osaksi ylioppilastutkintoa – Kieltenopetuksessa on tapahtunut voimakkaita muutoksia viime vuosina. Vieraan kielen ymmärtämisen lisäksi kieltä täytyy myös osata puhua ja kielenkäytön sosiaalinen ja kulttuurinen kontekstisidonnaisuus pitää osata ottaa huomioon, Kara toteaa. Nykyisin kieltenopetusta ohjaa varsin perinteinen käsitys kielitaidosta ja sen arvioinnista. Lisääntyneen suullisen kielitaidon tarve on kuitenkin huomioitu opetussuunnitelmissa. Kielikasvatuksessa otetaan huomioon erityisesti eurooppalainen identiteetti sekä monikielisyys ja -kulttuurisuus. Oppilaan kielitaidon arvioinnin tulee perustua monipuoliseen näyttöön ja sen tulee kattaa kaikki kielitaidon osa-alueet. Myös suullista kielitaitoa on arvioitava kaikilla kursseilla. Tavoitteena on myös, että oppilas osaa itse arvioida omaa kielitaitoaan ja tuntee omat vahvuutensa ja kehittymistarpeensa viestijänä ja kielen opiskelijana. Oppilaat pitävät suullista kielitaitoa yhtenä tärkeimmistä kielenopetuksen tavoitteista ja puhumisen ja viestinnän strategiat ovat heille yhtä tärkeitä kuin kielioppisäännöt. Suomessa on viime vuosien aikana lisätty puheviestinnän harjoittelua sekä perusopetuksessa että lukiossa ja opettajia on koulutettu suullisen kielitaidon testaamiseen ja arviointiin. Kielikokeetkin ovat muuttuneet, mutta ylioppilaskokeessa ei tarvitse osoittaa osaavansa puhua vieraita kieliä. – Lähivuosien haaste onkin suullisten kokeiden kehittäminen ja niiden liittäminen nykyistä selkeämmin osaksi lukion pakollista oppimäärää. Lukion vapaaehtoisen suullisen kielikokeen muuttaminen osaksi kansallista ylioppilastutkintoa mahdollistaisi nykyistä avoimemman, vuorovaikutteisemman ja autenttisemman kieltenopiskelun, Kara toteaa. Tutkimuksen aineisto koostuu artikkeleista, vuosina 2000–2006 järjestetyistä vapaaehtoisista saksan kielen suullisista ylioppilaskokeista sekä kolmesta samalla aikavälillä opetuskokeiluina järjestetystä perusopetuksen ja lukion saksan kielen suullisesta kurssista.Abstract: The subject of this dissertation is the development and evaluation of oral proficiency. This work explores the possibilities of applying a language portfolio to teaching and evaluating German language culture in the 8th and 9th grades of comprehensive schools and senior secondary schools. This dissertation is part of a national training programme for tutoring the use of a language portfolio and is a follow-up study to the researcher’s licentiate thesis on the same subject area (2000). It is an action research in which the teacher acts as a researcher of her own work. At the same time the aim is to develop the curriculum and the oral proficiency test of the senior secondary school in which the researcher is working (Jyväskylä Teacher Training School). The dissertation takes the form of separate publications. It is based on five articles that were published between 2000 and 2007. The work is divided into three parts: (1) the theoretical framework (chapters 1-4), (2) the empirical part (chapters 5-8) and (3) the published articles. The data includes three school teaching projects: “Als Tourist in Deutschland”-course (an optional course in the comprehensive school, A1 and A2 German), an exchange student course in Koblenz for the senior secondary school ( A1 and A2 German) and an oral culture course (a compulsory course, A1 German). Between 2000 and 2006, a total of 130 pupils took part in these courses and in addition, 62 senior secondary school students took part in a voluntary final test of oral proficiency. Data collected during these projects consisted of pupils’ language portfolios and oral productions connected to them, final oral tests and self-evaluation material of the senior secondary school students. The central background factors of this study are the strong development of language teaching and the Common European Framework created to give the basis for European language teaching, learning and evaluation. According to this dissertation, a language portfolio supports and demonstrates well the learning process. Further, it proved to be a useful, reliable and authentic assessment tool for oral performances. At the same time there is a movement towards a new evaluation culture where pupils themselves set the standard, rather than their peers or their teacher’s expectations. As a result, pupils’ attitudes towards the testing and evaluation of oral performances became more positive. The results of the dissertation support clearly the attempts to change the optional oral proficiency test of the senior secondary school to a part of the national matriculation examination. The change would provide for more open, more interactive and more authentic language learning than today.