Search

The prevalence of mental disorders increases significantly in adolescence. Half of the lifetime mental disorders start by the age of 14 years, with the proportion increasing to 75% by the age of 24 years. Psychotherapeutic interventions have proven effective in treating adolescents in randomized controlled trials, but the outcomes are typically measured with instruments designed for use in adults, and the evidence in naturalistic settings is limited. In addition, an understanding of the factors associated with successful treatment is needed to be able to make more individualized treatment recommendations. The aim of this study was to investigate the effectiveness of psychotherapeutic interventions for adolescents, to identify sociodemographic, clinical, and treatment-related variables related to treatment outcome and premature termination of treatment, and to examine the relation between patients’ own expectations and therapeutic alliance and treatment outcome. In addition, the study evaluated the psychometric properties and acceptability of the YP-CORE measure, designed to assess change and treatment outcomes in psychotherapeutic interventions among adolescents. The study was conducted in the Adolescent Psychiatry Unit of the Department of Psychiatry, Helsinki University Hospital. In the effectiveness studies (Studies I-III), 58 adolescents (mean age 14.2 years) referred to psychotherapeutic interventions completed self-assessments of psychological well-being and functioning (BDI-21, CORE-OM, SDQ) at baseline prior to starting the psychotherapeutic intervention and after three, six, and 12 months of treatment. In addition, patients filled in an assessment of control expectations (TBK) and therapeutic alliance (WAI-P). Therapists also assessed the alliance (WAI-T). In the study of psychometric properties of YP-CORE (Study IV), 104 adolescents (mean age 15.0 years) filled in self-assessments of YP-CORE, BDI-21, and BAI at the beginning of treatment in the psychiatric outpatient clinic and again after receiving three months of treatment. Psychotherapeutic interventions were effective in reducing symptoms and improving functioning in clinically referred adolescents with mental disorders. The largest change occurred during the first six months of treatment. The frequency of the intervention was the strongest predictor of good treatment outcome. Type of treatment was not related to outcome. Adolescents’ and therapists’ assessments of the alliance remained stable throughout treatment but were not related to each other. Strong alliance predicted better outcome, especially when assessed at baseline by the adolescent and when congruent with the therapist's assessment. Adolescents with externalizing symptoms and low expectations of their own role in treatment were at higher risk for premature termination of treatment, as were adolescents reporting weak or weakening alliance during treatment. The Finnish version of YP-CORE showed good psychometric properties and is suitable for use in measuring treatment outcomes of psychotherapeutic interventions in adolescents. Providing psychotherapeutic interventions intensively for at least six months would be important for reducing psychological symptoms and improving functioning of adolescents with mental disorders. Therapists should be aware of patients’ externalizing symptoms and focus on strengthening adolescents’ active role during treatment to increase their commitment to the process, and thus benefit more from treatment. Age-specific validated measures should be used in assessment of treatment outcomes. As the therapeutic alliance measured by patients but not by therapists was related to more successful treatment, measures on therapeutic alliance should be routinely used when implementing psychotherapeutic interventions in practice. Nuoruusiässä mielenterveyden häiriöiden yleisyys kasvaa merkittävästi. Diagnosoiduista häiriöistä 50% ilmenee 14 ikävuoteen mennessä, ja peräti 75% 24 vuoteen mennessä. Psykoterapeuttiset interventiot ovat satunnaistetuissa kontrolloiduissa tutkimuksissa osoittautuneet tehokkaiksi nuoruusikäisten mielenterveyden häiriöiden hoidossa, mutta vaikuttavuutta mitataan usein aikuisille kehitetyillä menetelmillä, eikä psykoterapeuttisten interventioiden vaikuttavuudesta naturalistisissa asetelmissa ole vielä riittävästi tutkimusnäyttöä. Lisäksi tarvitaan ymmärrystä siitä, mitkä tekijät ovat yhteydessä hoidon vaikuttavuuteen, jotta on mahdollista laatia yksilöllisempiä hoitosuosituksia. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia psykoterapeuttisten interventioiden vaikuttavuutta nuoruusikäisillä psykiatrisilla avohoidon potilailla sekä selvittää vaikuttavuuteen ja hoidon keskeyttämiseen yhteydessä olevia sosiodemografisia, kliinisiä ja hoitoon liittyviä muuttujia, sekä tutkia potilaan omien odotusten ja potilaan ja terapeutin välisen yhteistyösuhteen merkitystä hoitotulosta ennustavina tekijöinä. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin hoidon vaikuttavuuden seurantaan nuorille suunnatun YP-CORE itsearviointimittarin suomenkielisen version psykometrisia ominaisuuksia ja käytettävyyttä. Tutkimus toteutettiin Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) Psykiatrian tulosyksikön Nuorisopsykiatrian linjassa. Vaikuttavuustutkimuksen (osatutkimukset I-III) tutkimusaineisto koostui 58 nuoresta (ka. 14.2 vuotta), jotka oli ohjattu ostopalveluna toteutettaviin psykoterapeuttisiin interventioihin (keskusteluun pohjaavat sekä toiminnallisia elementtejä sisältävät terapiat). Potilaiden psyykkisiä oireita ja toimintakykyä kartoitettiin BDI-21, SDQ ja CORE-OM itsearviointimittareiden avulla ennen psykoterapeuttisen intervention alkua sekä kolme-, kuusi- ja 12-kuukautta hoidon alkamisen jälkeen. Potilaat täyttivät myös kontrolliodotuksia kartoittavan (TBK) ja terapeuttista yhteistyösuhdetta arvioivan (WAI-P) itsearviointilomakkeen. Lisäksi terapeutit täyttivät arvion yhteistyösuhteesta (WAI-T). YP-CORE menetelmän psykometrisia ominaisuuksia koskevan tutkimuksen (osatutkimus IV) aineisto koostui 104 nuoresta (ka. 15.0 vuotta), jotka aloittivat hoidon nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Potilaat täyttivät YP-CORE, BDI-21 ja BAI itsearviointilomakkeet hoidon alkaessa sekä kolme kuukautta myöhemmin. Psykoterapeuttiset interventiot osoittautuivat vaikuttaviksi mielenterveyden häiriöistä kärsivien nuorten hoidossa vähentäen psyykkisiä oireita ja parantaen toimintakykyä. Suurin muutos ilmeni ensimmäisen kuuden kuukauden hoidon aikana. Intervention tiiviys oli keskeisin hoidon vaikuttavuuteen yhteydessä oleva tekijä, mutta hoitomuoto ei ollut yhteydessä parempaan hoitotulokseen. Nuorten ja terapeuttien arviot yhteistyösuhteesta säilyivät vakaina läpi hoidon, mutta ne eivät olleet yhteydessä toisiinsa. Hyvä yhteistyösuhde ennusti parempaa hoitotulosta etenkin hoidon alussa nuoren arvioimana, ja ollessaan yhtenevä terapeutin arvion kanssa. Nuoret, joilla oli eksternalisoivia oireita ja vähäinen odotus oman roolinsa aktiivisuudesta terapiassa olivat korkeammassa riskissä keskeyttää hoito samoin kuin nuoret, jotka kokivat yhteistyösuhteen heikoksi tai se heikkeni hoidon edetessä. Lisäksi YP-CORE arviointimenetelmän suomenkielisen version psykometriset ominaisuudet olivat hyvät ja se soveltuu käytettäväksi psykoterapeuttisten interventioiden vaikuttavuuden seurantaan nuoruusikäisillä. Psykoterapeuttisten interventioiden tarjoaminen tiiviisti vähintään puolen vuoden ajan olisi keskeistä nuorten psyykkisen oireilun vähentämiseksi ja toimintakyvyn parantamiseksi. Terapeuttien on tärkeä olla tietoisia siitä, jos nuorella on eksternalisoivia oireita, ja fokusoida nuoren oman aktiivisen roolin vahvistamiseen terapian aikana lisätäkseen nuoren sitoutumista ja sitä kautta hyötymistä psykoterapiasta. Psykoterapeuttisten interventioiden vaikuttavuuden seurannassa tulisi käyttää nuoruusikäisille suunnattuja validoituja menetelmiä. Koska arvio terapeuttisen yhteistyösuhteen laadusta potilaan arvioimana, mutta ei terapeutin arvioimana, on yhteydessä parempaan hoitotulokseen, tulisi psykoterapeuttisten interventioiden toteutuksessa hyödyntää säännönmukaisesti vaikuttavuuden arviointiin tarkoitettujen menetelmien lisäksi myös yhteistyösuhdetta kartoittavia arviointimenetelmiä.

The dissertation is composed of three studies on mental health of forced migrants in the Nordic countries. Study I investigated the prevalence of potentially traumatic events (PTEs) and mental health symptoms among asylum seekers in Finland. The study population consisted of all newly arrived asylum seekers who applied for asylum in Finland 19.2 - 30.11.2018 (n = 2328). Data for the study was collected in structured interviews and includes demographic data, PTEs experienced, and mental health questionnaires. 82.6% of asylum seekers reported experiencing PTEs. Males reported more violence related PTEs than females, but females reported more mental health symptoms than males. Asylum seekers from Africa (excluding North Africa) reported more PTEs and mental health symptoms than asylum seekers from other regions. Study II investigated the prevalence rates of PTEs and their relationship to adverse health and social outcomes among resettled forced migrants in two population-based surveys, one in Finland (2010–12) and another in Sweden (2005). The study population consisted of males of Iranian or Iraqi origin living in Finland (n=278) and Sweden (n=267). Data was collected through structured interviews in Finland and by mailed questionnaires in Sweden and included demographic data, reported PTEs, as well as measures of health and social wellbeing. A dose-response relationship between the severity of reported PTEs and poorer health and social outcomes was evident. Severity of reported PTEs may be considered a significant predictor of poor health and social outcomes in populations exposed to many PTEs. Torture survivors reported more loneliness and isolation, as well as less confidence and trust in authorities and public service providers and more discrimination. These findings align with the social selection hypothesis, where psychological distress following torture leads to social isolation and decreased social support. Study III investigated the feasibility and effectiveness of a low-threshold stepped-care intervention implemented in accommodation unit settings for unaccompanied refugee minors (URMs) in Finland. The study population in Study III consisted of 18 URMs that participated in stabilization groups during 2017 and 2018. Data was collected through qualitative interviews, as well as mental health questionnaires. Interviews indicated that topics important to the URMs were addressed, and that trust had increased between accommodation unit staff and URMs. Help seeking may also have been promoted, as some of the URMs requested trauma treatment. However, there was no indication that the stabilization group significantly impacted mental health symptoms among URMs. The study shows that it is feasible to implement mental health interventions in accommodation unit settings through manualized psychological interventions provided by trained non-mental health professionals with supervision. Väitöskirja koostuu kolmesta tutkimuksesta, jotka käsittelevät pakkosiirtolaisten mielenterveyttä Pohjoismaissa. Tutkimuksessa I selvitettiin potentiaalisesti traumaattisten tapahtumien (PTT) ja mielenterveysoireiden esiintyvyyttä turvapaikanhakijoiden keskuudessa Suomessa. Tutkimusväestö koostui kaikista Suomesta 19.2 - 30.11.2018 turvapaikkaa hakeneista vasta saapuneista turvapaikanhakijoista (n = 2328). Tutkimuksen tiedot kerättiin strukturoiduissa haastatteluissa, ja kyselyaineisto sisältää demografisia tietoja, tietoja PTT-kokemuksista ja mielenterveysmittareita. 82,6 % turvapaikanhakijoista raportoi PTT-kokemuksesta. Miehet raportoivat enemmän väkivaltaan liittyviä tapahtumia kuin naiset, mutta naiset raportoivat enemmän mielenterveysoireita kuin miehet. Afrikasta (pois lukien Pohjois-Afrikasta) tulleet turvapaikanhakijat raportoivat enemmän PTT:ia ja mielenterveysoireita kuin muilta alueilta tulleet turvapaikanhakijat. Tutkimuksessa II tutkittiin PTT:n esiintyvyysasteita ja niiden suhdetta terveydelliseen ja sosiaaliseen huonovointisuuteen pakkosiirtolaisten keskuudessa kahdessa väestöpohjaisessa tutkimuksessa, joista toinen on tehty Suomessa (2010–12) ja toinen Ruotsissa (2005). Tutkimuspopulaatio koostui Suomessa (n=278) ja Ruotsissa (n=267) asuvista iranilaisista tai irakilaisista miehistä. Aineistoa kerättiin strukturoiduilla haastatteluilla Suomessa ja postitse lähetetyillä kyselylomakkeilla Ruotsissa. Kyselyt sisälsivät kysymyksiä demografisista tiedoista, PTT:sta sekä terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin mittareita. Annos-vastesuhde raportoitujen PTT-kokemusten vakavuuden ja huonomman terveydellisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin välillä oli merkitsevä, näin ollen vakavammat PTT-kokemukset voidaan katsoa ennustavan heikompaa sosiaalista hyvinvointia ja terveyttä, jos väestössä muuten esiintyy paljon PTT-kokemuksia. Kidutuksesta selviytyneet raportoivat myös enemmän yksinäisyyttä, eristyneisyyttä ja syrjintää sekä heikkoa luottamusta viranomaisiin ja julkisten palvelujen tarjoajiin. Nämä havainnot ovat sopusoinnussa sosiaalisen valinnan hypoteesin kanssa, jossa kidutuksen jälkeinen psykologinen ahdistus johtaa sosiaaliseen eristäytymiseen ja sosiaalisen tuen vähenemiseen. Tutkimuksessa III selvitettiin ilman huoltajaa tulleiden alaikäisten pakolaisten keskuudessa toteutetun matalan kynnyksen porrastetun hoidon toteutettavuutta ja tehokkuutta. Tutkimuksen III tutkimuspopulaatio koostui 18 alaikäisestä, jotka osallistuivat vakautusryhmiin vuosina 2017 ja 2018. Tutkimustieto kerättiin kvalitatiivisilla haastatteluilla sekä mielenterveyskyselyillä. Haastattelut osoittivat, että ryhmissä käsiteltiin alaikäisille tärkeitä aiheita ja että luottamus majoitusyksiköiden henkilökunnan ja alaikäisten välillä oli lisääntynyt. Myös avunhakua mahdollisesti edistettiin, koska osa alaikäisitä hakeutui traumakeskeiseen interventioon. Ei kuitenkaan ollut viitteitä siitä, että vakauttamisryhmä olisi vaikuttanut merkittävästi alaikäisten mielenterveysoireisiin. Tutkimus osoittaa, että koulutetut ei-mielenterveysalan ammattilaiset voivat toteuttaa manualisoituja mielenterveysinterventioita alaikäisten majoitusyksiköissä työnohjauksen tuella.

Stroke is among the most common causes of long-term disability, and cognitive symptoms especially affect patients’ recovery. Attention deficits are typical cognitive symptoms after stroke. Hemispatial neglect is a dramatic example of stroke disturbing attention as the patient’s attention is oriented toward the side of the brain lesion while the patient ignores the side opposite the brain lesion (i.e., the contralesional side). Severe neglect is associated with poor functional outcomes, but even milder deficits can cause significant real-life problems. Traditionally, neglect has been diagnosed with paper-and-pencil methods assessing visual attention. Severe neglect becomes easily evident with conventional methods, but milder deficits are more demanding to diagnose. The present set of studies aimed to examine whether visuoattentive deficits of stroke patients could sensitively be uncovered with computer-based methods. A novel large-screen method was developed, and another computer test battery was used. First, two large-screen dual tasks were compared, and their complexity was varied, in order to reveal subtle visual neglect (Study I). Then, two computer methods with different qualities were used to find out whether unilateral stroke patients show both contralesional and general deficits in visual attention (Study II). Lastly, a traditional cancellation task was converted into a digital large-screen format. The large-screen and the paper-and-pencil cancellation tasks were then compared with standard-screen dual tasks to find out which approach would be more sensitive in revealing signs of visual neglect (Study III). Forty patients with first-ever neuroradiologically verified stroke either in the left hemisphere (LHS patients, n = 20) or the right hemisphere (RHS patients, n = 20), and 20 healthy controls participated in the study. All participants underwent assessments with seven computer methods. The large-screen battery contained two visual dual tasks, a novel cancellation task, and a task with visual stimuli in fast downward motion. The standard-screen battery contained a visual single task in which brief unilateral and bilateral targets were presented, as well as two dual tasks analogous with the single task but with a visual or auditory secondary task. RHS patients showed contralesional visual inattention in all computer dual tasks, and in a standard-screen single task. Both patient groups showed general visual inattention for stimuli in fast downward motion. Neither paper-and-pencil nor the large-screen cancellation tasks were able to identify these deficits. In conclusion, computerized methods can offer sensitive assessment tools of visuoattentive deficits, which are subtle and remain undetected through traditional neuropsychological tests. Aivoverenkiertohäiriöt aiheuttavat yhden merkittävimmistä tautitaakoista maailmanlaajuisesti. Erityisesti tiedonkäsittelyn eli kognitiivisten oireiden on todettu heikentävän potilaiden toipumista. Tarkkaavuuden häiriöt kuuluvat yleisimpiin aivoverenkiertohäiriön jälkeisiin kognitiivisiin oireisiin. Toispuoleinen huomiotta jääminen eli nk. neglect on yleinen tarkkaavuuden häiriö aivoverenkiertohäiriön jälkeen. Neglectin seurauksena aivovaurion vastakkaisen puolen ympäristön ja/tai kehon puolen huomioiminen on puutteellista. Vaikea-asteinen neglect heikentää arkiselviytymistä, mutta myös lieväasteinen häiriö saattaa aiheuttaa merkittäviä ongelmia, kuten riskejä liikenteessä. Neglectin diagnosointiin on perinteisesti käytetty näönvaraisen tarkkaavuuden arviointiin kehitettyjä kynä-paperi-menetelmiä. Perinteiset menetelmät ovat tarkoituksenmukaisia vaikea-asteisen neglectin toteamisessa, mutta lieväasteisen häiriön diagnosointi on haastavaa. Perinteiset menetelmät ovat tähän tarkoitukseen riittämättömiä. Tämän tutkimussarjan tarkoituksena oli tarkastella tietokonepohjaisten menetelmien kykyä havaita aivoverenkiertohäiriön jälkeisiä näönvaraisen tarkkaavuuden häiriöitä. Tutkimusta varten kehitettiin uusi tietokonepohjainen menetelmä, jossa hyödynnettiin laajaa näköhavaintokenttää, sekä käytettiin toista tietokonepohjaista näönvaraisen tarkkaavuuden arviointipatteristoa. Tutkimukseen rekrytoitiin 40 ensimmäiseen diagnosoituun aivoverenkiertohäiriöönsä sairastunutta kuntoutuspotilasta, sekä 20 tervettä kontrollikoehenkilöä. Potilaiden verenkiertohäiriö sijoittui joko oikeaan (20 potilasta) tai vasempaan (20 potilasta) aivopuoliskoon. Oikean aivopuoliskon verenkiertohäiriöpotilailla tuli esiin aivovaurion vastakkaisen puolen huomioimattomuutta tietokonepohjaisissa testeissä, joissa esitettiin lyhytkestoisesti näytön laidoilla (oikealla ja/tai vasemmalla) välähtäviä näköärsykkeitä. Lisäksi sekä oikean että vasemman aivopuoliskon verenkiertohäiriöpotilailla tuli esiin yleistä (eli ei pelkästään aivovaurion vastakkaiselle puolelle rajoittuvaa) tarkkaamattomuutta tietokonepohjaisessa testissä, jossa esitettiin nopeassa alaspäin suuntautuvassa liikkeessä olevia näköärsykkeitä laajassa havaintokentässä. Näitä ilmiöitä ei tullut esiin perinteisillä näönvaraisen tarkkaavuuden (nk. cancellation) testimenetelmillä. Yhteenvetona tämän väitöskirjan tutkimuksista voidaan todeta, että tietokonepohjaisilla menetelmillä voidaan saada esiin lieviä aivoverenkiertohäiriön jälkeisiä näönvaraisen tarkkaavuuden häiriöitä, jotka eivät tule perinteisillä menetelmillä esiin.

Concussion is a common injury in high velocity sports such as ice hockey. The importance of appropriate identification, evaluation and management of concussions has been emphasized to avoid more severe injuries and long-term consequences and premature retirements. Adolescent athletes are more prone to concussion than adults, and concussion may cause severe acute and long- term complications in the developing athletes. The initial recognition and evaluation of concussion occurs acutely on the scene of injury. Some observable on-field signs that are thought to indicate concussion diagnosis are loss of consciousness (LOC), amnesia, disorientation, postural instability, and vacant look. A multifaceted approach is recommended for concussion evaluation. The neuropsychological assessment is mentioned as the “cornerstone” of concussion management even if it is insufficient alone. It is important to model the typical cognitive performance and development and to provide reference values for clinicians in order for them to identify atypical brain function after injury. The general aim of the present study was to examine the cognitive performance and post-injury cognitive decline of adolescent athletes. The study’s objective was to explore the association between on-field signs of concussion and postinjury neurocognitive deficits. An additional aim was to examine the modifying factors in concussion assessment such as age, concussion history, learning disability and repeated testing. This thesis comprises three studies exploring the neurocognitive performance of adolescent athletes pre- and postinjury using the Immediate Post-Concussion Assessment and Cognitive Testing (ImPACT) battery. The first study examined the interaction effects of age, learning disability (LD), and previous concussion history on cognitive performance at a baseline in a sample of 1823 Finnish adolescent athletes. The second study explored the usefulness of on-field signs of concussion (i.e., LOC, amnesia, disorientation, postural instability, and vacant look) for predicting worse-than baseline neurocognitive performance during the acute, postinjury period in a sample of 34 concussed young athletes. The third study further examined the effects of on-field signs on the rate of acute neurocognitive decline in a sample of 32 concussed participants using reliable change indices (RCIs) derived from a healthy sample of 312 athletes. Compared to typically developing athletes, athletes with LD had lower neurocognitive scores across all domains in a preseason baseline assessment. Additionally, athletes with LD demonstrated atypical maturational trajectories in verbal memory and visual motor speed. The number of prior concussions did not affect neurocognitive performance at the baseline. Hierarchical regression analyses were utilized to examine the predictive value of on-field signs for postinjury cognitive recovery. On-field LOC, amnesia and vacant look were related to larger deficits in cognition at 7 days postinjury compared to concussed adolescent athletes without these signs. LOC accounted for 22% of the variance in verbal memory performance, and amnesia accounted for 15% of variance in verbal memory performance at group level. Vacant look sign accounted for 9% of the variance in visual memory scores. The effect of acute signs of concussion on postinjury cognitive functioning was further explored using RCI methodology. RCI methodology was applied to determine whether the change between baseline- and postinjury-cognitive functioning is meaningful at the individual level. The 1-year test-retest reliability of the Finnish version of ImPACT ranged from .39 to .71. RCIs derived from a healthy sample were calculated and applied to concussed sample. Athletes with an acute LOC, amnesia, or postural instability were approximately 8 times more likely to have impairments in two or more cognitive areas evaluated by ImPACT on day 3 postinjury. Acute on-field disorientation or a vacant look did not lead to reliable cognitive decline. In all, the findings of the present study suggest that cognitive functioning develops throughout adolescence and that athletes with LD differ from their counterparts in cognitive maturational trajectories. Separate reference values for LD athletes are needed, considering their unique cognitive development. Baseline testing might be beneficial in subpopulations such as youth athletes and athletes with LD that display large variability in cognitive performance or differing developmental trajectories over time. Based on the present study, the presence of LOC, amnesia, or vacant look are risk factors for longer recovery times. The presence of acute postural instability might also indicate a more severe injury that warrants an intensive cognitive follow-up. The present findings have direct implications for concussion recognition, evaluation, and management. Reference values and reliable change indices for Finnish language and culture are provided for youth athletes and can be directly implemented in real-life situations. Overall, this study adds valuable information about the neurocognitive performance of youth athletes. Aivotärähdys on yleinen vamma kovavauhtisissa urheilulajeissa, kuten jääkiekossa. Asianmukainen aivotärähdysten tunnistaminen, arviointi ja seuranta on tärkeää, jotta vältytään vaikeammilta vammoilta, mahdollisilta pitkäaikaisilta vaikutuksilta ja uran ennenaikaiselta päättymiseltä. Verrattuna aikuisiin nuoret ovat alttiimpia aivotärähdyksille. Nuoren aivotärähdys saattaa aiheuttaa vakavia akuutteja ja pitkäaikaisia vaikutuksia kehittyvälle urheilijalle. Aivotärähdyksen varhainen tunnistaminen ja arviointi tapahtuu välittömästi tapahtumapaikalla. Havaittavissa olevia aivotärähdyksen merkkejä ovat tajunnanmenetys, muistinmenetys, sekavuus, tasapainovaikeus ja tyhjä katse. Aivotärähdyksen arviointi tulisi suorittaa monipuolisesti eri toimintoja arvioiden. Vaikka neuropsykologinen arviointi ei yksin riitä, pidetään neuropsykologista tutkimusta aivotärähdysten arvioinnin kulmakivenä. Jotta voidaan tunnistaa vamman jälkeinen epätyypillinen aivotoiminta, on tärkeää tuottaa tietoa tyypillisestä kognitiivisesta suoriutumisesta ja kehityksestä sekä tuottaa viitearvoja kliiniseen käyttöön. Tämän tutkimuksen yleisenä tavoitteena on tutkia nuorten urheilijoiden kognitiivista suoriutumista ja vamman jälkeistä kognitiivista heikentymistä. Tutkimuksessa myös selvitetään, onko aivotärähdykseen viittaavilla merkeillä yhteyttä vamman jälkeiseen neurokognitiiviseen heikentymiseen. Lisäksi tutkimuksen tavoitteena on tutkia iän, aivotärähdyshistorian, oppimisvaikeuden ja toistotestauksen merkitystä aivotärähdysten arvioinnissa. Väitöskirja sisältää kolme osatutkimusta, joissa tutkitaan nuorten urheilijoiden kognitiivista suoriutumista ennen ja jälkeen vamman käyttäen kognitiivista testipatteristoa: the Immediate Post-Concussion Assessment and Cognitive Testing battery (ImPACT). Ensimmäisessä tutkimuksessa tarkasteltiin iän, oppimisvaikeuden ja aivotärähdyshistorian yhteisvaikutusta kognitiiviseen suoriutumiseen 1823:n nuoren suomalaisen urheilijan lähtötaso aineistossa. Toisessa tutkimuksessa selvitettiin, voivatko aivotärähdyksen merkit (tajunnanmenetys, muistinmenetys, sekavuus, tasapainovaikeus ja tyhjä katse) ennustaa heikentynyttä kognitiivista suoriutumista viikko vamman jälkeen 34:n aivotärähdyksen saaneen nuoren urheilijan aineistossa. Kolmannessa osatyössä tutkittiin vielä syvällisemmin aivotärähdyksen merkkien vaikutusta akuuttiin luotettavaan kognitiiviseen heikentymiseen 32:n aivotärähdyksen saaneen nuoren aineistossa. Luotettava kognitiivinen muutos laskettiin terveiden urheilijoiden aineistosta (n=312) käyttäen Reliable change indices (RCI)- menetelmää. Urheilijat, joilla oli oppimisvaikeuksia, saivat heikompia pisteitä kaikissa osa-alueissa ennen kauden alkua suoritetussa neurokognitiivisessa lähtötasotestissä verrattuna tyypillisesti kehittyviin nuoriin. Lisäksi urheilijat, joilla oli oppimisvaikeuksia, vaikuttivat kehittyvän epätyypillisesti kielellisessä muistissa ja visuaalismotorisessa nopeudessa. Aiempien aivotärähdysten lukumäärä ei vaikuttanut urheilijoiden neurokognitiiviseen suoriutumiseen lähtötasolla. Aivotärähdyksen merkkien yhteyttä vamman jälkeiseen kognitiiviseen toipumiseen tutkittiin hierarkkisen regressioanalyysin avulla. Jäällä havaittu tajunnanmenetys, muistinmenetys ja tyhjä katse olivat viikko vammasta arvioituna yhteydessä suurempaan kognitiiviseen heikentymiseen verrattuna aivotärähdyksen saaneisiin urheilijoihin, joilla ei ollut näitä merkkejä. Tajunnanmenetys selitti 22 % kielellisen muistisuoriutumisen vaihtelusta ja muistinmenetys selitti 15 % kielellisen muistisuoriutumisen vaihtelusta ryhmätasolla. Tyhjä katse puolestaan selitti 9 % aivotärähdyksen saaneen urheilijan näönvaraisen muistin vaihtelusta. Aivotärähdyksen merkkien vaikutusta vamman jälkeiseen kognitiiviseen suoriutumiseen tutkittiin edelleen käyttäen RCI-menetelmää. RCI-menetelmän avulla määriteltiin, millainen muutos vamman jälkeen kognitiossa vaadittiin, jotta sillä olisi merkitystä yksilölle ja kliinisessä työssä. Suomenkielisen ImPACT-menetelmän yhden vuoden toistomittaus reliabiliteetti osatesteille vaihteli .39 ja .71 välillä. Luotettavaa muutosta kuvaavat arvot (RCIs) laskettiin terveiden urheilijoiden aineistosta ja arvoja sovellettiin aivotärähdyksen saaneiden aineistoon. Akuutin tajunnanmenetyksen, muistinmenetyksen tai tasapainovaikeuden kokeneilla urheilijoilla, oli noin kahdeksankertainen todennäköisyys siihen, että heillä näkyi heikentymistä kahdessa tai useammassa kognition osa-alueessa 3 päivää vamman jälkeen. Urheilijan sekavuus tai tyhjä katse eivät puolestaan aiheuttaneet luotettavaa kognitiivista heikentymistä. Kaiken kaikkiaan tutkimuksemme osoittaa, että nuoren kognitiivinen toiminta kehittyy läpi nuoruusvuosien ja urheilijat, joilla on oppimisvaikeuksia, eroavat vertaisistaan kognitiivisessa kehityskulussa. Urheilijoille, joilla on oppimisvaikeuksia, tarvitaan erilliset viitearvotiedot, jotta voidaan huomioida heidän ainutlaatuinen kognitiivinen kehityksensä. Lähtötasoarviointi saattaa olla hyödyllistä nuorilla ja oppimisvaikeuksia omaavilla urheilijoilla, sillä näissä alaryhmissä ilmenee suurta vaihtelua lyhyessäkin ajassa kognitiivisissa taidoissa ja kehityksessä. Tämän tutkimuksen perusteella vamman yhteydessä ilmenevä tajunnanmenetys, muistinmenetys, tasapainovaikeus ja tyhjä katse saattavat viitata vakavampaan vammaan ja olla riskitekijöitä pitkittyneelle toipumiselle, minkä vuoksi tarvitaan kognitiivista seurantaa. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan suoraan hyödyntää suomalaisten jääkiekkoilijoiden aivotärähdysten tunnistamiseen, arviointiin ja seurantaan. Tarjoamme suomenkieliset nuorten viitearvotiedot ja luotettavaa muutosta kuvaavat arvot (RCIs), joita voidaan käyttää aidoissa tilanteissa ja kliinisessä työssä. Kokonaisuudessaan tutkimuksemme tuo lisää arvokasta tietoa nuorten urheilijoiden neurokognitiivisesta suoriutumisesta.