Search

Tämän tutkimuksen keskiössä ovat aluetason hallitusten kansainväliset yhteistyöorganisaatiot. Tutkimuksella valotetaan niiden toimijaroolia Itämeren makroalueen monitasoisessa hallintojärjestelmässä ja sen jatkokehittämiseksi. Tutkimuksen kohteena olevat organisaatiot edustavat aluetason poliittisia päätöksentekoelimiä analysoiden kaksi maaesimerkkiä: vaaleilla suoraan valittuja päätöksentekoelimiä federalistisen Saksan osavaltioissa, ja vaalien perusteella nimitettyjä poliittisia päätöksentekoelimiä unitaristisen Suomen maakuntien liitoissa. Tämä Q-tutkimus selvittää aluetason hallitusten kansainvälisten yhteistyöorganisaatioiden sihteeristöjen sekä saksalaisten ja suomalaisten jäsenalueiden edustajien subjektiivisia näkemyksiä näiden yhteistyöorganisaatioiden roolista alueellisella, kansallisella ja Euroopan unionin tasoilla. Arvioin työssäni monitasoista hallintojärjestelmää erilaisten teoreettisten lähestymistapojen valossa. Samalla peilaan keskustelua monitasoisen hallintojärjestelmän määritelmästä ja sisällöistä suhteessa niistä kirjallisuudessa esitettyihin erilaisiin tulkintoihin ja soveltamistapoihin. Kriittisen tarkastelun kohteena on kolme keskeistä politiikan välinettä, joita käytetään Itämeren makroalueen monitasoisessa hallintojärjestelmässä: kumppanuusperiaate, Euroopan unionin Itämeri-strategia ja Euroopan aluekehittämisen seurantaverkoston (ESPON) käsikirja alueellista hallintajärjestelmää varten. Nämä politiikan välineet luovat sitä empiiristä kontekstia, joka mahdollistaa aluetason hallitusten kansainvälisten yhteistyöorganisaatioiden nykyroolin analysoinnin Itämeren makroalueen monitasoisen hallintojärjestelmän kontekstissa. Samalla yllä mainitut politiikan välineet muodostavat arvokkaan lähdemateriaalin tutkimuksen metodologian tueksi. Aluetason hallitusten kansainvälisten yhteistyöorganisaatioiden sekä niiden suomalaisten ja saksalaisten jäsenalueiden edustajien subjektiivisten näkemysten tutkimiseen käytän Q-metodologiaa. Metodologisen analyysin tulosten perusteella löytyi neljä faktoria (i) ”Monitasoisen hallintajärjestelmän rakentajat EU:n Itämeri-strategian avulla”, (ii) ”Strategisten hankkeiden edistäjät”, (iii) ”Aluekehittämistavoitteiden edunvalvojat” ja (iv) ”Jäsenalueiden älykkään erikoistumisen edistäjät”. Faktorit ilmentävät yhteistyöorganisaatioiden tehtäviä, koordinaatio-ongelmia monitasoisessa hallintojärjestelmässä sekä työskentelytapojen muutostarpeita Itämeren makroalueen muuttuvassa operationaalisessa viitekehyksessä. Faktoreille yhteiset konsensusväittämäklusterit toivat esiin lukuisia näiden yhteistyöorganisaatioiden toimintaan liittyviä ongelmia: näkyvyydessä ja sitoutumisessa horisontaaliseen ja vertikaaliseen viestintään; makroalueellisessa koordinaatiossa ja yhteistyössä kansallisen tason hallitustenvälisten yhteistyöorganisaatioiden kanssa; Euroopan unionin rahoitusvälineiden hyödyntämisessä; maantieteellisessä edustavuudessa ja poliittisen legimiteetin puolustamisessa sekä voimavarojen tehokkaammassa käytössä. Tämä tutkimus osoittaa, että aluetason hallitusten kansainväliset yhteistyöorganisaatiot kohtaavat useita ongelmia, ja etteivät ne ole vielä täysin sopeutuneet Itämeren makroalueen muuttuvaan operationaaliseen viitekehykseen, eivätkä Euroopan unionin nykyisiin politiikan välineisiin ja prosesseihin. Tulokset osoittavat myös, että nykyistä Itämeren makroalueen monitasoista hallintojärjestelmää voi luonnehtia melko valtiokeskeiseksi ja ylhäältä alaspäin ohjatuksi. Monitasoinen hallintajärjestelmä ei ole optimaalisesti toimiva aluetason hallitusten kansainvälisten yhteistyöorganisaatioiden eikä niiden jäsenalueiden näkökulmasta. Dikotomia hallitustenvälisyyden ja monitasoisen hallintojärjestelmän teoreettisten lähestymistapojen välillä ilmentää jännitteitä eri politiikan osa-alueilla, eri politiikkojen laadinnassa ja käytäntöön soveltamisessa. Poliittinen ja perustuslaillinen viitekehys vaikuttaa myös selkeästi yhteistyöorganisaatioiden jäsenalueiden valtuuksiin ja vastuisiin omissa maissaan, ja siihen, kuinka ne voivat toimia niissä, sekä siihen millaisen aseman jäsenalueet mahdollistavat näille yhteistyöorganisaatioille monitasoisessa hallintojärjestelmässä. Käynnissä oleva Suomen sosiaali-, terveyspalvelu- ja maakuntauudistus tarjoaa mielenkiintoisen esimerkin siitä, kuinka muutos poliittisessa ja perustuslaillisessa viitekehyksessä voisi vahvistaa maakuntien toimintamahdollisuuksia aluetason hallitusten kansainvälisten yhteistyöorganisaatioiden kautta Itämeren makroalueen monitasoisessa hallintojärjestelmässä. Tutkimuksen tuloksiin pohjautuen esitän lopuksi seitsemän yleisesti sovellettavaa politiikkasuositusta aluetason toimijoille. Suositukset perustuvat tämän Q-tutkimuksen osallistujien subjektiivisiin näkemyksiin, teoreettiseen keskusteluun ja aiempiin tutkimuksiin kansallisen tason hallitusten välisistä yhteistyöorganisaatioista. Politiikkasuositusten tarkoituksena on esittää aloitteita aluetason hallitusten kansainvälisten yhteistyöorganisaatioiden työn jatkokehittämiseen, sekä niiden prioriteettien ja yhteistyömuotojen uudelleen arviointiin monitasoisen hallintojärjestelmän rakenteissa. This study has international cooperation organizations of regional governments (ICORGs) in focus and examines their role in the present multi-level governance (MLG) system of the Baltic Sea macro-region while also seeking to develop MLG system further. The study focuses on ICORGs representing regional governments, analysing two specific country-cases: elected political bodies of Länder in the Federal Republic of Germany, and nominated political bodies of Regional Councils in the unitary Republic of Finland. In particular, the study examines the subjective views of representatives of the ICORG secretariats, Finnish regions, and German Länder in relation to the regional, national, and EU levels of MLG. In this work, I evaluate MLG through different theoretical approaches, reflecting the ongoing debate over the definition and contents of MLG arising from different interpretations and applications of the concept in the literature. I critically assess and examine the partnership principle, the EU Strategy for the Baltic Sea Region (EUSBSR), and the European Observation Network for Territorial Development and Cohesion (i.e., European Spatial Planning Observation Network/ESPON) Handbook for Territorial Governance. These policy instruments serve as the empirical context of the study, and hence documents concerning their activities form part of the primary material enabling the methodological analysis of the current role of the ICORGs in the Baltic Sea macro-regional MLG context. I use a Q methodological approach to study the subjective views of representatives of the ICORGs studied and of their Finnish and German member regions. Based on the results of the methodological analysis and the factor interpretation, four factors were extracted: (i) “Builders of the MLG through the EUSBSR,” (ii) “Facilitators of Strategic Projects,” (iii) “Lobbyists for Regional Development Objectives,” and (iv) “Promoters for Smart Specialization in their Member Regions.” The factors reveal ICORGs´ tasks, respond to their coordination problems, and meet the need for them to change their working methods within the changing operational context in the Baltic Sea macro-region. The clusters of the “consensus-like-items” shared by all factors opened up for the ICORGs challenges in visibility and commitment to horizontal and vertical communication; in macro-regional coordination and cooperation with intergovernmental organizations (IGOs); in commitment to the EU financing instruments; in geographical representativeness and the political legitimacy; and in efficient use of resources. This study shows that the ICORGs currently suffer from several problems and have not yet fully adapted to the current EU policy instruments and processes or to the changing operational environment in the Baltic Sea macro-region. The findings also make obvious that the current MLG system of the Baltic Sea macro-region can be defined as rather state-centric and top-down driven, and does not function properly from the ICORGs´ and their member regions´ points of view. The tensions indicated by the theoretical dichotomy between intergovernmental and MLG approaches to EU policymaking prevail also in policy practice. Political and constitutional contexts clearly influence the mandates and responsibilities of the ICORG member regions in their respective countries, how they act in the ICORGs, and what kind of position they allow the ICORGs to have in the MLG system. The current reform of health, social services, and regional government in Finland provides an interesting example of how changes in political and constitutional contexts could increase the chances of the regions working through the ICORGs within the MLG system of the Baltic Sea macro-region. Finally, the academic results concerning the subjective views of the respondents, uncovered by means of Q methodology, are discussed on the more practical level to propose seven policy recommendations for regional actors. Earlier research on the IGOs, and the theoretical discussion in the study, also inform this more practical application of the results. These recommendations are made to provide an impetus for the future development of the ICORGs´ work and possibly to inspire them to reconsider their priorities and cooperation schemes within the MLG structure.

Euroopan unionin korkeakoulupolitiikka muodostuu jäsenmaiden ja Euroopan komission välillä. Korkeakoulupoliittista yhteistyötä tehdään EU:n neuvostossa, erilaisissa asiantuntijatapaamisissa sekä vertaisoppimistapahtumissa. Euroopan unionilla on korkeakoulutuksessa jäsenmaiden politiikkatoimia täydentävä toimivalta, joten unionin toimenpiteitä ja päätöksiä voidaan kutsua niin sanotuksi pehmeäksi sääntelyksi. Vuonna 2006 Suomessa aloitettiin yliopistouudistukseen johtavat valmistelut. Kansallinen keskustelu yliopistojen uudistamistarpeesta käytiin samaan aikaan kun EU:n neuvostossa keskusteltiin korkeakoulujen modernisaatiotarpeesta. Tämä tutkimus selvittää, mikä oli tämän kansallisen politiikan muodostuksen ja EU-tason keskustelun välinen yhteys korkeakoulujen uudistamisesta, ja millaisia ymmärryksiä Suomessa on EU-yhteistyöstä korkeakoulupolitiikassa. Tutkimuksen ensisijainen aineisto koostui asiantuntijahaastatteluista (N=14) ja täydentävä aineisto laajasta kansallisesta ja eurooppalaisesta asiakirja-aineistosta. Suomalaisia korkeakoulupolitiikan asiantuntijoita pyydettiin kuvaamaan, kuinka he näkevät EU:n korkeakoulupoliittisen yhteistyön merkityksen kansallisesta näkökulmasta. Nämä ymmärrykset analysoitiin fenomenografisen metodin avulla ja tuloksiksi muodostui neljä ymmärryksien variaatioita kuvaavaa kategoriaa. Analyysissä otettiin huomioon myös Suomen kannat eduskunnan sivistysvaliokunnan lausunnoista. Teoreettinen tarkastelu täydensi tutkimuksen tuloksia. Tuloskategoriat avaavat, miten EU-yhteistyö onnistuu vaikuttamaan siihen, että poliittiset tavoitteet ja linjaukset siirtyvät poliittisesta järjestelmästä toiseen ns. pehmeällä sääntelysektorilla. Ensimmäinen tulos oli, että viime vuosikymmenellä EU:n koulutuspolitiikan yhteistyö systematisoitui. Lissabonin strategian myötä koulutuspolitiikan merkitys kasvoi, ja jäsenmaiden uudet yhteiset koulutussektorin tavoitteet jäsensivät yhteistyötä. Komission asema aloitteentekijänä koettiin erittäin tärkeäksi, jopa tärkeämmäksi kuin EU:n koulutusneuvoston asema päätöksentekijänä. Tässä ensimmäisessä kategoriassa esillä oleva monimutkainen eri politiikkaprosessien välinen riippuvuussuhde on mielenkiintoinen havainto. Asiantuntijoiden ymmärryksen mukaan jäsenmaat tarvitsevat tietoa toisiltaan ja komissio tarvitsee myös tukea jäsenmailta (neuvostolta) menestyäkseen aloitteiden kanssa. Uusi piirre tässä riippuvuussuhteessa verrattuna aiempaan tutkimukseen on ns. ”politiikan pyöräytystapa”, jonka mukaan jäsenmaat tarjoavat komissiolle politiikkaideoita saadakseen takaisin EU-tason tukea kansalliseen politiikan muodostukseen. Toisessa tuloskategoriassa EU-yhteistyön vaikutus vaihtelee asiantuntijoiden mukaan ulkoisesta muutospaineesta kansallisen politiikan muodostuksen tukemiseen. Toisaalta kolmannessa tuloskategoriassa osa asiantuntijoista näki, että EU-keskustelu korkeakoulutuksen muutostarpeesta oli luultavasti vain yksi asia, joka vaikutti suomalaiseen politiikan muodostukseen: merkittäviä olivat myös aiempien keskustelujen vaikutus, OECD:n ja Bolognan prosessin kautta tapahtuva kehitys. Neljännessä tuloskategoriassa osoitettiin joitakin epärelevantteja EU-yhteistyön muotoja. Tässä kategoriassa näkemys oli, että EU:n neuvoston päätöslauselmilla tai päätelmillä eli neuvoston ns. pehmeällä sääntelyllä voi olla hyvin vähän merkitystä tai vaikutusta politiikan siirtoon, koska se perustuu vapaaehtoisuuteen eikä se sisällä sanktioita, jos päätöstä ei toimeenpanna. Lisäksi hyvin laajasti ymmärrettiin, että ns. avoin koordinaatiometodi oli yhteistyömuotona korkeakoulupolitiikassa merkityksetön ja siihen liittyi myös epävarmuuksia politiikkaa siirtävänä keinona. Näistä tuloskategorioista syntyy yhdessä tulosavaruus, jossa voidaan nähdä korkeakoulupoliittisen yhteistyön olevan heikoimmillaan täysin vapaaehtoista ja tällöin useimmiten myös epärelevanttia. Kuitenkin yhdessä sovittujen politiikkatavoitteiden kautta se tulee hyödylliseksi ja jopa puolipakottavaksi. Nämä ymmärrykset auttavat kuvaamaan uudella tapaa EU-tason keskustelun ja kansallisen politiikkavalmistelun välistä yhteyttä. Politiikan siirrettävyyden ja siirtämiskeinojen toimivuuden kautta on mahdollista tutkia myös yhteistyön merkitystä. EU-tason yhteistyöllä voi olla huomattava merkitys kansalliseen politiikan muodostukseen, jos niin halutaan tai tukea tarvitaan. Jatkotutkimuksessa olisi syytä tutkia miten paljon eri EU-maat käyttävät politiikan pyöräytysmahdollisuutta Brysselissä hyödyksi kansallisissa uudistuksissa. Kiinnostus jäsenmaiden asemaan EU:n politiikan muodostuksessa on ollut politiikan tutkimuksessa aiemmin vähäistä. Nämä ymmärrykset jäsenmaiden ja komission välisestä riippuvuussuhteesta saattavat osaltaan vaikuttaa keskusteluun ns. pehmeän sääntelyn merkityksestä, mutta myös vaikuttaa politiikkayhteistyön tutkimukseen muissa kansainvälisissä järjestöissä. Asiantuntijoiden ymmärryksistä kävi kuitenkin myös ilmi, että kaikki EU:n yhteistyötavat eivät ole olleet merkityksellisiä kansalliselle politiikan muodostukselle. Näinä rajallisten resurssien aikoina voidaan kysyä, onko voimavaroja kohdistettu oikein EU-yhteistyössä. Joka tapauksessa on syytä muistaa, että monet näistä yhteistyökeinoista ovat tukeneet jäsenmaita luottamaan toisiinsa ja toistensa koulutusjärjestelmiin, joka tietysti on korvaamatonta. Euroopan komission tulisikin kertoa nykyistä konkreettisemmin pehmeän politiikkasektorin yhteistyön hyödyistä eri jäsenmaissa. The European Union (EU) higher education policy is formed between EU Member States and the European Commission. Cooperation in the field takes place within the Council of the EU as well as within different expert meetings and peer-learning activities. The EU has a complementary role to play in national higher education policy, thus its actions and decisions can be called soft law. In 2006, preparations commenced in Finland that led to university reform. The national discussion on university reform was held concurrently with higher education modernisation discourse in the Council of the EU. The research presented in this document evaluates the connection between national higher education policy formation and EU-level discussion on the modernization of higher education institutions and describes the understanding in Finland of the significance of EU-level cooperation on higher education policy. Empirically, this research relied on expert interviews (N=14) as a primary source of data, drawing on a range of national and EU policy documents as supplementary data. The Finnish higher education policy experts were asked to describe how they perceived the significance of EU higher education cooperation from a national point of view. These understandings were analysed by use of the phenomenographic method, and the results consist of four descriptive categories that present the variation between conceptions. The analysis also took into account Finland’s official opinions from the documents. Theoretical observations complemented the results of the research, and the result categories revealed how EU policy cooperation succeeds in influencing how political goals and guidelines transfer from one political setting to another setting in a soft law sector. The first result of this study was that in the last decade EU education policy cooperation was systemized. After the Lisbon strategy, the significance of EU-level cooperation in education increased, and the jointly agreed goals in the education sector structured the cooperation. The European Commission’s role as an initiator was understood to be very important, even more important than the decision-making role of the Council of the EU. In the first category, the complex interdependence of policy processes that became apparent is an interesting finding. It was understood that Member States need information from each other and the Commission also needs support from the Member States (the Council of the EU) in order to succeed with initiatives. A new feature of interdependence identified is ‘policy spin’, in which Member States supply the Commission with policy ideas in order to get EU-level support for national policy formation. In the second result category, the influence of EU cooperation varied, according to the experts, from external pressure to support to national policy formation. In the third result category, some interviewees stressed that EU discussion of higher education reform was only one of the factors affecting Finnish higher education policy formation; the incentives of previous national discussions, the OECD and developments within the Bologna process were also seen to have had an influence. The fourth result category indicated that there are some irrelevant and even resisted forms of EU higher education cooperation. Soft law taking the form of a Council resolution or conclusion may have little relevance or policy transfer capability because of its position as a voluntary form of cooperation and as a tool excluding sanctions. Furthermore, there was a wide understanding that the Open Method of Coordination as a cooperation method in higher education was insignificant; there also appeared to be some uncertainty about its policy transfer capability. Together, these result categories form an outcome space where the weakest form of EU higher education policy cooperation is voluntary and therefore mostly irrelevant. However, when cooperation develops commonly negotiated policy goals, EU cooperation becomes useful and even semi-coercive. These understandings help to illuminate in a new way the connection between EU-level discussion and national policy formation. Through the transferability and functionality of transfer mechanisms, it is possible to study the effectiveness of policy cooperation. EU-level cooperation may have a significant impact on national policy formation if wanted or if support is needed. Further research should study whether EU Member States take advantage of the possibility for ‘policy spin’ at Brussels when running for national reforms. The role of the Member States in EU policy formation has attracted little interest in policy research. These understandings of interdependence between the EU Member States and the European Commission may contribute to the discussion of the importance of soft law and policy cooperation in other international organisations and arenas. It also became clear, however, that not all forms of EU cooperation have been useful to national policy formation. Thus, at times when resources are scarce, it is possible to ask whether resources are well allocated in the EU cooperative effort. It is worth remembering that many of these cooperation methods have supported the Member States’ trust of each other and the outcomes of other education systems, benefits that are priceless. The benefits of soft law policy cooperation in different EU Member States should be presented more concretely by the European Commission.

Energiahuollon valtiollisen säätelyn 1980-luvun puolivälissä alkanut purkaminen huipentui sähkömarkkinalain säätämiseen vuonna 1995, jolloin sähkömarkkinat avattiin kilpailulle. Energiapolitiikan markkina-painotteisen ohjauksen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi ja säätely palasi 2000-luvulla energiapolitiikkaan Euroopan unionin kautta. Energiavalta-teoksessa kysytään, miten energiamarkkinat toimivat, mikä on kansallisen energiapolitiikan liikkumavara suhteessa EU:hun ja miten energiapolitiikan ohjaus- ja säätelyjärjestelmän muutos ja toimintaympäristön kansainvälistyminen ovat vaikuttaneet energiapolitiikan valtarakenteisiin Suomessa 1980-luvun lopun jälkeen. Ovatko vanhat energiaeliitit säilyttäneet asemansa pelisääntöjen muutoksista huolimatta energiapolitiikan vallan ytimessä vai ovatko ympäristöviranomaiset ja -järjestöt kyenneet haastamaan niitä? Uskovatko kansalaiset voivansa enemmän vaikuttaa energiapolitiikkaan edustuksellisen demokratian kautta vai omilla kulutusvalinnoillaan? Teos perustuu useisiin kansalaisille suunnattuihin kyselytutkimuksiin ja energia-alan asiantuntijoiden haastatteluihin. Se on tarkoitettu sekä yhteiskuntatieteelliseksi oppikirjaksi korkeakouluihin että puheenvuoroksi energiamarkkinoiden toimivuudesta käytävään keskusteluun, mutta soveltuu myös kaikille energiapoliittisesta keskustelusta kiinnostuneille kansalaisille.

Kunta- ja palvelurakenneuudistus on saattanut kuntakentän muutoksen tilaan. Muutos avaa mahdollisuuksia, mutta sisältää myös uhkia. Syntyykö uudistuksen kautta aikanaan elinvoimaisempi kuntajoukko, vai onko vaarana kadottaa kuntien olennaisia vahvuuksia? Perinteisen kunnallisen itsehallintomme voima, läheisyysperiaate ja omavastuisuus eivät ole uudistuksen aikana nousseet riittävästi esille. Muutosten keskelläkin on tarpeen painottaa suunnanmäärityksiä. Näitä ovat erityisesti kansalaisläheisyys, demokratia ja subsidiariteetti eli läheisyysperiaate. Kirjassa esitellään näiden periaatteiden merkitystä ja peilataan niitä ajankohtaiseen eurooppalaiseen keskusteluun. Tällainen taustoitus antaa laajempaa perustaa omien konkreettisten reformiemme tekemiselle.

Tämä väitöskirja "Diskursseja, rajoja ja maantiedettä: Viron territorion politiikkaa 'uudessa' Euroopassa" tarkastelee Euroopan viimeaikaista kehitystä Neuvostoliiton jälkeisten rajojen ja Viron yhteiskunnallisten muutoksen näkökulmista. Erityistä huomiota kiinnitetään rajan ja yhteiskunnallisten toimintojen maantieteellisyyteen ja parhaillaan muodostuvan 'uuden' - samaan aikaan kansallistuvan ja yhdentyvän - Euroopan rajojen kontestuaalisuuteen. Tutkimus pyrkii tunnistamaan Viron territorion politiikassa joitain formaalin geopolitiikan, käytännön geopolitiikan ja populaarigeopolitiikan muotoja, joilla tämänhetkinen Viron rajojen ja turvallisuuden rakentuminen tapahtuu. Vaikka rajoja ja geopolitiikkaa tuotetaankin niin sanotulla 'virallisen' ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan kautta kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, ovat ne myös jokapäiväisen elämän ympäristössä ja paikallisissa kansalaisjärjestöjen areenoilla tapahtuvan toiminnan, järjestäytyneiden ja ei-institutionalisoitujen käytäntöjen sekä henkilökohtaisten neuvottelujen tulosta. Jokapäiväisen elämän ympäristö ja paikalliset kulttuuriset käytännöt muodostavat eräänlaisen päivittäisen politiikan näyttämön, josta paikallisten toimijoiden selviytymisstrategiat ja poliittisten vaatimusten perusta nousevat. Neuvostoliiton jälkeisessä Virossa muun muassa lainsäädännön kautta tapahtuneesta 'kansallistumisesta', viimevuosien yhteiskunnallis-taloudellisista muutoksista sekä Viron ja Venäjän välisen rajan paikallisista ilmenemismuodoista on tullut keskeisiä jokapäiväisen selviytymisen ja poliittisten argumentaation lähteitä. Ne muodostivat uuden kontekstuaalisen kehyksen sekä kansainväliselle että paikalliselle poliittiselle puhunnalle, sekä laajan turvallisuus-käsitteen muotoutumiselle. Tämä tutkimus käsittelee näitä 'diskurssien, rajojen ja maantieteen' teoreettisia ja empiirisiä elementtejä Viron territorion politiikassa. Koska nationalismi luo nationalismia ja koska identiteetit voivat politisoitua osaksi kansallista (valtion politiikkaa tukevaa tai sitä vastustavaa) territorion politiikkaa, laaja 'kriittisen geopolitiikan' näkökulma paljastaa yhteiskunnallisen vakauden kannalta joitain merkittäviä näkökulmia. Tämän mukaan territoriot kuten Viro (ja Euroopan unioni) tulisi nähdä alueina, joissa erilaiset etniset ja kansalliset identiteetit, vastakohtaiset institutionaaliset ideaalit ja monitahoiset turvallisuuskäsitteet kohtaavat. Vaikka tässä onkin yhteiskunnallisen utopian aineksia, 'kriittisen geopolitiikan' territorioiden moniulotteinen tarkastelu tuottaisi selkeästi vakaamman etnisen ja alueellisen kehityksen. Tämä ei koske ainoastaan Neuvostoliiton jälkeistä Viroa ja muita kansallisvaltioita Euroopassa vaan myös Euroopan unionia. This dissertation "Discourses, Boundaries and Scales: Estonian Territorial Politics in the 'New' Europe" looks at the recent European transformation by exploring the construction of boundaries on various geographical scales and in multifarious social practices, in the post-Soviet Estonian context. The research has been motivated by a need to contextualise the contemporary ethnic and territorial developments in the emerging 'New Europe'. Firstly, this research aspires to identify the different forms and scales of politics in the on-going spatialisation of Estonian boundaries and security. Secondly, the study concentrated on arguments (and counter-arguments) - the Estonian 'nationalising nationalism' and European integration - at different scales of Estonian territorial discourse. These brings the research interesting questions raising from the spheres of culture and history, developments behind the contemporary Estonian ethnic and territorial nationalisation and European integration politics. In all, these perspectives put forward an idea of the diversity of elements that participate in the formation of contemporary inter-ethnic relations and state territorial borders in Estonia and elsewhere. In Estonia, the intertwined character of ethnic and territorial politics is clear. As a consequence of a rather strong Estonian identity and anti-Soviet attitude, the post-Soviet 'nationalising nationalism' has turned to a rather narrow politics of restoration that has, however, faced diverse political contentions both from domestic and international spaces of politics. Also, the legal 'nationalisation' and the local manifestations of both the socio-economic transition and the Estonian-Russian border has became crucial elements of everyday survival and political argumentation. These have formed a new contextual frame for both international and local geopolitical discourse as well as laid a basis for a broad conceptualisation of security. It is these theoretical and empirical elements of the 'discourses, boundaries and scales' in Estonian territorial politics. As nationalism generates nationalism, and as identities may politicise as well as de-politicise, the wide 'critical geopolitical' approach - that is utilised in this study - reveals the cause of concern that should be discovered and highlighted. Territories should be recognised as regions with different ethnic-national identities, contradictory institutional ideals and security conceptions. Despite having elements of social utopia, the objective of a multi-dimensional approach to territories may well provide a moral success and more stabile ethnic and territorial development. This is the case not only in post-Soviet Estonia and in other nation states in Europe, Austalasia and the Americas, but also in the European Union.