Search

Turhan monet sosiologit suhtautuvat edelleen penseästi biologiasta ja evoluutioteoriasta avautuviin inhimillisen toiminnan selityksiin. Biotieteitä vaivannut geneettinen determinismi on kuitenkin jäämässä historiaan, kun epigenetiikan kaltaiset, geenit sosiaalisille vaikutuksille avaavat lähestymistavat valtaavat alaa. Evoluutioteoriassa yleistynyt ekologisten lokeroiden rakentamisen lähestymistapa avaa sekin ihmisevoluutiota yhteiskuntatieteiden suuntaan. Lokeroiden rakentamisen ja siihen nivoutuvan, tässä artikkelissa ”transaktionaaliseksi naturalismiksi” nimetyn lähestymistavan näkökulmasta organismien ja populaatioiden ymmärretään vaikuttavan aina ympäristöönsä ja olevan siten tekemisissä myös aiemman toiminnan tarkoitettujen ja tarkoittamattomien seurausten kanssa. Metodologisesti deweyläisen pragmatismin kanssa yhtäpitävä transaktionaalinen naturalismi haastaa esimerkiksi yksioikoiselle evoluutiopsykologialle ominaisen ”sisäsyntyisen naturalismin”, jossa yksilö on kaikki kaikessa ja ympäristön kehitys jää erittelemättä, kun ympäristö vain valikoi geneettisistä ominaisuuksista kelpoisimmat. Ihmisevoluutiossa yhteistyön tuottama sosiokulttuurinen ympäristö instituutioineen kaikkineen on osa viimeksi kehittynyttä ihmisten ekologista lokeroa. Evoluution aikajänne on kaikkiaan miltei käsittämättömän pitkä, jos kohta ihmisevoluution rytmi on kumuloituvan kulttuurin myötä kaiken aikaa nopeutunut. Evoluution ymmärtäminen on kaikin puolin sidottu aikaan. Ajan käsite sekä ajan sosiaalisuus ovat aina kuuluneet myös sosiologian keskeisimpiin kiinnostuksen kohteisiin.

Kirja-arvostelu: Jorma Sipilä: Valta yliopistossa. Vastapaino 2007 . 255 s.

Tieteellisen keskustelun tulisi kaiketi edetä argumentti argumentilta kehittyvänä itseään korjaavana prosessina mahdollisimman hyvin varmennettuihin tuloksiin. Ennen kuin voimme ryhtyä omia menettelytapojamme korjaavaan työhön, meidän olisi tiedettävä mitä vikaa niissä on. Eksaktit näytöt puuttuvat. Siksikin keskustelu Sipilän ja Vuorisen kanssa (Tieteessä tapahtuu 4-6/ 2005) jää hedelmättömaksi.

Esittäessään (Tieteessä tapahtuu 4/2005) raskaita, mutta perustelemattomia syytöksiään yliopistojen tuloksellisuusanalyysissä käyttämiämme menettelytapoja kohtaan kansleri Jorma Sipilä ja suunnittelija Tiia Vuorinen (S&V) antavat myös ymmärtää allekirjoittaneiden muka tieten tahtoen halunneen asettaa alat jotenkin eriarvoiseen asemaan. Tosiasiassa kuitenkin sekä raportissamme (Kivinen & Hedman 2005) että artikkelissamme (Tieteessä tapahtuu 3/2005) ehdoton ohjenuoramme on kohdella aloja kaikessa erilaisuudessaan niiden omien edellytysten nojalla oikeudenmukaisesti siten, etteivät esimerkiksi erilaiset julkaisukäytännöt vääristä arvioita ja että tulokset suhteutetaan aina panoksiin.

Yliopistojen ja tieteenalojen tuloksellisuuden arvioinnit tuntuvat herättävän joillakin tahoilla ärtymystä. Itse kuitenkin uskomme niiden laatimisen voivan palvella koko yliopistolaitoksen etua. Ei näet ole lainkaan yhdentekevää, jaetaanko valtiovallan yliopistolaitokselle osoittamat rajalliset resurssit inkrementalistisesti eli lähinnä perimätietoon, vallitsevan tilanteen pyhittävään malliin nojaten vai ajan tasalla olevien panos–tulos-analyysien nojalla.

From habits to social structures : pragmatism and contemporary social theory / Antti Gronow. Frankfurt am Main : Peter Lang, 2011.

Olemme J.P. Roosin kanssa keskustelleet itsemme tilanteeseen, jossa Roosin sanoja lainatakseni kummatkin ottavat evoluutioteorian vakavasti, mutta muuten varsinaista yhteisymmärrystä ei näytä syntyvän (Roos 2003, Roos & Rotkirch 2003a, 2003b). Roos edustaa tätä nykyä jonkinlaista terveen järjen realismia ja itse otan mieluusti ajatuksilleni vauhtia klassikkopragmatisti John Deweyn ja neopragmatisti Richard Rortyn kirjoituksista. Vaikka Roos tunnustaa tuntevansa Rortya vain kuulopuheista, katsoo hän silti asiakseen julistaa Rortyn ajatukset heppoisiksi, paikoin suorastaan naurettaviksi.

Yhteiskuntatieteissä Charles Darwinin työtä ei aina ole oikein ymmärretty. Siinä mielessä J. P. Roos ja Anna Rotkirch ovat tärkeällä asialla kaksiosaisessa artikkelissaan ”Evoluutioteorian huomioimisesta sosiologian ihmisnäkemyksessä” (Tieteessä tapahtuu 1&2/2003). Jostain syystä heidän kirjoituksensa kärki on kuitenkin konstruktiossa nimeltä ”yhteiskuntatieteiden standardimalli”, jolla – näin he väittävät – rakennetaan vastakkainasettelua ’luonnon’ ja ’yhteiskunnan’ välille ja jonka avainsana heidän mukaansa on konstruktio.

Byrokraatti pyrkii pääsääntöisesti maksimoimaan alaisuudessaan toimivan yksikön budjetin. Tällä teorialla lienee melkoisesti selitysvoimaa byrokraattisten organisatioiden kehitysmuotoja tarkasteltaessa, mutta onko järkevää rakentaa tieteellisen toiminnan kannustinjärjestelmää byrokraattisen käyttäytymismallin mukaiseksi?

Modernin yhteiskunnan leimallinen piirre on erilaisten koulutusmarkkinoiden kehkeytyminen työmarkkinoiden rinnalle. Näiden markkinoiden kautta ihmiset siirtyvät perheestä töihin ja työstä toiseen tietyin kvalifikaatioin varustettuina. Euroopan Yhteisössä kaavaillaan koulutusmarkkinoiden laajentamisen ja koulutustason korottamisen politiikan edelleen jatkuvan. Kuitenkin on olemassa verraten vähän varmaa tietoa siitä, miten koko väestöä koskevat työvaatimukset kehittyvät ja löytyykö jatkuvan kasvun politiikalle jatkossa käyttöä edes EY:n laajentuneilla työmarkkinoilla. Artikkelin aluksi tarkastellaan työmarkkinoiden ja koulutusmarkkinoiden suhteita. Sen jälkeen pohditaan korkeasti koulutetun työvoiman tulevaa tarvetta ns. kvalifikaatiodiskurssin ja joidenkin ennusteiden nojalla. Lopuksi eritellään EY:n kaavaileman koulutuspolitiikan suuntaviivoja ja arvioidaan sen realistisuutta., A characteristic of modern society is the emergence of different kinds of education markets alongside labour markets. Via these markets people move from the family setting to a job and from ane job to another with certain qualifications backing them up. It is envisaged in the European Community that a policy of expansion of and raising of standards in the education markets will continue. However, there is relatively little reliable knowledge of how job requirements concerning the population as a whole will evolve and whether a policy of continued growth is applicable even in the expanded EC labour markets. The beginning of the article is devoted to an examination of the relationships between the labour markets and the education markets. Then the author goes on to deal with the subject of future demand for highly trained labour in the light of qualification courses and certain prognoses. Finally, the author lists the trends evident in EC's educational policy and assesses it for realism.