Search

Tutkielma käsittelee kuvataidekasvatusta. Taidekasvatuksen tutkimus on tärkeää yhteiskunnassa, jossa jatkuvaa taloudellista kasvua ja tehokkuutta painottava ajattelu heijastuu myös kasvatukseen ja koulutukseen. Käsillä olevassa kasvatusfilosofisessa tutkielmassa kysytään, millainen on mielikuvituksen ja kehollisen näkemisen suhde kuvataidekasvatukseen? Tutkielma on filosofis-teoreettinen analyysi, joka perustuu kirjallisuuskatsaukseen. Sen tieteenfilosofisena lähtökohtana ja analyysin viitekehyksenä on Hans-Georg Gadamerin kehittämä filosofinen hermeneutiikka. Juho August Hollon mielikuvituksen analyysin, Maurice Merleau-Pontyn ruumiillisuutta koskevien ajatusten ja Elliot W. Eisnerin taiteen opettavuutta koskevan näkemyksen avulla on mahdollista argumentoida, että kuvataidekasvatus on pedagogisena ilmiönä perimmältä luonteeltaan vuorovaikutteista ja eheyttävää eettis-esteettistä kasvatusta. Tutkielmassa esitetään kirjallisuuskatsaukseen perustuen, että kuvataidekasvatus on syvällistä eettis-esteettisestä näkökulmasta näkemään saattamista, kuvittelukyvyn laajentumista, aistien herkistymistä, kokonaisuuksien hahmottamista, tunneilmaisun ja käsillä näkymättömän näkyväksi tekemisen taidon kehittymistä. Mielikuvitus ja kehollinen näkeminen osoittautuvat tiiviisti yhteen kietoutuneiksi kuvataiteen itse itseään opettavassa tekoprosessissa, jolloin kuvataidekasvatusta voi pitää oikeutetusti mieltä ja kehoa eheyttävänä kasvatuksen muotona. Kuvataidekasvatuksen ymmärtäminen ihmistä ja hänen kasvuaan eheyttävänä pedagogiikkana vastaa hyvin myös Hollon näkemystä kasvatuksesta kasvamaan saattamisena. Kasvatuksen päämääränä ei tällöin ole jatkuvan kasvun tai tehokkuuden ideaali, vaan kasvun omalakinen mahdollistuminen mielikuvituksen ja eettis-esteettisen kehollisen tunne-elämyksen vuorovaikutuksena, jonka taiteen tekemisen prosessi saattaa alkuun.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaiset asiat nousevat esiin yläasteen onnistuneiden ja epäonnistuneiden kuvataidetuntien kuvauksista. Lisäksi tavoitteena on saada tietoa konkreettisista asioista, joilla on merkitystä yläasteen kuvataidetuntien onnistumisessa ja epäonnistumisessa. Käsityksiä kuvataidetunneista tutkittiin käyttämällä eläytymismenetelmätutkimuksen kehyskertomuksia. Tutkimus on kvalitatiivinen, ja sen metodologisena lähtökohtana toimii fenomenografia. Aineisto kerättiin fenomenografialle tyypillisellä eläytymismenetelmällä. Lukion ensimmäisen luokan opiskelijat vastasivat kehyskertomuksiin tammikuussa 2022. Vastauksia kehyskertomuksiin saatiin yhteensä 43 kappaletta. Aineiston analyysi toteutettiin aineistolähtöisesti ja teemoitettiin neljään pääteemaan. Pääteemoiksi muodostuivat 1) oppilaan työskentely, 2) opettajan toiminta, 3) tyytyväisyys ja tyytymättömyys kuvataidetunnilla sekä 4) tasavertaisuus ja vertailu muihin. Tutkimuksessa saatiin selville, että onnistuneiden ja epäonnistuneiden kuvataidetuntien kuvauksissa esiin nousivat työskentely-ympäristöön ja niissä toimiviin ihmisiin liittyviä seikkoja. Onnistuneen kuvataidetunnin kuvauksissa yhdeksi tärkeimmäksi tekijäksi osoittautui opettajan toiminta. Tutkimuksessa huomattiin, että opettaja käytöksellään, toiminnallaan ja valinnoillaan oli merkittävässä roolissa kuvataidetuntien onnistumisen käsityksissä. Lisäksi kaverit kuvataidetunnilla, mieleinen aihe kuvataidetyölle ja tyytyväisyys omaan työskentelyyn olivat nähtävillä monissa onnistumisen kehyskertomuksen vastauksissa. Kaikista tärkeimmäksi tekijäksi epäonnistuneiden kuvataidetuntien kuvauksissa osoittautui tyytymättömyys omaan työhön tai työskentelyyn. Jos työn tekemisessä epäonnistuttiin tai työ ei ollut oman suunnitelman mukainen, oli kuvataidetunti yleensä epäonnistunut. Epäonnistuneen kuvataidetunnin kuvauksissa esiin nousi myös esimerkiksi kuvataidetöiden aiheiden epämieluisuus, opettajan antama palaute ja kiire. Tämän tutkimuksen tulokset kertovat, että nykyajan kuvataiteen oppiaineen onnistumisen käsitystä varjostaa paine onnistumisesta ja lahjakkuudesta. Kuitenkin kuvataideopettaja voi toiminnallaan tukea ja auttaa oppilaita onnistumisen käsitysten saavuttamiseksi.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia kokemuksia luokanopettajilla on itsestään taidekasvattajina. Tämän lisäksi tutkimuksen tarkastelukohteena on luokanopettajien kokemukset taidekasvatuksesta. Taidekasvatusta tarkasteltiin peruskoulun taideaineiden; kuvataiteen ja musiikin kautta. Taidekasvatuksen käsitteitä selvitettiin tutkimuskirjallisuutta ja perusopetuksen opetussuunnitelmaa hyödyntäen. Tutkimus on kvalitatiivinen, ja tutkimuksen metodologisena lähtökohtana toimii fenomenologia. Fenomenologia on tieteenfilosofia, joka ohjaa koko tutkimuksen toteutustapaa tutkimusongelmasta tutkimuksen analysointiin. Aineistonkeruumenetelmänä käytettiin avointa haastattelua ja aineistoa analysoitiin fenomenologisella analyysimallilla. Haastattelut toteutettiin syksyllä 2020. Analyysimetodina toimi tulkitseva fenomenologinen analyysi (IPA). Tutkimukseen osallistui seitsemän luokanopettajaa. Tutkimuksen tuloksia esitellään fenomenologisen tutkimussuuntauksen mukaisesti merkitysverkostoilla, jotka on muodostettu aineistolähtöisesti empiirisestä aineistosta. Tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että luokanopettajien taidekasvattajaidentiteetti rakentuu koetusta taitotasosta ja aineenhallinnasta. Koettuun taitotasoon vaikuttavat tekninen taito ja omat kouluaikaiset kokemukset taideaineiden parissa. Aineenhallintaan vaikuttavat työkokemus ja luokanopettajakoulutuksessa saadut valmiudet. Tutkimus osoitti, että luokanopettajat kokivat oman taidekasvattajan ammatillisen identiteettinsä vahvaksi, mikäli heillä on riittävät valmiudet ja taidot taideaineisiin. Suurin osa opettajista kokee omat taitonsa ja valmiutensa musiikkikasvatuksen kohdalla riittämättömiksi. Sen sijaan kuvataidekasvatuksessa suurin osa opettajista kokee oman taitotasonsa riittävänä. Tulokset osoittivat, kuinka luokanopettajien taitotaso taidekasvatuksessa rakentuu pitkälti ennen opettajan työtä. Luokanopettajakoulutus ei tarjoa riittävästi musiikillisia valmiuksia, sillä suurin osa luokanopettajista kokee musiikin opettamisen lähes mahdottomana. Kuvataidekasvatuksen osalta luokanopettajien kokemukset omasta kompetenssistaan olivat myönteisemmät. Suurin osa luokanopettajista kokee saaneensa luokanopettajankoulutuksessa tarvittavat taidot kuvataiteen opettamiseen. Luokanopettajien kokemukset taideaineiden välillä tuovat arvokasta tietoa siitä, mitä taidekasvatuksen toteuttaminen vaatii käytännössä. Vaikka luokanopettajakoulutus antaa kelpoisuuden taideaineiden opettamiseen, suuri osa opettajista kokee riittämättömyyden tunnetta taidekasvattajana.

PERUSOPETUKSEN UUDEN OPETUSSUUNNITELMAN perusteissa monilukutaito pohjautuu laaja-alaiseen käsitykseen tekstistä. Teksti voi olla eri symbolijärjestelmissä ja niiden yhdistelmissä esimerkiksi visuaalisena, verbaalisena tai auditiivisena. Teksti voi myös ilmetä eri tavoin, muun muassa digitaalisena, painettuna tai puhuttuna. Opetussuunnitelma ei kuitenkaan tarjoa keinoja tekstien välisten merkitysten tuottamiseksi. Tässä artikkelissa tarkastellaan taidekasvatukseen kehitettyä intertekstuaalista menetelmää ja sen yhteyttä mediapedagogiikkaan. Tutkimusaineistona on Helsingin yliopiston opettajaksi opiskelevien intertekstuaalisia tulkintoja kuvataiteen kytköksistä kulttuuriin. Opetuksessa kehitettyä mallia ehdotetaan sovellettavaksi monilukutaitoon ja (kuvataiteen)opetukseen. Sen avulla laaja-alaisia tekstejä voidaan tutkia avoimesti sekä tuottaa, tulkita ja luoda uusia merkityksiä taiteen, tieteen, kulttuurin, median ja oppijoiden välisessä pedagogisessa monimerkityksellisessä tilassa.

peerReviewed

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miten steinerkoulun ja normaalikoulun 6. luokan oppilaat tarkastelevat ja tulkitsevat taidekuvia. Tutkimuksessa vertaillaan kahden pedagogisesti ja didaktisesti erilaisen koulun kuvataidekasvatuksen vaikutuksia oppilaiden taidekuvan tulkinnan taitoihin. Tutkimuksen päätutkimuskysymys oli: ”Miten pedagogisesti ja didaktisesti eri tavalla toteutettu kuvataidekasvatus ilmenee 6. vuosiluokan oppilaan taidekuvan tarkastelun ja tulkinnan taidoissa verraten normaalikoulun oppilasta steinerkoulun oppilaaseen?” Tarkentava tutkimuskysymys oli: ”Miten normaali- ja steinerkoulun 6. vuosiluokan oppilaat tarkastelevat ja tulkitsevat taidekuvaa sen välittämän viestin, tunnelman ja todenmukaisuuden näkökulmasta peilaten heidän kehitystasoaan Parsonsin (1989) ja Housenin (1983) kuvan tulkinnan kehityksen teorioihin?” Tämän tapaustutkimuksen perusjoukoksi valikoitiin erään itä-suomalaisen normaalikoulun ja suomalaisen steinerkoulun 6. vuosiluokan oppilaat. Tarkempi tutkimusotos sisälsi kuusi oppilasta molemmista kouluista. Tutkimusotos oli siis kokonaisuudessa kaksitoista oppilasta. Aineisto kerättiin puolistrukturoidulla haastattelulla. Haastattelukysymykset oli jaettu kahteen teemaan: taidekuvan tarkastelu ja tulkinta. Haastattelussa selvitettiin taidekuvien tarkastelun osalta ensihuomiota, muita tekijöitä sekä yksityiskohtia. Tulkintaan liittyvissä haastattelukysymyksissä keskityttiin taidekuvan välittämään viestiin, tunnelmaan ja todenmukaisuuteen. Tutkimuksen tutkimusmenetelmä oli laadullinen ja aineisto analysoitiin laadullisen tutkimuksen teorialähtöisellä sisällönanalyysilla. Tutkimuksen teoriapohja rakentui Parsonsin (1989) teoriasta esteettisestä herkkyydestä ja tulkintakyvyn kehittymisestä sekä Housenin (1989) esteettisen kehityksen mallista. Tutkimuksessa käytettiin myös molempien koulujen opetussuunnitelmia suuntaa-antavina asiakirjoina tutkimushenkilöiden saamasta kuvataidekasvatuksesta. Opetushallitus laati perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet vuonna 2014 ja se otettiin käytäntöön suomalaisissa peruskouluissa vuoden 2016 syyslukukauden alussa. Sama opetussuunnitelma ja perusopetuslaki määrittävät molempien tutkimuskoulujeni kuvataiteen opetusta, tavoitteita ja arviointia. Steinerkouluilla on kuitenkin oma steinerpedagoginen kasvatusfilosofiansa, joka näkyy käytännön opetuksessa. Tutkimuksen tutkimustuloksista oli huomattavissa, että steinerkoulun oppilaat tulkitsivat taidekuvia hieman normaalikoulun oppilaita alemmalla kuvallisen tulkinnan kehitystasolla. Selittävänä tekijänä löytyi steinerkoulun opetuksen oppikirjattomuus. Steinerkoulun oppilaat tarkastelivat ja tulkitsivat harvemmin kouluarjessaan kulttuurihistoriallisia taidekuvia normaalikoulun oppilaisiin verrattuna. Steinerpedagoginen kuvataidekasvatus myös korostaa enemmän oppilaiden omista ja muiden luokkatovereiden tekemistä taidekuvista puhumista. Aineistosta oli löydettävissä taidekuvan tulkinnallisten taitojen osalta sekä keskivertoa heikompia että vahvempia oppilaita. Tutkimuksen tuloksista oli pääteltävissä, että molempien koulujen oppilaat olivat aiemminkin tarkastelleet taidekuvia. Varsinainen taidekuvien tulkinta jäi kuitenkin suhteellisen pinnalliseksi, mikä selittyy vielä keskeneräisellä kehityksellä sekä oppilaiden iällä.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millaisia kokemuksia peruskoulun opettajilla on maahanmuuttajaoppilaista kuvataidetunneilla. Tutkielmassa tarkasteltiin myös, millaisia lähestymistapoja monikulttuuriseen kuvataideopetukseen opettajien kertomukset heijastavat. Tutkielman kiinnostuksen kohteena oli monikulttuurisuuskasvatus kuvataideopetuksen kontekstissa, jota tutkittiin maahanmuuttajaoppilaisiin keskittyvästä näkökulmasta. Uudessa Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa 2014 näkyy vahvasti tarve kulttuurien moninaisuuden tunnistamiselle, oppilaan kulttuuri-identiteetin rakentumisen tukemiselle ja eri kulttuurien arvostamiseen kasvattamiselle. Erityisesti nämä ajatukset näkyvät kuvataiteen osuudessa, jossa monikulttuurisuuskasvatus painottuu oppiaineen tavoitteissa ja sisällöissä. Kuvataiteen oppiaine toimiikin hyvin toteutettaessa monikulttuurisuuskasvatusta, jonka tavoite on tasa-arvoiset koulutukselliset mahdollisuudet kaikille oppilaille heidän taustastaan riippumatta (Banks 2005). Opettajien lähestymistavat monikulttuuriseen kuvataideopetukseen voivat pyrkiä erilaisten oppilaiden valtakulttuuriin sulauttamiseen, oppilaiden välisten ihmissuhteiden parantamiseen, yksittäisten kulttuuriryhmien tutkimiseen, monikulttuurisuuskasvatukseen tai monikulttuuriseen ja sosiaalisesti uudistavaan kasvatukseen (Efland, Freedman & Stuhr 1996). Tutkielma oli kvalitatiivinen ja siinä hyödynnettiin fenomenologista lähestymistapaa, jonka avulla pyrittiin löytämään ymmärrys yksittäisten opettajien kokemuksista sekä muodostamaan käsitys ilmiöstä yleisemmällä tasolla. Tutkimusaineistoa varten haastateltiin seitsemän opettajaa Pirkanmaalla ja Satakunnassa. Aineisto analysoitiin fenomenologisen analyysimetodin avulla. Analyysiprosessissa kulki rinnakkain kaksi analyysiä, jotka tarkastelivat opettajien kokemuksia maahanmuuttajaoppilaista ja lähestymistapoja monikulttuuriseen kuvataideopetukseen. Analyysiprosessissa muodostui neljä sisältöaluetta, jotka kuvaavat opettajien kokemuksia maahanmuuttajaoppilaista kuvataidetunneilla: kokemukset yhteisen kielen puuttumisesta, kokemukset kulttuuritaustan näkymisestä, kokemukset erilaisten koulutaustojen haasteellisuudesta ja kokemukset erilaisten oppilaiden välisestä yhteistyöstä. Opettajat kokivat maahanmuuttajaoppilaiden vähäisen suomen kielen taidon suurimpana haasteena, mutta ajattelivat sen olevan pienempi haaste kuvataidetunneilla kuin muissa oppiaineissa. Maahanmuuttajaoppilaiden kulttuuritaustojen näkymisen kerrottiin olevan vähäistä, mutta niiden koettiin toisinaan vaikuttavan esimeriksi oppilaan asenteisiin, käyttäytymiseen tai erityisiin taitoihin. Opettajien kokemuksissa tulivat esiin oppilaiden erilaiset koulutaustat, jotka olivat vaihtelevia tai puuttuivat joiltain oppilailta kokonaan. Erilaisten oppilaiden välinen yhteistyö koettiin pääosin ongelmattomana, mutta maahanmuuttajaoppilaiden koettiin toisinaan viihtyvän omissa porukoissaan. Opettajien lähestymistavat monikulttuuriseen kuvataideopetukseen näyttäisivät olevan usein oppilaan valtakulttuuriin sulauttamiseen tähtääviä tai oppilaiden välisiä ihmissuhteita korostavia. Opettajat kertoivat arvostavansa erilaisia kulttuureja, mutta oppilaiden kulttuuritaustan tietämistä tai huomioonottamista ei nähty tärkeänä. Tutkielman perusteella opettajien tietoisuutta monikulttuurisuuskasvatuksen merkityksestä ja toteuttamistavoista olisi ehdottomasti lisättävä, jotta uuden opetussuunnitelman mukainen kulttuurien moninaisuuden tunnistava kasvatus voisi toteutua koulussa.

Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena oli kehittää kriittisiä mediakuvanlukutaitoja koulukontekstissa, erityisesti yläasteen kuvataidetunneilla. Tutkimustehtävänä oli selvittää, miten kriittisyys ilmeni oppilaiden vastauksissa projektin aikana, millaisia kriittisyyden teemoja oppilaat käsittelivät tutkimusprojektin aikana, ja lisäsikö projekti oppilaiden kriittisiä mediakuvanlukutaitoja. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui Puolimatkan realistisesta kasvatuksen mallista, sekä mediatodellisuuden konstruktivistisesta luonteesta, Giroux’n ja Freiren kriittisen kasvatuksen suuntauksista, Suorannan taistelevasta tutkimuksesta sekä taideperustaisesta tutkimuksesta. Lisäksi kriittisen mediakuvanlukutaidon käsitettä hahmoteltiin mediakasvatuksen, kriittisen kasvatuksen, kuvataidekasvatuksen sekä lukutaitoteorioiden kautta. Kyseessä oli toimintatutkimuksellinen tapaustutkimus, johon osallistui 34 kahdeksasluokkalaista nuorta. Aineistona käytettiin kyselylomakkeiden sanallisia ilmauksia sekä oppilaiden tuottamia kuvataidetöitä. Aineistoanalyysi toteutettiin teorialähtöisellä sisällönanalyysilla sekä semioottisella kuva-analyysilla. Tulokset osoittivat, että oppilaat käsittelivät kriittisiä teemoja varsin monipuolisesti. Yhteensä 24 teemaa sisältyi viiteen pääluokkaan, jotka käsittelivät identiteetinrakennusta, totuudellisuutta, kyseenalaistamista, yhteiskunnallisuutta sekä luokkaa Muut. Lisäksi vastauksista kävi ilmi, että noin puolet tutkimukseen osallistuneista oppilaista kehittyivät kriittisen ajattelun taidoissaan: heistä suurin osa koki kriittisen ajattelun uutena oivalluksena. Noin puolella oli entuudestaan hyvät kriittiset taidot, ja muutaman oppilaan kriittinen ajattelu ei herännyt projektin aikana. Johtopäätöksinä voidaan sanoa, että lyhytaikaisellakin projektilla on mahdollisuuksia avartaa oppilaiden ajattelua, kuten tarjota uusia näkökulmia sekä antaa tilaa oivalluksille ja ajattelun syvenemiselle. Lisäksi kuvataide oppiaineena antaa muista aineista poikkeavan mahdollisuuden kuvallisen median käsittelyyn kuvien tuottamisen kautta mediakuvien syvällisempään ymmärrykseen.

Tutkimus käsittelee koulumaailmassa vallitsevia rajoja ja sääntöjä, jotka vaikuttavat oppilaiden ja opettajien toimintaan. Osa näistä rajoista ja säännöistä on näkyviä, osa näkymättömiä. Kuvataidetunnit ovat osa koulujärjestelmää ja samalla osa sosialisaatioprosessia, jonka avulla kasvatetaan yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Tutkimuksen kohteena on erään pirkanmaalaisen lukion kuvataidetunnit ja tavoitteena on tehdä näkyväksi niitä asioita, jotka määrittelevät kuvataidetuntien toimintaa. Empiirinen aineisto kerätään viikon aikana kahdesta erikokoisesta lukion kuvataiteen peruskurssin ryhmästä, joista toisessa on kymmenen ilmoittautunutta oppilasta ja toisessa kaksikymmentä. Molempia kursseja opettaa sama kuvataideopettaja. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen ja siinä käytetään metodologiana etnografista lähestymistapaa. Tutkielman tavoitteena on tutkia koulussa vallitsevaa kulttuuria ja etnografian avulla erilaisia kulttuureja voidaan tutkia sisältä käsin. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia rajoja on kuvataidetunnilla. Tavoitteena on tukia, miten oppilaat ja opettaja kokevat kuvataidetunnit. Etnografisessa tutkimuksessa aineistoa pyritään tarkastelemaan eri suunnista. Tässä tutkimuksessa saadaan kolme eri näkökulmaa aiheeseen. Kentällä tehtävät havainnot ovat oleellinen osa etnografisen tietämyksen syntyä ja tutkimuksen yhtenä näkökulmana ovat tutkijan omat havainnot, kenttäpäiväkirjan merkinnät sekä valokuvat kuvataidetunneilta. Toisen näkökulman aiheeseen tuo kuvataideopettajan haastattelu ja sen pohjalta syntyneet päätelmät. Kolmas näkökulma kuvataidetunneista saadaan oppilaiden silmin katsottuna, kun he saavat ryhmissä miettiä kuvataidetunnin rajoja ja tuoda oman näkemyksensä esille valokuvien kautta. Tutkimustuloksissa nousee esiin neljä eri aihealuetta, jotka määrittelevät kuvataidetuntien toimintaa. Nämä aiheet ovat 1. aika, 2. tila ja arkkitehtuuri, 3. oppilastuntemus sekä 4. normit ja säännöt. Oppilaiden ja opettajan näkemykset näistä kuvataidetuntien toimintaa rajoittavista asioista kuitenkin poikkeavat toisistaan. Oppilaille suurin rajoittava tekijä kuvataidetunneilla on se, että kuvataidetunnit koetaan yhtenä aineena muiden aineiden joukossa eikä sen mahdollisuuksia luovuuden ja yhteiskuntaan vaikuttamisen keinona välttämättä ymmärretä. Opettaja puolestaan kokee epäkäytännöllisen tilan ja oppilasmäärän sekä oppilastuntemuksen rajoittavan kuvataidetuntien mahdollisuuksia.

Tutkimuksemme tarkoituksena oli syventää ymmärrystä taidekasvatuksen paikasta kasvatuksen kentällä. Tutkimus on tehty laadullisin menetelmin. Tutkimuksen teoriapohja kartoittaa kasvatuksen ja taidekasvatuksen määritelmiä sekä niille asetettuja tehtäviä ja tavoitteita. Tutkimuksen em-piirinen osuus pyrkii selvittämään luokanopettajien käsityksiä laadukkaasta taideaineiden opetuksesta sekä heidän omia kokemuksiaan taideaineiden opettamisesta. Aineisto on kerätty sähköisellä kyselylomakkeella. Kyselylomake sisälsi perustietoja kartoittavia kysymyksiä ja avoimia kysymyksiä tai-deaineisiin liittyen. Tutkimukseen osallistui 24 luokanopettajaa. Aineiston analyysissä on sovellettu sekä fenomenografisia että fenomenologisia metodeja. Tutkimuksessa selvisi, että laadukas taideaineiden opetus on luokanopettajien mukaan monipuolista, hyvin suunniteltua, oppilaslähtöistä, osallistavaa, inspiroivaa, kannustavaa ja prosessiin keskittyvää. Valtaosa vastaajista kertoo suhtautuvansa positiivisesti taideaineiden opettamiseen. Taide-aineita pidetään tärkeinä ja niitä arvostetaan. Luokanopettajien mukaan taideaineiden avulla voi syventää oppilaantuntemusta sekä tukea oppilaan monipuolista kehitystä ja luovuutta. Luokanopettajien kokemukset omasta taideaineiden opetuksesta vastaavat monilta osin heidän käsityksiään laadukkaasta taideaineiden opetuksesta. Kuvataiteen opettamiseen suhtaudutaan positiivisemmin kuin musiikin opettamiseen. Musiikin opettamisessa oma hyvä taitotaso ja harrastuneisuus koetaan merkittäväksi tekijäksi opetuksen onnistumisen kannalta. Kuvataiteen opettaminen puolestaan sujuu vastaajien mukaan oman innostuksen ja motivaation voimalla. Suuri osa vastaajista kertoo käyttävänsä taiteellisia menetelmiä myös muiden aineiden tunneilla. Analyysivaiheen vastausvariaatioiden taidekasvatuskuvauksista etsittiin yhtymäkohtia kasvatuksen päätehtävien toteuttamiseen. Tulosten perusteella pääteltiin, että luokanopettajat toteuttavat taideaineiden opetuksessaan kasvatuksen sivistys-, sosialisaatio- ja identiteettitehtäviä. Tutkimuksen perusteella taidekasvatuksen asema kasvatuksen kentällä on perusteltu ja merkittävä.

Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia sitä, kuinka kuurot ja kuulevat voisivat kohdata toisensa tasavertaisina taiteen kentällä. Tutkimuksessa selvitetään taiteen mahdollisuutta toimia kahden kulttuurin välisenä kohtaamisen kenttänä, niin sanottuna Kolmantena tilana. Kuurot nähdään tutkimuksessa kielellis-kulttuurisena vähemmistöryhmänä, josta käytetään tutkimuksessa myös käsitettä viittomakieliset. Kuurojen ja kuulevien kohtaamista taiteen avulla tarkastellaan erityisesti kuvataidekasvatuksen näkökulmasta. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa on piirteitä taiteellisesta tutkimuksesta. Taiteellisen tutkimuksen myötä tutkimuksen metodologisia valintoja ovat ohjanneet myös kokemuksellisen demokratian ja metodologisen yltäkylläisyyden käsitteet. Tutkimuksessa hyödynnetään lisäksi triangulaatiota, eli monimenetelmällisyyttä. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat hermeneutiikan ja dialogin käsitteet. Tutkimuskysymyksenä on, kuinka kokemukselliseen taideoppimiseen pohjautuva taiteen tekeminen voisi auttaa kuuroja ja kuulevia ymmärtämään toisiaan. Tarkentavana tutkimuskysymyksenä on, kuinka taiteen tekeminen voisi lähentää kuurojen ja kuulevien maailmoja, sekä se, mitä tutkijat oppivat tutkimuksessa käydyssä taiteellisessa dialogissa kuuron kuvataiteilijan teoksen äärellä. Tutkimus on osittain produktiivinen. Produktiivisessa osuudessa hyödynnetään Marjo Räsäsen kehittämää kokemuksellisen taideoppimisen teoriaa. Tutkimuksen aineisto muodostuu kuuron kuvataidekasvattajan tekemästä taideteoksesta ja kuulevien taide-kasvattajien eli tutkijoiden siitä tekemistä tulkinnoista, sekä näiden tulkintojen pohjalta tutkijoiden tekemästä taideteoksesta. Aineiston muodostuminen ja analyysi noudattelevat kokemuksellisen taideoppimisen teoriaa. Dialogilla ja hermeneuttisella päättelyllä on myös merkitsevä rooli aineiston analyysin rakentumisessa. Produktiivisen osuuden tavoitteena oli saattaa kahden teoksen tekijöiden teosten taustalla vaikuttaneet kokemukset dialogiin keskenään. Tämän dialogin seurauksena tekijöiden kokemukselliset horisontit sulautuivat yhdeksi muodostaen Kolmannen tilan henkisen kentän, joka toimii esimerkkinä neutraalista maaperästä, jossa kuurot ja kuulevat voivat kohdata tasavertaisina. Kokemuksellisen taideoppimisen teoriaa mukaillen tutkijat tulivat tietoisiksi niistä tiedostamattomista tiedoista, jotka ohjasivat heidän tulkintojaan tutkimuksen alussa. Näiden tiedostamattomien tietojen kautta muodostui myös tutkimuksen tulos, Kolmas tila.

Tässä Pro Gradu tutkielmassa tarkastellaan arkkitehtuurikasvatusta kokijakeskeisen ympäristöestetiikan näkökulmasta. Lisäksi tuon esille humanistisen maantieteen ja ympäristöpsykologian näkökulmia aihealueen tarkastelussa. Hahmottelen yleistä kuvaa siitä, mitä Suomessa toteutettava arkkitehtuurikasvatus pitää sisällään. Tutkimus on laadullinen ja teorialähtöinen ja sen tavoitteena on tuoda arkkitehtuurikasvatukseen uudenlaista näkökulmaa, jossa rakennettua ympäristöä lähestytään kokijan näkökulmasta ja sen esteettisiä laatupiirteitä huomioiden. Tutkielmassa käsitellään paikan merkitystä kokijalle ja kokijan ja ympäristön vastavuoroista suhdetta muun muassa fenomenologisen ympäristöestetiikan näkökulmasta ja pohdin miten näitä esille nousevia huomioita voisi tuoda osaksi arkkitehtuurikasvatuksen käytäntöjä. Yhtenä lähtökohtana on Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia, jonka pohjalta rakennetun ympäristön kokemista tarkastellaan ruumiillisena kokemuksena. Teoreettisen aineiston lisäksi tuon esille havaintojani taiteen perusopetuksen parissa toteutetusta arkkitehtuurikasvatus-projektista, jonka sisältöjä tarkastelen valitsemastani kokemuksellisen ympäristöestetiikan näkökulmasta. Projektia koskevan aineiston olen koonnut ryhmähaastattelun avulla. Tutkimusaineistoa olen analysoinut teoriasta nousevan teemoittelun avulla. Keskeisiä teemoja, joiden kautta lähestyn aihealuettani ovat ympäristön esteettisen havaitsemisen moniaistisuus, havaitsijan ja ympäristön suhteen vastavuoroisuus sekä ihmisen identiteetin ja paikan välisen suhteen merkityksellisyys. Tutkielmassani yhdistyvät teoreettinen sisältö ja käytännönläheinen tarkastelu ja tuon esille, että ympäristöestetiikan käsitteet ja kokemuksellinen näkökulma rakennettuun ympäristöön ja sen esteettiseen tarkasteluun soveltuvat hyvin arkkitehtuurikasvatukseen. Esteettinen näkökulma sisältyy taiteen perusopetuksessa toteutettavan arkkitehtuurikasvatuksen opetuksen tavoitteisiin ja sisältöalueisiin. Kokijan ja hänen havaintojensa ja kokemustensa tuominen arkkitehtuurikasvatuksen lähtökohdaksi voi lisätä oppijan osallisuuden tunnetta ja syventää hänen ympäristösuhdettaan, millä voi olla kauaskantoisia merkityksiä. Tutkielma tuo esille, että kokijakeskeinen ympäristöestetiikka tarjoaa kokonaisvaltaisen lähestymistavan ympäristöön ja voi näkökulmillaan rikastuttaa arkkitehtuurikasvatuksen opetusta.

Tutkimuksen tehtävänä on selvittää, kuinka kuvataidekasvatus ja taidepedagoginen ajattelutapa muuttui peruskoulu-­uudistuksen aikana (1970-­‐1977). Tutkimus painottuu nimenomaan tuohon aikaan uudistuksessa mukana olleiden kuvaamataidonopettajien näkökulmiin aiheesta. Tutkimusaineisto koostuu viidestä haastattelusta, siirtymävaiheenmateriaalista, sekä aiempaan tutkimukseen peruskoulu-­uudistuksesta. Haastattelut on toteutettu puolistruktuoituina teemahaastatteluina. Tutkimusaineiston analysointi perustuu viiteen narratiiviin, jotka historiallisen kirjallisuuden kanssa yhdessä muodostavat yhden suuremman kokonaisuuden. Aineisto perustuu suurelta osin muistitietoon, joten tavoitteenani on esittää vain tiettyjen henkilöiden näkökulma aiheeseen, absoluuttista totuutta ei tämän tutkimuksen avulla voida osoittaa.

Tutkin pro gradu -työssäni Turun Kakolanmäellä vuosina 1911 – 2007 toimineen Psykiatrisen vankisairaalan seinämaalauksia. Yksittäisen kuvan sijaan kiinnitän huomioni maalausprojektiin ja toisintokuvaan tekemisen tapana. Lähestyn vankipotilaiden maalaamia toisintokuvia suomalaisen mielisairaan- ja vankeinhoidon historian näkökulmasta ja pohdin, kuinka 1920- 1930-luvuilla maalatut kuvat asettuivat vankilan ja mielisairaalan käytänteitä lainaavaan laitoskulttuuriin. Tarkennan laitosmuotoisen hoidon ja rankaisemisen periaatteisiin ja arvioin, kuinka Suomen ensimmäinen vankien mielisairaalasairaala niitä hoitotyössään sovelsi. Filosofi Henri Lefebvren (1901 – 1991) esittämä tulkinta tilan sosiaalisesta tuotannosta antaa suuntaviivoja toisintokuvan ja laitostilan suhteen analyysiin. Hahmottelen seinämaalauskokoelman syntyprosessia tarttumalla aikalaisdiskursseihin, jotka sivuavat koti-, koulu-, mielisairaala-, vankilamiljöön esteettistä, sosiaalista ja toiminnallista uudelleen järjestämistä. Hermo- ja mielitautiopin lääkäri Hannes Heikinheimon (toimi Vankimielisairaalan lääkärinä 1927 – 1945) sielunterveyttä ja -sairautta koskevat tulkinnat avaavat laitostilan ja toisintokuvan ideologisia ulottuvuuksia. Historioitsija ja filosofi Michel Foucault’n (1926 – 1984) vallan analyysin avulla siirrän huomioni kuvapinnalta elettyyn tilaan. Pohdin mahdollisuutta tarkastella seinämaalauskokoelmaa tarttumapintana vankien sairaalaa ylläpitäneisiin kurinpidollisiin ja hoidollisiin suhteisiin. Toisintokuva toimii teoreettisena työkaluna rakentaessani siltoja kuvapinnoilta laitoshoidon tilaan ja takaisin.

Kuvataideterapialla voidaan edistää oppimista ja oppilaiden terveyttä. Kuvataideterapian avulla kehittyvät myös oppilaiden visuaaliset taidot, tunteen ilmaisu ja itsetuntemus. Tämän havaitsi Päivi-Maria Hautala tarkastellessaan väitöskirjassaan kuvataideterapian mahdollisuuksia opetuksessa ja oppimisessa Suomen kouluissa. Hautala haastatteli tutkimukseen koulujen kuvataideterapeutteja ja määritteli kuvataideterapian olemusta lasten ja nuorten kasvun sekä kehityksen tukijana.Hautala havaitsi väitöstutkimuksessaan eron koulukulttuurin ja terapiakulttuurin välillä. Toisin kuin koulussa terapiassa oppijaa ei nähdä opettamisen kohteena, vaan hän on omassa kasvussaan aktiivinen toimija. Tutkimus antaa konkreettisen mallin terapian yhdistämiseksi koulunkäyntiin, ja siinä avautuu uusi näkemys, jossa taiteen terapeuttinen tekeminen nähdään hoitavana ja itsetuntoa vahvistavana menetelmänä. Terapiassa oppijan terapeuttinen kokemus on tärkeä toiminnan tavoite.– Kuvataideterapian erityispiirteenä on kuvallinen vuorovaikutusprosessi. Siinä on mukana tekijä, kuva ja terapeutti. Vuorovaikutussuhde on siis tavallaan kolmiosuhde. Kuvan tekijä tekee kuvan ja tulkitsee mahdollisesti sanallisesti prosessiaan. Terapeutti on hiljaa läsnä, kun kuvaa tehdään, ja kannattelee asiakkaansa raskaita tunteita, joita voi tulla esiin kuvan tekemisen aikana ja myös itse kuvassa, kertoo Hautala kuvataideterapiaprosessista.Istunnon lopussa kuvasta keskustellaan. Kuvan asiantuntijana on tekijä itse, kun taas terapeutti kuuntelee ja tekee kuvasta kysymyksiä, jotka selventävät kuvan merkityksiä tekijälle. Kuvallinen vuorovaikutusprosessi saattaa olla myös terapeutin hiljaista läsnäoloa. Asiakas ja terapeutti voivat myös yhdessä tehdä kuvan ja kommunikoida paperilla prosessin aikana.Kuvataideterapian keskiössä ovat oppijan kokemusmaailma ja siihen liittyvät tarpeet, joista nousevat myös hänen tahtonsa ja motivaationsa. Tätä kutsutaan sisäiseksi oppimiseksi. Kuvan kokeminen ja oppiminen lähtee ihmisen sisältä eikä siitä, että kuvia tuodaan ihmiseen ulkoapäin. Kuvataideterapiassa oppija tulee kuulluksi sellaisena kuin hän on, ja siinä keskeistä on ymmärtää sisäisiä tunteita ja hahmottaa lapsen ja nuoren psyykkisiä tarpeita. Kuvataideterapian tavoitteena on se, että yksilö ottaa itse vastuun elämästään, itsenäistyy sekä ymmärtää vapauden ja vastuun tasapainon merkityksen. Kuvataideterapia tuo kouluun hoitokulttuuria. Näin terapeutilla tai opettajalla on valmiuksia havainnoida erilaisuutta ja myös tilapäisesti huolehtia lapsesta, kunnes pystyy ohjaamaan tämän erityisavun piiriin. Erityispedagogiikassa ja ammatillisessa kuntoutuksessa oppilaiden ongelmat vaativat joskus myös psykiatrista erikoissairaanhoitoa sairaaloissa ja poliklinikoilla. Kuvataideterapia voi toimia myös sillanrakentajana, kun oppilas siirtyy koulusta sairaalaan tai sairaalasta kouluun. Tämä tuo opettajalle uusia tehtäviä ja haastaa myös opettajankoulutuksen kehittymään ja tukemaan uutta opettajuutta. Koulujen terapiatyön haastateltavat mieltävät erityisopetukseksi. Moni kuvataideterapeutti on soveltanut ja kehittänyt kuvallista terapiaa eteenpäin erityispedagogisiksi työmenetelmiksi. The purpose of this study that places itself at the borderlines of the fields of art therapy, art education and special education is to explore the possibilities that art therapy can offer as a new learning environment in Finnish schools. As a response to a lack of creative practices in everyday education, the aim of my study is to introduce these possibilities of promoting pupils’ well-being through art therapy. In existential phenomenology, the basis of educational beliefs is the potential for affecting the actions of an individual.The research methodology followed the hermeneutic and fenomenographic principles. In addition to interviewing art therapists for the study, the study will also draw data from therapeutic teachers specialized in art therapeutic work. The focus is on the experiences of the informants, art therapists working in schools, and on the analysis of their implications as defined by the informants. In the interviews (N=15), I collected qualitative data regarding the practice of art therapists in schools and the ways in which their work was received by the teaching staff. This study will also create new knowledge about, and perspectives on, the potential of art therapy as a means of treatment in scaffolding pupils and enhancing their development in various areas of learning. The findings suggest that: (i) in Finnish schools it is difficult to have access to ‘physical’ settings that would be appropriate for art therapy sessions, (ii) for this reason, the art therapeutic method in the school setting is linked with and integrated more to the students’ needs. Students typically receiving art therapy suffer from learning difficulties, or attention and concentration difficulties and they have experienced several losses in their early childhood. (iii) The students/pupils who need art therapy often have experienced very serious loss in their early attachment relationships (Bowlby’s (1969) attachment theory becomes therefore relevant) and (iv) art therapy is integrated more in the field of special education than the mainstream school system. These findings will be presented and discussed in relation to the literature. The results of the interviews directed to the art therapists working in schools indicate that the school as an environment and setting differs significantly from the traditional environment of the conservative school culture.