Search

Tutkielman aiheena on myyttirevisiot Jeanette Wintersonin romaaneissa Sexing the Cherry (1989) ja Weight (2005). Käsitteellä ”myyttirevisio” tarkoitetaan tutkielmassa postmoderneja, uudelleenkirjoitettuja versioita antiikin Kreikan myyteistä. Tarkasteltavat romaanit ovat rajautuneet Wintersonin romaanituotannosta tutkielman aineistoksi, sillä kyseisissä romaaneissa Winterson uudelleenkirjoittaa klassisia myyttejä siten, että luoduissa myyttirevisioissa esitetään suhteellisen yksityiskohtainen kerronnallinen paralleeli intertekstinä toimivalle myytille sekä ulotetaan kriittinen uudelleen tarkastelu myös myyttien taustalla toimiviin kulttuurisiin, ideologisiin ja poliittisiin konteksteihin. Tutkielma kytkeytyy postmodernin kirjallisuuden teoriaan, erityisesti postmoderniin intertekstuaalisuuteen sekä sen äärimmäiseen muotoon, uudelleenkirjoittamiseen, jonka Christian Moraru määrittelee intertekstin transformoivaksi ja revisionistiseksi kirjoittamiseksi uudelleen siten, että intertekstin läsnäolo uudelleenkirjoitetussa tekstissä on selvää, näkyvää ja tarkoituksellista. Lisäksi myytit myyttirevisioiden interteksteinä sekä kiinnostus myytin käytön funktioihin yhdistävät tutkielman myyttikriittiseen kirjallisuudentutkimuksen perinteeseen. Tutkielmassa analysoidaan romaaneissa Sexing the Cherry ja Weight esiintyviä uudelleenkirjoitettuja myyttejä vertaamalla luotuja myyttirevisioita interteksteinä toimiviin alkuperäisiin myytteihin. Analyysissa käsitellään myytin ja myyttirevision välisiä sekä yhtäläisyyksiä että eroavuuksia kerronnan, juonen, henkilöhahmojen ja motiivien tasoilla. Koska myytin luo viime kädessä myyttinen hahmo, ovat luonteeltaan interfiguraaliset, antiikin mytologiasta uusiokäyttöön poimitut henkilöhahmot analyysissa keskeisessä asemassa. Analyysissa tarkastellaan keinoja, joilla alkuperäisiä myyttejä muokataan ja muutetaan myyttirevisioissa sekä erilaisia funktioita, joita myyttirevisioilla näyttäisi olevan. Huomio kiinnitetään erityisesti myyttirevisioiden sosiokulttuurisiin mahdollisuuksiin. Analyysissa osoitetaan, että Wintersonin romaanien myyttirevisioissa muun muassa kritisoidaan klassisen mytologian androsentrisyyttä, haastetaan sukupuoleen kytkeytyviä rooliodotuksia sekä kyseenalaistetaan voittajien historia ja sankareiden mytologia.

Tutkin sivututkielmassani millainen 2000-luvun alun vampyyri on ja millainen sen suhde on aiempaan vampyyrikirjallisuuteen ja vampyyriperinteeseen. Tutkielman motivaatio ja tärkeys nousevat omasta kiinnostuksesta vampyyrikirjallisuuteen sekä vampyyrin ja yliluonnollisuuden kulttuurisesta ajankohtaisuudesta. Tutkielma perustuu Charlaine Harrisin Dead until dark, Stephenie Meyerin Twilight ja J. R. Wardin Dark lover romaanien tarkkaan lukemiseen ja esiin nousevien piirteiden yhdistämiseen ja vertailuun. Vertailen nykyvampyyria vampyyrikirjallisuuden lähtökohtiin eli goottilaiseen romaaniin, gotiikkaan ja kauhukirjallisuuteen sekä vampyyrikirjallisuuden omaan historiaan intertekstuaalisuuden ja karnevalismin avulla genreteorian asettamissa rajoissa. 2000-luvun alun vampyyri on hyvännäköinen ja seksikäs rakastaja, joka ei metsästä ihmisiä mutta joka on silti säilyttänyt tappajan luonteensa. Nykyvampyyri on yhdistelmä alkuperäisiä vampyyripiirteitä, aiempien muutosten toistoa sekä uusia, perinteestä poikkeavia piirteitä. 2000-luvun alun vampyyrikirjallisuus painottuu yliluonnollisuuteen, taistelun ja uhan tuomaan jännitykseen, huumoriin ja koomisuuteen sekä eroottiseen vampyyriromantiikkaan. Nykyvampyyrikirjallisuuden suosio perustuu yllämainittuihin ydinpiirteisiin, jotka vastaavat massakirjallisuuden lukijakunnan vaatimuksiin tarjoamalla mielikuvituksellisen ja viihdyttävän lukunautinnon. 2000-luvun alun vampyyrikirjallisuus uudistaa vampyyrikirjallisuuden kaanonia ja tuo vampyyrin lähemmäksi nykyajan ihmistä. Nykyvampyyri on edelleen tunnistettavissa kalpeudesta, fyysisestä voimasta, kulmahampaista ja verenjuonnista, mutta mustaviittainen kreivi on vaihtunut nuorekkaaseen ja mallin mitoissa olevaan seksuaalisen nautinnon lähteeseen, joka taistelee pahuutta ja uhkia vastaan.

Tässä pro gradu –tutkielmassa pureudutaan Kurt Vonnegutin metafiktiivisen Timequake-romaanin (1997) monimutkaiseen tekstuaaliseen identiteettiin tarkastelemalla sen pohjalla olevaa uudelleenkirjoittamista kahdesta eri näkökulmasta. Näiden kahden toisiinsa limittyvän tutkimusongelman lisäksi tutkielman kolmas päämaali on transponoida karikatyyrin käsite Vonnegutin romaania geneerisesti määritteleväksi termiksi. Uudelleenkirjoittamiseen luoduista näkökulmista ensimmäinen viittaa konkreettiseen fiktiivisen romaanin käsikirjoituksen kirjoittamiseen uudelleen. Asiaan paneudutaan käsitteellistämällä romaanin kerronnallinen upotusrakenne ja siinä ilmenevä henkilöhahmojen, tapahtumien ja teemojen toistuvuus löyhähkön narratologisesti. Pääasialliset tutkimukselliset työkalut näkökulmaan saadaan Gérard Genetten klassikkoteorioista ja niiden myöhemmistä variaatioista. Toisessa näkökulmassa uudelleenkirjoittamista käytetään romaanin intertekstuaalisuuteen liittyvänä juurimetaforana, jonka avulla havainnoidaan tekijäkertojan itsestään tekemää, toisiin teksteihin nojautuvaa, uudelleenesittämistä eli re-presentaatiota. Toisin sanoen Timequaken omaelämäkerrallinen luonne problematisoidaan sovittamalla sitä Christian Morarun postmodernistiseen intertekstuaaliseen omaelämäkertaan liittyvään teoriaan sekä klassisempiin intertekstuaalisuusteorioihin. Käsiteltäessä Timequaken intertekstuaalisuutta luodaan myös Owen Millerin kokeellisen intertekstuaalisuusteorian pohjalta havaintopsykologinen näkökulma romaanin yhtä oikeaa lukutapaa kaihtavaan (inter)tekstuaaliseen identiteettin. Romaanin metafiktiiviset ja muut tekijän tekstuaalisuutta korostavat piirteet antavat syyn tarkastella sen autofiktiivisyyttä. Käsite ei kuitenkaan johda täysin tyydyttävään määritelmään, mistä syystä sitä täsmennetään lukemalla romaania tekijäkertojan itsestään tekemänä karikatyyrina. Koska karikatyyri puolestaan on etenkin kirjallisuudentutkimuksessa saanut osakseen tiukan analyyttistä tarkastelua vain hyvin niukasti, toimii Vonnegutin romaanista tehtävä luenta toisaalta myös askeleena kohti uudenlaista ja tarkkarajaisempaa näkökulmaa jossain määrin laiminlyötyyn käsitteeseen.

Käsittelen tutkimuksessani Kira Poutasen romaania Ihanaa merta (2001) anoreksian kuvaajana. Hypoteesini on, että Ihanassa meressä sekä sisältö että tekstinrakenne esittävät anoreksiaa. Tästä ajatuksesta on lähtöisin myös työn nimi ”anorektinen teksti”. Kun teksti esittää anoreksiaa, se muuttuu sen kaltaiseksi – siitä on siis löydettävissä anoreksian käyttäytymismalleja. Tällainen anorektinen käyttäytymismalli on esimerkiksi pyrkimys niukkuuteen, joka anorektisessa käytöksessä tulee esiin syömisen vähentämisenä ja laihtumisen maksimoimisena. Tekstin tasolla niukkuus esiintyy puolestaan tekstimateriaalin vähenemisenä. Tärkeitä lähtökohtia tutkimukselleni ovat päiväkirjafiktiotutkimus, toiston tutkimus, kuvallisuus sekä psykologinen ja psykiatrinen tieto anorexia nervosasta eli laihuushäiriöstä. Muodostaessani käsitettä anorektinen teksti ja tutkiessani Ihanaa merta tästä näkökulmasta hyödynnän näitä edellä mainittuja tutkimussuuntia. Toiston esiintyminen romaanissa, kuvallisuuden keinot ja päiväkirjaromaanimuoto tekevät tekstistä anorektista: Toisto kuvaa muun muassa anorektista kontrolloivaa ja pakko-oireista käyttäytymistapaa. Päiväkirjaromaanimuoto puolestaan muun muassa tiivistää romaanin tekstimateriaalia. Lisäksi numeroiden ja erilaisten listausten esittäminen tiivistää Ihanan meren tekstiä. Kuvallisuudenlajit ja ne kielikuvat, joita romaanissa käytetään, yhtenevät anorektisen kokemustiedon kanssa ja luovat kuvaa anoreksiasta. Romaanissa kuvataan paljon naiseutta ja ruokaa – molempia usein negatiivisesti. Usein anoreksia yhdistetään kokemustiedossa uskonnollisuuteen ja tähän kontekstiin myös Ihanan meren kielikuvissa se usein yhdistetään. Kuvallisuuden lähtökohtana romaanissa käytetään Edith Södergranin runoa ”Ihmeellinen meri”, joka yhdistyy intertekstuaalisesti Ihanaan mereen. Erityisesti Södergranin runoa hyödynnetään Ihanassa meressä meriallegorioissa, jotka esiintyvät pitkin romaanin kulun. Käytänkin kyseistä runoa ja Södergranin Runoja-kokoelmasta tehtyä tutkimusta tulkintani apuna. Romaanista on löydettävissä myös muita intertekstuaalisia viittauksia, joita sivuan tutkimuksessani.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee sarjakuva-ekfrasiksen mahdollisuutta sarjakuvassa. Pyrin löytämään vastauksia seuraaviin kysymyksiin: miten ja millaisista teoreettisista lähtökohdista sarjakuva-ekfrasis rakentuu? Voidaanko sarjakuva-ekfrasiksen löytämiseksi luoda vakaata tulkintakehystä, ja pystyykö käsitteelle antamaan pätevää määritelmää? Hypoteesinani on, että sarjakuvan narratiivilla on erityinen merkitys sarjakuva-ekfrasiksen paikantamisessa. Tutkimuskysymykset ja hypoteesi ohjaavat ensin esittelemään teoreettisen viitekehyksen ja sitten soveltamaan rakentunutta teoriaa Timo Mäkelän Kuolematon mestariteos -sarjakuvanovellin analyysissa. Työn teoreettisena pohjana on pääosin käytetty Valerie Robillardin asteikko- ja eromallia yhdistettynä James A. W. Heffernanin esitykseen ekfrasiksen narratiivisesta luonteesta. Lisäapuna toimii Bernhard F. Scholzin käsitys enargeiasta. Aukotonta sarjakuva-ekfrasiksen rakentumisen kaavaa ei työstä löydy, mutta tutkielma osoittaa, että sarjakuva-ekfrasis ei suinkaan ole mahdoton löydettävä. Lukijalta kuitenkin vaaditaan tarkkaavaisuutta ja tietynasteisen teorian hallintaa. Ekfrasis on sarjakuvassa osa kerronnallista jatkumoa ja samalla teoksen teemoja painottava murtumakohta. Teoreettinen kehys ei ole ongelmaton, mutta se auttaa laajentamaan ekfrasiksen määritelmää ja sisällyttämään sarjakuvaekfrasiksen siihen. Varteenotettavia lisätutkimuksen aiheita löytyy, ja etenkin monitieteinen kuvan ja sanan yhteispeliin liittyvä ekfrasis-tutkimus nousee voimakkaasti esiin.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Jag har analyserat källors utsagor i rapporteringen om kriget i Libanon sommaren 2006. Materialet består av direkta citat på utrikessidorna i Hufvudstadsbladet (n=195) och Helsingin Sanomat (n=434) från hela det 34 dagar långa kriget. I materialet ingår muntliga och skriftliga samt namngivna och anonyma källor. Syftet är att utreda vilka de direkt citerade källorna är, vad källorna säger och hur de uttrycker sig. Dessa tre frågeställningar har jag undersökt i tur och ordning med kvantitativ innehållsanalys, temaanalys och retorisk analys. Min teoretiska utgångspunkt är intertextualitet som beskriver samspelet mellan rösterna i en nyhetstext. Undersökningen riktar i första hand in sig på textsamspelet, dvs. hur direkt citerade källor framställs och "samtalar" med varandra i texten. Analysen strävar efter att belysa likheter och olikheter i tidningarnas sätt att citera källor av olika slag. Fokus ligger på hur vanliga människor citeras i förhållande till politiker, officerare och tjänstemän. De största och viktigaste källkategorierna i mitt material är elitkällor och icke-elitkällor. I Hbl är elitcitaten betydligt fler än icke-elitcitaten (65,2 % respektive 23,6 %). I HS är situationen en annan: elitcitaten är något färre än icke-elitcitaten (44,5 % respektive 47,5 %) och icke-eliten uttalar sig dessutom om fler olika teman än i Hbl. Vad är orsaken till skillnaderna? HS skickade i motsats till Hbl egna reportrar till krigsområdet. Detta verkar starkt ha bidragit till att vanliga människor har en mer framträdande roll och uttalar sig på ett mångsidigare sätt i HS. Könsfördelningen bland citaten är däremot så gott som lika i båda tidningarna: omkring 70 % män och 20 % kvinnor. Analysen visar att den starkaste intertextuella spänningen uppstår mellan israelisk elit och libanesisk icke-elit. Den israeliska eliten uttalar sig korthugget och hotfullt och lyfter fram sig själv i en överordnad position. Den libanesiska icke-eliten uttrycker förtvivlan och uppgivenhet och framställer sig själv som underlägsen och kapitulerande. Tidningarna polariserar därför källornas utsagor mot varandra och återskapar kriget och dess motsättningar i ord. En annan slutsats är att finländare yttrar sig på ett neutralt och stilistiskt nedtonat sätt medan utlänningar uttrycker sig dramatiskt, emotionellt och religiöst. På så vis betonas uppfattade skillnader mellan "Oss" och "Andra". Sammanfattningsvis understryker tidningarnas citatanvändning motsättningar och olikheter mellan källorna, vilket kan uppfattas som ett allmänt problem inom krigsjournalistiken.

Ranskalainen modernisti Guillaume Apollinaire (1880-1918) marssittaa esikoisteoksessaan L’Enchanteur pourrissant (1909) kuolemattoman velhon haudalle vanhentuneen Troijan Helenan. Rapistuneen kaunottaren ohella mädäntyvän tietäjän lihaa saapuvat haistelemaan mm. viehkeytensä menettäneet juoruileviksi naisiksi muuttuneet haltijattaret, höperöityneet antiikin filosofit ja Raamatun kuolemattomat pyhimykset, jotka ovat unohtaneet uskonsa merkityksen. Apollinairen luomassa groteskissa maailmassa vanha myyttinen perintö kuolee ja mätänee samalla kun maailma vajoaa dekadenttiseen rappioonsa. Riikka Mahlamäki-Kaistisen tutkima Apollinaire on yksi tärkeimmistä 1900-luvun alun ranskalaisista kirjailijoista ja runoilijoista. Kapinoidessaan perinnettä vastaan ja kehittäessään sitä samalla edelleen hän edusti vuosisadanvaihteen uutta henkeä, joka pyrki etsimään uutta eri taiteen aloilta.Mätänevän Merlin-velhon tarina lähtee liikkeelle historiallisista uomista, mutta suuntaa askel askeleelta kohti modernimpaa kieltä ja uutta aikaa. Apollinairen esikoisteos jäi ilmestyessään vaille huomiota ja pian se katosi täysin kirjailijan ylistetymmän tuotannon alle.Apollinairen laajasta tuotannosta on Suomessa julkaistu Alcools-runokokoelman lisäksi vain hänen pornografiset tekstinsä ja Mahlamäki-Kaistisen suomennos kirjailijan esikoisteoksesta (Mätänevä velho, 2004).- Tutkimukseni syventyy kirjailijan vähemmän tutkittuun prosaistiseen kyvykkyyteen ja näyttää kuinka hän jo esikoisteoksessaan antaa pohjan tulevien teoksiensa tematiikalle, symboliikalle, hahmogallerialle ja esteettisille tavoitteille. Väitöskirjani pyrkii nostamaan kirjailijan proosalle sen ansaitseman arvon, Mahlamäki-Kaistinen sanoo.Apollinairen ja monien aikalaisten ajattelun lähtökohtana oli, että taide ei voinut olla enää pelkkää todellisuuden jäljentämistä. Kuvataiteella oli aina Italian renessanssista impressionismiin asti ollut tavoitteena luonnon mahdollisimman uskollinen jäljentäminen. 1900-luvun alussa taiteen tehtäväksi ymmärrettiin matkimisen sijaan luominen. Teollistuva maailma koettiin uudistuneeksi ja ikään kuin valmiiksi. Taiteilijat halusivat katsoa taiteen avulla tämän konventionaalisen maailman taakse ja löytää uutta vielä kokematonta.Aikakauden loppumisen symbolina Merlinin hauta toimii L’Enchanteur pourrissantissa fiktiivisenä kiteytymänä kirjoitusajankohdan kulttuurisuuntausten pyrkimyksestä hylätä vanha perinne ja luoda menneestä täysin riippumatonta uutta ilmaisua. Teos nostaa esiin ajatuksen, että perinne itsessään voi uudistua ja pysyä näin hedelmällisenä.Apollinairen mukaan vuosisadan alun uuteen henkeen kuului oleellisesti yllätyksellisyys. Oli aika tuulettaa vanhoja muotoja ja käsityksiä sekä osallistua ja kokeilla uutta. Apollinairen poetiikan evoluutiossa onkin kyse lujasta uskosta runouden profeetallisiin kykyihin, vanhojen tarinoiden käyttöön ja uusien luomiseen. Runoilija on eräänlainen keksijä, jolla on vapaus synnyttää uudet myytit maailmaan. Taiteilijan tulee luoda uutta vanhan pohjalta sen sijaan, että hän tyytyisi vanhan plagiointiin ja toistamiseen.Apollinairen esikoisteos kumoaa historiallisia ja myyttisiä hahmoja koomisesti arvonalennuksen keinoin. Tarkoitus ei ole halventaa esimerkiksi alkuperäistä Troijan Helenan legendaa vaan parodioida historiallisten esimerkkien avulla esimerkiksi romantikkojen idyllistä ja symbolistien henkistä kuvaa historian kaunottarista samalla ironisoiden naturalistien raadollista ihmiskuvaa. Näin myytit itse eivät ole naurettavia, vaan kirjailijan kanssataiteilijoiden tapa suhtautua niihin. Tämä pilkka oli ilmeisesti liikaa Apollinairen aikalaisille, sillä he näkivät kritiikin johtavan niin naturalistien, romantikkojen kuin symbolistienkin kumoamiseen.- Tutkijat, jotka ovat arvioineet Apollinairen esikoisteoksen vain kirjailijan avuttomaksi ensiaskeleeksi, ovat sivuuttaneet teoksen runousopillisen puolen. Apollinairen esikoisteos kiteytyy taidepamfletiksi, jossa kirjailija tuo esiin esteettisiä ja filosofistaiteellisia näkemyksiään maailmasta ilman, että hän sortuisi naturalistien kaltaiseen julistamiseen, Mahlamäki-Kaistinen kuvaa. The dissertation studies and analyses Guillaume Apollinaire’s first published work, L’Enchanteur pourrissant, which is often wrongly criticised as just a childish exercise of a poet who had not at that time yet found his true talent. L’Enchanteur pourrissant is an ambiguous and deeply intertextual work in which the author uses his knowledge of literary history and mythology for modern artistic purposes. With the old material Apollinaire shows how modern aesthetics can and should still utilize old myths and texts to create new literature. The text begins with a pastiche of a 16th century manuscript and finishes with an almost surrealistic poem. In this way the text develops step by step into a modern art form. For Apollinaire the new century did not mean totally new themes and symbols; rather he gave new life to ancient myths and legends which were appreciated by romantics and symbolists alike.At the beginning of the 20th century some writers were said to be culturally pessimistic. With his pictures of the rotten wizard, aged beauties and senile philosophers, Apollinaire rather than showing the decadence of the time, showed the state of the artistic schools of his time, like the naturalists. In fact he thought that the beginning of the twentieth century was better than earlier times and because of this conviction, he made malicious fun of those who did not share his opinion.The main themes of L’Enchanteur pourrissant, which arise from the intertextual material used, are hopeless love, man’s loneliness, the broken relationship between man and nature, the constant presence of death in the world and poets’ need to create modern art. The complete text, built up of intertextual segments and the author’s own text, brings to mind the cubists’ way of creating a piece of art. With his interfigural characters Apollinaire makes his roman an ambiguous work which is at the same time both an imaginative work of poetic prose and an essay on the art of his time

This study examines how meanings are constructed in newspaper texts. The focus is on the meanings of particular words which are being used when referring to people’s ability to work. Besides the lexical choices, this study demonstrates the discourses which are activated when writing about the topic. The approach taken is linguistically oriented and based on both critical discourse analysis and systemic-functional grammar. In this framework, language is seen as a resource for making meaning. Furthermore, a particular interest is taken in the relation between language, power and sociocultural practices. The data consists of 126 texts published in 1999–2000 in Helsingin Sanomat, the largest broadsheet newspaper in Finland. The analysis deals with discourse on working ability in general with special focus on five case studies. The most common discourses are classified as follows: 1) In discourse on expertise, many texts are related to power and knowledge which is needed when evaluating someone’s ability to work. The sources who have special knowledge have regular access to the discourse. 2) In discourse on cases where working ability diminishes, the process is usually caused by health problems, aging or problems related to work. 3) In discourse on improving and maintaining one’s working ability, the most common means and methods seem to be rehabilitation and workplace health promotion as well as development of work. 4) Attitudes towards working are discussed in discourse on work. It includes various negative aspects, such as unemployment, marginalisation, burn out and rapid changes at work. 5) In discourse on pension benefit, many controversial issues arise about who has the right to have a pension, if our system should be reformed, and about how to keep people working longer. Central participants in this data are experts: research workers, consultants, doctors and other professionals working in health care and rehabilitation as well as politicians. Participant relations are usually based on institutional roles and an expert-client relationship, such as doctors and patients, employers and workers, officials and applicants. The clients are often represented in a passive role as targets of institutional action or sometimes even victims of action with difficulties in getting work or pension. The discourse related to working ability can be seen as a battlefield of contradictory views, for instance, on traditional ways of dealing with problems (e.g. medication, physical rehabilitation, physical training) and other ideas on promoting well-being (e.g. innovations at workplace, educational courses). Power struggles can also be seen in arguments about the most reliable judge to decide if someone is able to work or not. On the one hand, working ability is connected to health and other personal qualities, and on the other hand to rapid change in the nature of work. In sum, working ability is seen as an entity which changes. It belongs to expert knowledge. It is a target of institutional actions and a domain of development. Working ability is portrayed as a matter of attitude towards working and also as a political and economic issue. This study contributes to ways in which a significant social phenomenon can be approached from a linguistic aspect, and it gives an idea how media texts may affect the ways of speaking about contemporary issues. The meaning, derived from this data, is constructed in a cultural and social context which is particularly Finnish. The discourse shows continuity with the texts produced in earlier centuries, and it is still changing. Thus, working ability can be replaced with work-related well-being. Tiivistelmä Tutkimus käsittelee merkitysten rakentumista lehtiteksteissä. Tutkimus kohdistuu erityisesti sellaisten sanojen merkityksiin, joilla viitataan työkykyyn. Leksikaaliset valintojen lisäksi valotetaan diskursseja, jotka aktivoituvat aiheesta kirjoitettaessa. Kielitieteellinen lähestymistapa perustuu kriittiseen diskurssianalyysiin ja systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan. Tässä kehyksessä kieli nähdään resurssina, jolla tuotetaan merkityksiä. Lisäksi kiinnostus kohdistuu kielen, vallan ja sosiokulttuuristen käytänteiden suhteeseen. Tutkimusaineisto koostuu 126 tekstistä, jotka on julkaistu vuosina 1999 ja 2000 Helsingin Sanomissa, Suomen laajalevikkisimmässä sanomalehdessä. Analyysi käsittelee yleisesti työkykydiskursseja ja keskittyy lisäksi viiteen tapaustutkimukseen. Yleisimmin teksteissä aktivoituvat seuraavat diskurssit: 1) Asiantuntijuusdiskurssissa monet tekstit kytkevät työkyvyn valtaan ja tietoon, jota tarvitaan työkyvyn arvioinnissa. Lähteet, joilla on erikoistietoa, pääsevät säännöllisesti osallistumaan diskurssiin. 2) Työkyvyn alenemisdiskurssissa tavallisimpina aiheuttajina näyttäytyvät sairaus, ikä ja työhön liittyvät ongelmat. 3) Työkyvyn edistämisdiskurssissa keinoina mainitaan yleisimmin kuntoutus ja työkykyä ylläpitävä toiminta ja myös työnteon kehittäminen. 4) Työn diskurssissa aktivoituu puhe työasenteista. Työkyvyn maailmaan liitetään monia kielteisiä aspekteja, kuten työttömyys, syrjäytyminen, työuupumus ja työn nopea muuttuminen. 5) Eläkediskurssissa esillä ovat monet kiistanalaiset kysymykset siitä, kenellä on oikeus saada eläkettä, pitäisikö järjestelmää uudistaa ja miten ihmiset saataisiin pysymään pitempään työelämässä. Keskeisiä osanottajia näiden lehtitekstien maailmassa ovat asiantuntijat: tutkijat, konsultit, lääkärit ja muut terveydenhuollon ja kuntoutuksen ammattilaiset kuten myös poliitikot. Osallistujien suhteet perustuvat yleensä institutionaalisiin rooleihin ja asiantuntijan ja asiakkaan suhteeseen, esimerkiksi lääkäreiden ja potilaiden, työnantajien ja työntekijöiden sekä virkailijoiden ja asiakkaiden suhteeseen. Asiakkaat esitetään usein passiivisina institutionaalisen toiminnan kohteina tai toisinaan jopa toiminnan uhreina, joilla on vaikeuksia saada työtä, eläkettä tai muita tukia. Työkykydiskurssi näyttäytyy ristiriitaisten näkemysten taistelukenttänä. Kiistat kirjoittuvat teksteihin, joissa kiistellään esimerkiksi työkyvyn edistämisen perinteisistä keinoista (esim. lääkehoidosta, fyysisestä kuntoutuksesta, kuntoilusta) ja muista hyvinvoinnin kohentamisideoista (esim. uudistuksista työpaikalla, koulutuksesta). Valtataistelu näyttäytyy myös kiistoissa siitä, kuka on luotettavin päättämään, onko henkilö työkykyinen vai työkyvytön. Yhtäältä työkyky kytkeytyy terveyteen ja muihin yksilöllisiin ominaisuuksiin ja toisaalta työelämän nopeaan muuttumiseen. Työkyky-ilmauksille kirjoittuu monia merkityksiä. Työkyky on muuttuva olio, ja se kuuluu asiantuntijoiden tietoon. Se on institutionaalisen toiminnan kohde ja kehittämiskohde. Työkyky näyttäytyy asennekysymyksenä ja myös poliittisena ja taloudellisena kysymyksenä. Tutkimus tarjoaa näkemyksen siitä, miten yhteiskunnallisesti merkittävää ilmiötä voi lähestyä kielitieteen keinoin, ja osoittaa, miten mediatekstit ohjailevat tapoja puhua ajan ilmiöistä. Työkyvyn merkitys rakentuu kulttuurisessa ja sosiaalisessa kontekstissa, joka näyttäytyy tässä aineistossa erityisen suomalaisena. Diskurssi on jatkumoa aiempien vuosisatojen teksteille, ja se on yhä muuttuvaa. Työkyvyn rinnalla voidaankin puhua työhyvinvoinnista.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkielmani lähtökohtana on havainto paikan merkityksen korostumisesta vuosien 2000-2003 kotimaisissa, nykyaikaan sijoittuvissa fiktioelokuvissa. Tavoitteenani on selvittää, mitä paikka näissä elokuvissa merkitsee ja miten paikka esitetään. Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti näen kulttuurituotteiden, tässä tapauksessa kotimaisten elokuvien, tuottavan esityksiä yhteiskunnassa eli esittämiskontekstissaan tapahtuvista ilmiöistä. Elokuvat ovat todellisuutta jäsentäviä todellisuusteknologioita. Teoria tulee kahtaalta. Toisaalta pohdin yhteisöllisyyden rakentumista akseleilla traditionaalinen-postmoderni ja paikallinen-globaali, toisaalta keskiössä ovat paikallisidentiteetit ja paikkoihin identifioituminen. Määrittelen postmodernin tässä tutkielmassa aikakäsitykseksi erotuksena postmodernista yhteiskunnallisena vaiheena tai tyylisuuntana. Tarkoitan postmodernilla tätä elämäämme aikaa, jossa globaali ja paikallinen tila ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa, jossa kulttuurinen monimuotoisuus on kasvanut ja jossa elämän sanotaan olevan sirpaleista ja viestintävälitteiseen hypertodellisuuteen kietoutunutta. Tukeudun myös rinnakkainelon teesiin, jossa postmodernina aikana tapahtuvalle traditioiden purkautumiselle asetetaan vastavoimaksi traditioiden säilyttäminen. Väitän, että vaikka tilat virtaavat, edes Internet ei pysty täydellisesti pyyhkimään fyysisten paikkojen merkitystä. Identiteetin tutkimisessa kiinnityn identiteetin kollektiiviseen puoleen eli ryhmän jäsenenä olemiseen ja paikkaan kuulumiseen. Huomioin, minkälaisia yhteisiä piirteitä elokuvien henkilöhahmoilla on ja miten he suhtautuvat kotipaikkaansa. Tärkeimpiä teoreettisia lähteitäni ovat Paul Heelas ja David Morley. Tutkielmani aineisto jakaantuu kahteen osaan. Vuosina 2000-2003 valmistuneista 30:stä nykyaikaan sijoittuvasta kotimaisesta elokuvasta olen lähilukuun valinnut elokuvat Bad Luck Love, Broidit, Emmauksen tiellä, Helmiä ja sikoja, Joki, Kuutamolla, Mies vailla menneisyyttä ja Nousukausi. Nämä elokuvat on valittu viisikohtaisen (lähiöt - ulkomaat - maaseutu - pikkukaupungit - suurkaupungit) luokittelun perusteella. Tausta-aineistooni kuuluvat loput 22 elokuvaa sekä elokuva-arvosteluita, -mainoksia ja lehdissä julkaistuja ohjaajahaastatteluja. Analyysimenetelmänäni sovellan Anu Koivusen väitöskirjassaan käyttämää tulkitsevaa kehystämistä: lähilukuaineiston elokuvia luetaan intertekstuaalisesti ristiin keskenään ja myös ekstratekstuaalisesti suhteessa tausta-aineistoon. Tarkoituksenani on sekä etsiä toistuvia merkitysrakenteita että puuttua analyysissa ilmeneviin ristiriitaisuuksiin. Elokuvallisista ominaisuuksista pureudutaan ennen kaikkea kielelliseen ja kuvalliseen puoleen. Tärkeimmiksi paikallisuuden koodaajiksi paljastuvat maisemat. Tutkielmani keskeinen havainto on rinnakkainelon teesin toteutuminen aineistoni elokuvissa. Paikat kuvataan traditionaalisiksi; perinteiset, mm. sukupuolirooleihin liittyvät näkemykset, vallitsevat kaikkialla. Postmoderni aikakäsitys kuuluu kuitenkin ilmaisuissa ja näkyy erityisesti kaupunkilaisissa, sirpaleista elämää viettävissä ihmistyypeissä. Fyysiseen paikkaan kytkeytyvän yhteisöllisyyden aste on vahvin maaseudulla, individuaalisinta yhteisöllisyys on sen sijaan ulkomailla. Maaseudut, lähiöt ja pikkukaupungit tuntuvat kiinnittävän asukkaansa paikkaan, kun taas asukas itse kiinnittyy suurkaupunkeihin ja ulkomaille omasta vapaasta tahdostaan. Kaiken kaikkiaan 2000-luvun alun suomalaisuus esitetään vivahteikkaaksi ja monipuoliseksi.

My aim is to explore how interaction is constructed in sermon discourse and lesson discourse, and what interactional roles emerge. Institutional speech is information-centred, but communication never aims merely to transmit information. Rather, it is a complex linguistic relationship affected by the societal and social context. The main theories of this study stem from systemic-functional grammar and critical discourse analysis. The research questions deal with reference to person, modification of the degree of certainty, naming, asking, ordering and politeness strategies. The data consisted of ten sermons and ten lessons. The approach of constructional discourse analysis was applied, but I used methods of conversation analysis, semantics, literary research and rhetoric and dialogue. The cleric and the teacher are speakers ex cathedra. Institutional discourse involves asymmetric power relations between the participants. In the tradition of the church, the sermon remains the cleric’s address. In vocational education, the teacher is free to choose his or her methods. Presentation by the teacher is still the most popular method. The cleric tries in a sermon and the teacher in classroom speech to establish contacts with their listeners by using interactional strategies. The interpersonal features used differ in quality and quantity. Based on this I distinguished interactional types of action in sermon discourse and lesson discourse. Sermon discourse was here classified into five types of interpersonal action: matter-centred, narrative, declarative and directive monologue and dialogic sermon. Lesson discourse involved four types of interpersonal action: lecture monologue, directive monologue, lecture dialogue and instructional dialogue. The cleric and the teacher act in the institutional roles of a transmitter of information, an advisor, an orderer and a sharer of experiences. Both use different politeness strategies to reduce the interpersonal asymmetry brought about by their institutional status. The tradition of the cleric’s address will not have an opportunity to change unless the listener is allowed to participate. The teacher has the power to change the discourse practice in the classroom, but the individual-centred school culture seems to bind the teacher to a teacher-centred learning model. The institution speaks, the listener keeps silent. The need for change must be recognized by the community before interaction can be revived in practice. The change may also be initiated by the listeners: is it possible at all to get into heaven or to get a job by the methods of the institution? Tiivistelmä Nopeiden sosiaalisten ja teknologisten muutosten takia yhteiskunnan perinteiset toimintatavat joutuvat kriittiseen tarkasteluun. Tässä tutkimuksessa kohteena on kirkon ja koulun vuorovaikutus. Tarkoitukseni on selvittää, miten vuorovaikutus ilmenee saarna- ja opetusdiskurssissa ja mitä vuorovaikutusrooleja syntyy. Saarna ja oppitunti kuuluvat osana kirkon ja koulun diskurssikäytäntöön. Papin ja opettajan koulutus ja työ ovat yhteiskunnan säätelemiä. Institutionaalisessa puheessa sanoma on keskeinen, mutta ihmisten välinen viestintä ei ole vain tiedon välittämistä, vaan se on monimuotoinen kielellinen yhteys, johon vaikuttaa koko laaja sosietaalinen ja sosiaalinen konteksti. Tutkimukseni pääteoriat ovat peräisin systeemis-funktionaalisesta kieliopista ja kriittisestä diskurssianalyysista. Tutkimuskysymykset käsittelevät henkilöviittauksia, lausumien varmuusasteen modifiointia, nimeämistä, kysymistä, käskemistä ja kohteliaisuuskeinoja. Aineistoni koostuu kymmenestä saarnasta ja kymmenestä ammatillisen opetuksen oppitunnista, jotka on videoitu autenttisissa tilanteissa. Tarkastelutapa on konstruktionistinen diskurssianalyysi. Lisäksi olen hyödyntänyt menetelmiä keskustelunanalyysista, semantiikasta, kirjallisuustieteestä sekä retoriikan ja dialogin tutkimuksesta. Pappi ja opettaja ovat ex cathedra -puhujia. Kirkon traditiossa saarna on säilynyt papin puheenvuorona. Ammatillisessa opetuksessa opettaja voi valita opettaja- tai opiskelijakeskeisen menetelmän. Pappi ja opettaja pyrkivät kontaktiin kuulijan kanssa erilaisilla vuorovaikutuskeinoilla. Interpersoonaisten piirteiden käyttö vaihtelee saarnassa ja opetuspuheessa laadultaan ja määrältään. Tämän perusteella erotan saarna- ja opetusdiskurssista vuorovaikutuksellisia toimintatyyppejä. Tyypittelyn tarkoitus on havainnollistaa puhujan ja kuulijan vuorovaikutussuhdetta sekä osoittaa, että erilainen toimintatyyppi rakentaa erilaisia vuorovaikutusrooleja. Saarnadiskurssissa erottuu viisi toimintatyyppiä: asiakeskeinen, kertova, julistava ja kehottava monologi sekä saarnadialogi. Opetusdiskurssissa toimintatyyppejä on neljä: luentomonologi, ohjaileva monologi, luentodialogi ja opetusdialogi. Papin ja opettajan vuorovaikutusrooleja ovat muun muassa tiedon välittäjä, neuvon antaja, ohjailija ja kokemusten jakaja. Kuulijan vuorovaikutusrooleja ovat tiedon vastaanottaja, neuvon saaja, ohjeiden toteuttaja ja kokemukseen samastuja. Vuorovaikutus on saarnassa ja opetuspuheessa epäsymmetristä, minkä vuoksi pappi ja opettaja pyrkivät vähentämään institutionaalisen statuksen tuomaa vuorovaikutuksellista epätasapainoa erilaisilla kohteliaisuuskeinoilla. Saarnatraditio papin puheenvuorona ei tarjoa suurta mahdollisuutta vuorovaikutuskäytännön muutokseen, ellei toinen osapuoli saa osallistua. Opettaja voisi muuttaa luokkahuoneen diskurssikäytäntöä valitsemalla opiskelijakeskeisiä työtapoja, mutta yksilökeskeinen opettajakulttuuri näyttää sitovan opettajan omana kouluaikana opittuun malliin. Instituutio puhuu, kuulija vaikenee. Muutoksen tarpeen pitää lähteä yhteisöstä, jotta uudistuminen voisi toteutua. Diskurssikäytännön muuttamiseen voidaan joutua myös toisen osapuolen johtopäätöksistä: onko taivaspaikka tai työpaikka lainkaan instituution keinoilla saavutettavissa?

Antti Tuurin Pohjanmaa-sarja on ollut suomalaisessa mitassa suosikkikirjallisuutta: toukokuuhun 2003 mennessä sarjan kuutta romaania (Pohjanmaa 1982, Talvisota 1984, Ameriikan raitti 1986, Uusi Jerusalem 1988, Maan avaruus 1989 ja Lakeuden kutsu 1997) oli painettu yhteensä 390 000 kappaletta. Sarja on menestynyt myös muilla mittareilla: Antti Tuuri sai Pohjanmaasta Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 1985 ja Lakeuden kutsusta Finlandia-palkinnon vuonna 1997. Tutkimuksessa kuutta Pohjanmaa-sarjan romaania tarkastellaan sekä itsenäisinä teoksina että yhtenäisen sukutarinan kertovana sarjana. Lähestymistapoina ovat klassinen kerronnan teoria ja tekstienvälisyys. Lähtökohtana on ajatus, että romaaneissa on aina ihmisenä olemista ja elämän tarkoitusta pohtiva taso, joka Pohjanmaa-sarjan tulkinnassa on kuitenkin jäänyt toiminnan ja alueulottuvuuden varjoon. Historiallisesti muotoutunut kuvitteellinen yhteisö, maakunta, elää tarinoissa, joita romaaneissa toistetaan kielellisesti ja toiminnallisesti. Pohjanmaa-sarja käy hedelmällistä vuoropuhelua vahvan ja tunnistettavan perinteen kanssa. Vaikka romaanien havainnoiva kerronta viittaakin moniin 1950-luvun suomalaisen proosan modernismin ihanteisiin, näkyvät ihmiskuvauksessa, rakenteessa ja muodossa myös 1900-luvun varhaisten kerronnan teoreetikkojen, esimerkiksi venäläisten formalistien, korostamat kertomakirjallisuuden muodolliset perusominaisuudet. Tällä tavallla romaanisarjassa yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla perinteinen ja moderni. Tekstienvälisyys ei ole kuitenkaan vain tarinoihin ja teksteihin viittaavaa, vaan romaanien aineksena ovat myös maakuntakuvaa luonut kulttuuri ja kuviteltuun yhteisöllisyyteen kiinnittynyt hiljainen tieto. Lakeus maisemana ja historiallisesti muovautuneena käsitteenä on romaanien tärkeä ainesosa, ja tästä syntyvät yhtymäkohdat maisemataiteeseen. Romaanihenkilöiden toimintatavat ja niiden perustelut ovat poleemisessa suhteessa yksilöllisyyttä kyseenalaistavaan stereotyyppiseen aluekuvaan. Yhteisöllisen vapauden ja vastuun ristiriita ilmenee erityisesti miesten ja naisten välisissä suhteissa. Sarjan temaattiseksi ytimeksi kiteytyy miehinen eksistenssi, joka etsii aidointa olemistapaansa, vapautta ja onnea, toiminnasta, lähtemisestä ja matkalla olemisesta. Pohjanmaa-sarja liittyy omaperäisenä haarana myös suomalaisen sukuromaanin perinteeseen. Romaanisarjan omat suuret kertomukset ovat sota ja siirtolaisuus, jotka pyykittävät yhteisön historiaa ja kollektiivista muistia. Pohjanmaa-sarja on kerronnallisesti monitasoinen ja luokitteluja väistelevä. Alkuperäisen ilmestymisjärjestyksen luoma rikkonainen aikarakenne on sukutarinaa olennaisesti rakentava. Juuri epätahtisuudesta ja kerronnan aukoista syntyy taso, jota tutkimuksessa nimitetään romaanisarjan seitsemänneksi kertomukseksi.

peerReviewed