Search

Ajankohtaisuus uutisvirrassa on hämmentävää. Juonellinen kerronta alkaa, kun tapahtuu jotain tärkeää, mutta kerronta jatkuu vain aikansa. Kun kerronnan juonellisuus muuttuukin monimutkaisemmaksi tai vaikeasti hallittavaksi, tai uusia helpommin uutisoitavia teemoja pulpahtaa esiin, lopahtaa aiheen uutisointi. Tietynlaisia kestoaiheita, vaikkakin vaihtelevia ovat sotatoimet, ympäristötuhot, ilmastonmuutos ja luonnonkatastrofit. Viimeisimpänä Australian ja Brasilian metsäpalot sekä Koronavirus. Uutisointi näistä on ensisijaisesti informaatiota kyseisistä aiheista ja sen jälkeen pyritään valottamaan aiheiden yhteiskunnallisia ja kulttuurisia merkityksiä, jos uutisoinnin portinvartijat pitävät niitä uutisoinnin arvoisina.

Mitä on kulttuuri? Tämän kysymyksen olen esittänyt itselleni lähes päivittäin, kun olen ollut Kulttuurintutkimus-lehden päätoimittajana. Kysymykseen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta – ei tarvitsekaan olla, mutta kysymykseen voi yrittää vastata tarkkailemalla median näkemyksiä kulttuurista. Tietysti myös Kulttuurintutkimus-lehti omalta osaltaan propagoi sen puolesta, mikä on kulttuuria ja miten eri ilmiöissä on kulttuurinen ulottuvuutensa.

Kulttuurintutkimus-lehden esittelyssä todetaan sen olevan ”monitieteinen aikakauslehti, joka käsittelee ja esittelee kulttuuriin kohdistuvaa tutkimusta. Kulttuurintutkimuksen aiheita ovat kulttuurin muutos ja merkitykset sekä kulttuurierot. Kulttuurin ilmiöitä ja niiden tutkimusta tarkastellaan monitieteisesti esimerkiksi globaalistumisen, toiseuden, sukupuolen ja uuden teknologian kautta.” Lehden laaja intressi ottaa huomioon kulttuurien moninaisuuden ja avaa näkökulmia erityisesti siihen, miten kulttuurien merkitykset näkyvät yhteiskunnissa ja miten yhteiskunnat ovat globalisaationkin aikakautena kulttuurisesti erilaisia keskenään.

Vuonna 2010 Suomessa käynnistettiin kehitysvammaisten asumisen ohjelma (KEHAS-ohjelma), jonka tavoitteena on yksilöllinen asuminen sekä laitoksista että lapsuudenkodeista muuttaville kehitysvammaisille. Selvityksessä tarkastellaan Ruotsin, Skotlannin, Norjan, Tanskan, Hollannin ja Saksan asumispalvelujärjestelmiä ja niiden hyviä käytäntöjä. Lisäksi arvioidaan, miten Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA) ja Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) rahoitusta käytetään kehitysvammaisten asumiseen. Yleisenä trendinä muissa maissa on yksilöllinen asuminen pitkälti tuetun asumisen ratkaisuina. Kyse on yksittäisistä asunnoista, joissa asukkaat asuvat tukipalveluiden avulla. Erityisesti henkilökohtaisen budjetoinnin käyttöönotto on mahdollistanut useissa maissa innovatiivisia tuetun asumisen ratkaisuja. ARAn investointiavustus kohdistuu tällä pääosin ryhmäkotimuotoiseen asumiseen. Monipuolisempia asumisratkaisuja tarvitaan. RAY:n tukiasuntojen hankinnoissa asukkaan tarpeet otetaan huomioon, mutta vuosittain hankittujen asuntojen määrä on melko pieni. Kehitysvammaisten asumisen kehittämiseksi suositellaan: 1. Kehitysvammaisten muutot ja asuminen suunnitellaan niin hyvin, ettei kriisitilanteita muodostu. 2. Henkilökohtaista apua hyödynnetään kehitysvammaisten asumisen tukemisessa, kuten päivittäisissä toiminnoissa selviytymisessä. 3. Henkilökohtaista budjetointia voidaan käyttää asumisessa, jolloin budjetin koko asetetaan asumistarpeen mukaisesti. 4. Asumisen laatusuositukset ulotetaan kattamaan kaikki asumiskohteet. Uusien asuntojen koko on vähintään 45–50 m². Uudet asunnot rakennetaan osaksi tavanomaista asuntokantaa. 5. Peruskorjaamalla asuntoja tuetaan vammaisten kiinnittymistä osaksi yhteisöä. Yksittäisten asuntojen käyttöä sekä omistus- että vuokra-asuntokannasta lisätään huomattavasti. Osa voi olla tukiasumista ja osa muodostaa uudentyyppisiä asuntoryhmiä tai korttelitason asumisratkaisuja. Myös omistus- ja osaomistusasuminen ovat mahdollisia ratkaisuja. 6. Ryhmämuotoisten kohteiden asuntojen enimmäismäärä on alle 10. Asunnon koko on vähintään 35 m² sisältäen keittiötilan ja kylpyhuoneen. Suosituksena on nykyistä suuremmat asuintilat ja pienemmät yhteis- ja henkilökunnan tilat.

Tämän tutkimuksen aiheena on keskustelupuhe kehitysvammaisen henkilön ja ammattilaisena keskusteluun osallistuvan henkilön välillä. Kehitysvammaisen puhujan kieleen liittyvät kognitiiviset rajoitukset ilmenevät näissä tilanteissa usein erilaisina puhujien välisinä yhteistyön vaikeuksina. Seurauksena on kielellinen epäsymmetria, joka voi haastaa ammattilaisen tavanomaiset keinot ratkaista vuorovaikutuksessa eteen tulevia ongelmia. Tutkimusaineistona on 16 videoitua keskustelua, joissa kehitysvammaiset aikuiset henkilöt keskustelevat erityyppisissä, kahdenkeskisissä tilanteissa heidän kanssaan työskentelevien ammattilaisten kanssa. Tutkimus on laadullinen, ja tutkimusmetodina on keskustelunanalyysi. Tutkimus koostuu neljästä osatutkimuksesta, joissa käsitellään kielellisen epäsymmetrian eri ilmentymiä: korjaamisen keinoja ja pitkittyviä korjausjaksoja, puhujien erilaisia tiedollisia asemia ja niistä neuvottelemista, myönteisen palautteen antamista ja vastaanottoa ohjaustilanteissa sekä kehitysvammaisen puhujan kielellisen osallisuuden tukemista. Tutkimuksen päätavoitteena on selvittää, miten osallistujat näissä tilanteissa kielellisesti toimivat ja miten he ratkaisevat yhteistyön ajoittaisia haasteita. Tutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa selkokielisen puheen ja vuorovaikutuksen ohjeistukseen, jota on kehitetty tukemaan vuorovaikutusta kielellisesti epäsymmetrisissä tilanteissa. Selkokielen tutkimus koskee Suomessa ja muissa maissa lähinnä kirjoitettua kieltä, joten puhuttua selkokieltä koskeva ohjeistus on vasta muotoutumassa. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tuottaa yksityiskohtaista tietoa yhden kielellisesti haavoittuvan ryhmän vuorovaikutuksen erityiskysymyksistä ja saadun tiedon avulla kehittää selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeistusta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että puhujilla on useita keinoja toimia kielellisesti haastavissa tilanteissa. Ymmärrysvaikeuksien selvittämisessä olennaista oli ammattilaisen pyrkimys osallistaa kehitysvammainen puhuja mukaan korjaamiseen sen sijaan, että korjaustyö jäi vain ammattilaisen oman päättelyn varaan. Tiedollisia asemia koskevia ristiriitoja ammattilaiset ratkoivat hakemalla lisävarmistuksia jo vahvistettuun asiaan, tekemällä epäsuoria lisätiedusteluja sekä kyseenalaistamalla suoraan kehitysvammaisen puhujan kontribuution. Kaikkiin tapoihin liittyi piirteitä, jotka voivat sekä vahvistaa että heikentää kehitysvammaisen puhujan täyttä osallisuutta. Ohjaustilanteissa ammattilaiset antoivat kehitysvammaisille työntekijöille runsaasti myönteistä palautetta muotoillen arvioinnit kielellisesti yksinkertaisesti, ja arvioinnin vastaanotossa korostui kehitysvammaisen työntekijän sensitiivinen suuntautuminen tilanteen edellyttämään toimintaan. Kehitysvammaisen henkilön kielellistä osallisuutta ammattilaiset tukivat muun muassa erilaisia kysymyksiä esittämällä sekä tarttumalla kehitysvammaisen puhujan keskustelualoitteisiin, jolloin nämä pääsivät vaikuttamaan keskustelun kulkuun ja siinä käsiteltyihin aiheisiin. Kehitysvammaiset puhujat viittasivat usein itseensä persoonallisina, aktiivisina toimijoina, ammattilaiset taas ammattiroolinsa kautta. Tutkimuksessa ehdotetaan muokkauksia useisiin selkopuheen ja -vuorovaikutuksen suosituksiin sekä uusia suosituksia, jotka koskevat muun muassa puhujien erilaisia tiedollisia asemia keskustelussa, kehitysvammaisen puhujan rohkaisua itsearviointiin ohjaustilanteissa sekä ammattilaisen kokemaa ristipainetta yhdenvertaisuuden edistämisen ja kielellisen yksinkertaistamisen välillä. Yleisesti tutkimustulokset viittaavat siihen, että ohjeistus voi toimia keinovalikoimana kielellisesti ja vuorovaikutuksellisesti haastavissa tilanteissa ja avartaa ammattilaisten käsitystä siitä, millaisia kielellisiä erityistarpeita kehitysvammaisella puhujalla on. Ohjeistus ei kuitenkaan saa muodostua ammattilaisille heidän vuorovaikutuksellista liikkumavaraansa kaventavaksi säännöstöksi, vaan päinvastoin sen tulee lisätä heidän toimintamahdollisuuksiaan ja tietoisuuttaan kielen ja keskustelupuheen eri keinoista. Voiko selkokieltä puhua? Millaista on selkokielinen vuorovaikutus? Leealaura Leskelän väitöskirjan aiheena on selkokieli puheessa ja vuorovaikutuksessa kehitysvammaisten osallistujien ja kehitysvamma-alan ammattilaisten välisissä keskusteluissa. Selkokieltä on tutkittu pääosin kirjoitettuna kielimuotona, jonka tarkoitus on auttaa lukijoita, joilla on kielellisiä vaikeuksia. Helsingin yliopistossa 13.12.2022 tarkistettavassa väitöskirjassa selkokieltä tarkastellaan puheen ja vuorovaikutuksen näkökulmasta. Tämä on uutta niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Leealaura Leskelän kielitieteen alan tutkimuksessa Selkopuhetta! Puhuttu selkokieli kehitysvammaisten henkilöiden ja ammattilaisten vuorovaikutuksessa analysoidaan selkokielen käyttöä autenttisissa keskusteluissa. Näissä tilanteissa osallistujia voi kutsua kielellisiltä taidoiltaan eriparisiksi: kehitysvammaisella osallistujalla on kielellis-kognitiivisia haasteita ja kielellisen tuen tarvetta, ammattilaisilla taas on tavanomaiset, äidinkielellään toimivan aikuisen kielenkäyttäjän taidot. Kielellisten taitojen epäsymmetria haastaa usein osallistujien yhteistyön vuorovaikutuksessa ja saa heidät etsimään keinoja ratkaista epäsymmetrian mukanaan tuomia erityiskysymyksiä. Kehitysvamma-alan ammattilaiset ovat näistä haasteista tietoisia, ja siksi he ovat usein ilmaisseet toiveen saada lisää tietoa selkokielen käytöstä vuorovaikutustilanteissa kehitysvammaisten asiakkaiden kanssa. Tutkimuksen soveltavana tavoitteena onkin tuottaa uutta tietoa, jonka avulla selkopuheen ja -vuorovaikutuksen ohjeistusta voidaan kehittää vastaamaan paremmin ammattilaisten eri tilanteissa kohtaamiin haasteisiin. Tässä tutkimuksessa on analysoitu keskustelunanalyysin menetelmällä kahdenkeskisiä keskusteluita kehitysvammaisten henkilöiden ja ammattilaisina osallistuvien puhujien välillä. Tutkimusaineisto koostuu erilaisista vuorovaikutustilanteista: Osassa kyse on arkisista rupattelutuokioista, joissa osallistujat keskustelevat vapaasti itseään kulloinkin kiinnostavista asioista, osassa taas meneillään on tehtävänohjaus kehitysvammaisten henkilöiden työ- ja toimintakeskuksessa. Lisäksi tutkimusaineistossa on kehitysvammaisten henkilöiden haastattelutilanteita. Tutkimus koostuu neljästä osatutkimuksesta, joiden aiheena ovat ymmärrysvaikeuksien käsittely, osallistujien keinot neuvotella siitä, kuka tietää puheenaiheesta enemmän ja kuka vähemmän, myönteisen arvioinnin esittäminen kehitysvammaiselle työntekijälle tehtävänohjauksessa sekä kehitysvammaisen osallistujan kielellisen osallisuuden tukeminen. Tutkituissa vuorovaikutustilanteissa osallistujien yhteistyötä voivat vaikeuttaa esimerkiksi taajaan esiintyvät ymmärrysvaikeudet. Sinänsä ymmärrysvaikeudet eivät ole keskusteluissa poikkeuksellisia, vaan niitä esiintyy yleisesti myös kielellisiltä taidoiltaan tasavertaisten puhujien välillä. Puhujilla onkin käytössään useita keinoja käsitellä ymmärrysvaikeuksia, ja tyypillisesti ne selviävät nopeasti ja tehokkaasti. Kielellisesti epäsymmetrisessä vuorovaikutuksessa kehitysvammaisen puhujan ja ammattilaisen välillä ymmärrysvaikeuksien käsittely kuitenkin johtaa usein pitkiin ja mutkikkaisiin korjausjaksoihin, joissa ongelmaan on vaikea löytää ratkaisua. Toisinaan ongelman selvittely johtaa uusiin ongelmiin, eikä ammattilainen lopulta ole varma, onko yhteisymmärrystä asiasta syntynyt. Tutkimuksessa tätä ongelmaa lähestytään analysoimalla eri korjausaloitteita, joilla ammattilaiset voivat ehdottaa ongelmallisia kohtia puheesta osallistujien käsiteltäväksi. Osallistujien yhteistyön haasteet voivat liittyä myös tiettyihin vuorovaikutuksen erityispiirteisiin, kuten kehitysvammaisen osallistujan mahdolliseen konfabulointiin tai myöntyvyystaipumukseen. Konfabulointi tarkoittaa sellaisen väitteen esittämistä, joka ei kyseisessä tilanteessa voi pitää paikkaansa, vaikka puhuja ei ole tietoisesti valehdellut. Myöntyvyydellä taas viitataan taipumukseen myötäillä puhekumppanin mielipidettä tai tulkintaa, vaikka se olisi puhujan oman näkökannan vastainen. Tällaiset tilanteet ovat usein ammattilaisille hämmentäviä, sillä heidän voi olla vaikea luottaa osallistujien mahdollisuuksiin ratkaista vuorovaikutuksellista ongelmaa ja jatkaa keskustelua eteenpäin. Luottamuksen heikentymisellä on ratkaiseva vaikutus osallistujien yhteistyöhön ja kokemukseen yhdessä jaetusta tilanteesta. Selkokielisen puheen ja vuorovaikutuksen ohjeistusta on kehitetty apukeinoksi kielellisesti epäsymmetrisiin keskustelutilanteisiin. Tässä tutkimuksessa ehdotetaan muutoksia ja tarkennuksia ohjeistukseen sekä tarjotaan uusia suosituksia, jotka koskevat tutkimuksessa esille tulleita vuorovaikutuksen erityispiirteitä. Vuorovaikutuksen ohjeistaminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta. Puhetilanteissa kieltä käytetään niin nopeasti, ettei puhujien useinkaan ole mahdollista harkita jokaista sanaansa ainakaan samaan tapaan kuin selkotekstien kirjoittajien. Ohjeistuksen noudattamisella voi myös olla varjopuolena se, ettei puhuja enää suuntaudu riittävän sensitiivisesti puhekumppaniinsa pyrkiessään tarkasti noudattamaan jotakin ohjeistusta. Selkopuheen ja vuorovaikutuksen ohjeistusta tuleekin tämän tutkimuksen tulosten valossa kehittää siten, että se tarjoaa kehitysvamma-alan ammattilaisille keinovalikoiman toimia haastavissa tilanteissa, mutta ei kavenna heidän vuorovaikutuksellista liikkumavaraansa. Tällaiseen valikoimaan tutustuminen suuntaa ammattilaisten huomiota siihen, mitä kielellä keskustelussa tehdään, ja vahvistaa siten heidän kieli- ja vuorovaikutustietoisuuttaan. Sen sijaan ohjeistuksen ei pidä kannustaa ammattilaisia pikkutarkkaan vuorovaikutussääntöjen noudattamiseen tilanteesta ja osallistujista piittaamatta.

The thesis describes how adults with learning disabilities are experiencing, creating and exercising their social citizenship. It concerns lived citizenship, understood as the meaning citizenship actually has in the persons lives and the ways in which the social and cultural background and material circumstances affect their lives as citizens. It is based on Ruth Lister's understanding of citizenship. The study approaches the following questions: How do people with learning disabilities experience their participation and how are obstacles and possibilities for their participation manifested in everyday life? What factors are important when people with learning disabilities are creating and exercising their citizenship in a housing context? The thesis posits itself within an ethnographic tradition and represents disability research where the users' and the professionals perspectives are highlighted. The thesis follows a tradition of research in social work that studies the living conditions for people in vulnerable positions and draws attention to their agency. Critical realism based on Roy Bhaskar and Berth Danermark gives the methodological guidelines for the thesis. To understand disability, critical realism and the International Classification of Functioning, Disability and Health (ICF) provide the theoretical understanding with a focus on interaction between the individual and the environment. Knowledge production has been made in collaboration with a group of people with learning disabilities. The two empirical studies in the thesis are based on interviews with people with learning disabilities and professionals, participant observation and documents. The persons in the study exercise and create their citizenship in areas where they are dependent on how professionals view their work and their role. The study gives some evidence of the fact that both the professionals and the service users are trying to find new roles and new positions. The forums to exercise control over their everyday life are individual plans, formal face to face discussions and everyday informal discussions with staff. However, as service users the persons are unsure of their rights and obligations. Furthermore the persons are not always included in the discussions relating to them. Formulation of wishes and a positive self-relation can be seen as prerequisites when people create their citizenship. The size of the service units is relevant to the amount of control the service users can have over their lives, but what matters most is the professionals approach to work and spatial practice that takes into account opportunities for social interaction and privacy. In collective service units the professionals find it problematic to take into account all the service users´ individual needs while balancing between the rights and individual differences. Citizenship as status gives the rights and opportunities to get one s voice heard as an actor. But rights themselves are not sufficient. While the persons in the study have a will to control their lives they are on different levels, dependent on various degrees of support from the environment, in order to take an active role in the process of creating and exercising their citizenship. Negotiations on belonging and participation take place in interaction with the environment. The persons in the study benefit from supported decision making. It means being provided with information in a way that they understand and having professionals, who are familiar with alternative methods of communicating so as to reach a common understanding. The professionals reflective approach and the persons opportunity to receive support from professionals they have confidence in, make it possible to build up a joint reflection regarding processes where they actively create their citizenship. Key words: lived citizenship, people with learning disability, critical realism, everyday life experiences, ICF, participatory research. I den föreliggande avhandlingen är syftet att undersöka hur vuxna personer med utvecklingsstörning upplever, skapar och utövar sitt sociala medborgarskap. Medborgarskap i avhandlingen bygger på Rut Listers subjektiva sociala medborgarskap. Genom att visa vilken betydelse medborgarskap har i personernas liv, hur de upplever och förhandlar om sina rättigheter, sin delaktighet och tillhörighet inom vardagens olika arenor, närmar sig avhandlingen det levda medborgarskapsbegreppet. Följande frågor besvaras: Hur upplever personer med utvecklingsstörning delaktighet och hur visar sig hinder och förutsättningar för deras delaktighet i vardagen? Vilka faktorer har betydelse då personer med utvecklingsstörning skapar och utövar sitt medborgarskap i en boendekontext? Avhandlingen positionerar sig inom en etnografisk tradition och representerar en handikappforskning där brukarnas erfarenhetsperspektiv och de professionellas perspektiv lyfts fram. Avhandlingen följer traditionen inom forskning i socialt arbete genom att undersöka levnadsvillkor för personer som befinner sig i utsatta positioner och fästa uppmärksamhet på deras agentskap. Kritisk realism utifrån Roy Bhaskar och Berth Danermark är vägledande för avhandlingens metodologiska utgångspunkter. För att förstå funktionshinder ger metateorin kritisk realism och klassifikationen av funktionstillstånd, funktionshinder och hälsa (ICF) en teoretisk förståelse av interaktionen mellan individen och omgivningen. Kunskapsproduktionen har skett i växelverkan med personer med utvecklingsstörning. Datamaterialet i de två empiriska studierna består av intervjuer med personer med utvecklingsstörning och med personal, deltagande observationer och av styrdokument. Personerna i studien utövar och skapar sitt medborgarskap inom arenor där de är beroende av hur personalen ser på sitt arbete. I studien finns belägg för att både personalen och brukarna försöker finna nya roller och nya positioner. Som brukare är personerna osäkra om sina rättigheter och skyldigheter. Deras möjligheter att påverka sin vardag sker i form av individuella planer, säsongsamtal och vardagliga samtal med handledare, men de är inte med i alla diskussioner som berör dem. Formulering av önskningar och en positiv självrelation kan ses som förutsättningar då personerna skapar sitt medborgarskap. Storleken på verksamhetsenheten är av betydelse för hur mycket brukarna kan styra sina liv, men det avgörande är de professionellas arbetssätt och planlösningar, som tar i beaktande möjligheter till social samvaro och enskildhet. Personalen upplever det problematiskt att inom kollektiva serviceenheter ta i beaktande både gruppens behov och brukarnas individuella behov och rättigheter. Medborgarskap som status ger rättigheter och möjligheter att som aktör få sin röst hörd. Men rättigheter i sig är inte tillräckliga. Personerna i studien har en vilja att styra sina liv men är beroende av stöd på många olika nivåer från omgivningen för att vara aktiva i processen att skapa och utöva sitt medborgarskap. Förhandlingar om tillhörighet och delaktighet sker i samspel med omgivningen. Personerna i studien har behov av stöd då de fattar beslut. Stödet innebär att de får information på ett sätt som de förstår och att personalen har kunskaper i alternativa sätt att kommunicera så att samförstånd uppstår. Då professionella har en reflektiv hållning och personer med utvecklingsstörning har förtroende för dem, finns förutsättningar för, att de tillsammans bygger upp en gemensam reflektion kring processer då de som personer i en position som brukare, aktivt skapar sitt medborgarskap. Nyckelord: Medborgarskap, personer med utvecklingsstörning, kritisk realism, erfarenheter i vardagen, ICF, deltagarorienterad forskning. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata, miten aikuiset kehitysvammaiset ihmiset kokevat, luovat ja toteuttavat sosiaalista kansalaisuuttaan. Tutkimuksessa kansalaisuuden käsite pohjautuu Ruth Listerin konseptioon subjektiivisesta sosiaalisesta kansalaisuudesta. Väitöskirjassa kehitysvammaisten ihmisten koettu kansalaisuus (lived citizenship) tarkoittaa kansalaisuuden merkitystä, kokemuksia oikeuksista ja osallisuudesta arkipäivän eri tilanteissa sekä miten niistä neuvotellaan. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Miten kehitysvammaiset henkilöt kokevat osallisuutensa ja miten osallisuuden esteet ja mahdollisuudet näyttäytyvät heidän arkipäiväisessä elämässään? Mitkä asiat ovat merkityksellisiä, kun kehitysvammaiset ihmiset luovat ja toteuttavat kansalaisuuttaan asumisessaan? Väitöskirja asemoituu etnografiseen traditioon ja edustaa vammaistutkimusta, jolloin kehitysvammaisten ihmisten oma näkökulma ja henkilökunnan näkökulma tuodaan esiin. Väitöskirja noudattaa sosiaalityön tutkimuksen perinnettä tutkimalla haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten elämää ja kiinnittää huomiota heidän toimijuuteensa. Kriittinen realismi Roy Bhaskarin ja Berth Danemarkin esityksiin pohjautuen suuntaa väitöstyön tutkimusprosessia. Toimintakyvyn ja toimintarajoitteiden ymmärtämisen pohjana on kriittinen realismi ja International Classification of Functioning, Disability and Health (ICF), jotka kuvaavat kompleksista vuorovaikutusta yksilön ja ympäristön välillä. Tiedon tuottaminen on tapahtunut vuorovaikutuksessa kehitys-vammaisten ihmisten kanssa. Väitöskirjan kahden empiirisen tutkimuksen aineisto pohjautuu kehitysvammaisten ihmisten ja henkilökunnan haastatteluihin, osallistuvaan havainnointiin ja hallinnollisiin asiakirjoihin. Tämän tutkimuksen ihmiset luovat kansalaisuuttaan ja toimivat arkipäivän areenoilla, joilla he ovat riippuvaisia siitä, miten henkilökunta asennoituu työhönsä ja rooliinsa. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että henkilökunta ja asiakkaat yrittävät löytää uusia rooleja ja asemia. Palvelujen käyttäjät ovat epävarmoja oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Heidän mahdollisuutensa vaikuttaa omaan arkipäiväänsä tapahtuu palvelusuunnitelmien laatimisen tilanteissa sekä formaaleissa ja informaaleissa keskusteluissa henkilökunnan kanssa. He eivät kuitenkaan ole mukana kaikissa heitä koskevissa keskusteluissa. Toiveiden muotoilu ja myönteinen itsetunto voidaan nähdä edellytyksenä, kun henkilö luo kansalaisuuttaan. Toimintayksikön suuruudella on merkitystä sille, kuinka paljon asiakkaat voivat hallita elämäänsä, mutta ratkaisevia tekijöitä ovat henkilökunnan toimintatavat ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yksityisyyden turvaavat tilaratkaisut. Henkilökunta kokee, että palveluyksiköissä on vaikeaa ottaa huomioon sekä ryhmän tarpeet että asiakkaiden yksilölliset tarpeet ja oikeudet. Kansalaisuus asemana antaa mahdollisuuksia ja oikeuksia saada oma ääni kuuluviin toimijana. Mutta oikeudet sinänsä eivät ole riittäviä. Tutkimuksen kehitysvammaisilla ihmisillä on halu hallita elämäänsä, mutta he ovat riippuvaisia tuesta monilla eri tasoilla ollakseen aktiivisia kansalaisuuden harjoittamisen prosesseissaan. Yhteisöön kuuluminen ja osallisuus neuvotellaan vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa. Tutkimushenkilöt tarvitsevat tukea päätöksenteossa. Tuki tarkoittaa, että he saavat tietoja ymmärrettävällä tavalla, ja että henkilökunta osaa käyttää vaihtoehtoisia kommunikointitapoja yhteisymmärryksen muodostamiseksi. Henkilökunnan reflektiivinen asenne ja kehitysvammaisten ihmisten mahdollisuus saada tukea luotettavasti rakentavat yhteisen reflektion sellaisten prosessien luomiselle, joissa kehitysvammaiset ihmiset voivat aktiivisesti harjoittaa kansalaisuuttaan. Avainsanat: Kansalaisuus, kehitysvammaiset ihmiset, kriittinen realismi, arkipäivän kokemukset, ICF, osallistava tutkimus.

The purpose of this study is to analyse education, employment, and work-life experiences of visually impaired persons in expert jobs. The empirical data consists of 30 thematic interviews (24 visually impaired persons, 1 family-member of a visually impaired person, 5 persons working with diversity issues), of supplementary articles, and of statistics on the socio-economic status of the visually impaired. The interviewees experiences of education and employment have been analysed by a qualitative method. The analysis has been deepened by reflecting it against the recent discussion on the concept of diversity. The author s methodological choice as a disability researcher has been to treat the interviewees as co-researchers rather than objects of research. Accessibility in its different forms is a prerequisite of diversity in the workplace, and this study examines what kind of accessibility is required by visually impaired professionals. Access to working life depends on the attitudes prejudices and expectations that society has towards a minority group. Social accessibility is connected with internal relationships in the workplace, and achieving social accessibility is a bilateral process. Information technology has revolutionised the visually impaired people s possibilities of accessing information and performing expert tasks. Accessible environment, good mobility skills, and transportation services enable visually impaired employees to get to their workplaces and to navigate there with ease. Integration has raised the level of education and widened the selection of career options for the visually impaired. However, even visually impaired people with academic degrees often need employment support services. Visually impaired professionals are mainly employed in the public and third sector. Achieving diversity in the labour market is a multiactor process. Social support services are needed, as well as courage and readiness from employers to hire people with disabilities. The organisations of the visually impaired play an important role in affecting the attitudes and providing peer support. Visually impaired employees need good professional skills, blindness skills, and social courage, and they need to be comfortable with their disability. In the workplace, diversity may actualise as diverse ways of working: the work is done by using technical aids or other means of compensating for the lack of eyesight. When an employee must find compensatory solutions for disability-related limitations at work, this will also develop his/her problem-solving abilities. Key words: visually impaired, diversity, accessibility, working life Näkövammaiset ovat yksi työelämän vähemmistöryhmistä. Tutkimustulokset niin Suomesta kuin muualtakin Euroopasta kertovat, että näkövammaisten työllistymisaste on huomattavasti alhaisempi kuin väestön keskimäärin. Suuri osa näkövammaisista työskenteli aiemmin perinteisissä näkövammaisammateissa käsityöläisinä ja hierojina. Koulutuksellisen integraation sekä tietotekniikan ja apuvälineiden kehittymisen myötä näkövammaiset työskentelevät nykyisin enenevässä määrin myös asiantuntija-ammateissa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan näkövammaisten asiantuntijoiden koulutusta, työllistymistä ja työelämäkokemuksia ja analysoidaan millaista esteettömyyttä monimuotoinen työelämä edellyttää ja miten tätä esteettömyyttä voitaisiin edistää näkövammaisten asiantuntijoiden kohdalla. Teoreettisena käsitteenä on työelämän monimuotoisuus. Monimuotoisuuden edistämisessä on neljä vuorovaikutteista aspektia: syrjimättömyyden takaaminen, yhdenvertaisten mahdollisuuksien edistäminen, monimuotoisuuden lisääminen ja sen hyödyntäminen. Empiirinen tutkimusaineisto koostuu 30 teemahaastattelusta, täydentävästä artikkeliaineistosta sekä näkövammaisten sosioekonomista asemaa koskevasta tilastoaineistosta.Työelämän monimuotoisuuden toteutumisen yhteiseksi nimittäjäksi nousi esteettömyys eri ilmenemismuodoissaan. Koulutuksellisen integraation myötä näkövammaisten koulutustaso on noussut ja ammattivalikoima laajentunut. Asenteellinen esteettömyys tarkoittaa tutkimuksessa sitä, että vähemmistöryhmään kuuluvaan henkilöön asennoidutaan työnhakutilanteessa ja työelämässä hänen ammattitaitonsa, ei vammaisuutensa perusteella. Akateemisestikin koulutetut näkövammaiset ovat tarvinneet työllistymisen tukipalveluja. Asiantuntija-ammateissa toimivat näkövammaiset ovat sijoittuneet pääosin julkiselle ja kolmannelle sektorille. Kommunikaation esteettömyys tarkoittaa opinnoissa ja työelämässä tarvittavan tiedonsaannin ja viestinnän esteettömyyttä. Tietoteknisten apuvälineiden merkitys näkövammaisten tiedonsaannille ja asiantuntijatehtävissä toimimiselle on ollut lähes vallankumouksellinen. Hyvä liikkumistaito, esteetön ympäristö ja kuljetuspalvelut mahdollistavat työpaikalle pääsyn ja siellä liikkumisen ja tukevat liikkumisen esteettömyyttä. Sosiaalisen esteettömyyden käsitteen avulla tarkastellaan sitä, miten näkövammaisiin suhtaudutaan työyhteisöissä sekä miten näkövammaiset itse voivat vaikuttaa tähän. Monimuotoisen työelämän saavuttaminen on monitoimijainen prosessi. Se edellyttää yhteiskunnallisia tukipalveluja ja työnantajilta uskallusta ja valmiutta palkata vammaisia työntekijöitä. Näkövammaisten järjestöjen rooli on merkittävä asenteisiin vaikuttamisessa ja vertaistuen tarjoamisessa. Näkövammaisilta työntekijöiltä edellytetään hyvää ammattitaitoa, näkövammaistaitoja, sosiaalista rohkeutta sekä luontevaa suhtautumista omaan vammaansa. Työelämän monimuotoisuus voi ilmentyä monitapaisena työntekona, jolloin työ suoritetaan apuvälineiden avulla tai keksitään keinoja, joilla korvataan näköaistia. Tutkimuksessa on analysoitu tarkemmin näkövammaisten kouluttajien ja opettajien ammattikäytäntöjä. Kun vammainen henkilö joutuu työkäytännöissään kiertämään vammaisuuden aiheuttamia rajoituksia, kehittää tämä samalla ongelmanratkaisukykyjä.