Search

Vertaisarvioitu. English abstract. Nikotiini on verisuonia voimakkaasti supistava aine. Sen tiedetään haittaavan haavan paranemista ¬verisuonikouristuksen ja vähentyneen hapensaannin kautta. Tutkimusnäyttö viittaa siihen, että nikotiinia sisältävän sähkösavukkeen käyttö heikentää haavan ¬paranemista ja kudoskielekkeiden verenkiertoa. Sähkösavukkeiden käyttäjät eivät miellä itseään tupakoijiksi, joten on tärkeää kysyä sähkösavukkeista ¬erikseen. Jo nykyisen tutkimustiedon perusteella ennen elektiivistä kirurgiaa sähkösavukkeiden käyttäjiä tulisi ¬opastaa lopettamaan samalla lailla kuin tupakoijiakin.

Purpose. We describe a case of 3-year-old girl with rhombencephalosynapsis, a rare cerebellar anomaly. Patient. A 3-year-old girl was admitted to our hospital due to congenital torticollis and asymmetry of face, skull and trunk. Craniosynostosis was suspected due to abnormal head shape. 3D-CT revealed closure of the sagittal suture without scaphocephalic skull. Due to atypical craniosynostosis with neurological symptoms, brain-MRI was performed revealing rhombencephalosynapsis. Results. Our patient presented with atypical craniosynostosis and balance problems, not typical for scaphocephaly. Operative treatment for craniosynotosis was not carried out because the cause of the problems was the cerebellum instead of the brain. Conclusions. Therefore, we conclude that patients with atypical craniosynostosis should be examined with brain-MRI to exclude the intracranial malformations, which 3D-CT does not reveal. Without brain-MRI, decision (not) to perform surgery could have been different.

The purpose of this study was to evaluate the use of sentinel node biopsy (SNB) in the axillary nodal staging in breast cancer. A special interest was in sentinel node (SN) visualization, intraoperative detection of SN metastases, the feasibility of SNB in patients with pure tubular carcinoma (PTC) and in those with ductal carcinoma in situ (DCIS) in core needle biopsy (CNB) and additionally in the detection of axillary recurrences after tumour negative SNB. Patients and methods. 1580 clinically stage T1-T2 node-negative breast cancer patients, who underwent lymphoscintigraphy (LS), SNB and breast surgery between June 2000 - 2004 at the Breast Surgery Unit. The CNB samples were obtained from women, who participated the biennial, population based mammography screening at the Mammography Screening Centre of Helsinki 2001 - 2004.In the follow- up, a cohort of 205 patients who avoided AC due to negative SNB findings were evaluated using ultrasonography one and three years after breast surgery. Results. The visualization rate of axillary SNs was not enhanced by adjusting radioisotope doses according to BMI. The sensitivity of the intraoperative diagnosis of SN metastases of invasive lobular carcinoma (ILC) was higher, 87%, with rapid, intraoperative immunohistochemistry (IHC) group compared to 66% without it. The prevalence of tumour positive SN findings was 27% in the 33 patients with breast tumours diagnosed as PTC. The median histological tumour size was similar in patients with or without axillary metastases. After the histopathological review, six out of 27 patients with true PTC had axillary metastases, with no significant change in the risk factors for axillary metastases. Of the 67 patients with DCIS in the preoperative percutaneous biopsy specimen , 30% had invasion in the surgical specimen. The strongest predictive factor for invasion was the visibility of the lesion in ultrasound. In the three year follow-up, axillary recurrence was found in only two (0.5%) of the total of 383 ultrasound examinations performed during the study, and only one of the 369 examinations revealed cancer. None of the ultrasound examinations were false positive, and no study participant was subjected to unnecessary surgery due to ultrasound monitoring. Conclusions. Adjusting the dose of the radioactive tracer according to patient BMI does not increase the visualization rate of SNs. The intraoperative diagnosis of SN metastases is enhanced by rapid IHC particularly in patients with ILC. SNB seems to be a feasible method for axillary staging of pure tubular carcinoma in patients with a low prevalence of axillary metatastases. SNB also appears to be a sensible method in patients undergoing mastectomy due to DCIS in CNB. It also seems useful in patients with lesions visible in breast US. During follow-up, routine monitoring of the ipsilateral axilla using US is not worthwhile among breast cancer patients who avoided AC due to negative SN findings. Rintasyövän hoidossa ympäröivien imusolmukkeiden tila on merkittävin potilaan ennusteeseen vaikuttava tekijä. Leikkaushoidon osana toteutettu kainaloimusolmukkeiden poisto, nk. kainaloevakuaatio on merkittävästi parantanut rintasyöpäpotilaiden ennustetta tarjoten tietoa liitännäishoitojen suunnittelua varten ja poistaen syövän etäpesäkkeet (metastaaasit). Kainaloevakuatioon liittyy kuitenkin huomattavaa, etenkin yläraajaan kohdistuvaa sairastavuutta. Nykyään suurin osa uusista rintasyövistä onnistutaan diagnosoimaan jo taudin alkuvaiheessa ja siten näistä vain alle puolella on kainalometastaasit. Täten on pyritty löytämään vähemmän invalidisoivia ja samalla tarkkoja kainalostatuksen tutkimusmenetelmiä. Vartijaimusolmuke on ensimmäinen kasvaimesta imunestettä keräävä solmuke, niitä voi olla yksi tai useampia. Myös syöpäsolujen on havaittu leviävän ensimmäiseksi juuri näihin imusolmukkeisiin. Siten kyseisten imusolmukkeiden löytäminen, poistaminen ja tutkiminen tuo tietoa kainaloevakuaation ja liitännäishoitojen tarpeesta. Vartijasolmukkeiden ollessa terveitä ei muissakaan kyseisen imusolmukealueen solmukkeissa oleteta olevan ko. syövän metastaaseja. Vartijasolmukebiopsian on todettu tarjoavan varsin tarkan kuvan rintasyövän levinneisyydestä kainaloimusolmukkeisiin. Vartijasolmukebiopsiaa pidetään käypänä hoitona varhaisvaiheen rintasyövässä. Väitöskirjatutkimuksessa selvitettiin vartijaimusolmukebiopsian käyttökelpoisuutta erilaisten rintasyöpäpotilaiden diagnostiikassa ja hoidossa. Toisena tavoitteena oli vartijasolmukebiopsiassa käytettävien menetelmien kehittäminen. Löydöksinä oli, ettei annetun isotooppimerkkiaineen annoksen säätäminen potilaan painokertoimen (BMI) mukaan lisännyt vartijasolmukkeiden kuvautumista leikkausta edeltävässä kuvantamisessa. Toisaalta todettiin leikkauksen aikaisen immunohistokemiallisen tutkimuksen parantavan merkitsevästi toiseksi yleisimmän rintasyöpätyypin, lobulaarisen syövän metastaasien havaitsemista jo leikkauksen aikana ja mahdollisesti muissakin syövissä pienimpien, nk. mikrometastaasien toteamisen paranemisessa. Tutkimus osoitti myös aiemmista julkaisuista poiketen harvinaisemman, tubulaarisen syövän omaavan kohtuullisen merkittävän metastasointitaipumuksen. Mikäli poistetut vartijasolmukkeet ovat terveitä, kainaloresidivoinnin riski on todettiin erittäin pieneksi eikä ultraäänitutkimuksella saada seurannassa merkittävää lisähyötyä. Tutkimuksen tulokset osoittavat myös, että vartijasolmukebiopsia kannatta suorittaa paikallisen, in situ – kasvain potilaille, joilta taudin vuoksi poistetaan rinta sekä myös tietyissä tapauksissa, joissa suoritetaan rinnan osapoisto.

This thesis consists of two main topics regarding patients with cleft palate. In the first topic we compared speech symptoms of velopharyngeal insufficiency (VPI) and the incidence of secondary speech surgery in 79 10-year-old Finnish children with unilateral cleft lip and palate (UCLP) following primary palatal surgery using two randomized surgical methods (Arms A and C). In Arm A the soft palate was closed at 4 months and the hard palate at 12 months. In Arm C both the soft and hard palates were closed at 12 months. The second topic focused on the effect of maxillary osteotomy on speech among cleft patients. The aim was to investigate whether preoperative velopharyngeal function (VPF) and cleft type can predict VPF after Le Fort I osteotomy and to evaluate whether maxillary advancement changed the articulation of Finnish alveolar consonants /s/, /l/, and /r/ in cleft patients. In addition, the aim was to evaluate whether the amount of maxillary advancement affects VPF. The first topic contained single-center speech data on 10-year-old patients with UCLP from the Scandcleft multicenter randomized controlled trial. Speech symptoms of VPI were evaluated on a three-point scale from standardized video recordings, and the incidences of surgery for correcting VPI, fistula closure, and speech therapy were collected from hospital records. In the osteotomy topic, VPF (N=100) and articulation (N=59) of alveolar consonants were analyzed from hospital records and perceptually evaluated from standardized video recordings before and after maxillary advancement. The mean age of the patients at the time of maxillary osteotomy was 17.9 years. The perceptual assessment of VPF was instrumentally confirmed with a nasometer. VPI was evaluated on a five-point scale. Alveolar articulation errors were perceptually evaluated and categorized as either correct, distortion, substitution, or omission and further classified as mild or severe. Preoperative and postoperative lateral cephalometric radiographs (N=93) were digitalized to measure the amount of maxillary advancement and its effect on VPF. No differences were found in speech symptoms of VPI or the need for VPI surgery or speech therapy between the two surgical timings used in Arms A and C. 33% had had VPI surgery and 61% speech therapy. The number of fistulas was significantly higher in two-stage palatal repair, Arm A, than in one-stage palatal repair, Arm C. Most of the 10-year-old children had good or relatively good speech but 11% of the 10-year-old children with UCLP presented with moderate-to-severe speech symptoms of VPI. A significant negative change in VPF was found after Le Fort I osteotomy. At risk were patients presenting borderline or more severe VPI preoperatively. Patients with preoperatively normal VPF were not at risk of VPI postoperatively. Cleft type did not affect the postoperative VPF. /S/ and /l/ sounds improved significantly after maxillary advancement and the amount of less severe articulation errors increased postoperatively, while severe articulation errors decreased. The amount of maxillary advancement did not affect VPF. Huuli- ja suulakihalkiot ovat yleisimpiä synnynnäisiä epämuodostumia. Suomessa halkioiden esiintyvyys on noin 25/10 000. Vaikeimpiin huuli- ja suulakihalkioihin liittyy huomattavaa luuston, pehmytkudosten ja nenän rakenteiden poikkeavuutta, joka voi aiheuttaa ulkonäkö, puhe-, hampaisto- ja purentaongelmia sekä sosiaalista haittaa. Halkion korjausleikkaukset tehdään ensimmäisen ikävuoden aikana. Hyvästä kirurgiasta huolimatta suulaen primaarikorjauksen jälkeen joillekin lapsille jää nenäportin toimintavajetta eli velofaryngeaalista insuffisienssia (VPI) ja/tai jäännösaukko suulakeen (fisteli). VPI ja fistelit voivat aiheuttaa puheeseen nasaalisuutta, nasaaliemissioita, painekonsonanttien pehmeyttä tai kompensatorisia artikulaatiovirheitä. Osalla puhe korjaantuu itsestään tai puheterapian avulla, mutta noin kolmannes tarvitsee puhekirurgiaa. Puheeseen voi tulla muutoksia myös myöhemmin tehtävän yläleuan kasvuhäiriön korjausleikkauksen maksillaosteotomian yhteydessä. Halkiotyypistä riippuen jopa 66% potilaista tarvitsee maksillaosteotomian purennan ja kasvojen mittasuhteiden korjaamiseksi. Tutkimus koostui kahdesta aihekokonaisuudesta. Ensimmäisessä tutkittiin 10-vuotiaita lapsia, joilla oli ollut toispuolinen huuli-suulakihalkio. Tutkimuksessa arvioitiin halkiopuheen virhepiirteiden esiintyvyyttä ja verrattiin kahden eri primaarileikkausmetodin (Arm A ja C) puhetuloksia. Lisäksi kartoitettiin aikaisempaa puhekirurgian ja puheterapian yleisyyttä sekä jatkohoidon tarvetta. Toisessa kokonaisuudessa selvitettiin yläleuan kasvuhäiriön korjausleikkauksen, Le Fort I osteotomian, vaikutusta nenäportin toimintaan ja VPI-piirteisiin sekä /s/, /l/ ja /r/ äänteisiin eri halkiotyypeissä. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin yläleuan siirron määrän vaikutusta VPI-piirteisiin. Väitöskirjatutkimus on retrospektiivinen potilasasiakirjatutkimus. Tutkimusaineistona oli Huuli- ja suulakihalkiokeskuksen potilasarkisto, puheen videonauhat ja kefalometriset röntgenkuvat. Ensimmäisessä tutkimuskokonaisuudessa oli 79 lasta, joilla oli toispuolinen huuli-suulakihalkio. Suulaen primaarileikkaukset oli tehty kansainvälisen randomisoidun Scandcleft-tutkimuksen mukaisesti kahdella eri leikkausmetodilla vuosina 1997-2006. Metodissa A pehmeä suulaki suljettiin 4kk:n ja kova suulaki 12kk:n iässä. Metodissa C pehmeä ja kova suulaki suljettiin 12kk:n iässä. Maksillaosteotomiatutkimuksessa oli 100 potilasta, joilla oli eri halkiotyyppejä. Maksillaosteotomiat oli tehty vuosina 2006-2016. Kaksi erilaista leikkausmetodia johtivat samanlaisiin puhetuloksiin, samaan määrään puhekirurgiaa ja puheterapiaa. 33%:lle potilaista oli tehty puheenparannusleikkaus ja 61% oli saanut puheterapiaa. Metodi A aiheutti potilaille merkittävästi enemmän suulaen fisteleitä kuin metodi C. Kymmenenvuotiasta huuli-suulakihalkiopotilaista 11%:lla ilmeni kohtalaisia tai vaikea-asteisia halkiopuheen virhepiirteitä. Le Fort I osteotomialla oli merkittävä vaikutus VPI-piirteisiin. VPI-piirteistö lisääntyi potilailla, joilla oli preoperatiivisesti lievä, merkityksetön tai vaikea-asteisempi VPI. Riskiä VPI:sta ei ollut nenäportin preoperatiivisen toiminnan ollessa normaali. Halkiotyyppi tai siirron määrä ei vaikuttanut puhetuloksiin. /S/ ja /l/-äännevirheissä tapahtui paranemista osteotomian jälkeen.

Background. Treatment protocols for orofacial clefts (OFC) have evolved over the years. Modern outcome goals of primary repair have shifted from solely achieving an intact palate repair towards successful long-term outcomes, with focus on speech development, occlusion, hearing, appearance, and maxillary growth. An anatomically and functionally intact palate are vital for development of proper speech; this is among the most important aspects of cleft repair. Unsuccessful primary repair may result in velopharyngeal insufficiency (VPI) due to a structural deficit in the palate or an oronasal fistula (ONF). These complications may be severe enough to have a detrimental impact on the growing child’s psychological health and social relationships and to require a secondary surgical (SS) intervention in the form of speech-correcting surgery (SCS), fistula repair, or both. These complications not only create a surgical dilemma (particularly ONFs) but also cause additional pain and suffering for the child and increased medical costs. Although a myriad of surgical treatment protocols and techniques for OFCs has been developed due to the controversies concerning speech and maxillofacial growth, the optimal protocol regarding both timing and repair method remains unclear. The Cleft and Craniofacial Center, Department of Plastic surgery, Helsinki University Hospital has a history of various surgical protocols and techniques that have been utilized over the past three decades. Aims. The main aim with this thesis was to retrieve an overview of the long-term incidence for SS, with focus on SCS and fistula repair in different types of cleft palates (CP), including patients with Robin sequence (RS), treated at the Cleft and Craniofacial Center, Department of Plastic surgery, Helsinki University Hospital. The different surgical protocols and techniques utilized since the 1990s at the cleft center were also assessed and compared. Methods. This thesis consists of four separate studies, thus creating a study series involving the most common types of OFCs classified by the Veau system (isolated cleft palate [ICP], unilateral cleft lip and palate [UCLP], and bilateral cleft lip and palate [BCLP]), including RS. All studies were retrospective single-center follow-up studies. Only non-syndromic (ns-CP) subjects born between 1990 and 2011 were included, and all were treated and followed by the multidisciplinary cleft team as a part of the standard treatment protocol at the time of the cleft center. Only children with frequent follow-up to at least 8 years of age or longer were included in the ICP and RS studies (Studies I-II), whereas results were analyzed at alveolar bone grafting (ABG) and post-ABG in the UCLP and BCLP studies (Studies III-IV). The primary palatoplasty protocols utilized throughout the years involved four different single-stage techniques and two different two-stage protocols, early soft palate repair combined with short delayed hard palate repair, and early hard palate repair combined with short delayed soft palate repair. Results. The thesis included altogether 872 patients with ns-CP: ICP 423 (SCP 123 and HSCP 300), RS 78, UCLP 290, and BCLP 81. The long-term incidence for SS was high, and ranged between the Veau hierarchy from 23.6% to 46.9% (mean 34.5%) for SCS and 0.8-53.1% (mean 20.9%) for fistula repair. Extensive clefts, partly or totally detached from the vomer as the HSCP (inclusive RS) and BCLP were more likely to require SCS. Fistula repair followed the severity of the Veau hierarchy. The outcome differences between the surgical protocols in CLP (UCLP and BCLP) were small, indicating that none of the treatment protocols was clearly superior to another. However, for both SCS and fistula repair, attention was drawn to the somewhat more favorable outcomes of the single-stage protocol. Moreover, no single-stage technique was clearly superior to another. A substantial number of fistulas were closed at ABG, particularly the single-stage protocol with a high rate of anterior fistulas, especially in connection to a perialveolar fistula. RS is associated with a high incidence of SCS and fistula formation. Gender, age at primary palatoplasty, surgical technique, surgeon, cleft severity, and airway management at infancy do not appear to be associated with need for SS. Conclusion. As SS (SCS and fistula repair) are common in patients with OFCs in the long-term, these surgeries are particularly anticipated in extensive clefts and in patients with associated RS. No surgical protocol or technique is superior to another regarding the long-term need for SCS or fistula repair. Proper fistula assessment requires long-term follow-up, as a substantial part of the ONFs is repaired at ABG. Bakgrund. Under årens lopp har vårdprogram för patienter med spaltmissbildning (spalt i läppen, käken och/eller gommen; LKG) utvecklas. Målsättningen med vården har förändrats från att inte enbart reparera defekten till att uppnå långsiktiga och framgångsrika resultat med fokus på tal, bett, utseende och tillväxt av käken. En hel och fungerande gom är nödvändig för produktionen av normalt tal, vilket därför är en av det viktigaste aspekterna kring vård av LKG. Förvärvad velofaryngeal insufficiens (VPI) kännetecknas av ett hypernasalt och oförståeligt tal. Detta fenomen kan uppstå hos individer med korrigerad gomspalt pga. en strukturell defekt i den korrigerade gommen till exempel av oförmåga att stänga den velofaryngeala sfinktern på grund av en kort gom eller genom en förbindelse (t.ex. en oronasal fistel) mellan mun och näshåla som ger upphov till ett luftläckage från munhålan till näshålan vid tal. Dessa komplikationer kan medföra negativa samt ödesdigra konsekvenser för det växande barnet samt kräva återställande sekundära operationer i form av talförbättrande operationer (SCS) eller stängning av oronasala fistlar. Dessa komplikationer utgör inte enbart ett kirurgiskt dilemma – i synnerhet reparationen av oro-nasala fistlar – utan medför även ytterligare smärta och lidande för barnet samt förhöjda kostnader. Trots att det har utvecklats otaliga protokoll och tekniker för primär-kirurgi, för att gynna både tal och tillväxten av käken, förkommer det än så länge ingen konsensus angående vilket protokoll som är lämpligast. Läpp- och gomspaltscentret Husuke vid Helsingfors universitetssjukhus har en historia med flera olika vårdprotokoll samt operationstekniker över de senaste årtionden. Målsättning. Målsättningen med denna studie var att retrospektivt erhålla en översikt samt sammanfatta behovet av sekundär kirurgi med fokus på SCS eller fistelkorrektion i olika typer av spalt patienter, inklusive patienter diagnostiserade med Robin sekvens (RS) samt därtill evaluera och jämföra långtidsresultaten beträffande olika kirurgiska protokoll och tekniker som utövats sedan 1990-talet på läpp- och gomspaltscentret. Metoder. Avhandlingen består av fyra separata studier som därmed skapar en studieserie angående de vanligaste typerna av LKG, klassificerade enligt Veau systemet (isolerad gomspalt [ICP], unilateral (ensidig) läpp- käk- och gomspalt [UCLP] och bilateral (dubbelsidig) läpp- käk- och gomspalt [BCLP]) inklusive RS. Alla studier var retrospektiva singelcenter-studier där enbart icke-syndromatiska patienter (ns-CP) var inkluderade och patienterna var födda mellan 1990 och 2011. Samtliga vårdade patienter var uppföljda av läpp- och gomspaltscentrets multidisciplinära spaltteam enligt rådande standardiserade vårdprotokoll. Enbart barn med regelbunden uppföljning till minst av en ålder på 8 år eller längre var inkluderade i studierna I-II (patienter med ICP eller RS) medan resultaten var analyserade vid bentransplantationen (ABG) i studierna III-IV (patienter med UCLP och BCLP). Primäroperationerna som tillämpats under åren involverade fyra olika operationstekniker som utförts i en omgång (single-stage) samt två olika protokoll som utfördes i två omgångar (two-stage); tidig slutning av mjuka gommen i kombination med efterföljande slutning av den hårda gommen samt vice versa. Resultat. Avhandlingen omfattar total 872 inkluderade patienter med icke-syndromatiska spaltmissbildningar: ICP 423 (SCP 123 och HSCP 300), RS 78, UCLP 290, samt BCLP 81. Långtidsincidensen för sekundära operationer i gommen var hög och varierande mellan spalttyperna; SCS från 23.6% till 46.9% (medelvärde 34.5%) samt 0.8-53.1% (medelvärde 20.9%) för korrektion av fistlar. Omfattande spalter som delvis eller totalt är åtskilda från vomern som HSCP (inklusive PRS) samt BCLP var mer sannolika för att kräva SCS medan behovet för korrektion av fistlar följde Veau spalthierarkin. Frånsett små skillnader uppkom inga entydiga skiljaktigheter mellan de kirurgiska protokollen som använts för primär-kirurgi av CLP (UCLP och BCLP). Trots detta fästes det uppmärksamhet vid de relativt gynnsamma resultaten av single-stage protokollet, både beträffande behovet av SCS samt för reparation av fistlar. Tillika, visade sig ingen single-stage operationsteknik vara överlägsen i jämförelse med de övriga. En betydande del av fistlar är reparerade vid ABG. Speciellt single-stage protokollet har ett högt antal med speciellt anteriot lokaliserade fistlar som ofta var associerade med en perialveolara fistlar. RS är associerad med ett högt behov av både SCS samt fistlar. Varken kön, primäroperationsteknik, kirurg, svårighetsgrad av spalt eller svårighetsgrad av obstruktion framkom som predisponerande faktor för det följaktiga behovet av sekundär kirurgi. Slutsats. Sekundärkirurgi i form av SCS och reparation av oronasala fistlar är vanliga inom LKG och är speciellt förväntade hos barn med omfattande spaltmissbildningar och i samband med RS. Inget kirurgiskt vårdprotokoll eller teknik visade sig vara bättre än en annan. Långtidsuppföljning är essentiell vid evaluering av oronasala fistlar, då en betydande del av dessa repareras vid ABG.

Tämä tutkimus käsittelee kallon saumojen ennenaikaisen sulkeutumisen (kraniosynostoosi) leikkaushoitoa. Perinteiseen leikkausmetodiin avoimeen kallon uudelleen kokoamiseen (kranioplastia) liittyy useita haasteita: leikkauksessa syntyvät luupuutokset jäävät joskus luutumatta,kestävän luiden välisen liitoksen saavuttaminen on haastavaa, toimenpide on hyvin invasiivinen henkeä uhkaavine komplikaatioineen. Uuteen vähemmän invasiiviseen hoitomuotoon kallon venytykseen liittyy myös tällä hetkellä usein ongelmia kuten luun venyttimien hajoamista tai irtoamista. Tutkimuksessa etsittiin ratkaisuja näihin ongelmiin. 18:sta kraniosynostoosipotilaalle avoimen kranioplastian aikana luupuutosten peitoksi oli laitettu demineralisoitu luulevy (DML). Nämä luupuutokset osoittivat parempaa luutumista (74%) kuin vastaavat tyhjät luupuutokset (54%) saman potilaan kallossa. Vertailu tehtiin viikko ja vuosi leikkauksen jälkeen otetuista tietokonetomografia kuvista. DML osoittautui turvalliseksi ja hyödylliseksi materiaaliksi luuputosten peitoksi. Aalto-yliopiston kanssa yhteistössä kehitettiin metodi, jotta kallon venytyshoidossa syntyvät voimatpystytään määrittämään. Mittauksissa todettiin venytystä vastustavan voiman kasvavan jyrkästi venytyksen aikana ja laskevan tämän jälkeen merkittävästi (keskimäärin 69.9%). Keskimääräinen venytyksen aloitusvoima oli 20.4 N ja lopetusvoima 57.6 N. Tutkimuksesta voidaan päätellä, että kallon venytyshoidon komplikaatioita voidaan vähentää jakamalla venytys useampiin lyhyempiin venytys kertoihin. Aalto-yliopiston kanssa yhteistyössä tehdyssä laboratoriokokeissa todettiin, ettei kahdella erilaisellabiohajoavalla luun kiinnitysmekanismilla, perinteisellä ruuvilla ja ultraäänellä aktivoitavalla pinnillä, ole kliinisti merkittävää kestävyys eroa. Toisessa samantyyppisessä laboratoriokokeessa testattiin kolmen erilaisen biohajoavan kiinnitysmekanismin soveltuvuutta kallon luun venyttimen kiinnittämiseen. Tutkimuksessa todettiin, että luun venytin voidaan kiinnittää kalloon 8 biohajovallaruuvilla tai 12:sta biohajoavalla lämmöllä aktivoitavalla pinnillä. Biohajoavalla kiinnityksellä voidaan mahdollisesti vähentää hoitoon liittyviä komplikaatioita ja vähentää luun venyttimen poistoleikkauksen laajuutta.