Search

Tutkin artikkelissani, miten Anu Kaajan romaani Katie-Kate (2020) parodioi Disneyn Cinderella-elokuvan (1950) ja muiden Tuhkimo-satujen juonta ja henkilöhahmoja rinnastamalla ne audiovisuaalisen pornon konventioihin. Teoreettisena taustana artikkelissani on satuintertekstuaalisuuden ja -adaptaatioiden tutkimus sekä pornotutkimus. Kiinnitän huomioni halun ja unelmien kuvauksiin, jotka ovat ominaisia niin sadun kuin pornon lajeille. Unelmat kuitenkin näyttäytyvät Kaajan teoksessa joko mahdottomina saavuttaa tai muulla tavoin kyseenalaisina: nautinnon etsimiseen voi liittyä muiden alistaminen omien tarpeiden tyydyttäjiksi, ja yksilön unelmat saattavat olla viihdeteollisuuden tuottamia illuusioita paremmasta elämästä. Luen Katie-Katea satuaineiston adaptaationa ja uudelleenkirjoituksena, jonka suhde varioimaansa aineistoon ja satujen vakiintuneeseen käyttöön populaarikulttuurissa on kyseenalaistava. Rinnastamalla Disneyn tuottaman lastenelokuvan ja sen unelmakuvaukset pornokuvastoon romaani tutkii, millaisin tavoin viihdeteollisuus tuotteistaa, markkinoi ja esittää stereotyyppisiä naisten toiveita paremmasta ja rikkaammasta elämästä heteroparisuhteessa.

Planning support and education services requires multifaceted information from professionals, parents, and children. Despite this, educators have emphasized professional opinions in individual education plans (IEPs), whereas the perspectives of children and parents have remained inconsequential. In this study, we examine the intertextual voices of children, parents, and specialists in IEPs (N = 287) drafted in Finnish early childhood education and care (ECEC). The findings show that educators use intertextual voices to serve the following functions: (1) Creating a more multidimensional image of a child, (2) presenting evidence for their argumentation, and (3) assigning the responsibility to others. Consequently, the children, parents, and specialists were positioned as either speakers without influence, legitimators of educator’s knowledge, or powerful decision-makers. peerReviewed

Raippalinna explores how consumers are mobilised for food waste reduction in media discourse. Food waste reduction initiatives are often criticised for putting the responsibility on individual consumers, but little research exists on the mobilisation of consumers in actual contexts. Through critical discourse analysis of media texts, Raippalinna investigates how the food waste problem and consumers are constructed in relation to each other in Finlands leading newspaper Helsingin Sanomat 2010–2017. The analysis demonstrates that the discourses of consumer mobilisation appear mostly as consumer education where the consumer’s role is to manage individual consumption and household practices. The theoretical framework combines governmentality studies with a practice theoretical approach on consumption. Raippalinna discusses if and how media discourse can contribute to a transformation of food (waste) related practices. peerReviewed

1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia Vanhasta testamentista kuin missään muussa Uuden testamentin tekstissä suhteessa sen pituuteen. Tämä osoittaa, että pyhillä kirjoituksilla oli erityinen merkitys sekä 1. Pietarin kirjeen rakenteelle että kirjoittajan motiiveille. Vastoin nykytutkimuksen yleistä käsitystä pro gradu -tutkielmani päättelee, että 1. Piet:n kirjoittaja hyödynsi lainauksissaan tietoisesti Paavalin Roomalaiskirjettä ja Klemensin 1. kirjettä Korinttilaisille.

This article is an investigation and a discussion of hybridity and related terms as used in linguistic studies of genre. The theoretical points that are made are illustrated with data from empirical research done by others and with the authors’ own data. The focus is on written texts but hybridity in spoken interaction is also discussed. The article defines the notion of genre and discusses (proto)typicality in relation to genre and hybridity. Recontextualization is also discussed. This is followed by a discussion of terms that have been used to talk about the processes of hybridity, firstly, as used in research that has mainly been done on spoken interaction. The focus then turns to terms that have mainly been used in research on written texts: sequential intertextuality, genre embedding, genre appropriation, genre blending, as well as terms referring to pervasive trends such as commodification. Terms that take a product-like perspective on hybridity are then discussed. First there is a discussion of terms, such as “macrogenre,” which are used to describe the products of hybridization. This is followed by a discussion of genre chains and superordinate categories, such as “genre colonies,” grouped together because of the hybridizing forces that permeate them.

peerReviewed

Väitöstutkimus käsittelee dystopian ja sadun lajiyhdistelmiä kolmessa 2000-luvulla julkaistussa suomalaisessa romaanissa. Aineiston teokset ovat Pirkko Lindbergin Berenikes hår (2000), Laura Gustafssonin Huorasatu (2011) ja Johanna Sinisalon Auringon ydin (2013). Tutkimuksen kohdeteokset kuvaavat aikamme pelkoja ja uhkakuvia, mutta synkkiin ja ahdistaviin kuvauksiin sisältyy satumaisia ja utooppisia kuvauksia onnellisimmista paikoista ja aikakausista. Teosten päähenkilöt kertovat toisilleen satumaisia tarinoita, joissa he kuvaavat omaa yhteiskuntaansa parempia paikkoja. Teoksiin on upotettu satujen uudelleenkirjoituksia tai sadun elementtejä sisältäviä kertomuksia, ja teosten henkilöhahmot muistuttavat satujen ja myyttien hahmoja. Suomalaista aineistoa verrataan dystopioihin ja satuihin, jotka on kirjoitettu Venäjällä, Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa, Kanadassa, Saksassa ja Ranskassa. Tällä tavoin hahmotetaan, millaisia lajimalleja ja intertekstejä teoksilla on ja miten dystopian laji on kulkeutunut Suomen kirjallisuuteen. Dystopian laji on Suomessa suhteellisen nuori. Se yleistyi kirjallisuudessamme vasta 1990- ja 2000-luvuilla, minkä vuoksi kohdeteosten dystopiamallit ovat pääosin ulkomaisesta kirjallisuudesta. Vertaamalla suomalaista aineistoani ulkomaisiin teoksiin voidaan osoittaa piirteitä, jotka ovat ominaisia erityisesti lajin suomalaisille varianteille. Intertekstuaaliset viittaukset suomalais-ugrilaiseen mytologiaan, Kalevalaan sekä pohjoismaisiin satuihin ja muuhun kirjallisuuteen luovat aineiston suomalaisiin teoksiin paikallisväriä, joka erottaa ne muissa maissa kirjoitetuista samoihin lajitraditioihin kuuluvista teoksista. Tutkimuksessa esitetään, että osa dystopian piirteistä toistuu teoksesta toiseen 1900-luvun alusta 2000-luvulle, mutta lajin repertoaariin on tullut uusia piirteitä ja aiheita. Koska dystopiat tyypillisesti kommentoivat kirjoitusaikansa yhteiskuntaa, kunkin aikakauden aiheet vaikuttavat tähän lajiin kuuluviin teoksiin. Tutkimusaineiston suomalaiset teokset kritisoivat aikamme ilmiöitä, kuten sukupuoleen perustuvaa alistamista, ihmisiin ja eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa sekä nationalismia. Kohdeteoksissa kuvataan naisten alistamista ja vangitsemista, lisääntymisen rajoittamista ja seksuaaliseen käyttäytymiseen kohdistuvaa moralismia. Väitöskirjassa osoitetaan, kuinka seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden teemat toistuvat niin varhaisissa kuin uudemmissakin dystopioissa. Tutkimuksen kohdeteokset viittaavat satutraditioon juonirakenteillaan ja henkilöhahmoillaan. Teoksissa on viittauksia esimerkiksi Charles Perrault’n, Grimmin veljesten ja H. C. Andersenin satuihin, ja niissä myös kirjoitetaan uudelleen satuja ja myyttejä. Aineiston teoksissa on intertekstuaalisia viittauksia myös uudempiin satujen uudelleenkirjoituksiin. Sadun ja dystopian lisäksi tutkimuksessa käsitellään allegorian, satiirin, tieteisfiktion ja eepoksen lajeja. Tutkimuksessa sovelletaan Alastair Fowlerin ja David Fishelovin lajiteorioita, intertekstuaalisuutta ja uudelleenkirjoittamista käsitteleviä teorioita sekä teoreettisia lajikuvauksia. The doctoral thesis examines the combination of dystopia and fairy tale in three contemporary Finnish novels: Berenikes hår (2000) by Pirkko Lindberg, Huorasatu (2011) by Laura Gustafsson, and Auringon ydin (2013) by Johanna Sinisalo. The fairy tale elements bring utopian hope to the totalitarian, racist and suppressing societies depicted in the novels as the characters envision better futures for themselves and for other creatures by telling fairy tales to each other. The study is the first to analyse the ways in which dystopia and fairy tale intersect in contemporary Finnish literature. It also traces how and from where the dystopian genre came into Finnish literature by analysing the intertextuality of the novels. The first canonical dystopias were written in the early 20th century, but the genre only became common in Finnish literature at the turn of the 21st century. In 2000, when Lindberg’s Berenikes hår was published, dystopia was still a relatively unknown genre in Finland. In contrast, when Sinisalo’s Auringon ydin came out in 2013, dystopia was already more widely known and Sinisalo’s novel was marketed as a dystopian novel. All three novels refer to the fairy tale tradition in multiple ways through their plot structures, characters, opening formulas, allusions, and retellings of tales by Charles Perrault, Jacob and Wilhelm Grimm, and H. C. Andersen. However, the novels are also connected to more contemporary retellings of the tales, which form a complex network of intertexts from different periods. In addition to fairy tale and dystopia, the novels also include features of several other genres such as allegory, satire, science fiction, and epic. The theoretical and methodological framework of the study is based on David Fishelov’s and Alastair Fowler’s genre theories, theories on intertextuality and rewriting, and theoretical depictions of genres. An examination of generic repertoires, prototypical works, and historical as well as local alterations of fairy tale and dystopia reveals how these Finnish novels use prototypical dystopian works as generic models by modulating the character positions, milieus, motifs, and narrative structures of previous works. The three novels address such themes as the suppression and imprisonment of women, limitations of reproduction, violence in the relationships between men and women, and moralist attitudes towards female sexuality and sexual behaviour. These themes are common in canonical dystopias by Yevgeny Zamyatin, Aldous Huxley, and George Orwell, as well as more recent feminist dystopias. They are also crucial in the fairy tale tradition even though they have been edited out from canonical variants of the tales written by Charles Perrault and the Brothers Grimm. The primary texts are compared with works written both in Finland and in other countries, for example in Sweden, Russia, the United Kingdom, Canada, France, and Germany. By comparing the Finnish novels to works written in other time periods and in other countries, I am able to identify the elements particular to Finnish literature. One such characteristic feature is the use of Finnish, Finno-Ugric, Nordic, and Northern mythologies and folklore. The dystopias contrasted to the primary works include We (1920) by Yevgeny Zamyatin, Brave New World (1932) by Aldous Huxley, Swastika Night (1937) by Katherine Burdekin, Kallocain (1940) by Karin Boye, Nineteen Eighty-Four (1949) by George Orwell, Anthem (1938) by Ayn Rand, Fahrenheit 451 (1953) by Ray Bradbury, The Handmaid’s Tale (1985) by Margaret Atwood, and Kys’ (2001) by Tatyana Tolstaya, and Staden utan kvinnor (2011) by Madeleine Hessérus. These works and theoretical descriptions of the dystopian genre allow me to build a framework of the generic repertoire of dystopian fiction with a focus on dystopian literature written to an adult readership.

peerReviewed