Search

Artikkeli tarkastelee, millaisia pelillisiä piirteitä yleisöanalytiikan hyödyntäminen tuo iltapäivälehden toimitustyöhön, miten yleisö suhtautuu niihin ja millaiseksi tämä muovaa journalismin ja yleisön suhdetta. Artikkeli perustuu Iltalehden toimituksessa kerättyyn etnografiseen aineistoon sekä 21 Iltalehden lukijan ryhmähaastatteluihin ja ryhmächat-keskusteluihin. Artikkelin teoreettinen viitekehys rakentuu journalismin ja yleisön suhdetta koskevasta tutkimuksesta. Tarkastelemme tätä suhdetta pelillisyyden näkökulmasta. Tulosten mukaan toimituksen ja yleisön pelillinen toiminta pohjasi jaettuun käsitykseen siitä, että Iltalehti tuottaa puheenaiheita. Toimitus avasi vuorovaikutuksen otsikoilla ja käytti runsaasti resursseja, jotta ne houkuttelisivat yleisöä. Lukijat puolestaan olivat oppineet tulkitsemaan otsikoita ja päättelemään niistä, kannattiko juttu lukea. Toimitus suunnitteli julkaisurytmiä analytiikkatiedon perusteella ja reagoi yleisön käyttäytymiseen minuuteissa. Lukijat vastasivat syntyneeseen runsauteen kehittämällä taktiikoita juttujen valikoimiseen. Vaikka analytiikan tuottama algoritminen yleisökäsitys hallitsi toimituksen ja yleisön suhdetta, se hämmensi etenkin lukijoita ja askarrutti myös toimitusta, joka joutui arvailemaan sisältöjen kulutuksen syitä. Toimituksen ja yleisön pelillistynyt suhde kiteytyi viiteen piirteeseen: se oli vastavuoroinen ja nopeatempoinen mutta myös epätasapainoinen, jännitteinen ja välineellinen.

Mediaesitysten tapaa muokata kuolemaan liittyviä käytänteitä ja rituaaleja on kutsuttu kuoleman mediatisaatioksi. Mediatisaation prosessia on pohdittu julki­sen kuoleman ja suremisen kautta. Sen sijaan arkipäiväinen kuoleminen (sairau­teen tai vanhuuteen kuoleminen) on jäänyt vähemmälle huomiolle siitä huoli­matta, että suurin osa ihmisistä kohtaa tällaisia kuolemia itse tai läheistensä kautta. Tässä artikkelissa lähestyn arkipäiväisen kuolemisen mediatisoitumista analysoimalla katsojien keskusteluja Marikan kuolema ­dokumenttielokuvasta (2021), joka käsittelee syöpäsairaan naisen valmistautumista kuolemaan. Tutkin, millaisia asioita katsojat toivovat ja odottavat hyvältä dokumentaariselta kuvauk­selta kuolemisesta. Liitän keskustelut osaksi dokumenttielokuvien vastaanoton tutkimusta. Se ponnistaa oletuksesta, että vastaanotto on jatkuvaa arviointia kat­sojan pohtiessa, käsitteleekö elokuva uskottavasti, luotettavasti ja todenmukaisesti aihettaan. Analyysini osoittaa, että Marikan kuolema herättää normatiivista keskustelua kuolemisesta, koska elokuva edustaa katsojilleen laajempaa ilmiötä kuin yksittäisen kokemuksen kuvausta. Kuolemisen mediatisoitumista rakentaa­kin mediaesitysten ohella yleisön arvioiva lähestymistapa.

Artikkeli tarkastelee suomalaisten ilmaisemaa luottamusta uutismediaan ja journalismiin vuosina 2007 ja 2019 toteutettujen kyselytutkimusten avulla. Pyrkimyksenä on syventää muiden viimeaikaisten tutkimusten tuottamaa kuvaa aiheesta havainnoimalla yleisöjen suoraan ilmaiseman luottamuksen lisäksi epäsuorasti ilmaistua luottamusta. Se tulee ilmi, kun yleisöt arvioivat median ja journalismin suoriutumista niihin kohdistuvista odotuksista. Tavoitteena on myös tuottaa tietoa yleisöjen mahdollisesta eriytymisestä selvittämällä ryhmäkohtaisia eroja luottamuksessa sekä eroissa tarkastelujaksolla tapahtuneita muutoksia. Analyysi osoittaa, että kansalaisten keskimääräinen luottamus johtaviin valtakunnallisiin uutismedioihin on vahvaa mutta luottamus uutismediaan instituutiona on heikompaa. Luottamus ei merkittävästi heikentynyt 2010-luvun aikana, mutta suhtautumisessa uutismediaan on havaittavissa eriytymistä niin yksilöiden välillä kuin ryhmätasollakin. Luottamus on heikentynyt etenkin työttömien ja työnteki- jöiden keskuudessa, kun taas eriytyminen on ollut voimakkainta perussuomalaisten ja muiden eduskuntapuolueiden kannattajien välillä. Artikkelin tuloksia tulkitaan osana laajempaa keskustelua kansalaisten eriytymisestä ja pohjoismaisista niin kutsutuista mediahyvinvointivaltioista, joissa mediajärjestelmä ja viestintäpolitiikka ovat historiallisesti muotoutuneet osana yhteiskuntien laajempia universalistisia ja hyvinvointivaltiollisia periaatteita.

Verkkouutisten kommentoinnin tutkimus ja tätä kautta tuntemus on jäänyt mediatutkimuksen kentällä toistaiseksi vähäiseksi, ja verkkokeskusteluiden arvoa julkisen keskustelun muotona on systemaattisesti väheksytty. Tässä artikkelissa kommentointia tarkastellaan julkisen keskustelun ja ennen kaikkea julkison käsitteen viitekehyksessä. Teoreettinen ja analyyttinen perusta rakentuu ajatukselle julkiseen keskusteluun osallistuvasta julkisosta. Artikkelissani selvitän, onko kommentointi mahdollista käsittää julkisen keskustelun muodoksi ja julkisona toimimiseksi. Tähän kysymykseen kytkeytyy pyrkimys keskustelunanalyysin soveltamisesta kommentointiin: voiko kommentointia tutkia keskusteluna? Aineisto koostuu Talvivaaran kaivoksen kipsisakka­altaan vuotoa koskevasta verkkouutisoinnista ja kommentoinnista kolmessa lehdessä ja kontekstissa: paikallisessa, maakunnallisessa ja valtakunnallisessa. Menetelmällinen testaus osoittaa, että kommentointi pitää sisällään keskustelua, jossa puhutellaan sekä uutista, kommentoijia että laajempaa julkista kuulijakuntaa, ”muita”. Ratkaiseviksi tekijöiksi julkison kehittymisen kannalta nousevat myös muun muassa nimimerkkien vaikutus ja jaetun ongelman kontekstisidonnaisuus. Kokonaisuudessaan analyysi piirtää kuvaa varsin erilaisista julkisona keskustelemisen muodoista, joissa keskustelun laatua merkittävämmässä roolissa vaikuttavat toiminnan motiivit.

Ajatus ”lähelle pääsemisestä” toistuu journalistisissa kolumneissa, juhlapuheissa ja strategiapapereissa. Läheisyydestä on tullut journalistinen strategia. Yksi uusista keinoista tuottaa journalismiin läheisyyttä on monenlaisen yleisöaineiston hyödyntäminen. Tässä artikkelissa keskitymme erityisesti kriisi- ja onnettomuusuutisissa julkaistuun kuvalliseen yleisöaineistoon, eli niin sanottuihin amatöörikuviin. Tarkastelemme amatöörikuvien läheisyyteen liittyviä merkityksiä sekä toimittajien että yleisön näkökulmasta. Näissä tulkinnoissa tulee esiin, että amatöörikuvien läheisyys perustuu etenkin niiden ajallis-tilalliseen ja tunteelliseen ulottuvuuteen. Yleisö ottaa kuitenkin toimittajia enemmän etäisyyttä siihen tapaan, jolla näitä ulottuvuuksia on koetettu uutisorganisaatioissa hyödyntää strategisesti.

Artikkelissa tarkastellaan, millaiseksi suomalaisten sanomalehtitoimittajien ymmärrys yleisöstä journalismin tuottamisessa on rakentumassa sekä miten journalistisen profession moderni käsitys hyvän journalismin käytännöistä peilautuu journalismia ja yleisön osallistumista koskevaan neuvotteluun 2010-luvun taitteessa. Artikkelin teoreettinen tausta ja keskustelu pohjaavat journalismin ja diskurssin tutkimukseen. Aineistona ovat 20 sanomalehtitoimittajan laadulliset haastattelut. Niitä analysoidaan diskursiivisesti: aineistosta on erotettu ammattimaisen uutistuotannon diskurssi sekä valvotun kansalaiskeskustelun diskurssi. Niiden yhdessä katsotaan rakentavan professionaalisen journalismin diskurssia. Huomio analyysissä kohdentuu siihen, miten toimittajat määrittelevät journalistien sekä yleisön roolit ja tehtävät sanomalehden tuotannossa sekä millaiset ammattitaidon ja osallistumisen kriteerit ja käytännöt tällöin rakentuvat. Journalistinen ammattitaito sidotaan tutkituissa sanomalehdissä ensisijaisesti modernin journalismin ihanteiden mukaisiin uutiskäytäntöihin. Lukijoiden aktiivisuus keskustelupalstoilla ja journalistisen työprosessin apuvoimana nähdään positiivisena asiana, mutta diskurssit rakentavat rajaa journalismin ja ”ei-journalismin”, journalismin ja kansalaiskeskustelun sekä ammattilaisen ja amatöörin välille. Kysymys lukijoiden osallistumisesta on maakuntalehdissä myös resurssikysymys. Analyysi viittaa edelleen siihen, että kilpailevat journalismikäsitykset synnyttävät hybridejä ihanteita ja uutiskäytäntöjä, joissa limittyvät niin objektiivisuuden ja riippumattomuuden kuin orastavan osallistumisenkin ihanteet.

Artikkelin aiheena on yleisön rooli mediayhtiöitten tuottamien sisältöjen valikoijana ja jakelijana. Verkkoympäristö ja sosiaalisen median työkalut mahdollistavat sen, että yleisö pystyy helposti ja vaivattomasti – esimerkiksi linkkaamalla, twiittaamalla tai suosittelemalla – kertomaan tutuilleen tai seuraajilleen mielenkiintoisina ja merkityksellisinä pitämistään mediasisällöistä. Tästä toiminnasta käytetään käsitettä sosiaalinen kuratointi. Artikkelissa otetaan sosiaalinen kuratointi käsitteellisesti haltuun yleisö­ ja kulutustutkimuksen kontekstissa. Lisäksi selvitetään, millainen merkitys sosiaalisella kuratoinnilla on osallistavassa yleisöydessä. Teoreettisen osan tukena hyödynnetään suomalaisessa sanomalehdessä tehtyä haastattelututkimusta, jonka tulosten perusteella voi todeta, että yleisön harjoittamalla kuratoinnilla on lehden kannalta tärkeä rooli sisältöjen kulutuksessa sekä myös yleisön kiinnostusten ja agendan luotauksessa. Keskeinen johtopäätös artikkelissa on, että sisällöntuotanto ei ole hyödyllisin näkökulma ymmärtää yleisön roolia osallistavan yleisöyden leimaamassa mediaekosysteemissä, vaan muut osallistumisen muodot – sosiaalinen kuratointi kenties tärkeimpänä – ovat olennaisempia mediayhtiöille.