Search

Kollektiivinen artikkelimme on sommitelma, jonka tarkoitus on tutkia antroposeeniksi nimetyn hetken kulttuuriperintöä ja antikolonialistisen taidepedagogiikan mahdollisuuksia taidemuseossa. Olemme joukko kuvataidekasvatuksen opiskelijoita, tutkijoita ja taidemuseon pedagogeja. Kerromme toteuttamastamme puolen vuoden mittaisesta opinto- ja tutkimusprojektista, joka rakentui Helsingissä syksyllä 2020 Amos Rex -taidemuseossa avatun Egyptin loisto -näyttelyn ympärille. Antroposeeni, ”ihmisen aika”, on paitsi ympäristökriisi myös ontologinen kriisi, sillä se pakottaa (länsimaisen) ihmisen itseymmärryksen kokonaisvaltaiseen uudelleen arviointiin. Museoilla on perinteisesti nähty olevan tehtävänä ja vastuuna välittää kulttuuriperintöä uusille sukupolville. Kysymme, miten museopedagogiikassa voidaan käsitellä perintöä, jonka alamme yhä paremmin ymmärtää kolonialistisen riiston ja länsimaisen valkoisen ihmisen etuoikeuksien tuotteeksi. Tuo perintö on myös tuottanut tämänhetkiset ympäristö- ja yhteiskunnalliset kriisit. Antroposeenin ja koronapandemian värittämään hetkeen tiivistyy erityistä outoutta, epävarmuutta ja herkkyyttä. Kuvaamme tässä artikkelissa kriittistä prosessia, jonka aikana siirrymme tekstejä korostavasta lähestymistavasta kohti ihmistä laajempaa metodologiaa: aistimaan ja havainnoimaan näyttelyesineiden, näyttelytilan, historioiden ja tulevaisuuksien välille muodostuvia suhteita, tunnelmia ja ilmapiirejä. Tutkimuksellisesti artikkelimme esittelee ajatuksen ilmapiiristä posthumanistisen ja kriittisen museotutkimuksen metodina, jolla voi toisaalta herkistyä antroposeenin tunnetapahtumalle, toisaalta lähestyä ihmistä laajempaa suhteisuutta. Pedagogisella tasolla erittelemme museopedagogisten toteutusten syntyprosesseja, joita leimasi tietoisuus uudenlaisesta vastuusta., The Anthropocene, ”The age of Humans”, is not only an environmental crisis but also an ontological one, because it puts the (Western) humankind in need to radically redefine its self-understanding and cultural heritage. Museums have long been seen as custodians of cultural heritage. We ask how to enact museum pedagogies involving heritages that are more and more clearly understood as produced by colonial extraction and white Western privilege. This very inheritance has also created the societal and environmental crises of our era. The purpose of this collective assemblage is to examine the cultural inheritance of the Anthropocene, and to explore the potentials for anticolonial art pedagogy in museums. We are a group of art education students, researchers, and museum pedagogues. In our article, we describe a six-month learning and research project that took place in fall 2020 around the Egypt of Glory exhibition at the Amos Rex Art Museum. Our research coincided with the Covid-19 pandemic, which affected practices and created atmospheres of specific oddities, insecurities and sensitivities. We describe a process of critical inquiry, during which we moved from discursive critique towards a more-than-human approach: towards sensing and observing relations, feelings and atmospheres among the exhibition space, the exhibited objects, bodies, histories, and futures. Methodologically, our article presents the atmospheric approach as a method for posthumanist and critical museum research. This approach can both help researchers to become sensitized to the emotional event of the Anthropocene and to pay attention to more-than-human relationality. Pedagogically, we offer a closer analysis of selected pedagogical activities developed during the project, ones that reflect a new sense of responsibility.

Kollektiivinen artikkelimme on sommitelma, jonka tarkoitus on tutkia antroposeeniksi nimetyn hetken kulttuuriperintöä ja antikolonialistisen taidepedagogiikan mahdollisuuksia taidemuseossa. Olemme joukko kuvataidekasvatuksen opiskelijoita, tutkijoita ja taidemuseon pedagogeja. Kerromme toteuttamastamme puolen vuoden mittaisesta opinto- ja tutkimusprojektista, joka rakentui Helsingissä syksyllä 2020 Amos Rex -taidemuseossa avatun Egyptin loisto -näyttelyn ympärille. Antroposeeni, ”ihmisen aika”, on paitsi ympäristökriisi myös ontologinen kriisi, sillä se pakottaa (länsimaisen) ihmisen itseymmärryksen kokonaisvaltaiseen uudelleen arviointiin. Museoilla on perinteisesti nähty olevan tehtävänä ja vastuuna välittää kulttuuriperintöä uusille sukupolville. Kysymme, miten museopedagogiikassa voidaan käsitellä perintöä, jonka alamme yhä paremmin ymmärtää kolonialistisen riiston ja länsimaisen valkoisen ihmisen etuoikeuksien tuotteeksi. Tuo perintö on myös tuottanut tämänhetkiset ympäristö- ja yhteiskunnalliset kriisit. Antroposeenin ja koronapandemian värittämään hetkeen tiivistyy erityistä outoutta, epävarmuutta ja herkkyyttä. Kuvaamme tässä artikkelissa kriittistä prosessia, jonka aikana siirrymme tekstejä korostavasta lähestymistavasta kohti ihmistä laajempaa metodologiaa: aistimaan ja havainnoimaan näyttelyesineiden, näyttelytilan, historioiden ja tulevaisuuksien välille muodostuvia suhteita, tunnelmia ja ilmapiirejä. Tutkimuksellisesti artikkelimme esittelee ajatuksen ilmapiiristä posthumanistisen ja kriittisen museotutkimuksen metodina, jolla voi toisaalta herkistyä antroposeenin tunnetapahtumalle, toisaalta lähestyä ihmistä laajempaa suhteisuutta. Pedagogisella tasolla erittelemme museopedagogisten toteutusten syntyprosesseja, joita leimasi tietoisuus uudenlaisesta vastuusta.

ti Kollektiivinen artikkelimme on sommitelma, jonka tarkoitus on tutkia antroposeeniksi nimetyn hetken kulttuuriperintöä ja antikolonialistisen taidepedagogiikan mahdollisuuksia taidemuseossa. Olemme joukko kuvataidekasvatuksen opiskelijoita, tutkijoita ja taidemuseon pedagogeja. Kerromme toteuttamastamme puolen vuoden mittaisesta opinto- ja tutkimusprojektista, joka rakentui Helsingissä syksyllä 2020 Amos Rex -taidemuseossa avatun Egyptin loisto -näyttelyn ympärille. Antroposeeni, ”ihmisen aika”, on paitsi ympäristökriisi myös ontologinen kriisi, sillä se pakottaa (länsimaisen) ihmisen itseymmärryksen kokonaisvaltaiseen uudelleen arviointiin. Museoilla on perinteisesti nähty olevan tehtävänä ja vastuuna välittää kulttuuriperintöä uusille sukupolville. Kysymme, miten museopedagogiikassa voidaan käsitellä perintöä, jonka alamme yhä paremmin ymmärtää kolonialistisen riiston ja länsimaisen valkoisen ihmisen etuoikeuksien tuotteeksi. Tuo perintö on myös tuottanut tämänhetkiset ympäristö- ja yhteiskunnalliset kriisit. Antroposeenin ja koronapandemian värittämään hetkeen tiivistyy erityistä outoutta, epävarmuutta ja herkkyyttä. Kuvaamme tässä artikkelissa kriittistä prosessia, jonka aikana siirrymme tekstejä korostavasta lähestymistavasta kohti ihmistä laajempaa metodologiaa: aistimaan ja havainnoimaan näyttelyesineiden, näyttelytilan, historioiden ja tulevaisuuksien välille muodostuvia suhteita, tunnelmia ja ilmapiirejä. Tutkimuksellisesti artikkelimme esittelee ajatuksen ilmapiiristä posthumanistisen ja kriittisen museotutkimuksen metodina, jolla voi toisaalta herkistyä antroposeenin tunnetapahtumalle, toisaalta lähestyä ihmistä laajempaa suhteisuutta. Pedagogisella tasolla erittelemme museopedagogisten toteutusten syntyprosesseja, joita leimasi tietoisuus uudenlaisesta vastuusta.

This book is a handbook for everyone who is interested in museums and the wider cultural and cultural heritage debates. In the spirit of lifelong learning, it aims to connect the humanistic discipline of museum studies with the wider context of society. Museums possess power as safekeepers of our memories. This book will, in its own small way, take part in the discussion of making our past and future memories matter, to show how important it is for us to understand our past. In our contemporary culture it often seems that no time is allowed for this kind of understanding; the constant flow of issues and “must dos” often hinders us from seeing the connections between our past and present. In this turmoil, things in the past can too easily be regarded as non-urgent and less important. We, the editors, wish to shed light on why museums matter; we believe that it is important to launch a book that is directed both to readers within the arts and cultural heritage sector and readers outside of it. It is clear that readers within the sector tend to agree with one another on the major cultural issues. For these readers, our book offers up-to-date knowledge on the latest developments that have taken place in Finland. It is as important to make these issues visible to readers who situate themselves outside the sector and to connect these issues with the wider context of society. The knowhow of cultural heritage disciplines will aid in understanding the changes we are facing in the 21st century and help give them perspective. Museum Studies – Bridging Theory and Practice is an edited collection of 27 chapters by leading scholars and practitioners, most of whom work in Finland. The book will, for the first time, give a concise presentation of current research and practice in Finnish museum studies to a wider international audience, as well as to students and museum professionals in the field in Finland. The book combines current theoretical and practical approaches to museum studies, thus making it the first English-language handbook of Finnish museology.