Search

Artikkelissa tarkastellaan teknologiavälitteisen kommunikaation muotoja ja merkityksiä Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin nuortenromaanisarjassa Zoo! (2017–2019). Kirjasarjan kerronta rakentuu henkilökertoja Atlaksen sähköpostiviesteistä ystävälleen Elliottille, mutta sosiaalinen media on keskeisesti läsnä kertomuksen kokonaisuudessa sekä tarinamaailman sisäisenä että kerronnallisena elementtinä. Viestintämuotojen funktioita pohditaan yhtäältä lajiteoreettisesta, toisaalta henkilöhahmojen välisen dynamiikan rakentumisen näkökulmasta. Aluksi eritellään kirjasarjan lajityypillisiä piirteitä kirje- ja sähköpostiromaanin viitekehyksessä ja hahmotellaan sähköpostiromaanin ominaislaatua kirjeromaanin perinteenjatkajana sosiaalisen median aikakaudella. Tämän jälkeen tarkastellaan miten erilaiset sosiaalisesta mediasta kumpuavat vaikenemisen, vastaamattomuuden ja kohtaamattomuuden muodot vaikuttavat henkilökertojan ihmissuhteisiin aktuaalissa tarinamaailmassa. Ilmiötä jäsennetään sosiaalisen median aikakaudella yleistyneen paitsi jäämisen pelon (fear of missing out, FoMO) sekä kyberostrakismin ja kyberstalkkauksen käsitteiden avulla. Kyberostrakismilla viitataan paitsi eristämiseen, myös vastaamattomuuteen ja blokkaamiseen sosiaalisen median alustoilla, kyberstalkkaamisella puolestaan pakonomaiseen tietyn käyttäjän sosiaalisen median sisällön seuraamiseen sekä siihen, millaisia tunteita ja reaktioita se sisällön tuottajassa herättää. Artikkelissa osoitetaan, että vuorovaikutuksen välineellisyyttä alleviivaavina ja tematisoivina elementteinä sähköposti ja sosiaalinen media ovat merkittävä osa henkilöhahmojen välisten suhteiden sekä juonen rakentumista. Sosiaalinen media on enemmän kuin pelkkä väline vuorovaikutussuhteiden ylläpitoon: sosiaalisella medialla on merkittävä rooli henkilökertojan määrittäessä ja muodostaessa ihmissuhteitaan ja käsityksiään muista henkilöhahmoista myös aktuaalissa tarinamaailmassa. Vastaavasti sähköposti ei ole vain kertojan 1990-luvun jäänteeksi luonnehtima viestintämuoto, vaan keino pyrkiä irtautumaan sosiaalisen median impulsiivisuudesta ja ylittämään välimatkat, joita ei muutoin voi ylittää.

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät: Kirjoituksia elämäkerroista. Helsinki: Avain, 2017, 272 s.

Toripulu Puluboi, Veera Salmen Puluboi ja Poni -romaanisarjan (2012–2017) toinen kertoja ja keskushahmo, kieltäytyy käyttämästä R-kirjainta. Perusteena tälle on se, että pulujen kielessä R on ruma ja kielletty kirjain, jo itsessään kirosana. Pulun kerronnassa R kierretään korvaamalla se L-kirjaimin. Keskittymällä ensisijaisesti sarjan ensimmäiseen osaan, Puluboin ja Ponin kirjaan (2012), artikkelissa tarkastellaan Salmen romaaneille ominaista kerrontakeinoa yhtäältä kielellisten ja sosiaalisten tabujen, toisaalta kokeellisuuden ja menetelmällisen kirjoittamisen viitekehyksessä. Ensinnäkin analyysi osoittaa, ettei R ole ainoastaan kielletty kirjain, vaan jopa tabuoitu: kielto näyttäytyy näennäisestä motivoimattomuudestaan ja mielivaltaisuudestaan huolimatta huomattavan kategorisena ja sen rikkomista pahoitellaan syvästi. Toiseksi artikkelissa luetaan Puluboin ja Ponin kirjan rinnalla osittain vastaavanlaiseen kirjainkorvaukseen perustuvaa Olli-Pekka Tennilän runoteosta Yksinkeltainen on kaksinkeltaista (2012) ja kehitellään ajatusta ”paralleelipoetiikasta” (kokeellisen) kirjallisuuden lukemisen ja tulkinnan moodina. Luenta paljastaa, kuinka koomisen pintansa alla Puluboin kerronnassakin ilmenee samankaltaista kielellistä potentiaalia kuin Tennilän kielitietoiseen kokeelliseen lyriikkaan: molemmat kartoittavat kielen semanttisia rajoja ja mahdollisuuksia sekä leikittelevät kielen pienimmillä distinktiivisillä elementeillä.

peerReviewed

Lasten ja nuorten heikkenevä lukutaito on viime vuosina herättänyt huolta niin tieteellisessä kuin julkisessa keskustelussa. Herättelijöinä ovat toimineet ennen kaikkea Pisa-tutkimukset, jotka ovat raportoineet suomalaisnuorten peruskoulussa saavutetun lukutaidon laskusta. Vaikka Suomi sijoittuukin edelleen kärkijoukkoon, esimerkiksi ero erinomaisesti ja heikosti lukevien välillä on kasvanut, samoin kuin erot tyttöjen ja poikien välillä. (Vettenranta ym. 2016, 25–27, 37–38.) Lukutaidon heikkouksiin ja lukivaikeuksiin puuttuminen on välttämätöntä, ja mitä varhaisemmassa vaiheessa lukemattomuuden kierre katkaistaan, sen parempi. Heikko lukutaito kaventaa huomattavasti nuorten mahdollisuuksia siirryttäessä peruskoulusta jatkokoulutukseen ja edelleen työelämään ja näin ollen myös mahdollisuuksia osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnassa. (Esim. Lukukeskus 2017.) Yhteiskunnan digitalisoituminen ei vähennä lukutaidon merkitystä, vaan se on omalta osaltaan luomassa uudenlaista lukutaidottomuutta (ks. esim. Lehti ym. 2018). Tekstimuodot moninaistuvat ja luetun ymmärtäminen tulee yhä tärkeämmäksi. Samanaikaisesti digitaalisuus ja ennen kaikkea tekstien monimuotoisuus ja monimediaisuus voi auttaa nuoria löytämään myös perinteisemmän lukemisen. nonPeerReviewed

Anna Helle Nykykirjallisuutemme kirjallisuushistoriallinen kartoitus Mika Hallila, Yrjö Hosiaisluoma, Sanna Karkulehto, Leena Kirstinä & Jussi Ojajärvi (toim.): Suomen nykykirjallisuus 1–2. Heta Marttinen Perinnetietoisesti perinteitä vastaan Tuva Korsström: Från Lexå till Glitterscenen. Finlandssvenska tidsbilder, läsningar, författarporträtt 1960–2013. Jarkko Toikkanen Allegorian ratkaisut Pirjo Lyytikäinen: Leena Krohn ja allegorian kaupungit.

The Unnatural Naturalness of Man-Narration and Daniel Sjölin’s Autobiographical Oron Bror Daniel Sjölin’s autobiographical debut novel Oron bror (2002) is about two brothers who are searching for their childhood home. During the journey, the little brother, the I-narrator, recalls detailed episodes from his past. In these retrospective chapters, narrated in present tense, the protagonist is referred to by the indefinite pronoun man. The article focuses on this peculiar narrative feature of Sjölin’s novel. Firstly, the article examines the functions of man in autobiographical context. The analysis of Sjölin’s novel shows that, on the one hand, man functions quite similarly to the more conventional third-person pronoun: the speaker uses man in order to distance him/herself from the person (s)he once was. On the other hand, because the pronoun man can also refer to the speaker, the choice of this particular pronoun highlights the importance of the past and memories in the development of the self and personality. Secondly, the article discusses the nature of man from the viewpoint of natural and unnatural narration. In fictional narratives, the use of man can be understood as odd or unnatural: it is distinctively unconventional and causes invariably an estranging effect. However, it is noteworthy that man can be used in lieu of personal pronouns, which is, for example in Swedish, a common feature in “natural”, spoken language. Due to these opposite aspects, it is problematic to define man-narration as either natural or unnatural. The article poses the question whether narrative devices like man should be defined as “non-unnatural”.

nonPeerReviewed

Tutkimuksessa analysoidaan ruotsalaisen tv-juontaja ja kirjailija Daniel Sjölinin uransa päätösteokseksi nimeää romaania Världens sista roman (2007) autofiktion ja apokalyptisyyden näkökulmista. Tutkimuksen ydinkysymyksenä on romaanin omaelämäkerrallisuuden ja omaelämäkerrallisen materiaalin tarkastelu Serge Doubrovskyn autofiktio-käsiteen kautta. Autofiktiivinen teos asettuu tietoisesti omaelämäkerran ja fiktiivisen romaanin välimaastoon hämärtäen ja venyttäen niiden rajoja. Pintapuolisesti Sjölinin romaani asettuu selkeästi fiktion alueelle mutta pinnan alla kirjailija käsittelee romaanissaan hyvin henkilökohtaisia aiheita: kirjailijanuran lopettamista ja oman lapsen menettämistä. Molemmat aspektit rakentavat romaanin keskeistä tematiikkaa ja niihin liittyy oleellisesti myös tutkimuksen toiseksi tärkeäksi kysymykseksi muodostuva apokalyptisyys sekä sille tyypillisen lopunajan tematiikan ilmeneminen Sjölinin romaanissa. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, kuinka romaani on nimensä mukaisesti ”maailman viimeinen romaani” ja millaisia keinoja luojajumalaan vertautuvalla kirjailijalla on sekä luoda maailmoja että tuhota ne. Lisäksi eritellään romaanissa esiintyvää apokalyptistä kuvastoa ja yhteyksiä Raamatun apokalyptisiin kirjoihin. Tutkimuksessa osoitetaan, ettei ”vain fiktiolta” vaikuttavassa teoksessa todellista kirjailijaa ja hänen henkilöhistoriaansa voida sulkeistaa luennan ulkopuolelle. Romaanin ensimmäisessä ja toisessa persoonassa kerrotut tarinalinjat voidaan palauttaa todelliseen kirjailijaan, minkä lisäksi ne kietoutuvat toisiinsa tavalla, jonka kautta ei hämärry ainoastaan toden ja fiktion suhde vaan myös se, mitä romaanin maailmassa todella on tapahtunut, kyseenalaistuu. Tarinamaailman ja koko fiktion tuhoutuminen vertautuu päähenkilön dementoituneen äidin kielen ja psyyken hajoamiseen. Analyysin lähtökohtina autofiktio ja apokalyptisyys osoittautuvat toisiaan täydentäviksi ja motivoiviksi käsitteiksi. Ennen kaikkea Sjölinin romaani on juuri autofiktiivisyytensä nojalla mitä suurimmissa määrin apokalypsi, ”Danielin kirja”.