Search

nonPeerReviewed

peerReviewed

Non

peerReviewed

Tämän tutkimuksen aineisto koostuu pääasiassa kahdesta elokuvasta: musikaali elo- kuva Pink Floyd the Wall (1982) ja konserttitallenne Roger Waters’ the Wall (2014). Nämä kaksi elokuvaa ovat eri vuosikymmenenä totutettuja versioita samasta narratiivista. The Wall narratiivi on ajan kuluessa muuttunut yhä poliittisemmaksi sisällössään ja toteutuksessaan. Pinnallisin puolin se kertoo tarinan eristäytyneestä rock tähdestä, mutta abstraktilla tasolla se kuvaa modernia yksinäi- syyttä ja totalitarismia. Tutkimukseni päämääränä on selvittää mikä on narratiivin välittämän totali- tarismi kuvan poliittinen viesti. Narratiivin totalitarismi teemaa olen lähestynyt Hannah Arendtin poliittisen teorian nä- kökulmasta. Hyödynnän erityisesti hänen teoksiaan The Origins of Totalitarianism ja The Human Condition. Itse narratiivin juonen ja symboliikan tulkintaan olen pääasiassa hyödyntänyt Northrop Fryen narratiivista teoriaa, jonka hän esittää teoksessa Anatomy of Criticism. Olen pyrkinyt yhdistä- mään nämä kaksi eri näkökulmaa (poliittinen ja narratiivinen) lähestymällä aineiston tulkintaa her- meneuttisesti. Hermeneutiikan edustajina olen hyödyntänyt pääasiassa Hans Georg Gadamerin teosta Truth and Method. Olen jakanut analyysin kolmeen pääkappaleeseen. Ensimmäinen kappale Bulding the Wall käsittelee narratiivissa esiintyviä yksinäisyyteen ja totalitarismiin johtavia yhteiskunnallisia syitä. Toinen kappale Behind the Wall tulkitsee narratiivissa välitettyä yksinäisyyden ja totalitarismin kuvaa ja niiden välistä yhteyttä. Kolmannessa kappaleessa tulkitsen millaisia ratkaisuja narratiivi esit- tää totalitarismin ja yksinäisyyden vastustamiseksi. Tutkimukseni valossa narratiivissa kuvattu yksinäisyys ja totalitarismi näyttäytyvät toistensa metaforana. Tutkimukseni osoittaa, että The Wall narratiivin viimeisin versio hyödyntää totalitarismi kuvastoa nykyisten hallintojen toimien kritisointiin. Narratiivin keskeisin viesti kehottaa ihmisiä tämänkaltaisten totalitarististen toimien tarkkailuun ja kollektiiviseen vastustamiseen.

Tutkimuksessa tarkastellaan Britannian parlamentin alahuoneessa käytyä keskustelua vapaudesta ja valtion tehtävistä Clement Attleen johtaman Labour-hallituksen noustua valtaan vuoden 1945 vaaleissa. Kyseinen hallitus toteutti runsaan määrän uudistuksia, joista merkittävimpänä sosiaaliturvan ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistukset. Lisäksi hallitus toteutti valtiojohtoista talouspolitiikkaa valvomalla rahapolitiikkaa, sääntelemällä tuotantoa sekä kansallistamalla merkittäväksi katsomiaan teollisuudenaloja. Myös ammattiliittojen toiminnan rajoitukset kumottiin ja ylähuoneen viivytysoikeutta lainsäädännön voimaansaattamisessa kavennettiin. Käydyissä parlamenttikeskusteluissa hallituksen politiikkaa puolustettiin ja vastustettiin erilaisia vapauskäsitteitä hyödyntämällä. Labour-edustajat puolustivat hallituksen politiikkaa vapauskäsitteellä, joka monessa yhteydessä yhdistyi vaatimukseen paremmasta taloudellisesta turvallisuudesta, materiaalisesta hyvinvoinnista sekä tasa-arvosta. Taas Winston Churchillin johtamat oppositiossa olleet konservatiivit vastustivat hallituksen toimenpiteitä liittämällä vapauskäsitteeseen vaatimuksen vapaasta markkinataloudesta ja yksilön valinnanvapaudesta. Erilaiset vapauskäsitteet pitivät sisällään erilaisia näkemyksiä valtion tehtävistä ja taloudellisen vallan käytöstä. Labour-edustajat katsoivat vapauden edellyttävän valtion toimia kansalaistensa hyvinvoinnin edistämiseksi, mikä konservatiivien silmissä nähtiin yksilön sitomisena valtion "byrokratiakoneeseen". Kun Labour-edustajat puhuivat taloudellisen vallan siirtämisestä ”voitontavoittelijoilta” ja ”yksityisiltä diktaattoreilta” demokraattiseen hallintaan, niin taas konservatiivit vaativat yksilön taloudellisen autonomian säilyttämistä suhteessa valtioon. Parlamentissa käydyillä keskusteluilla oli myös selkeä yhteys parlamentin ulkopuolella käytyyn yhteiskuntateoreettiseen keskusteluun. Labourin politiikan nähtiin toteuttavan demokraattista suunnittelua, josta moni aikakauden teoreetikko oli puhunut. Toisaalta konservatiivit hyödynsivät politiikassaan Friedrich A. Hayekin näkemyksiä suunnittelun vaaroista ja hänen paljon käyttämäänsä totalitarismin käsitettä. Jotkut konservatiiveista väittivätkin Britannian olevan matkalla totalitaristiseen yhteiskuntaan, mikäli hallitus ei kunnioittaisi vapautta ja tämän peruspilaria eli laillisuusperiaatetta.

The article aims to contribute to the investigation on the relationship between school education and politics, through the enquiry on a specific fictional character: the teacher who consciously tries to manipulate her/his students to impose them a totalitarian vision, or a vision which is consistent with a fascist ideology.The enquiry focuses mainly on three sample novels: Erich Maria Remarque’s Im Westen nichts Neues; Witold Gombrowicz’s Ferdydurke; Muriel Spark’s The Prime of Miss Jean Brodie by., L'intervento vuol contribuire a un'indagine sui rapporti tra insegnamento scolastico e politica attraverso l'indagine su un personaggio specifico: l’insegnante che mette in atto una consapevole strategia di manipolazione psicologica dei propri studenti per imporre loro una visione totalitaria, o comunque coerente con una ideologia di tipo fascista. L'indagine si sviluppa attraverso l'analisis di tre testi-campione ambientati nel periodo che ha preceduto o accompagnato l’affermazione dei regimi totalitari del Novecento.

Martin Heideggerin hiljattain ilmestyneiden ajattelupäiväkirjojen, niin sanottujen mustien vihkojen, neljä ensimmäistä nidettä vuosilta 1931–1948 valottavat uudella tavalla hänen ”olemishistoriallista” tulkintaansa kansallissosialismista, totalitarismista ja toisesta maailmansodasta modernin aikakauden huipentumina. Juuri ajankohtaisten ilmiöiden analysointi tekee muistiinpanoista ainutlaatuisen osan Heideggerin tuotantoa. Antisemitistisesti latautuneet näkemykset ”maailmanjuutalaisuudesta” yhtenä äärimodernin ilmenemismuodoista avaavat kuitenkin uuden, ristiriitaisen ja synkeän näkökulman filosofin ajatusmaailmaan. nonPeerReviewed

Questo volume ha l’ambizione di offrire uno sguardo ampio sulla storia dell’Ottocento e del Novecento e un quadro critico dei tanti fili che uniscono il passato al presente. Spaziando cronologicamente dal Congresso di Vienna ai giorni nostri, presenta tre elementi caratterizzanti. In primo luogo l’attenzione rivolta alla dimensione politico-istituzionale delle trasformazioni avvenute tra XIX e XXI secolo; in questo modo, e senza tralasciare gli aspetti economico-sociali e culturali, si dà conto dei tanti processi che hanno segnato la modernizzazione politica durante l’età contemporanea. Il secondo elemento distintivo è dato dalla scelta di superare la prospettiva eurocentrica propria di molti manuali a favare di una trattazione globale del «sistema mondo». L’attenzione rivolta alle dinamiche delle relazioni internazionali e l’ampio spazio riservato alle diverse aree del mondo (Europa, Americhe, Medio Oriente, Africa, Asia) scaturiscono dalla consapevolezza che i recenti fenomeni globalizzazione presentano in realtà una sedimentazione storica assai profonda. Infine il volume si caratterizza per la presenza di analisi «trasversali» su molti fenomeni e problemi che continuano ad avere un peso rilevante nella contemporaneità politica: dalla questione mediorientale al fondamentalismo islamista, dai processi migratori ai movimenti di emancipazione delle donne, dal sistema di Welfare State all’integrazione europea, dalle nuove potenze emergenti al riesplodere del nazionalismo nelle sue varie accezioni. Il volume offre uno sguardo ampio e approfondito sulle dinamiche della storia politica, sociale ed economica degli ultimi due secoli. Si caratterizza, in primo luogo, per l’attenzione rivolta alla dimensione politico-istituzionale delle trasformazioni avvenute tra XIX e XXI secolo; il secondo elemento distintivo è dato dalla scelta di superare la prospettiva eurocentrica a favore di una trattazione globale del «sistema mondo», nella consapevolezza che i recenti fenomeni di globalizzazione presentano in realtà una sedimentazione storica assai profonda; infine, si sono privilegiate analisi trasversali e interdisciplinari dei tanti fenomeni che caratterizzano la contemporaneità politica.

Tämä tutkielma tarkastelee Hannah Arendtin poliittisen ajattelun moderneja ja postmoderneja piirteitä. Tutkielma kartoittaa Arendtin ajattelun keskeisimmät teoreettiset taustavaikutteet ja motiivit, sekä esittelee Arendtin poliittisen filosofian keskeisimmät teoreettiset elementit. Keskeinen argumenttini on, että nämä elementit muodostavat yhden yhtenäisen teoreettisen projektin ja filosofisen ihmiskuvan, joka on koko Arendtin ajattelun keskeisin punainen lanka. Tutkin ja analysoin Arendtin ajattelun taustavaikutteita ja filosofista ihmiskuvaa moderni–postmoderni -keskustelun tarjoaman teoreettisen kehikon kautta. Tämä teoreettinen konteksti mahdollistaa myös Arendtia käsittelevän tutkimuskirjallisuuden analysoimisen moderni–postmoderni -akselilla. Esitän, että Arendtia koskevasta tutkimuskirjallisuudesta on tätä kautta mahdollista löytää kaksi selkeästi toisistaan poikkeavaa tulkinnan linjaa, jotka korostavat eri piirteitä Arendtin ajattelussa. Tutkielma esittää omaperäisen luennan Arendtin ajattelun keskeisimmistä taustavaikutteista ja tavoitteista tutkimuskirjallisuudessa esitettyjen erilaisten tulkintojen pohjalta ja niiden kritiikkinä. Arendtin ajattelun keskeisimpinä yksittäisinä taustavaikuttajina voidaan nähdä Martin Heideggerin ja Immanuel Kantin filosofiat. Etenkin Heideggerin länsimaisen ajattelun ja olemisymmärryksen rationaliteetin kritiikki voidaan nähdä keskeisenä taustavaikuttajana Arendtin ajattelun projektille, joka palaa Heideggerin tavoin antiikin Kreikkaan saakka saavuttaakseen ymmärryksen joistain länsimaisen ajattelun keskeisimmistä ja perustavimmista käsitteistä. Siinä missä Heideggerin projekti on nimenomaan filosofinen ja ontologinen, korostuu Arendtin ajattelussa politiikan ja poliittisen toiminnan rooli vahvasti. Arendtin näkemyksen mukaan länsimaisen metafysiikan keskeisin ongelma on ajattelun ja toiminnan suhteen väärä ymmärtäminen, joka on johtanut virheelliseen ymmärrykseen politiikasta ja sen merkityksestä inhimilliselle olemiselle. Arendtin ajattelu on tässä mielessä inhimillisen ainutkertaisuuden ja yhteisöllisyyden suhteen uudelleenajattelua. Arendt lukee metafysiikan historiaa virhepäätelmien historiana ja hän katsoo, että länsimainen traditio tulee lopullliseen päätökseensä 1900-luvulla kehittyvän totalitarismin myötä. Totalitarismi on Arendtin näkemyksen mukaan ilmiö, joka huipentaa länsimaiseen ajatteluun sen kreikkalaisesta alusta saakka juurtuneet metafyysiset virhepäätelmät niiden äärimäiseen muotoonsa. Arendtille post-totalitaarinen maailma on olennaisesti postmetafyysinen maailma. Esitän, että Arendtin poliittinen ajattelu tulee ymmärtää itsetietoisena postmetafyysisenä yrityksenä ajatella yhteisöllisyyttä täysin uudella tavalla. Tutkielma tarkastelee kuinka Arendtin filosofinen ihmiskuva muodostuu kaksiosaisena ontologisena vastakuvana toisaalta länsimaisen metafysiikan historialle ja sen virhepäätelmille ja toisaalta kriittisenä vastauksena Martin Heideggerin ja Immanuel Kantin filosofioille.

Il saggio cerca di delineare i risultati di una ricerca che ha avuto per obiettivo quello di individuare nella Biblioteca di Benedetto Croce le evidenze di una “biblioteca del totalitarismo”, intendendo con ciò i contributi che a partire grosso modo dagli anni Venti del secolo scorso hanno concorso a definire la categoria, sfaccettandola a seconda delle culture politiche degli autori e dei diversi contesti temporali in cui questi ultimi si sono mossi. Dopo aver precisato la definizione del concetto di totalitarismo fatta propria nell’intervento, alla luce del più recente dibattito storiografico, l’attenzione si sposta all’interpretazione che a esso ha dato Croce, soprattutto nell’ultima fase del suo pensiero e della sua attività filosofica e storiografica. Identificato con l’espressione più compiuta della corrente spirituale dell’attivismo nella modernità politica, così com’era stato descritto nelle celebri pagine della Storia d’Europa nel secolo decimonono, il totalitarismo rappresenta agli occhi di Croce una forma di potere diabolica nel verso senso della parola, potenzialmente capace di sovvertire i capisaldi della civiltà europeo-atlantica e di apportare una radicale mutazione antropologica nell’essere umano del Ventesimo secolo. Di questa apocalittica visione, sulla base delle tracce disseminate nei fondi della Biblioteca, il contributo si propone di illustrare una possibile genesi intellettuale.

Il concetto di populismo viene qui affrontato in prospettiva storica, analizzando le complesse relazioni tra libertà politica e ordine sociale, comunità e individuo, tirannia e democrazia, sfera secolare e sfera spirituale nella storia occidentale, in un "lungo viaggio alla ricerca delle radicipolitiche e spirituali del nostro mondo"

peerReviewed

nonPeerReviewed

(Leonoardo Senkman - Saúl Sosnowski, Fascismo y nazismo en las letras argentinas, Ediciones Lumiere, Buenos Aires, 2009, 183 pp., ISBN 978-987-603- 060-1) di Ilaria Magnani, Altre Modernità, No 10 (2013): Trasmigrazioni e trasferimenti: vicende naturali e vicende umane nella storia delle piante

Rassegna delgli articoli pubblicati nel corso del 2008 su 34 riviste italiane e straniere di storia contemporanea

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Pyrin työssäni hahmottamaan Neuvostoliitosta länsimaisessa historiankirjoituksessa välittyvää kuvaa. Tutkin Neuvostoliitosta tehtyjen tulkintojen muutoksia ja Neuvostoliiton hajoamisen vaikutusta historian tulkintoihin. Tutkimukseni on kirjallisuuskatsaus ja käytän tutkimusmetodina kvalitatiivista teema-analyysiä. Analysoin tiettyjen teemojen toistuvuutta teoksissa ja luokittelin tällä perusteella tulkintoja totalitaristisen ja revisionistisen koulukunnan edustajiksi. Lisäksi pohdin tulkintojen piilomerkityksiä. Käytin tässä apuna Hayden Whiten teoriaa historiantulkinnoista tragediana tai komediana. Totalitaristiset tulkinnat ovat nähneet Neuvostoliiton historian pyrkimyksenä luoda utopistinen sosialistinen yhteiskunta valtioterrorin ja propagandan avulla. Totalitaristiset tulkinnat näkevät kommunistisen puolueen kontrollin joka paikaan ulottuvana ja yhteiskunnan atomisoituneena ja terrorisoituna Revisionistiset tulkinnat taas ovat korostaneet, että valtion johdon kontrolli yhteiskunnasta oli heikkoa. Ne ovat usein esittäneet, että stalinismille esiintyi laajaa tukea mutta toisaalta toiset tulkinnat erityisesti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ovat käsitelleet myös yhteiskunnallisia vastakkainasetteluja. Revisionistiset tulkinnat näkevät politiikan muotoutuneen usein reaktiona alhaalta tulleisiin impulsseihin. Revisionistien mukaan terrori oli suunnittelematon. Totalitaristiset tulkinnat olivat hallitsevia 1950-luvulla, mutta 1960- ja 70-luvulta eteenpäin totalitaristista mallia alettiin kyseenalaistaa. Neuvostoliiton hajoaminen on kuitenkin lisännyt totalitaristisen tulkinnan suosiota uudestaan. Totalitaristiset tulkinnat heijastavat kylmän sodan ilmapiiriä. 1990-luvulla ne näyttäisivät muuttuneen entistä konservatiivisimmiksi. Neuvostokausi on niissä alettu nähdä utopistisena mutta tragediaan päättyneenä ihanneyhteiskunnan kokeiluna, joka sortui terroriin ihmisluonnon vastaisen pyrkimyksensä takia. Tästä näkökulmasta myös revisionismi voidaan nähdä reaktiona kylmän sodan ideologiseen ilmapiiriin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on alkanut myös ilmestyä tulkintoja, jotka eivät noudata tiukasti totalitarismin tai revisionismin kategorioita, vaan ovat jonkinlaisia rajatapauksia. Näitä tulkintoja ei välttämättä ole enää hedelmällistä luokitella totalitaristisiin ja revisionistisiin

Intervento sulle politiche giovanile del Fascismo italiano finalizzato ad un confronto internazionale sul tema dell'organizzazione del tempo libero e sulle pratiche sportive di regimi dittatoriali

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, minkälaisia olivat Stalinin Neuvostoliiton ja Hitlerin Saksan ihanneihmiset, niin sanotut uudet ihmiset. Aihetta lähestytään kysymällä, minkälaisia henkisiä ja fyysisiä ominaisuuksia heillä oli sekä minkälainen aatteellinen traditio uuden ihmisen taustalla oli. Seikkaperäistä vertailua ihmiskuvien eroista ei tehdä. Sen sijaan Neuvostoliiton ja Kolmannen valtakunnan ihmiskuvat asetetaan vastakkain, jolloin ilmenevät niitä selvimmin yhdistävät piirteet. Alkuperäislähteinä ovat olleet Neuvostoliiton ja kansallissosialistisen Saksan johtajien kirjoitukset ja puheet sekä aikalaiskirjallisuus. Niiden tukena oleva kirjallisuus on koostunut lähinnä tutkimuskirjallisuudesta. Ajatus uudesta vallankumouksellisesta ihmisestä muotoutui Venäjällä 1800-luvun puolivälistä lähtien. Tälle ihmiselle oli ominaista, että hän oli vallankumouksen vuoksi valmis uhraamaan itsensä lisäksi kenet tahansa. Venäjän sisällissodan aikana kehittyi ajatus bolsevikkisankarista, nahkatakkimiehestä, joka symboloi rationaalisesti organisoidun yhteiskunnan syntyä. Sisällissodan jälkeen Neuvostoliiton valtasi kollektivistinen innostus, jolloin yksilöllistä sankaruutta jopa vähäteltiin. Stalinin valtakausi merkitsi paluuta perinteisempiin arvoihin ja esimerkkityöläisten, kuten stahanovilaisten avulla pyrittiin kannustamaan ihmisiä kilpailemaan työn tuottavuudesta. Neuvostoihmisten saavutukset olivat kuitenkin viimekädessä kommunistisen puolueen ja Stalinin ansiota. Kansallissosialistisessa ihmisessä korostuivat maskuliiniset ja militaristiset piirteet. Erityisesti Kolmannen valtakunnan ihmisihanteeseen vaikutti ensimmäisen maailmansodan suurtaistelujen synnyttämä myytti uudesta sotilaasta. Kansallissosialismi nosti ihmisen fyysiset ominaisuudet henkisten edelle: tärkeintä oli hyvä ruumiillinen kunto. Se osoitti ihmisen tahtoa ja kykyä palvella johtajaansa ja kansaansa. Olennaisinta uusissa neuvostoihmisissä ja kansallissosialistisissa ihmisissä oli, että he olivat valmiita uhraamaan itsensä valtion puolesta. Uusi ihminen ymmärsi, ettei johtajan käskyjen viitoittamalle suunnalle ollut vaihtoehtoa. Se, joka ei ollut lojaali johtajaa kohtaan, tapettiin tai toimitettiin vankilerille. Eräässä mielessä vankileiri, ja nimenomaan siellä syntynyt musulmaanin hahmo, konkretisoi uuden ihmisen abstraktin idean: vankileirin uusi ihminen, musulmaani, oli ihminen vailla persoonallisuutta ja vailla tahtoa. Vankileirin ulkopuolella uusi ihminen taas oli persoonaton ihminen, joka tahtoi työskennellä ja taistella kommunistisen yhteiskunnan tai tuhatvuotisen valtakunnan puolesta. Uuden ihmisen tahto ei kuitenkaan ollut hänen omaansa, vaan se oli ylhäältä päin ohjattua.

Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää yhteiskunnallisista ongelmista käytävän julkisen keskustelun vaikeutumista ja siihen sisältyvää väkivallan uhkaa. Tarkastelun kohteena on prosessi, jossa julkisuus ja nomenklatuura luovat tiettyä käsitystä siitä, millaisia ovat ns. tavalliset ihmiset, jotka toimivat julkisuuden yleisön rooleissa. Nomenklatuuralla tarkoitetaan yleistä etua edistävissä byrokratioissa (valtionhallinto, yleisradio, yliopisto yms.) syntyvää häiriötendenssiä. Nomenklatuura on yhteiskunnan puolivirallisessa sfäärissä toimiva, henkilökohtaisista tuttavuuksista koituvaan hyötyyn perustuva verkosto, joka tuottaa itsetarkoituksellisesti eriarvoisuutta. Epätasa-arvoa tuotetaan kahdella tasolla. Nomenklatuura pyrkii ensinnäkin erottamaan koko oman jäsenkuntansa tavallisista ihmisistä ja nostamaan sen näiden yläpuolelle. Toiseksi se hoitaa omaa sisäistä arvojärjestystään. Jäsentenvälisen virallisen, puolivirallisen ja epävirallisen arvojärjestyksen huolto ja uudelleenjärjestely on nomenklatuuran varsinaisin tehtävä. Tämän ohessa nomenklatuura teeskentelee tekevänsä niitä töitä, joita sen isäntäbyrokratian viralliseen toimialaan kuuluu. Nomenklatuura on yksi niistä tendesseistä, jotka määräävät, miten yhteiskunnan ns. eliitti valikoituu ja sopeutuu tehtäviinsä. Julkisuus tematisoidaan tutkimuksessa Martin Heideggerin, muutaman muun eurooppalaisen fenomenologin ja vanhojen amerikkalaisten pragmatistien filosofiaa sosiologisoimalla. Julkisuus koostuu instituutioista, joissa ihmiset asettuvat itselleen tuntemattomien muiden ihmisten asemaan. Tavallista ihmistä koskevat katsomukset syntyvät tällaisissa yleensä-vaan -toisen asemaan asettumisissa. Heidegger pitäytyy tavallisen ihmisen olemista koskevissa ajatuksissaan asian fundamentaaliontologisella tasolla, ihmisen olemisen varsinaisuudessa tai epävarsinaisuudessa. Tietty tavallisena ihmisenä olemisen tapa (das Man) syntyy hänen mukaansa kyllä julkisuudessa, mutta hän ei keskustele siitä, miten tavallista ihmistä koskevat luulot vaikuttavat yhteiskunnan rakenteeseen. Nomenklatuura ei kuulu Heideggerin eikä muidenkaan käsilläolevan tutkielman taustavoimina toimivien kirjoittajien ongelmakenttään. Heideggerin das Man -eksistentiaali muokataan käsilläolevassa työssä julkisuusteoreettiseksi näkökulmaksi. Tästä kulmasta katsoen tavallisista ihmisistä erottautuva nomenklatuura pilaa julkista keskustelua ja kasvattaa väkivallan uhkaa kolmella selaisella tavalla, joilla on ontologiset vastineensa Heideggerin filosofiassa. Ne ovat kaksimielisyys, uteliaisuus ja lörpöttely. Kaksimielisyys on tapahtuma, jossa teeskennellään tulevaisuuteen suuntautumista. Ollaan kuin tehtäisiin suunnitelmia ja punnittaisiin vaihtoehtoja, vaikka itse asiassa keskitytään ottamaan selvää siitä, mitä mieltä muut jo ovat, mitä mieltä "tänä päivänä" on oltava. Kaksimielisyys on jonkin epämääräisen tahon mielistelemistä. Keskustelu on kaksimielisyyden vallassa mahdotonta, koska kaikki tietävät aina jo valmiiksi, mitä mieltä on oltava. Väkivalta saa kaksimielisyydestä leviämisen kanavan. 1900-luvun historiassa on vaikuttavia esimerkkejä siitä, miten ihmisryhmiä on vainottu sillä perusteella, että se on "tänä päivänä" välttämätöntä. Uteliaisuus on Heideggerin mukaan halua nähdä näkemisen itsensä vuoksi, halua paljastaa kaikki ja jokainen. Nyt käsillä olevassa tutkimuksessa nomenklaturistinen uteliaisuus nähdään essentialismin lähteeksi. Nomenklatuurassa halutaan nähdä sellaisia syvällisiä ja tärkeitä asioita, mitä tavalliset ihmiset eivät näe. Tässä tarkoituksessa puhutaan ilmiöpinnasta ja olemuksesta. Ilmiöpinnan alla olevan olemuksen voivat nähdä vain ne, joilla on siihen tarvittavia erikoislaatuisia tietoja ja näkemyksiä. Nomenklatuurikko puhuu olemuksien näkemisestä siinä tarkoituksessa, että saisi todistetuksi, että hänellä on tällaisia tietoja ja näkemyksiä. Keskustelu käy mahdottomaksi, koska se koskee aihetta (pinnanalainen olemus), jota ei ole olemassa. Tutkielmassa osoitetaan, että 1900-luvulla tapahtuneet juutalaisten ja kansanvihollisten joukkomurhat olivat erityislaatuisten tietojen ja näkemysten osoittamista ja siinä katsannossa essentialismin suoraa tulosta. Lörpöttely on ymmärtämisen teeskentelimistä. Se voi tapahtua esimerkiksi niin, että joku kertoo pinnanalaisista olemuksista ja kuulijat ylistävät esityksen syvällisyyttä. Lörpöttelyn esimerkkitapaukseksi otetaan tiedotusopin subjektivis-objektivistinen todellisuusdiskurssi. Lörpöttelyn lauseet eivät tarkoita mitään. Ne toimivat juuri merkityksettömyytensä ansiosta keskustelun estäjinä ja epätasa-arvoisuuden tuottajina. Samalla lörpöttely toimii eräänlaisena nomenklatuuran pääsykokeena. Eliittiryhmän jäseniksi pääsevät ne, jotka ilkeävät teeskennellä ymmärtävänsä sellaista, mitä eivät ymmärrä. Osaksi uskotaan, että joku toinen todella ymmärtää. Osaksi ymmärtämistä teeskennellään kyynisesti, tietäen, että lörpöttelyssä ei ole mieltä. Julkisuudessa syntyy kyynisyyttä ja autoritäärisyyttä yhteen kietova viritys, jonka vallitessa reilu keskustelu ei ole mahdollista. Lörpöttely ja kaksimielisyys vaikuttavat siihen suuntaan, että yleistä etua edistävien byrokratioiden johtotehtäviin valikoituu sellaisia ihmisiä, joilla on vähiten edellytyksiä toimia niissä. Jos nomenklatuura olisi ainoa yhteiskunnan eliittien valikoitumista ja sopeutumista ohjaava tendenssi, niin eliitit tekisivät maailman tyhmimmät ja epärehellisimmät teot. Tutkielmassa ei käsitellä muita eliittien rekrytaation ja adaptaation prosesseja kuin nomenklatuuraa. "Nomenklatuura" ja "tavallinen ihminen" voidaan ymmärtää joko kategorioiksi, siis havaintoyksikköjen luokittelun välineiksi, tai sitten eksistentiaaleiksi eli maailmassa olemisen tapojen kuvauksiksi. Tutkielmassa perustellaan ajatusta, jonka mukaan niiden kategiorioiksi tulkitseminen tuottaa epätasa-arvoisuutta, keskustelun estymiä ja väkivaltaa. Kategoriaalinen tarkastelu sanoo, että yksi ihminen on tavallinen ihminen, toinen taas epätavallinen, yksi on parasiittinen nomenklatuurikko, toinen yleistä etua edistävä byrokraatti. Eksistentiaaleihin perustuva tarkastelu lähtee siitä, että "tavallinen ihminen" on sellainen tapa olla maailmassa tai sosiologisemmin sanoen roolisuoritus, jonka jokainen osaa tavalla tai toisella tehdä. Sama pätee "nomenklatuuraan". Nomenklatuura on sellainen tapojen kokonaisuus, jonka mukaan jokainen modernissa maailmassa elävä ihminen oppii toimimaan tarvittaessa hyvin nopeasti. Tutkielmassa lähdetään siitä, että tavallisia ihmisiä ei ole tietyin ominaisuuksin varustettuina yksilöinä olemassa, mutta olemassa sen sijaan on muutamia julkisuudessa syntyviä tavallisen ihmisen rooleja. Heideggerin das Man on yksi niistä. Das Man -tyyppinen käsitys tavallisen ihmisen tavoista syntyy nomenklatuuran projektiona. Nomenklatuura siirtää omat elämisen tapansa tavallisten ihmisten elämisen tavoiksi. Siirto tapahtuu julkisuuden instituutioissa. Syntyy puhujarooleja niille, joilla ei ole sanottavaa ja kuulijarooleja niille, jotka teeskentelevät ymmärtävänsä merkityksetöntä puhetta. Tutkielmassa päädytään siihen, että nomenklaturistista lörpöttelyä ei kannata vastustaa. Esimerkiksi lörpöttelyä edustavaksi tapaukseksi valittu tiedotusopillinen subjekti-objekti -diskurssi saa jatkuvuutensa siitä, että sitä vastustetaan. Antiessentialismi nostaa essentialismin näkyville ottamalla nimenomaiseksi tehtäväkseen sen vastustamisen. Julkisen keskustelun esteiden raivaamisen kannalta olisi suositeltavampaa ohittaa nomenklatuuran lörpöttely, muuttaa puheenaihetta ja keskittyä positiivisesti muihin asioihin. Tekijä myöntää, että menettelee ambivalentisti tai yltiöoptimistisesti, kun vastustaa nomenklatuuraa itse, mutta ei enää suosittele samaa tehtävää lukijoilleen. Journalismin myönteinen tehtävä keskustelun edistämisessä ja väkivallan uhkan vähentämisessä perustuu siihen, että julkisuus ei toimi yhden yleisönroolin eikä näin ollen myöskään yhden tavallisen ihmisen mallin varassa. Yleisön keskuudessa on useita erilaisia, erilaisissa menneisyyksissä syntyneitä tulkintayhteisöjä. Ongelmana on, miten niissä toimivat tavalliset ihmiset voisivat parhaalla tavalla ymmärtää toisiaan ja säilyttää samalla oman kiinnostavuutensa ja ainutlaatuisuutensa. Tutkielmassa perustellaan näkemystä, jonka mukaan journalismin kannattaisi tätä esitysteknistä mielialojen virittämisen ongelmaa ratkaistessaan pyytää apua mieluummin taiteelta tai uskonnolta kuin tieteeltä. The Public Sphere and the Nomenclature. A Study of Blockages of Conversation and Threat of Violence.

Neuvostoliitto on mielletty usein joksikin erityisen venäläiseksi tai "itämaiseksi" ilmiöksi, jolle "modernit länsimaiset arvot ja ajattelutavat" olisivat olleet perin juurin vieraita. Tutkimuksessa pyritään osoittamaan tämä näkemys eräiltä keskeisiltä osiltaan virheelliseksi. Neuvostoliiton perustajat uskoivat itse olevansa kaikkein radikaaleimpia ja johdonmukaisimpia länsimaisen järjen - valistuksen, edistyksen, tieteen jne. - edustajia koko maailmassa. Porvaristo oli heidän mukaansa muuttumassa taantumukselliseksi luokaksi, edistyksen jarruksi. Modernin järjen tärkeimpänä ruumiillistumana he pitivät suurta, tieteellisesti ja rationaalisesti organisoitua tehdasta. He uskoivat, että yhteiskunnan ja ihmiselämän kaikki keskeiset ongelmat olisi mahdollista ratkaista tehtaan tarjoaman esikuvan mukaisesti. Myös Stalin oli tästä hyvin vakuuttunut ja juuri tässä merkityksessä häntä pidettiinkin yhtenä kaikkien aikojen suurimpana tiedemiehenä. Hän oli yhteiskunnan ja ihmismielen insinööri. Jos "oikea" insinööritaito perustuu luonnontieteisiin, niin neuvostomarxismin haave hallita tieteellisesti ihmistä ja yhteiskuntaa (ja joskus oikeastaan koko todellisuutta!) saman logiikan mukaisesti edellytti yhteiskunnan ja ihmismielen (tai koko todellisuuden!) keskeisten liikelakien tuntemusta. Tähän neuvostomarxismin edustajat myös uskoivat pystyvänsä. Näin syntyi suurieleinen, mutta lähes kokonaan kuviteltu (ideologinen) tiede, joka ajan mittaan ajautui yhä syvempiin ristiriitoihin todellisten tieteiden kanssa. Kaikkein tunnetuimpia esimerkki tästä olivat T.D. Lysenkon biologia tai "pavlovilainen" psykologia, jonka mukaan ihmismieli muodostuisi perimmiltään vain ehdollisista reflekseistä. Neuvostoliitto yritti siis jäljitellä länsimaiden luonnontieteitä ja tekniikkaa. Sen sijaan länsimaiden kulttuurin humanistis-demokraattinen aines kiinnosti sitä huomattavasti vähemmän. Soviet Union and Soviet Marxism were antipodes to western values and ways of thinking. But they had many common nominators, too. Both of them respected very much science, technological progress and technologicalt way (or logic) of solving of all kind of problems, technical, economical, social, ethical etc. The main aim of Soviet Marxism was to create the society, that was led in scientific-technological way, like a huge factory. Many advocates of Soviet Marxism stressed, that in our time only their philosophy was loyal to the principles and main achievements of science. The bourgeoisie and its ideology have lost its progressive potentials and visions and they were turned into reactionary forces. The bourgeois culture appropriates more and more obscurantist traits. Relativity theory, quantum physics, genetics or structuralistic linguistics were for Soviet Marxism "expressions of reactionary mysticism". Modern technology is based on the knowledge of the laws of physics, chemistry and biology. If uou will rule over history, society and human mind (or whole reality, perhaps!) you must know their basic laws. Step by step Soviet Marxism turned into "science of the most common laws of the motion in the nature, society and human mind". In the same measure it changed into ideology or into imaginary "science", that drifted on deep conclicts with the real one. In the end of forties and beginning of fifties the notorious "Mitshurinian biology" (Lysenkoism) was seen as ideal model for all Soviet sciences and scientists, not only in biology but also in pysics, chemistry, psychology etc. Mitshurinian biology was not only a deeply wrong biological doctrine. It was in also uncivilised imitation of outer traits of real science. That was Soviet Marxism, too: aping real science and philosophy.

The study is concerned with the worlds of heroes in Aleksandr Solzhenitsyn's novel The First Circle. The main methodological principle is tracing and analysing the point of view of the hero and the ways in which it is narrated (>close reading=). The work consists of two parts, titled Power and Man and the System. Approaches vary from socio-critical and historical ones to psychological and philosophical enquiries. On the basis of such multi-faceted criticism, the poetical canvas of the novel is constructed. The analysis proceeds along the lines of the plot of the novel.One of the most important aspects of this particular novel, and of the author's whole artistic work, is its grounding in facts. The novel is structured as a kind of collage of elements of reality, where the relations between the parts play a central role.On the ethical measure, the main problem of the novel is the problem of evil and it's relation to the individual, on the other hand, and to society as a whole on the other. The context is Russian history, one of its darkest times of Soviet power, the late Stalinism. What kind of people then lived in Russia, what did they do, how did they feel and think? The purpose of this work is to constitute the universality of the concept of man in the context of this particular novel. The characters in it are the >same= as humans anywhere and anytime, but they are subjected to incredibly harder conditions than people usually are. Thus Solzhenitsyn's novel is like a laboratory of human ethics, where the motivation behind people=s actions is divided between the spirit and the pleasure, and the many combinations they form.The novel is also considered in relation to the great tradition of Russian literature and thought. Aleksandr Solzhenitsynin kirjallista tuotantoa ei voida sivuuttaa tutkittaessa 20. vuosisadan Venäjän historiaa. Useissa teoksissaan, muun muassa "Ensimmäinen Piiri", "Syöpäosasto" ja "Ivan Denisovitshin päivä", hän on kyennyt mestarillisella tavalla vangitsemaan ajan ilmapiirin ja siihen kuuluvat ihmiset salaisine tunteineen ja ajatuksineen. Pelkästään laatimalla sanaston Solzhenitsynin teoksissa esiintyvistä länsimaiselle ihmiselle oudoista käsitteistä voitaisiin tuota aikaa ymmärtää paremmin kuin ulkopuolisten tutkijain tekemistä pitkistä historiikeista. Neuvostoelämää elettiin monikertaisten naamioiden ja salausjärjestelmien takana, jotka peittivät todellisuuden paitsi ulkopuolisilta, myös suurelta osalta maan omista kansalaisista. Eksaktin tieteen koulutus yhdistyneenä elämän kokemuksen kehittämään taiteilijan intuitioon antavat Solzhenitsynille mahdollisuuden ymmärtää muita paremmin ajan ihmisten käytöstä ja sielunelämää.