Search

The harnessing of Kemijoki-river became topical at the end of 1944 after the second world war when Pohjolan Voima Ltd, founded by industrial representatives, combined the re-building of the destroyed bridges and building of Isohaara power plant. The government eagerly supported the project. Kemijoki-river was the most important salmon river in Europe, and therefore the fishing issue concerned many. The power company and the politicians promised to handle the fishing issue after it had been thoroughly examined. At first fish transfers were attempted, for which the company expropriated the water areas below the dam. The fish transfers were managed by Lapin läänin Kalastuskuntain liitto. The transfers faced a lot of critique from the beginning, but no intervention took place. Most of the salmon were sold to cover the expenses. As the discontent increased, a fish lift was built in summer 1951. As expected, it could not meet the expectations. However, it could be considered to be the fish transfer device required by law. The next step was to focus on the fish farming, which was widely advertised. But unfortunately also those results were meager. A state-run Kemijoki Ltd, founded in 1954, built also the other power plants of the river Kemijoki. The outlook of Kemijoki Ltd to the fishing issue was similar to Pohjolan Voima Ltd; it was simply inessential for the nation. Fish ladders were not considered necessary, and officially not even credited. The politicians and other authorities also agreed with this view. The local fishing spokesmen still insisted on demanding fish roads, or at least proper compensations for the losses of salmon fishermen, but the issue seemed to be delayed indefinitely due to various problems. In 1964 the Isohaara power plant received the final planning permission. Simultaneously, it also defined the compensations, which raised discontent and started a thread of complaints. The main reason for the disappearance of salmon in Kemijoki-river can be concluded to be due to the unofficial alliance of the industry and the politicians; the water power of Kemijoki-river needed to be harnessed quickly to serve the development of the society. It was advertised especially for the advanced well-being of Lapland. Furthermore, this action was supported specifically from the point of view of the local employment. Pohjolan Sanomat, the organ of Maalaisliitto, strongly supported the power plant building of northern waters argumenting the regional policy. This dampened most of the criticism. It can be stated that all the other functions of Kemijoki-river were underestimated. The function of the river was only to produce electricity, which quickly led to the extinction of migratory fish by the 1960s. The salmon in Kemijoki-river had become history. Tiivistelmä Kemijoen valjastaminen tuli ajankohtaiseksi loppuvuodesta 1944, kun teollisuuden edustajien toimesta perustettu Pohjolan Voima Oy yhdisti tuhoutuneiden siltojen ja Isohaaran voimalaitoksen samanaikaisen rakentamisen. Valtiovalta kannatti hanketta nopeasti. Kemijoki oli Euroopan tärkein lohijoki, joten kalakysymys huolestutti. Voimayhtiö ja poliitikot lupasivat hoitaa asian, kun sitä olisi ensin tutkittu. Aluksi kokeiltiin ylisiirtoja, joiden järjestelyjä varten yhtiö pakkolunasti padon alapuolisen vesialueen. Ylisiirrot sai hoitaakseen Lapin läänin Kalastuskuntain liitto. Toimintaa arvosteltiin alusta pitäen, mutta siihen ei puututtu. Suurin osa lohista myytiinkin kulujen kattamiseksi. Tyytymättömyyden lisääntyessä rakennettiin kalahissi, joka valmistui kesällä 1951. Kuten oli arveltu, se ei kyennyt täyttämään odotuksia, mutta sen voitiin katsoa olevan lain edellyttämä kalansiirtolaite. Seuraavaksi päätettiin tehostaa kalanviljelytoimintaa, jota mainostettiin laajasti. Myös sen tulokset jäivät kehnoksi. Vuonna 1954 perustettu valtiojohtoinen Kemijoki Oy rakensi joen muut vesivoimalaitokset. Kemijoki Oy suhtautui kalakysymykseen kuten Pohjolan Voima; asia oli toisarvoinen. Kalaportaita ei pidetty tarpeellisina, eikä niihin virallisesti edes uskottu. Myös poliitikot ja muut päättäjät asettuivat samalle kannalle. Paikalliset kalastuksen edustajat vaativat yhtä kalateitä tai ainakin kunnollisia korvauksia, mutta asia tuntui erilaisten ongelmien takia aina vain viivästyvän. Vuonna 1964 Isohaaran voimalaitos sai lopullisen rakennuslupansa. Siinä määriteltiin myös korvaukset, jotka herättivät laajaa tyytymättömyyttä ja saivat aikaan valituskierteen. Tärkein syy lohen katoamiseen löytyy teollisuuden ja poliitikkojen epävirallisesta liitosta: Kemijoen vesivoima haluttiin nopeasti valjastaa palvelemaan yhteiskunnan kehittämistä. Hanketta markkinoitiin erityisesti Lapin hyvinvoinnin edistämisellä. Toimintaa kannatettiin nimenomaan työllisyysnäkökulmasta. Myös Maalaisliiton äänenkannattaja Pohjolan Sanomat tuki voimakkaasti pohjoisen vesirakentamista aluepoliittisin perustein. Tämä oli omiaan vaimentamaan kritiikkiä. Voidaan todeta, että Kemijoen kaikkia muita käyttöarvoja aliarvioitiin. Joen tehtäväksi jäi vain ja ainoastaan sähköntuottaminen, joka johti vaelluskalakantojen nopeaan sukupuuttoon 1960-luvulle tultaessa. Kemijoen lohesta oli tullut historiaa.

Iijoki oli yksi Suomen tärkeimmistä lohijoista. Iijoen alajuoksulle vuosina 1961–71 rakennetut voimalaitokset estävät vaelluskalojen nousun poikastuotantoalueille, joita on arvioitu olevan 600–800 hehtaaria. Jokivarren asukkaat ovat toivoneet vaelluskalojen palauttamista ja myös vesienhoitotyössä tämä on asetettu tavoitteeksi. Palauttamisen kiireellisyyttä on perusteltu sillä, että Iijoella on mahdollisuus palauttaa viljelyssä säilyneet vaelluskalakannat (lohi, meritaimen ja vaellussiika) takaisin luonnonkiertoon ja luonnonvalinnan kohteeksi. Tämä raportti on valmistunut osana Vaelluskalat palaavat Iijokeen -hanketta (2008–2010), jonka päätavoitteena oli vaelluskalojen luonnonvaraisen lisääntymisen ja vesivoimatalouden harjoittamisen yhteensovittaminen. Raportissa kuvatussa monitavoitearviointityössä selvitettiin vaihtoehtoja vaelluskalakantojen palauttamiseksi sekä arvioitiin järjestelmällisesti ja läpinäkyvästi niiden hyötyjä, haittoja, kustannuksia ja toteutettavuutta. Lisäksi selvitettiin tietokoneavusteisten haastatteluiden (25 kpl) avulla eri sidosryhmien suhtautumista kolmeen erilaiseen vaihtoehtoon ja niiden vaikutuksia koskeviin asiantuntija-arvioihin. Vaihtoehtoina olivat lohikalojen siirto patojen yläpuolelle ja kaksi kalatievaihtoehtoa. Monitavoitearvioinnissa haastateltavat näkivät parhaimmaksi vaihtoehdon, jossa rakennetaan kalatiet ja toteutetaan muita kalakantojen kotiuttamistoimia laajamittaisina. Ylisiirtovaihtoehto on kustannuksiltaan edullisin ja taloudellisesti kannattavin jos aluetaloudellisia hyötyjä ei oteta tarkastelulussa huomioon. Kalatievaihtoehdot ovat kustannuksiltaan kalleimpia kalateiden rakentamisen vuoksi, mutta myös hyödyt ovat suurimmat; aluetaloushyödyt mukaan lukien laaja kalatievaihtoehto on taloudellisesti kannattavin. Kalateiden rakentamista puoltavat ennen kaikkea vaelluskalojen elinkierron palautuminen, vesienhoidon tavoitteiden saavuttaminen sekä vaikutukset paikallisidentiteettiin, kalastusmatkailuun ja alueen vetovoimaisuuteen. Vaelluskalojen palauttamisen suurimmat epävarmuudet liittyvät Itämeren tilan kehitykseen ja kalastuksen sääntelyyn. Iijoen monitavoitearvioinnissa oli kyse keskeisten sidosryhmien osallistumis- ja oppimisprosessista, ja saadun palautteen perusteella tässä onnistuttiin hyvin. Arvioinnin avulla tunnistettiin keskeiset näkemyserot ja niiden syyt. Lopputuloksena on suunnittelutilanteen ja eri osapuolten tavoitteiden parempi ymmärtäminen. Tämä auttaa hyväksyttävien ratkaisujen löytämisessa Iijoen lisäksi muillakin rakennetuilla joilla.

Itämeren alueen hyljekannat ovat hiljalleen toipuneet 1900-luvun liikapyynnin ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamasta kannanromahduksesta. Hallien ja itämerennorppien kannat ovat olleet nousussa lähes koko 2000-luvun ajan. Hylkeiden määrän lisääntymisen myötä myös ammattikalastajien hyljevahingot ovat lisääntyneet. Kalastajat väittävät elinkeinonsa olevan uhattuna, koska hylkeet vahingoittavat lohipyydyksiä, syövät saalista rysistä ja kilpailevat kalastajien kanssa samoista vähäisistä lohista. Tarkkaa tietoa lohien ja taimenten osuudesta tai osuuden ajallisesta vaihtelusta hylkeiden ravinnonkäytössä ei kuitenkaan ole. Tässä tutkimuksessa selvitettiin hallien (Halichoerus grypus) (n=63) ja norppien (Phoca hispida botnica) (n=37) ravinnonkäyttöä Perämerellä ja erityisesti sitä, kuinka suuri osa ravinnosta koostuu lohesta (Salmo salar) ja taimenesta (Salmo trutta) ja onko ravinnonkäytössä ajallista vaihtelua. Ravinnonkäyttöä arvioitiin hylkeiden eri kudosten (plasma-, maksa- ja lihaskudos) hiilen ja typen vakaiden isotooppien arvoista (δ13C ja δ15N) määritettyjen ravinto-osuuksien perusteella. Tuloksia verrattiin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tekemiin ravintomäärityksiin hylkeiden mahojen ja suolistojen sisällöstä. Halleilla ravinnonkäytössä oli vaihtelua sekä sukupuolen että eri-ikäisten yksilöiden välillä. Tässä tutkimuksessa määritetyt ravinto-osuudet paljastivat tiettyjen vanhojen hallien käyttävän ravinnokseen lohta ja taimenta erityisesti alkukesästä, jolloin näiden lajien määrä Perämeren alueella on suuri. Tulosta tukivat myös hallien ruoansulatuskanavasta löytyneet lohien ja taimenien jäänteet. Ylemmän ravintoverkkotason lajeihin kuuluvan lohen, taimenen ja härkäsimpun (Myoxocephalus quadricornis) osuus hallien ravinnossa oli 53 % kesä-heinäkuussa, kun se keskimäärin kevään ja syksyn välillä oli 39 %. Perämeren parvikalojen, kuten silakan (Clupea harengus membras) ja muikun (Coregonus albula), tärkeys korostui molemmilla hyljelajeilla, sillä ne muodostivat merkittävän osuuden (40–60 %) ravinnosta kaikkina kuukausina. Eri-ikäiset ja eri sukupuolta olevat norpat käyttivät hyvin samanlaista ravintoa kaikkina kuukausina. Tässä tutkimuksessa norppien ei havaittu käyttävän lohta tai taimenta ravintonaan, eikä yhdenkään norpan mahasta löytynyt jäänteitä näiden kalalajien syönnistä. Norpille alemman ravintoverkkotason lajit, kuten kilkki (Saduria entomon) ja kolmipiikki (Gasterostreus aculeatus), ovat tärkeitä saaliskohteita. Tämä tutkimus on tuonut uutta tietoa ja vahvistanut aiempia käsityksiä hylkeiden ravinnonkäytöstä. Tulokset tulisi pyrkiä ottamaan huomioon tulevaisuudessa hylkeiden kannanhoitoa suunniteltaessa.

Alkuperäiskansojen, kuten meillä saamelaisten, luonnon monimuotoisuuteen liittyvä perinteinen tieto ja käytännöt ovat YK:n biodiversiteettisopimuksen erityisen huomion kohteena. Sopimuksen artikla 8(j) kannustaa sopimuksen osapuolia tällaisen tiedon ja käytäntöjen suojeluun ja ylläpitoon. Kiinnostus alkuperäiskansojen ekologiseen perinnetietoon on biodiversiteettisopimuksen toimeenpanon myötä lisääntynyt ja asian merkitys kasvanut ympäristöpoliittisessa keskustelussa, tutkimuksen kohteena ja osana kansainvälistä ympäristöoikeutta. Mielenkiinto on kohdistunut alkuperäiskansojen perinnetiedon luonteeseen ja käyttöön sekä laajemminkin ihmisten ja luonnon vuorovaikutukseen liittyviin kysymyksiin erityisesti maapallon pohjoisilla alueilla. Suomessa saamelaisten kotiseutualueella on tapaustutkimusten ja teemahaastatteluiden avulla, joiden kohteena olivat Tenon kalastuskulttuuri sekä luontaiselinkeinojen harjoittajat, selvitetty luonnon käyttöön liittyvää perinteistä tietoa ja luonnonolosuhteiden vaikutusta elinkeinojen kirjoon ja vuodenaikaiskiertoon. Biodiversiteettisopimuksen Akwé: Kon -ohjeet koskevat alkuperäiskansojen pyhien paikkojen, paikallisten elinkeinojen ja perinteisten ekologisten tietojen ja taitojen huomioimista muun muassa ympäristövaikutusten arvioinnin yhteydessä. Näiden ohjeiden soveltuvuutta on selvitetty kahdessa esimerkkitapauksessa saamelaisalueella.

Erip.: Suomen kalastuslehdestä 1-3 1907.