Search

Vanhuus ei rakennu ainoastaan eletyn elämän pohjalle, vaan yhtä lailla lähestyvä kuolema määrittää vanhuutta omanlaisenaan elämänvaiheena. Kuolemaan suhtautumista vanhuudessa on tutkittu paljon ja kuolemaan asennoitumisessa on havaittu olevan tiettyjä perusmalleja, kuten kuoleman kieltäminen tai sen hyväksyminen. Tässä artikkelissa eläkeikäisten ihmisten kuolemaan valmistautumista tutkitaan toimijuuden viitekehyksestä käsin. Analysoimme tutkimusaineistona olleet vanhuuseläkkeellä olevien ihmisten haastattelut (n=36) laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Havaitsimme aineistossa sekä käytännöllistä että psyykkistä kuolematoimijuutta: kuolemaan valmistauduttiin niin konkreettisin toimin kuin ottamalla omaa kuolemaa haltuun. Kuoleman haltuun ottaminen tapahtui ajattelemalla sitä sekä tunnetyöskentelyn avulla. Lisäksi tavoitimme eutanasiakeskustelun ympärille rakentuvaa poliittista kuolematoimijuutta. Empiirisen tutkimuksemme perusteella esitämme, että kuolema ei ole vain jotakin väistämätöntä, vaan kuoleman läheisyys tarjoaa myös mahdollisuuksia vahvistaa omaa toimijuuttaan monella tasolla.

Ihmisen hyvinvointi on moniulotteinen ilmiö, joka ei ole pelkistettävissä yksilötasolle ja hyvän terveyden käsitteisiin. Liittyminen ja yhteenkuuluvuus toisiin on ihmisen keskeinen perustarve, ja tässä katsausartikkelissa jäsennämme niitä eri näkökulmia, joita eri tieteenalat ja tarkastelutavat tarjoavat sosiaalisen hyvinvoinnin ymmärtämiseksi. Sosiaalinen hyvinvointi rakentuu ja muovautuu koko elämän ajan yksilön vuorovaikutuksessa ryhmänsä, yhteisöjensä ja yhteiskunnan kanssa. Yksilöiden välisten erojen lisäksi myös yhteiskunnat eroavat keskimääräisessä hyvinvoinnissaan, samoin eri väestöryhmät ja yhteisöt yhteiskunnan sisällä. Sosiaalista hyvinvointia voidaankin arvioida myös globaalista näkökulmasta kansakunnan, etnisyyden ja väestön suhteellisena taloudellisena ja kulttuurisena asemana. Kuuluminen välittävään omaan ryhmään on ratkaiseva tekijä yksilön hyvinvoinnin ja toimintakyvyn kannalta. Sosiaalista hyvinvointia voidaan näin ollen ymmärtää kokonaisuutena vain monitieteisesti tarkastellen. Sosiaalinen hyvinvointi on yksilötasolla usein varsin pysyvää, myös kumulatiivisen luonteensa vuoksi; onnistunut psykososiaalinen kehitys mahdollistaa luottamuksen ja rakentavat ihmissuhteet, jotka puolestaan tukevat edelleen hyvinvointia. Kriisissä sosiaalinen hyvinvointi voi kuitenkin yhtäkkiä muuttua, jos sen tärkeät tukirakenteet romahtavat. Pandemia-ajan tiukkojen rajoitusten seuraukset osoittavat, että sosiaalisen hyvinvoinnin on oltava ytimessä terveys- ja sosiaalipalveluja järjestettäessä. Kapealla ja lyhytnäköisellä sairauksien ehkäisyllä voikin olla vakavia kielteisiä vaikutuksia sosiaaliseen hyvinvointiin, mikä puolestaan heikentää terveyttä lisäten sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän taakkaa. Human well-being is a multidimensional phenomenon, which cannot be reduced to the concepts of good health of an individual. Joining and belonging to others are fundamental human needs. Social wellbeing is shaped throughout the lifespan in an interaction between the individual and his or her environments. From a global perspective, social wellbeing can be seen as the relative economic and cultural position of one’s nation, ethnicity, and population. While there is big variation between individuals in each community, also societies differ in their average wellbeing, as do different population groups and communities within a society. Belonging to a caring group of significant others is a crucial factor for an individual’s wellbeing and ability to function. Thus, social wellbeing can only be understood from multidimensional perspectives. The current pandemic highlights that social wellbeing issues must be in the core when organizing health and social services. Social wellbeing at the individual level is often highly stable, also due to its cumulative nature; successful psychosocial development enables trust and supportive interpersonal relationships, which in turn continue to support wellbeing. However, in a crisis, social wellbeing can suddenly change if the supportive structures collapse. Narrow and shortsighted disease prevention can have serious negative effects on social wellbeing, in turn impairing health and increasing the burden on the social and health care system. nonPeerReviewed

Muistisairaudet yleistyvät Suomessa väestön ikääntyessä. Hoivakotien asukkaista jo nyt valtaosalla on diagnostisoitu muistisairaus. Perustuslaki takaa kaikille oikeuden ilmaista ja harjoittaa omaa uskontoaan, mutta miten oikeus taataan silloin, kun ihminen ei sairautensa vuoksi edes muista aina olevansa uskossa? Artikkelissa tutkin, millaisin keinoin evankelis-luterilaisen kirkon papit tukevat vaikeasti muistisairaiden ihmisten uskonnollisuutta hoivakodeissa. Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä papin teemahaastattelusta. Olen analysoinut aineistoa sekä aineistolähtöisen että teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin. Teoreettisena viitekehyksenä toimii vammaisuuden teologia. Tulosten mukaan muistisairaiden ihmisten uskonnollisuutta tuetaan mahdollistamalla kirkollisiin tilaisuuksiin osallistuminen erityisesti hartauksissa ja tarjoamalla mahdollisuuksia henkilökohtaisiin kohtaamisiin papin kanssa. Muistisairaiden uskonnollisuuden tukemisessa pappeja auttaa sukupolvitaju eli ymmärrys parhaillaan hoivakodeissa asuvien ihmisten sukupolvikokemuksista. Papin näkyvillä ja saatavilla oleminen hoivakodissa on myös tärkeä työkalu muistisairaiden asukkaiden uskonnollisuuden tukemisessa. Artikkeli osoittaa, että uskonnollisuutta voidaan tukea vielä silloinkin, kun ihminen on muistisairautensa vuoksi jo sanallisen kommunikaation ulottumattomissa.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, millaisia haasteita vanhojen ihmisten osallisuudelle eläkeikäisten ihmisten kokemuksista ja näkemyksistä piirtyy. Tutkimusaineistona ovat ryhmäkeskustelunauhoituksista tehdyt litteraatit, joita teemoitellaan laadullisen sisällönanalyysin menetelmin. Tulosten perusteella eläkeikäiset ovat valveutuneita ja tietoisia erilaisista palveluista ja yhteiskunnan heille tarjoamista osallistumismahdollisuuksista, mutta sosioekonomisista ja muista syistä johtuen niiden katsotaan jäävän suuren joukon ulottumattomiin. Tulosten perusteella näyttää siltä, että yhteiskunnan markkinoistuminen heijastuu iäkkäiden arkeen, ja nykyisen yhteiskuntapolitiikan voi nähdä syventävän iäkkään väestön sisäisiä sosioekonomisia eroja osallisuuden kokemisessa. Myös koettu ikäsyrjintä vaikuttaa eläkeikäisten arvioihin vanhojen ihmisten osallisuudesta. Tutkimuksen tuottama uusi tieto iäkkäiden osallisuuden haasteista on ajankohtaista erityisesti nyt, kun keväällä 2020 alkanut koronapandemia on aiheuttanut kiivastakin julkista keskustelua sosiaalisen eristäytymisen tematiikasta.

There is an urge to introduce high technology and robotics in care settings. Assisted living (AL) is the fastest growing form of older adults’ long-term care. Resident autonomy has become the watchword for good care. This article sheds light on the potential effects of care robotics on the sense of autonomy of older people in AL. Three aspects of the residents’ sense of autonomy are of particular interest: (a) interaction-based sense of autonomy, (b) coping-based sense of autonomy, and (c) potential-based sense of autonomy. Ethnographical data on resident autonomy in an AL facility and existing literature on care robots are utilized in studying what kind of assurances different types of robots would provide to maintain the sense of autonomy in AL. Robots could strengthen the different types of sense of autonomy in multiple ways. Different types of robots could widen the residents’ space of daily movements, sustain their capacities, and help them maintain and even create future expectations. Robots may strengthen the sense of autonomy of older persons in AL; however, they may simultaneously pose a threat. Multi-professional discussions are needed on whether robots are welcomed in care, and if they are, how, for whom, and in what areas. There is an urge to introduce high technology and robotics in care settings. Assisted living (AL) is the fastest growing form of older adults’ long-term care. Resident autonomy has become the watchword for good care. This article sheds light on the potential effects of care robotics on the sense of autonomy of older people in AL. Three aspects of the residents’ sense of autonomy are of particular interest: (a) interaction-based sense of autonomy, (b) coping-based sense of autonomy, and (c) potential-based sense of autonomy. Ethnographical data on resident autonomy in an AL facility and existing literature on care robots are utilized in studying what kind of assurances different types of robots would provide to maintain the sense of autonomy in AL. Robots could strengthen the different types of sense of autonomy in multiple ways. Different types of robots could widen the residents’ space of daily movements, sustain their capacities, and help them maintain and even create future expectations. Robots may strengthen the sense of autonomy of older persons in AL; however, they may simultaneously pose a threat. Multi-professional discussions are needed on whether robots are welcomed in care, and if they are, how, for whom, and in what areas.

Tässä tutkimuksessa tarkoituksemme oli kartoittaa, miten eläkeikäiset ihmiset kuvaavat vanhenemista ja miten he tuovat puheessaan esille vanhenemisen erilaisia vaiheita ja siirtymiä. Tutkimuksen keskeisenä tavoitteena oli selvittää miten vanhat ihmiset itse näkevät vanhenemisen ja hyvinvoinnin suhteen. Tutkimusmenetelmänä olivat ryhmäkeskustelut ja aineistona keskustelunauhoituksista tehdyt litteraatit. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin keinoin. Osallistujat toivat esille erilaisia hyvinvoinnin ulottuvuuksia sekä keinoja, joilla hyvinvointia pidettiin yllä silloinkin, kun toimintakyky oli heikentynyt iän karttuessa. Nimesimme nämä keinot: varsinaiseen vanhuuteen valmistautuminen, ikääntymismuutoksiin sopeutuminen, totutuista tekemisistä luopuminen ja luopumisen hyväksyminen. Tärkeä havainto on se, että luopumisen hyväksyminen toi tilaa uusille asioille ja mielenkiinnon kohteille. Luopumisen hyväksyminen myös mahdollisti hyvinvoinnin ylläpitämistä muistojen kautta. Tutkimuksen tulokset vahvistavat näkemystä hyvinvoinnin moniulotteisuudesta ja vanhoista ihmisistä heterogeenisena joukkona. Näitä tutkimustuloksia voidaan käyttää esimerkiksi ikääntyneiden palveluja kehitettäessä.

Työikäisenä muistisairauteen sairastuminen rikkoo oletetun elämänkulun, vaatien sopeutumista ja elämäntarinan uudelleenrakentamista. Tutkimuksessa selvitettiin työikäisenä sairastuneiden ja heidän läheistensä haastatteluiden (n = 26) perusteella, kuinka sairastuneet jäsentävät muistisairauden aiheuttamia elämänmuutoksia sai­rauden alkuvaiheessa ja miten läheisen tarina resonoi sairastuneen tarinan kanssa. Analyysissä havaittiin kolme erilaista tarinatyyppiä. Kaaoksen tarinaa leimasi sairas­tumisen aiheuttama elämän epävarmuus ja organisoimattomuus. Irtautumisen tari­nassa päästettiin irti turhiksi koetuista asioista, kavennettiin elämänpiiriä ja keskityt­tiin hetkessä elämiseen. Aktiivisuuden tarinassa suunniteltiin tulevaisuutta, toimittiin aktiivisesti ja vahvistettiin omaa hyvinvointia sairautta vastustamalla. Läheisten ja sairastuneiden tarinoiden yhtäläisyys vaihteli tarinatyypeittäin. Sairastamisen alkuvai­heen kokemuksia ja tilanteeseen sopeutumista peilataan tutkimuksessa kulttuurisiin sairastamisen mallitarinoihin. Tällöin tarkastellaan, kuinka tarinallisuus on osa sairas­tumisen käynnistämää elämäntarinan uudelleenrakentamisen prosessia. Lisäksi poh­ditaan, miten työikäisenä sairastuneen henkilön hyvinvointia voidaan tukea huomioi­den ihmisten erilainen suhtautuminen sairauteen. Tarvitaan ymmärrystä kulttuurisis­ta sairastamisen mallitarinoista ja muistisairauden vaikutuksista yksilön sekä perheen tilanteeseen, jotta sairastuneita ja heidän läheisiään voidaan nykyistä tehokkaammin tukea sairauteen sopeutumisessa ja sopivan arjen aktiivisuuden ylläpitämisessä.

Tutkimuksessa tarkastellaan hoivakotiasukkaiden läheisten kokemuksia koronapandemiasta. Laadullisen tutkimuksen aineistona on 41 läheisten kanssa tehtyä teemahaastattelua (794 sivua litteroituna) ja metodina aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tulosten perusteella vierailukiellot ja etäisyyden pitäminen ovat heikentäneet läheisten hyvinvointia sekä suhdetta asukkaaseen ja hoitotahoon. Läheiset olivat huolissaan asukkaan voinnista ja hoidosta ja kokivat tilanteen vuoksi ahdistusta, surua ja voimakasta stressiä. Moni kertoi asukkaan terveyden tai toimintakyvyn heikentyneen pandemian aikana huomattavasti, ja voinnissa tapahtuneiden muutosten uskottiin johtuvan aktiviteettien ja sosiaalisten kontaktien puutteesta. Läheiset kärsivät myös siitä, etteivät he saaneet turvavälivaatimuksen vuoksi osoittaa hellyyttä tai osallistua asukkaan hoitamiseen, kuten syöttämiseen. Vierailemista ilman yhteisiä aktiviteetteja ei aina koettu mielekkääksi, ja osa oli turhautunut epäreiluiksi kokemiensa käytäntöjen vuoksi. Läheisillä oli kuitenkin myös hyvin myönteisiä kokemuksia hoivakotien joustavasta toiminnasta ja poikkeusoloja varten kehitetyistä uusista yhteistyön muodoista. Tulokset korostavatkin tarvetta kehittää turvallisia tapoja, joilla läheiset voivat osallistua hoivakotiasukkaiden elämään ja hoivaan myös poikkeuksellisina aikoina.

Highlights • Social robots entail opportunities and challenges in decreasing emotional and social loneliness. • A futures scanning was conducted on technology for older people in assisted living (AL). • The analytical frame was built on Robert Weiss’ (1973) division of relational functions, and on a distinction between direct and indirect social robots. • Social robots could tackle both emotional and social loneliness by empowering people. • Ethical concerns of objectification, lack of human contact, and deception need attention., This future-oriented study examines the opportunities and challenges offered by social robots and communication technology when aiming to decrease emotional and social loneliness in older people residing in assisted living (AL). The paper draws on prior literature on loneliness, elder care and social robots. The aim is to scan the futures regarding technology support for the frail older people in future AL. The analytical frame was built on Robert Weiss’ division of relational functions: attachment, social integration, opportunity for nurturance, reassurance of worth, sense of reliable alliance, and guidance in stressful situations, and on a distinction between direct and indirect social robots. Our examinations show that social robots could tackle both emotional and social loneliness in assisted living by empowering people to engage in different forms of social interaction inside and outside the facility. However, ethical concerns of objectification, lack of human contact, and deception need to be thoroughly considered when implementing social robots in care for frail older people.

Transfer from a private home to an assisted living facility has been pictured as a major change in an older person's life. Older people themselves tend to perceive the change as something eventual that breaks the bonds and familiarities of previous life. The aim of this article is to shed light on residents’ chances to reach affiliation (as Nussbaum defines it) in their new living surroundings, and thus adjust to that social environment. Based on ethnographical data gathered in a Finnish sheltered home in 2013–14, we studied residents’ affiliations through ruptures, namely residents’ perceived social isolation. Social isolation was found to be connected with two separate social worlds: the one inside the facility and the one outside. Social isolation resulted from different factors connected to the quality of social interaction with co-residents and the staff, daily routines of the institution and residents’ personal life histories. Also, residents’ older friends seemed to avoid visiting care facilities which caused perceived social isolation. This article deepens the insights into the perceived social isolation of assisted living and thus helps care providers to create new strategies to enable due affiliation for their residents.

Having a sense of dignity is one of the core emotions in human life. Is our dignity, and accordingly also our sense of dignity under threat in elderly care, especially in robotic care? How can robotic care support or challenge human dignity in elderly care? The answer will depend on whether it is robot-based, robot-assisted, or teleoperated care that is at stake. Further, the demands and realizations of human dignity have to be distinguished. The demands to respect humans are based on human dignity and the inalienable high and equal moral standing that everyone has. For human moral agents, these demands take the form of negative and positive duties. For robots, they arguably take the form of corresponding ought-to-be norms. The realizations of dignity consist in variable responses to these demands, by oneself by others, and by society at large. This article examines how robot-based, robot-assisted, and teleoperated care can amount to realizations of dignity. The varieties of robotic care can, in different ways, be responsive to the demands of dignity and recognize humans as vulnerable beings with needs, as autonomous agents, and as rational subjects of experience, emotion, and thought.

This article aims to deepen understanding of the informal social relationships of the oldest old by applying qualitative methods. It considers ideas of the fourth age, socioemotional selectivity theory, and gerotranscendence theory from the viewpoint of Finnish community-dwelling nonagenarians. Qualitative life-story interviews were analyzed using qualitative content analysis. Nonagenarians described the significance of social relationships but also social restrictions and loneliness. In addition, the interviewees described the company and help their social relationships provided, and the pleasant and unpleasant emotions they experienced in their existing and past relationships. Our findings indicate that social relationships can contribute to the ability of nonagenarians to live a good life in old age, and that nonagenarians’ successful aging is not necessarily related to voluntary disengagement from social relationships, as suggested by some theories. Rather, our findings indicate a pursuit of engagement with other people to be important for the good aging of the oldest old.

Culturally, institutional care has been seen to strip older people of their status as full adult members of society and turn them into ‘have-nots’ in terms of agency. The substantial emphasis in gerontology of measuring the activity and functional ability of the elderly has unintentionally fostered these stereotypes, as have traditional definitions of agency that emphasise individuals’ choices and capacities. The aim of this paper is to discover what kind of opportunities to feel agentic exist for people who have reduced functional abilities and therefore reside in assisted living. In this paper, agency is approached empirically from the viewpoint of Finnish sheltered housing residents. The data were gathered using participant observation and thematic interviews. This study suggests that even people with substantial declines in their functional abilities may feel more or less agentic depending on their functional and material surroundings and the support they receive from the staff, relatives and other residents. The perception that residents’ agency in assisted living cannot be reduced to measurable activity has methodological implications for gerontological research on agency. Care providers can utilise our findings in reasserting their residents’ quality of life.

The concept of resident-facility fit has largely been used to illustrate whether a residential care facility and a resident are together able to meet requirements set by only the hampering functional abilities of the latter. The purpose of this paper is to study how assisted living residents perceive resident-facility fit. The data were gathered ethnographically from both observations and resident interviews in a sheltered home in Finland during 2013-2014. Perceived resident-facility fit is based on several relational factors that connect to both the residents as individuals and their surroundings. This fit seems also to be partly conditional and indeed depends on residents' trust in having their own potential to act. Good resident-facility fit results in feeling at home in a facility, whereas poor fit can even result in residents' feeling imprisoned. Care providers can thus utilize our results to affirm residents' quality of life in residential facilities.

During recent decades, theories of mutual recognition have been intensively debated in social philosophy. According to one of the main theorists in the field, Axel Honneth, the entire social world may be based on interpersonal recognition (such as mutual respect, esteem and care). Our aim is to study what it would take that residents in long-term care would become adequately interpersonally recognized. We also examine who could be seen as bearing the responsibility for providing such recognition. In this paper, we distinguish ten aspects of recognition. We suggest that in order to support residents’ dignity, long-term care should be arranged in a way that preserves residents’ full personhood regardless of their cognitive or other abilities: the mere fact that they are human persons is a ground for recognition as a person. But further, in good care residents’ personal characteristics and residents’ ties to significant others are also recognized to enable them to feel loved, esteemed and respected.

Becoming a resident in a long-term care facility challenges older people's continuity of self in two major ways. Firstly, as they leave behind their previous home, neighborhood, and often their social surroundings, older people have to change their life-long lifestyles, causing fears of the loss of one's self. Secondly, modern-day care facilities have some features of 'total' institutions that produce patient-like role expectations and thus challenge older people's selves. Our ethnographic study in a geriatric hospital and a sheltered home in Finland aims to find out what features of daily life either support or challenge older people's continuity of self. A philosophical reading of the concept of recognition is used to explore how various daily practices and interactions support recognizing people as persons in long-term care. Categories of institution-centered and person-centered features are described to illustrate multiple ways in which people are recognized and misrecognized. The discussion highlights some ways in which long-term care providers could use the results of the study.

Autonomy is a pervasive concept in Western lifestyles today. However, people in the fourth age are assumed not to be autonomous but dependent on other people. The data of this study consisted of interviews with Finnish community-dwelling 90–91-year-old people. The study aim was to examine how these people see their own autonomy in their everyday lives. The analysis was based on membership categorisation analysis. Our respondents considered their autonomy through three distinct themes. Functional ability was considered in terms of being physically capable of managing daily tasks. Independence in decision making was based on material and financial self-sufficiency and on the respondents' supposition that they were capable of making decisions due to an absence of memory disorders. Additionally, autonomy was considered as contesting norms of age-appropriateness. Among respondents, chronological age seemed to have been replaced by functional and cognitive ability as a definer of categorisations; age-others became ability-others. Our study revealed that the perceptions of autonomy also included gendered features as they were linked with differing gendered ideals, roles and life domains of women and men. The results highlight the internal diversity among the oldest old and challenge the third/fourth age division. Instead, they suggest the existence of a certain ‘grey area’ within old age, and urge an analysis on the subtle meaning making involved in older people's constructions of age-categorisations.

The ageing populations of the Western world present a wide range of economic, social, and cultural implications, and given the challenges posed by deteriorating maintenance ratios, the scenario is somewhat worrying. In this paper, I investigate whether Martha C. Nussbaum's capabilities approach could secure dignity for older people in long-term care, despite the per capita decreases in resources. My key research question asks, ‘What implications does Nussbaum's list of central human capabilities have for practical social care?’ My methodology combines Nussbaum's list with ethnographic data gathered from a Finnish sheltered home for older people. On the basis of this study, it seems that the capabilities approach is a plausible framework for the ethics of care because it highlights differences in the ability to function and thus differences in opportunities to pursue a good life. The ideas presented in this article could assist social policy planners and executives in creating policies and practices that help old people to maintain their dignity until the end of their days.

The paper deals with innovative handling technologies of container terminals enabling the automation of transport and storage processes at terminal quayside and within the yard area. The presented shuttle carrier concept is based on the employment of Automated Shuttle Carriers® in combination with rail mounted stacking cranes, automatically operating storage blocks, arranged perpendicular to the quay wall. Beside a scenario-based investigation of system performance, by means of simulation, the shuttle carrier concept is compared with a conventional handling system using yard tractors for container transport and rubber-tyred gantry cranes for yard operation. The system comparison delivers results in terms of equipment and manning requirements as well as insights into the environmental impact of system operation, considering also rubber-tyred gantry cranes powered by electric energy.

Vanhojen ihmisten kuoleminen tehostetussa palveluasumisessa sairaaloiden ja terveyskeskusten sijaan on Suomessa verrattain uusi ja nopeasti yleistyvä ilmiö, josta emme kuitenkaan tiedä juuri mitään. Aiempi vanhojen ihmisten kuolemaa tarkastellut tutkimus on keskittynyt joko kodin tai laitoksen ympäristöihin, ja palvelutalo sijoittuu instituutiona näiden välimaastoon. Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa (sosiaaligerontologia) alkoi maaliskuussa 2020 Kuoleman ja kukkaron välissä: muistisairaan vanhuksen elämän loppuvaiheen hoidon haasteet -tutkimushanke, jota rahoittaa Koneen säätiö. Kolmevuotisen hankkeen aikana on tarkoitus paitsi tutkia muistisairaiden ihmisten kuolemisen prosessia ja olosuhteita, myös tehdä näkyväksi, mitä kuoleminen palvelutaloissa tarkoittaa kuoleman prosessiin osallistuvien (asukkaat, läheiset, hoitohenkilöstö) kannalta. Tutkimushankkeen tuloksia tullaan esittämään paitsi tieteellisissä ja muissa kirjallisissa julkaisuissa, myös audiodokumentteina ja taiteellisina esityksinä. Esittelemme tässä kirjoituksessa lyhyesti hankkeen taustan, tavoitteet ja tutkimusmenetelmät. Termillä palvelutalo viittaamme tässä kirjoituksessa tehostetun palveluasumisen yksiköihin. Non