Search

Tarkastelen modernissa kirjallisuudentutkimuksessa luotuja tapoja ymmärtää poetiikan tutkimuksen luonne sekä erittelen niitä suhteessa tieteenteoriassa tehtyyn erontekoon korkean tason ja keskitason teorian välillä. Poetiikan tutkimuksella viitataan yleisesti kirjallisuuden keinojen, konventioiden ja lajien historialliseen tai synkroniseen tutkimukseen, eli se sulkee sisäänsä esimerkiksi narratologian, lajitutkimuksen ja lyriikantutkimuksen. Käsite on keskeinen 1800-luvun puolivälin jälkeisessä modernissa kirjallisuudentutkimuksessa, sillä kirjallisuustieteen on jopa väitetty samastuvan poetiikan tutkimukseen ja muiden tieteiden näkökulmasta tehty tutkimus on suljettu kirjallisuudentutkimuksen ulkopuolelle. Tieteenteoreettisesti katsoen poetiikka ei kuitenkaan ole niin sanottua korkean tason teoriaa, vaan keskitason teoriaa, jonka päämääränä on aineistolähtöinen teorianmuodostus. Tällaisena poetiikka eroaa esimerkiksi tieteidenvälisistä kulttuuriteorioista, jotka ovat korkean tason teorioita: ne ovat spekulatiivisia eivätkä useinkaan ole syntyneet kirjallisuuden ilmiökentän tarkastelusta. Tarkastelen kolmen keskeisen poetiikan koulukunnan, venäläisen formalismin, ranskalaisen strukturalismin ja Tel Avivin koulukunnan, teoreetikoiden näkemyksiä ja arvioin heidän luomiensa tutkimuskäytäntöjen luonnetta. Etenen sitten Brian McHalen artikkeliin ”Whatever Happened to Descriptive Poetics” (1994) ja kontekstoin hänen näkemyksiään tieteenteoreettiseen keskusteluun keskitason teorioista. Päätän artikkelini pohtimalla poetiikan ja tulkinnan suhdetta tekstianalyysin näkökulmasta, sillä poetiikka ja hermeneutiikka on perinteisesti nähty toisilleen vastakkaisina tutkimuksen päämäärinä mutta ne yhdistyvät tekstianalyysissä.

In this article I develop the concept of kinekphrasis to designate a particular form of intermediality, speci cally, the verbal representation of cinema or other form of moving image. Kinekphrasis builds upon ekphrasis, the classical rhetorical term that today generally refers to texts about static artworks, such as paintings and statues. Representing the medial complex of cinema, however, sets a distinct sensorial and semiotic challenge to a text and brings about a form of intermediality di erent from the traditional ekphrasis. I exemplify kinekphrasis with a reading of contemporary Finnish poetry, namely, individual poems by Pauliina Haasjoki and V. S. Luoma-aho, and one book-length work, Karri Kokko’s Töllötin (“The Tube”, 2010), the most extensive kinekphrasis in Finnish literature. In addition, I analyze Marko Niemi’s digital, animated version of Töllötin, which uses Kokko’s text and so adds yet another layer to the medial process. In representing lms and television, the texts foreground what Roland Barthes termed “the third meaning” (le troisième sens): all those excessive elements, details, and digressions that cannot be reduced to any narrative or symbolic functions. peerReviewed