Search

Kuntoutuksen saaminen ei aina mahdollistu yhdenvertaisesti asuinalueesta riippumatta. Kuntoutukseen osallistumisen alueellisiin eroihin vaikuttavat todennäköisesti monet tekijät, joista ei toistaiseksi ole paljon tutkimusta. Tässä tutkimuksessa tarkastelimme sairaanhoitopiirien välisiä eroja Kelan järjestämään kuntoutukseen osallistumisessa. Tarkastelimme, missä määrin yksilöön ja asuinkuntaan liittyvät tekijät selittivät kuntoutukseen osallistumista vuonna 2018. Aineistona käytimme Kelan rekisteriä, ja tutkimus kohdistui mielenterveyden- ja käyttäytymisen häiriöt - sairauspääryhmään. Menetelminä käytimme kuvailevaa analyysia ja logistista regressiomallia. Tulosten mukaan Kelan kuntoutukseen osallistumisen yleisyydessä oli eroja sairaanhoitopiirien välillä kaikissa tarkastelluissa kuntoutusmuodoissa. Kun yksilö- ja aluetekijät oli otettu huomioon, kuntoutukseen osallistuneiden määrä pysyi alueittain suurin piirtein samana kuin ennen vakiointeja. Selvää selitystä eroille ei rekisteriaineiston avulla löytynyt. Jatkossa onkin tärkeää syventyä löytyneiden alue-erojen syihin toisenlaisia tutkimusotteita hyödyntäen. Abstract Regional differences in rehabilitation participation among people with mental and behavioural disorders People do not always have equal access to the rehabilitation services they need in the different regions of Finland. Access to rehabilitation services is affected by several issues. In this research, we studied regional differences in rehabilitation participation by comparing individual hospital districts. The focus was on the rehabilitation services organised by the Social Insurance Institution of Finland (Kela). We were interested in how individual-level and area-level factors explained the rehabilitation participation in 2018. As data, we used the national registers maintained by Kela. We focused on mental and behavioural disorders. As methods, we used descriptive analysis and the logistic regression model. According to the results, several differences occurred in rehabilitation participation between individual regions. Even after taking into account the individual-level and area-level factors, the areas of high and low participation remained almost the same. We found no clear explanation in the register data for these differences. In the future, it is important to analyse the causes of identified regional differences using different research methods. Keywords: rehabilitation, regional differences, rehabilitation system, mental and behavioral disorders, logistic regression model

nonPeerReviewed

Neuropsykiatriset häiriöt vaikuttavat monin tavoin nuoren arjen toimintaan ja osallistumiseen. Uudenmuotoisessa moniammatillisessa Oma väylä -kuntoutuksessa autetaan nuorta hänen yksilöllisissä arjen haasteissaan, jotka liittyvät opiskelu-, työ-, koti- ja vapaa-ajan elämään. Kuntoutus sisältää ryhmä- ja yksilötapaamisia lähi- ja etäkontaktein sekä nuoren verkoston kanssa työskentelyä. Artikkeli perustuu meneillään olevaan Oma väylä -kuntoutuksen implementaatiotutkimukseen, joka on osa Kelan rekisteröitymismenettelyn kokeilua ja sen tutkimusta. Artikkelissa tarkastellaan Oma väylä -kuntoutuksen implementaatiota hyödyntäen Wierengan ja kumppaneiden (2013) viitekehystä siitä näkökulmasta, millaisia odotuksia nuorilla on kuntoutuksen toteutumisesta kuntoutuksen alkuvaiheessa ja miten uudenlaisen, moniammatillisen kuntoutusmuodon toteuttaminen on käynnistynyt palveluntuottajien näkökulmasta. Artikkelin käsitteellinen kehystys muodostuu implementaatiotutkimuksen viitekehyksestä, jonka valittuja determinantteja tarkastellaan (kuntoutukseen hakeutumista sekä kuntoutuksen toteuttamista hyvien, asiakaslähtöisen toiminnan edellytysten mukaisesti sekä kuntoutuksessa tärkeiksi koettuja sisältöjä). Vertailemme asiakkaiden ja palveluntuottajien näkemyksiä toisiinsa sekä asiakkaiden, joilla on eri diagnoosit (autismikirjon häiriö, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö tai kumpikin näistä diagnooseista), näkemyksiä toisiinsa. Aineisto koostuu kuntoutuksen palveluntuottajille ja asiakkaille suunnatuista kyselyistä. Määrällinen kyselyaineisto analysoidaan kuvailevin tilastollisin menetelmin ja laadullinen aineisto (kyselyjen avoimet vastaukset) luokitellaan sisällönanalyysillä. Suurin osa nuorista oli tarvinnut apua kuntoutukseen hakeutumiseen ja hakemuslomakkeen täyttämiseen. Nuoret, joilla oli sekä aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö että autismikirjon häiriö, kokivat kuntoutukseen hakeutumisen useammin haastavaksi kuin nuoret, joilla oli ainoastaan toinen näistä diagnooseista. Sekä palveluntuottajat että nuoret itse, riippumatta diagnoosista, arvioivat tärkeiksi erilaiset asiakaslähtöistä ja asiakasta osallistavaa kuntoutusta kuvaavat elementit kuten nuoren osallistumisen itseään koskeviin päätöksiin ja tavoitteiden asettamiseen. Nuorten arvioissa tärkeistä kuntoutuksen sisällöistä oli enemmän variaatiota kuin palveluntuottajien arvioissa. Abstract The implementation of Oma Väylä rehabilitation assessed by young clients and service providers Neuropsychiatric disorders affect everyday life and participation in multiple ways. The new Oma Väylä rehabilitation offers support for young people in their individual challenges related to studies, work, and leisure activities. The Oma Väylä rehabilitation includes individual and group sessions as well as working with the client’s network. This article is based on the ongoing research on the implementation of Oma Väylä rehabilitation, which is a part of the Social Insurance Institution Kela’s registration trial for service providers and research thereof. In this article, we examine the implementation of the Oma Väylä rehabilitation from two different perspectives: First, the expectations young people have regarding their rehabilitation and, second, the views of service providers on the implementation of the new Oma Väylä rehabilitation. The implementation research framework forms the theoretical framework and defines the determinants examined in this article (applying for the rehabilitation, implementing rehabilitation according to client-centered principles, and the experienced meaningful contents of the rehabilitation). We compare the perspectives of both the clients and the service providers, in addition to which we look at the experiences of clients with different diagnoses (attention deficit hyperactivity disorder ADHD, autism spectrum disorder ASD, or a combination of both). The data consists of survey data from questionnaires targeted to the service providers and clients. Quantitative data are analyzed by descriptive statistical analysis and qualitative data by content analysis. A majority of the young people needed help with applying to rehabilitation and filling out the application form. Young people diagnosed with both ADHD and ASD found applying to rehabilitation more challenging than those who only had one of the two diagnoses. Both the service providers and the young people found the client-centered and participatory elements, such as shared decision-making and goal setting, important. Regarding the meaningful contents of the rehabilitation, more variation was found in the young people’s responses than in those from the service providers. Keywords: rehabilitation, neuropsychiatric disorders, youth, implementation research

Vastavuoroisuus on merkityksellistä kuntoutumisessa. Vastavuoroisuus on myös tunnistettu vertaisuuteen perustuvan kokemusasiantuntijatoiminnan keskeiseksi elementiksi, mutta aihepiiriä koskevan tutkimuksen käsitteellisessä keskiössä se ei ole juurikaan ollut. Tässä tutkimuksessa tehdään vastavuoroisuutta näkyväksi mielenterveys- ja päihdekuntoutuksen kokemusasiantuntijatoiminnassa. Tutkimuksessa kysytään: miten vastavuoroisuus ilmenee mielenterveys- ja päihdekuntoutujien sekä kokemusasiantuntijoiden välisissä suhteissa? Aineistona toimivat kuntoutujien ja kokemusasiantuntijoiden fokusryhmäkeskustelut, joihin osallistui yhteensä 22 henkilöä. Aineistoa analysoitiin aineistolähtöisesti teemoittelemalla. Tuloksina esitetään, että vastavuoroisuus mielenterveys- ja päihdekuntoutuksen kokemusasiantuntijatoiminnassa ilmenee Itseen ja muihin kohdistuvina odotuksina, Jaettuna ja henkilökohtaisena reflektointina sekä Välittävänä ja kunnioittavana ihmissuhteena. Tulosten perusteella vastavuoroisuus mielenterveys- ja päihdekuntoutuksen kokemusasiantuntijatoiminnassa näyttäytyy toteutuessaan toimijuutta vahvistavana ja sekä kuntoutujia että kokemusasiantuntijoita laajasti kannattelevana. Abstract Reciprocity in experiential expertise-based action in mental health and substance abuse rehabilitation Reciprocity is meaningful in rehabilitation and has also been identified as an element of peer-based experiential expertise-based action. However, reciprocity has rarely been the conceptual focus of research in this field. This article makes reciprocity visible in experiential expertise-based action in mental health and substance abuse rehabilitation. The research question is: how does reciprocity manifest in the relationship between mental and substance abuse rehabilitators and experts by experience? The data consist focus group discussions of rehabilitators and experts by experience. A total of 22 people participated in the focus groups. The data were analysed by data-driven thematic analysis. The results show that reciprocity in experiential expertise-based action in mental health and substance abuse rehabilitation manifests as Expectations for oneself and others, as Shared and personal reflection, and as Caring and respectful interpersonal relationship. Based on these results, realized reciprocity in experiential expertise-based action in mental health and substance abuse rehabilitation appears to strengthen agency and widely support the persons involved—both the rehabilitators and the experts by experience. Keywords: reciprocity, mental health, substance abuse, experts by experience, rehabilitation

Background Life-space mobility is defined as the size of the area in which a person moves about within a specified period of time. Our study aimed to characterize life-space mobility, identify factors associated with its course, and detect typical trajectories in the first year after ischemic stroke. Methods MOBITEC-Stroke (ISRCTN85999967; 13/08/2020) was a cohort study with assessments performed 3, 6, 9 and 12 months after stroke onset. We applied linear mixed effects models (LMMs) with life-space mobility (Life-Space Assessment; LSA) as outcome and time point, sex, age, pre-stroke mobility limitation, stroke severity (National Institutes of Health Stroke Scale; NIHSS), modified Rankin Scale, comorbidities, neighborhood characteristics, availability of a car, Falls Efficacy Scale-International (FES-I), and lower extremity physical function (log-transformed timed up-and-go; TUG) as independent variables. We elucidated typical trajectories of LSA by latent class growth analysis (LCGA) and performed univariate tests for differences between classes. Results In 59 participants (mean age 71.6, SD 10.0 years; 33.9% women), mean LSA at 3 months was 69.3 (SD 27.3). LMMs revealed evidence (p ≤ 0.05) that pre-stroke mobility limitation, NIHSS, comorbidities, and FES-I were independently associated with the course of LSA; there was no evidence for a significant effect of time point. LCGA revealed three classes: “low stable”, “average stable”, and “high increasing”. Classes differed with regard to LSA starting value, pre-stroke mobility limitation, FES-I, and log-transformed TUG time. Conclusion Routinely assessing LSA starting value, pre-stroke mobility limitation, and FES-I may help clinicians identify patients at increased risk of failure to improve LSA.

Implementaatiotutkimus kohdistuu tietyn toimintatavan tai innovaation toimeenpanoon ja toteutukseen. Implementaatiotutkimuksessa on käytössä useita erilaisia viitekehyksiä ja käsitteellisiä malleja, joita käytetään kuvaamaan ja opastamaan tutkimustiedon käyttöönotossa sekä ymmärtämään ja selittämään implementaatiota. Tässä artikkelissa selvitämme kirjallisuuskatsauksen pohjalta, millaisia implementaatiotutkimuksen viitekehyksiä on käytetty erityisesti kuntoutuksen tutkimuksen alueella. Kuvaamme, mitä viitekehyksiä kuntoutuksen tutkimuksessa on käytetty eri maissa viimeisen kymmenen vuoden aikana ja millaisia tutkimusasetelmia on hyödynnetty. Artikkeli tuottaa uutta tietoa implementaatiotutkimuksen viitekehysten käytöstä kuntoutuksen tutkimuksessa. Kirjallisuuskatsaus toteutettiin kartoittavana kirjallisuuskatsauksena (scoping review). Tiedonhaku ja artikkeleiden valinta toteutettiin systemaattisesti. Tiedonhaku tehtiin seuraavista tietokannoista: PubMed, CINAHL, SCOPUS, ScienceDirect ja SagePremier kesäkuussa 2021-marraskuussa 2021. Artikkeleiden valinnan suoritti kolme tutkijaa. Aineiston analyysin toteutimme määrällisenä kuvailevana analyysina. Artikkeleista eriteltiin seuraavat tiedot: julkaisuvuosi, maa, tutkimusasetelma, tutkittavat sekä tutkimuksissa käytetyt viitekehykset sekä niiden määrä per tutkimus. Seuraavassa vaiheessa eriteltyjä tietoja tarkasteltiin suhteessa toisiinsa ja käytettyihin viitekehyksiin. Haun pohjalta löydettiin kokonaisuudessaan 1579 viitettä. Duplikaattien poiston jälkeen jäi läpikäytäväksi 847 viitettä. Näistä analyysivaiheeseen otettiin 73 tutkimusta, jotka täyttivät mukaanottokriteerit. Implementaatiotutkimuksen määrä ja viitekehysten käyttö on noussut vuodesta 2019 eteenpäin ja tutkimusta on tehty eniten Kanadassa. Tutkimusmenetelmien osalta laadullinen tutkimus ja monimenetelmätutkimus näyttäytyvät vahvoina. Tutkimuksissa oli käytössä 18 eri viitekehystä. Kuitenkin joukosta erottuvat selvästi käyttöön vakiintuneet viitekehykset, joista voidaan nostaa esille kolme käytetyintä viitekehystä: 1. The Knowledge-to- Action -framework (KTA) 2. The Consolidated Framework for Implementation Research (CFIR) 3. Theoretical Domains Framework (TDF). Jatkotutkimusta viitekehysten hyödyntämisestä tarvitaan, esimerkiksi, millaisiin eri käyttötarkoituksiin eri viitekehykset soveltuvat kuntoutuksen tutkimuksessa.

Aivoverenkiertohäiriöön (AVH) sairastuu vuosittain 25 000 suomalaista. Yläraajan toimintahäiriöt ovat yleisiä sairastumisen jälkeen, ja ne vaikeuttavat päivittäistä elämää noin 85 prosentilla AVH-kuntoutujista. Yläraajan toimintahäiriön saaneista 5–20 prosenttia saavuttaa yläraajan täyden toimintakyvyn. Tässä esiteltävän kokeilun tavoitteena oli selvittää kuvataiteen hyötyjä ja mahdollisuuksia yläraajan toimintahäiriöissä AVH-kuntoutujilla. Kuvataiteen positiivisista psyykkisistä vaikutuksista on runsaasti tutkimuksia, mutta tutkimustieto kuvataiteesta motoriikan edistäjänä on puutteellista. Kokeilussa kysyttiin kokemuksia kolmelta AVH-kuntoutujalta, jotka harrastivat kuvataidetta kuntoutuksensa ohella. Kokeilu toteutettiin teemahaastatteluilla, ja kuntoutujat haastateltiin yksittäin. Aineisto analysoitiin laadullisin menetelmin. Kokeilun tuloksista käy ilmi, että kuvataiteen avulla muun muassa keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys kehittyivät sekä yläraajan hienomotoriset toiminnot tarkentuivat. Kuitenkin kuvataiteen vaikutuksia yläraajan toimintakykyyn on vaikea erotella perinteisellä fysioterapialla saaduista vaikutuksista. Haastateltavat kokivat kuvataiteella olevan vaikutuksia moneen psyykkiseen tekijään, kuten tilanteen hyväksymiseen, jaksamiseen ja masennuksen vähentymiseen. Kuvataidetta voisi hyödyntää kuntoutuksessa positiivisten psyykkisten vaikutusten johdosta sekä hienomotoriikan ja uusien toimintamallien edistämisessä.

Krooninen kipu on maailmanlaajuinen ongelma, joka liittyy moniin eri sairauksiin ja tilanteisiin. Kipu näkyy monien kuntoutusalan ammattilaisten vastaanotoilla, ja kivun laaja-alaiset vaikutukset ilmenevät asiakkaan kaikilla elämän osa-alueilla. Kuntoutus pyrkii kohtaamaan ihmisen kokonaisvaltaisesti, ja myös ihmisen seksuaalisuuden tunnistaminen olisi tärkeää osana hyvinvoinnin edistämistä. Kroonisen kivun ja seksuaalisuuden yhteydestä löytyy kuitenkin vain vähän tutkimustietoa, erityisesti tuki- ja liikuntaelimistön kipujen osalta. Kuntoutusalan ammattilaisilla on erityislaatuisia mahdollisuuksia edistää asiakkaiden seksuaaliterveyttä. Katsaus kokoaa yhteen tutkimustietoa kivun yhteyksistä hyvinvointiin ja erityisesti seksuaalisuuteen. Erityisesti huomionarvoista on, että katsaus ei rajoitu yhdyntään tai lantion alueen kipuihin vaan laajemmin krooniseen kipuun. Katsauksen toisena näkökulmana on kuntoutus ja kuntoutustyöntekijöiden mahdollisuudet seksuaaliterveyden edistäjinä.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, mitä nuorten kuntoutujien toimijuuden muodostuminen edellyttää kuntoutuksen ammattilaisten näkökulmasta. Laadullista tutkimusta varten haastateltiin ammattilaisia, kuten psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, opettajia ja erityisopettajia, neljässä ryhmähaastattelussa. Haastatteluissa keskityttiin erityisesti mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden vuoksi kuntoutukseen osallistuvien nuorten toimijuuteen. Toimintamahdollisuuksien lähestymistapaa soveltamalla tutkimus osoittaa, että nuoret tarvitsevat mahdollisuuksia toimia omaehtoisesti ja tehdä omassa elämässään terveyteen, sosiaalisiin suhteisiin sekä opiskeluun ja ammattiin liittyviä valintoja. Ammattilaisten näkökulmasta toimintamahdollisuuksien muodostuminen mahdollistaa kuntoutumisen ja on kuntoutuksen edellytys. Kuntoutus ei tue toimijuutta, jos se ainoastaan vastuullistaa nuoria tarjoamatta heille aitoja ja omaehtoisia valinnan mahdollisuuksia. Toisin sanoen toimintamahdollisuudet eivät ole vain yksilöstä kiinni vaan kytkeytyvät toimintaympäristöön. Tästä syystä kuntoutukseen suunnattujen resurssien vähyys ja joustamaton organisointi usein vaikeuttavat toimijuuden ja toimintamahdollisuuksien muodostumista. Esteenä ovat esimerkiksi vähäiset resurssit terveydenhuollossa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Toisaalta joustamattomat tavat tarjota terveyspalveluita tai tukea nuorten oppimista ja sosiaalisia suhteita koulussa ovat esteenä toimijuuden muodostumiselle ja siten kuntoutumiselle. Abstract Agency of young recoverees from the viewpoint of rehabilitation professionals In this study, we examine the requisites for agency of young recoverees from the perspective of rehabilitation professionals. For this qualitative study, professionals such as psychologists, social workers, teachers/special educators were interviewed in four group interviews. The interviews focused in particular on the agency of young people in rehabilitation due to mental and behavioral disorders. Applying the capability approach, the article suggests that young people need opportunities to act independently and make choices in their own lives related to health, social relations, education and profession. From the point of view of the professionals, this is a prerequisite for rehabilitation. Rehabilitation does not support agency if it only makes young people responsible without offering them genuine choices in life. In other words, the formation of capabilities does not dependent only on the individual but also on the environment. For this reason, the scarcity of resources for rehabilitation and rigid organization often hinder agency and capabilities. Obstacles include, for example, limited resources in health care and vocational rehabilitation. On the other hand, inflexible ways of providing health care services or supporting young people’s learning and social relations at school stymies the formation of agency, and therefore, rehabilitation. Keywords: rehabilitation, agency, capabilities, professionals

nonPeerReviewed

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata aikuisten kuulovammaisten kokemuksia moniammatillisesta yksilökuntoutuksesta. Tutkimuksen tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää kuulovammaisen asiakkaan kuntoutuksen sisällön asiakaslähtöisessä suunnittelussa. Tutkimus toteutettiin kohdeorganisaatiossa, jossa tuotetaan Kelan järjestämää ja rahoittamaa kuulovammaisten asiakkaiden moniammatillista yksilökuntoutusta. Tutkimus toteutettiin laadullisena kuvailevana tutkimuksena ja tutkimusaineistona käytettiin kohdeorganisaatiossa vuonna 2021 kerättyjä aikuisten kuulovammaisten moniammatillisen yksilökuntoutuksen asiakkaiden asiakaspalautteita, joita oli yhteensä 112 kappaletta. Aineisto analysoitiin tutkimuskysymyksittäin induktiivisella sisällönanalyysillä. Lisäksi analyysivaiheessa hyödynnettiin määrällisiä menetelmiä kvantifioinnin avulla, jotta voitiin tarkastella erilaisten teemojen esiintymismääriä aineistossa. Asiakkailla oli moniammatillisesta yksilökuntoutuksesta sekä positiivisia että negatiivisia kokemuksia, mutta pääosin kokemukset olivat positiivisia. Kaikkien asiakkaiden antaman yleisarvosanan keskiarvo oli 4,4 asteikolla yhdestä viiteen. Asiakkaat pitivät moniammatillisen tiimin jäsenten yksilö- ja ryhmätapaamisia tärkeinä. Henkilökuntaa kuvattiin ammattitaitoiseksi, ystävälliseksi sekä empaattiseksi. Kuntoutusohjelmaa kehuttiin monipuoliseksi ja laadukkaaksi ja asiakkaat saivat runsaasti tietoa ja tukea. Kyseisen vuoden Covid-19-pandemian aiheuttamia rajoituksia sekä maskin käyttövelvollisuutta kuvattiin ikäviksi. Vertaistuki nousi esiin tärkeänä asiana lähes jokaisessa asiakaspalautteessa. Asiakkaat esittivät useita tapoja kehittää moniammatillista yksilökuntoutusta. Käytännön järjestelyjä voisi kehittää parantamalla kuntoutuksen aikataulutusta sekä kuntoutuksesta tiedottamista. Vertaistuki pitäisi mahdollistaa paremmin sekä osanottajien valintavaiheessa että kuntoutuksen toteutusvaiheessa. Liikuntaa ja vapaa-ajan ohjelmaa tulisi lisätä, samoin erilaisia asiantuntijatapaamisia ja -luentoja. Asiakkaille tulisi antaa tietoa asiakkaille tärkeistä aiheista ja kuntoutuksen toimintatapoja pitäisi kehittää toiminnallisemmiksi. Tämän tutkimuksen avulla tuotettiin merkittävää uutta tietoa kuulovammaisten aikuisasiakkaiden kuntoutuskokemuksista. Tulosten perusteella voidaan sanoa, että kuulovammaisten asiakkaiden ohjautuminen moniammatilliseen yksilökuntoutukseen on hyvin tärkeää, sillä asiakkaat ovat siihen paitsi erittäin tyytyväisiä, myös kokevat hyötyvänsä siitä monipuolisesti sekä arjessa että työelämässä. Kuulovammaisteen asiakkaiden kohdalla tulisi varmistaa, että he kaikki olisivat vertaistuen piirissä, sillä sen merkitys on tutkimuksen mukaan asiakkaille suuri. Tulosten perusteella kuntoutuksen yksilöllisyys sekä asiakaslähtöisyys on hyvin tärkeää ja kuulovammaisen asiakkaan moniammatillisen yksilökuntoutuksen tulee olla monialaista, ammattitaitoista, monipuolista tietoa tarjoavaa sekä aidon vertaistuen mahdollistavaa.

ObjectivesTo investigate the effects of 4 months of customised, home-based exergaming on physical function and pain after total knee replacement (TKR) compared with standard exercise protocol.MethodsIn this non-blinded randomised controlled trial, 52 individuals aged 60–75 years undergoing TKR were randomised into an exergaming (intervention group, IG) or a standard exercising group (control group, CG). Primary outcomes were physical function and pain measured before and after (2 months and 4 months) surgery using the Oxford Knee Score (OKS) and Timed Up and Go (TUG) test. Secondary outcomes included measures of the Visual Analogue Scale, 10m walking, short physical performance battery, isometric knee extension and flexion force, knee range of movement and satisfaction with the operated knee.ResultsImprovement in mobility measured by TUG was greater in the IG (n=21) at 2 (p=0.019) and 4 months (p=0.040) than in the CG (n=25). The TUG improved in the IG by −1.9 s (95% CI, −2.9 to −1.0), while it changed by −0.6 s (95% CI −1.4 to 0.3) in the CG. There were no differences between the groups in the OKS or secondary outcomes over 4 months. 100% of patients in the IG and 74% in the CG were satisfied with the operated knee.ConclusionIn patients who have undergone TKR, training at home with customised exergames was more effective in mobility and early satisfaction and as effective as standard exercise in pain and other physical functions. In both groups, knee-related function and pain improvement can be considered clinically meaningful.Trial registration numberNCT03717727.

Laaja-alaisesti ymmärretty kuntoutus kohdistuu sellaisiin fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ja kognitiivisiin tekijöihin, joiden nähdään rajoittavan yksilöiden toimintakykyä. Kuntoutuksen kehittämiseen kohdistuu monista syistä sellaisia odotuksia, joita nykyisen kuntoutuksen tutkimuksen valtavirta ei täysimittaisesti tue. Tämä tutkimus keskittyy lähinnä terapeuttisten palvelujen vaikutusten tutkimiseen yhdellä toimivalla alalla (esimerkiksi fyysinen tai psyykkinen) ja usein vain yhdellä toimintarajoituksella (esimerkiksi tasapaino tai kävely). Tässä artikkelissa korostetaan tarvetta monialaiseen tieteidenväliseen tutkimukseen, koska myös kuntoutuksen tulisi olla monialaista ja moniammatillista toimintaa, joka pystyy ottamaan huomioon kuntoutujien yksilölliset tarpeet ja tarkastelemaan toimintakykyä monitahoisena biopsykofyysisenä kokonaisuutena. Kuntoutustutkimukselle ja sen kehittämiselle on lisääntyvä tarve, sillä kuntoutuksen tarve on nopeasti kasvamassa jo yksin demografisten muutosten vaikutuksesta. Jotta kuntoutukseen käytettävien resurssien kasvu ei vaaranna kuntoutuksen ja yleisemmin terveydenhoitojärjestelmän kantokykyä ja heikennä sen laatua, on ryhdytty korostamaan tarvetta kehittää toimivia etä- ja virtuaalikuntoutusmenetelmiä, joiden ohella pyritään edistämään ns. omakuntoutusta. Nämä uudet menetelmät ja niiden käyttöön liittyvä kuntoutusammattilaisten koulutustarve edellyttää kuntoutuksen tutkimuksellisen pohjan vahvistamista. Etä- ja virtuaalikuntoutuksen vaikuttavuus edellyttää kuntoutujien vahvaa motivaatiota ja sitoutumista omaan kuntoutusprosessiinsa. Tutkimuksen perusteella kuntoutujien on tällöin tärkeätä nähdä, että kuntoutus tukee vahvasti heidän ihmisarvonsa ja autonomisuutensa säilyttämistä, jotka ovat avaimia merkityksellisen elämän kokemukselle. Kuntoutuksen keskiössä on tällöin oltava yksilöllisenä ihmisenä kohdatuksi tuleminen, itsenäisyyden ja vapauden mahdollistuminen, tavalliseen elämään osallistuminen sekä tulevaisuuden toivon ja uskon herääminen ja ylläpysyminen. Tällaisen ihmisarvoinen kuntoutumisen toteutuminen vaatii onnistuakseen laaja-alaista ja monitahoista toimintaa: tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaa, monitieteistä, monialaista, moniammatillista toimintaa sekä moniasiantuntijuutta, yhteistyötä ja vuorovaikutusta. Ihmisarvoisen kuntouksen varmistamiseksi tarvitaan kuntouksen koulutuksen jatkuvaa uudistamista ja tulevaisuuden osaamisen varmistamista. nonPeerReviewed

Autismikirjon kuntoutusta pyritään nykyään tarjoamaan yhä varhaisemmassa vaiheessa ja varhaisen aloituksen hyödyistä on runsaasti tutkimusnäyttöä. Kuntoutus pyritään tuomaan lähemmäs lapsen ja perheen arkea, jolloin vanhempien osallistamisen tärkeys kuntoutuksessa korostuu. Kasvokkaiseen vuorovaikutukseen houkuttelu on yksi luonnollinen tapa aloittaa autismikirjon tai autismipiirteisten lasten kuntoutus. Varhaisesta vanhempainohjannasta olisi tärkeää tehdä taustatekijöitä kartoittavaa toteutettavuustutkimusta ennen varsinaiseen tuloksellisuuteen keskittymistä. Vanhempainohjannassa on tärkeää huolehtia siitä, että kuntouttaja ohjaa kuntoutusperiaatteita tarkoituksenmukaisesti ja tehokkaasti, ja vanhempi oppii käyttämään vuorovaikutusstrategioita ohjatun kaltaisesti ja lisäämään niitä osaksi arjen rutiineja. Autismipiirteisten lasten kasvokkaisen vuorovaikutuksen motivointiin keskittyvistä vanhempainohjannoista tai vanhempien sitoutumisesta autismikuntoutuksen periaatteisiin lyhyessä vanhempainohjannassa ei ole vielä juurikaan tutkimusta. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella autismipiirteisten taaperoiden vanhempainohjannan toteutettavuutta käytännön järjestelyjä, vanhempien tyytyväisyyttä ja vanhempien kuntoutusperiaatteisiin sitoutumista tutkimalla. Tutkimukseen osallistui 14 perhettä. Perheet osallistuivat viidelle ohjantakäynnille, joista kolme toteutettiin lähiohjauksena ja kaksi etäyhteyden välityksellä. Vanhempainohjannassa pyrittiin motivoimaan lapsia kasvokkaiseen vuorovaikutukseen kolmen kuntoutuskeinon avulla, joita olivat lapsen toiminnan matkiminen, katseella pyytäminen ja sosiaalinen rutiinileikki. Käytännön toteutettavuutta selvitettiin tarkastelemalla ohjannan toteutustietoja, kuntouttajia haastattelemalla sekä hyödyntämällä ohjantakäyntien yhteydessä täytettyä kuntouttajan fideliteettilomaketta, jolla arvioitiin ohjannan toteuttamista suunnitellun mukaisesti. Vanhempien tyytyväisyyttä tutkittiin palautekyselyllä. Vanhempien kuntoutusperiaatteisiin sitoutumista eli ohjattujen keinojen omaksumista arvioitiin videoiduilta ohjantakäynneiltä vanhempien sitoutumisen arviointiin luodun mittarin avulla. Vanhempainohjannan käytännön toteutettavuus näyttäytyi hyvänä: kaikki osallistujat pysyivät mukana tutkimuksessa, saatavilla olevat resurssit vastasivat tarpeita hyvin, ja kuntouttajan fideliteetti ylitti keskimäärin sille asetetun raja-arvon. Tosin ohjantakäyntien väliset ajat muodostuivat suunniteltua pidemmiksi. Vanhemmat olivat tyytyväisiä ohjantaan, erityisesti kuntouttajien ammattitaitoon. Vanhemmat kokivat kuntoutuskeinot hyödyllisiksi ja helpoiksi ymmärtää. Vanhempien kuntoutusperiaatteisiin sitoutuminen oli viimeisellä ohjantakäynnillä hyvää saavuttaen ryhmätasolla tarkasteltuna sille määritellyn raja-arvon, toisella ohjantakäynnillä raja-arvoa ei vielä saavutettu. Jotkin yksittäiset vanhemmat omaksuivat ohjattuja vuorovaikutusstrategioita hyvin sekä toisella että viimeisellä ohjantakäynnillä. Vanhempien kuntoutusperiaatteisiin sitoutumisessa tapahtui deltamuuttujia tarkastelemalla positiivista muutosta suurimmalla osalla vanhemmista. Muutos toisen ja viimeisen ohjantakäynnin välillä ei ollut ryhmätasolla tilastollisesti merkitsevää, tilastollisesti marginaalista muutosta kuitenkin tapahtui. Myös sitoutumisen yksittäisissä osa-alueissa tapahtui tilastollisesti marginaalista muutosta kasvokkain olemisessa, aloitteisiin vastaamisessa, toimintoihin mukaan menemisessä sekä avuksi olemisessa. Tutkimuksen tulokset ovat lupaavia ja antavat alustavaa näyttöä hyvin varhaisessa vaiheessa järjestetyn vanhempainohjannan toteutettavuudesta. Tutkimuksessa korostettiin vanhemman osuutta kuntoutusprosessissa eri näkökulmista, ja tätä voidaan pitää merkittävänä. Tulevaisuudessa olisi tärkeää tutkia ohjannan tuloksellisuutta sekä pohtia ohjannan soveltumista osaksi terveydenhuollon palvelujärjestelmää autismikirjon varhaisen tunnistamisen ja kuntoutuksen tukemiseksi.

Background: Exergames can provide encouraging exercise options. Currently, there is limited evidence regarding home-based exergaming in the postoperative phase of total knee replacement (TKR). Objective: This study aimed to investigate the effects of a 4-month postoperative home-based exergame intervention with an 8-month follow-up on physical function and symptoms among older persons undergoing TKR compared with home exercise using a standard protocol. In addition, a concurrent embedded design of a mixed methods study was used by including a qualitative component within a quantitative study of exergame effects. Methods: This was a dual-center, nonblinded, two-arm, parallel group randomized controlled trial with an embedded qualitative approach. This study aimed to recruit 100 patients who underwent their first unilateral TKR (aged 60-75 years). Participants were randomized to the exergame or standard home exercise arms. Participants followed a custom-made exergame program independently at their homes daily for 4 months. The primary outcomes at 4 months were function and pain related to the knee using the Oxford Knee Score questionnaire and mobility using the Timed Up and Go test. Other outcomes, in addition to physical function, symptoms, and disability, were game user experience, exercise adherence, physical activity, and satisfaction with the operated knee. Assessments were performed at the preoperative baseline and at 2, 4, and 12 months postoperatively. Exergame adherence was followed from game computers and using a structured diary. Self-reported standard exercise was followed for 4 months of intervention and physical activity was followed for 12 months using a structured diary. Qualitative data on patients’ perspectives on rehabilitation and exergames were collected through laddering interviews at 4 and 12 months. Results: This study was funded in 2018. Data collection began in 2019 and was completed in January 2022. The COVID-19 pandemic caused an unavoidable situation in the study for recruitment, data collection, and statistical analysis. As of November 2020, a total of 52 participants had been enrolled in the study. Primary results are expected to be published by the end of 2022. Conclusions: Our study provides new knowledge on the effects of postoperative exergame intervention among older patients with TKR. In addition, this study provides a new understanding of gamified postoperative rehabilitation, home exercise adherence, physical function, and physical activity among older adults undergoing TKR. Trial Registration: ClinicalTrials.gov NCT03717727; https://clinicaltrials.gov/ct2/show/NCT03717727 International Registered Report Identifier (IRRID): RR1-10.2196/38434 publishedVersion

Krooninen väsymysoireyhtymä (ME/CFS [myalgic encephalomyelitis/ chronic fatigue syndrome]; G93.3) on pitkäkestoinen, harvinainen ja vaikeasti diagnosoitava sairaus, jolle on tyypillistä voimakas pitkäaikainen väsymys, joka ei selity millään muulla fyysisellä tai psykiatrisella sairaudella. Valtakunnalliset Hyvä käytäntö konsensussuositukset sairauden hoitoon julkaistiin helmikuussa 2021. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan viiden kroonista väsymysoireyhtymää sairastavan toimijuuden kokemuksia. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat terveydenhuollon palvelu- ja hoitojärjestelmän vaikutukset sairastuneiden toimijuuteen. Aineisto on kerätty ennen konsensussuositusten julkaisemista. Tutkimus on laadullinen. Aineisto analysoitiin teoriaohjautuneen sisällönanalyysin avulla. Analysoinnissa hyödynnettiin Jyrkämän teoreettismetodologista viitekehystä toimijuuden modaliteeteista. Tuloksissa eri modaliteetit kietoutuivat monisyisesti toisiinsa osoittaen sairastumisen monimuotoisia ja kokonaisvaltaisia vaikutuksia ihmisen toimijuuteen. Sairastuminen horjuttaa kokemusta omasta kykeneväisyydestä, kuntoutumisen mahdollisuuksista ja osallisuudesta yhteiskuntaan. Omaan sairauteen liittyvä toimijuus lähti muodostumaan tilanteessa, jossa terveydenhuollosta puuttuivat toimivat hoitokäytännöt sekä sairauteen liittyvä ymmärrys ja osaaminen. Toimintakykyä kuntoutettiin ja sairauden herättämiä tuntemuksia purettiin läheisten ja vertaisten avulla. Terveydenhuollosta sairastuneet toivoivat saavansa tietoa sairaudesta, toimivia kuntoutuskäytäntöjä sekä ymmärrystä ja tukea sairauden herättämiin tuntemuksiin. Tulosten perusteella sairastuneiden toimijuutta voidaan vahvistaa ja tukea terveydenhuollossa monin eri tavoin. Sairauteen liittyviin ennakkoluuloihin ja asenteisiin vaikuttaminen, merkityksellisten rakenteellisten tekijöiden ja terveydenhuollon osaamisen vahvistaminen mahdollistaisivat kuntoutumista ja omaa sairauteen liittyvää toimijuuden rakentumista. Sairastunut on tärkeä kohdata myös inhimillisenä toimijana, jolle sairastumisella on kokemuksellisia, kulttuurisia ja sosiaalisia vaikutuksia.

ICF-luokitus on biopsykososiaalinen viitekehys, joka mahdollistaa asiakkaan toimintakyvyn ja siihen nivoutuvien tekijöiden kokonaisvaltaisen ymmärtämisen. ICF-luokituksen Yksilötekijät -osa-alueen tarkempi kuvaus on kesken, mikä vaikeuttaa ICF-luokituksen täysipainoista hyödyntämistä. Tämän kartoittavan kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata, mitä teemoja tutkimuksissa oli tunnistettu ICF-luokituksen mukaisiksi yksilötekijöiksi ja miten yksilötekijöiden luokittelun ja huomioisen tarvetta käytännön työssä perusteltiin. Systemaattinen tiedonhaku tehtiin Cinahl, Pubmed, Science Direct ja Sport Discus sekä Finna, Helda, Helka, Julkari ja Medic -tietokannoista rajautuen vuosina 2010–2020 julkaistuihin artikkeleihin. Teoriaohjaavan aineiston analyysimenetelmällä artikkeleista eritellyt yksilötekijät luokiteltiin Geyh ym. (2019) mukaan seitsemään luokkaan: 1. Sosio-demografiset tekijät, 2. Asema välittömässä sosiaalisessa ja fyysisessä kontekstissa, 3. Henkilökohtaisen elämän historia, 4. Henkilökohtainen kokemus tunteista, 5. Henkilökohtainen kokemus omista ajatuksista ja uskomuksista, 6. Motiivit ja 7. Toistuvat kokemukselliset ja käyttäytymisen mallit. Mukaanottokriteerit täyttävissä 226 artikkelissa oli käsitelty runsaasti erilaisia yksilötekijöitä. Ne linkittyivät kaikkiin Geyh ym. (2019) luokkiin ja osa jäi luokituksen ulkopuolelle. Lisäksi osassa tutkimuksissa oli määritelty yksilötekijöiksi tekijöitä, jotka olivat linkitettävissä jollekin toiselle ICF-osa-alueelle tai jotka eivät kuvanneet toimintakykyä. Päätelmiä yksilötekijöiden roolista kuntoutuksessa oli tehty 50 (22 %) tutkimuksista. ICF:n yksilötekijöiden kirjo tutkimuksissa oli laaja, ja niiden huomioiminen osana toimintakykytietoa laajentaa ymmärrystä asiakkaan tilanteesta ja kuntoutumiseen vaikuttavista tekijöistä. Tämän tutkimuksen perusteella ei kuitenkaan ole mahdollista suositella, tulisiko ja miten yksilötekijöitä luokitella tarkemmin. Abstract The ICF personal factors are part of a comprehensive assessment of functioning - a scoping review of ICF personal factors in the rehabilitation studies The ICF classification is a biopsychosocial frame of reference that contributes to a holistic understanding of the client’s functioning and the factors involved. A more detailed description of the ICF personal factors is pending, which makes it difficult to apply the ICF classification in full. The aim of this scoping review was to describe which themes were identified in the studies as personal factors according to the ICF classification and what conclusions have been drawn about their further coding in the ICF classification. A systematic search was performed on the Cinahl, Pubmed, Science Direct and Sport Discus as well as Finnish databases (Finna, Helda, Helka, Julkari and Medic), based on articles published in 2010–2020. According to Geyh et al. (2019), the personal factors specified in the articles by, were classified into seven categories: socio-demographical factors, position in the immediate social and physical context, personal history and biography, feelings, thoughts and beliefs, motives, and general patterns of experience and behavior. The search yielded 226 studies that met the inclusion criteria. The articles had addressed a wide variety of personal factors that linked to all seven categories defined by Geyh et al. (2019). In addition, some studies had defined as personal factors that were linkable to other components of the ICF or that did not describe functioning. About 50 (22 %) of the studies had made conclusions on the role of personal factors in rehabilitation. The range of personal factors in the ICF classification addressed in the studies is wide and taking them into account as part of functioning information expands the understanding of the client's situation and the factors influencing rehabilitation However, based on this study, it is not possible to recommend a more precise coding of personal factors. Keywords: ICF, personal factors, rehabilitation, scoping review

Objective This study aimed to investigate the effectiveness of brief training in the guideline-oriented biopsychosocial management of low-back pain (LBP) in occupational health services using a cluster-randomized design. A small sample of physiotherapists and physicians from the intervention units (N=12) were given three- to seven-day training focusing on the biopsychosocial management of LBP, while professionals in the control units (N=15) received no such training. Methods Eligible patients with LBP, with or without radicular pain, aged 18-65, were invited to participate. A web-based questionnaire was sent to all recruited patients at baseline, three months and one year. The primary outcome measure was disability (Oswestry Disability Index, ODI) over one year. Between-group differences were analyzed using linear and generalized linear mixed models adjusted for baseline-response delay as well as variables showing between-group imbalance at baseline. Results The final study sample comprised 234 and 81 patients in the intervention and control groups, respectively at baseline, and 137 and 47 patients, respectively, at one year. At baseline, the mean duration of pain was longer in the intervention group (P=0.017), and pain-related fear concerning physical activity was lower (P=0.012). We observed no significant difference between the groups primary outcome measure (adjusted one-year mean difference in the ODI: 2.3; 95% confidence interval -1.0-5.7; P=0.175) or most secondary outcomes. Conclusions Brief training in guideline-oriented biopsychosocial management of LBP for occupational health professionals did not appear to be effective in reducing patients symptom over one-year follow-up compared to treatment as usual. Funding Agencies|Finnish Work Environment Fund; Finnish Institute of Occupational Health; Rokua Health and Rehabilitation Foundation; University of Oulu, Oulu, Finland

Objective: To examine whether pre-admission community mobility explains the effects of a rehabilitation program on physical performance and activity in older adults recently discharged from hospital. Design: A secondary analysis of a randomized controlled trial. Setting: Home and community. Participants: Community-dwelling adults aged ⩾60 years recovering from a lower limb or back injury, surgery or other disorder who were randomized to a rehabilitation ( n = 59) or standard care control ( n = 58) group. They were further classified into subgroups that were not planned a priori: (1) mild, (2) moderate, or (3) severe pre-admission restrictions in community mobility. Interventions: The 6-month intervention consisted of a motivational interview, goal attainment process, guidance for safe walking, a progressive home exercise program, physical activity counselling, and standard care. Measurements: Physical performance was measured with the Short Physical Performance Battery and physical activity with accelerometers and self-reports. Data were analysed by generalized estimating equation models with the interactions of intervention, time, and subgroup. Results: Rehabilitation improved physical performance more in the intervention ( n = 30) than in the control group ( n = 28) among participants with moderate mobility restriction: score of the Short Physical Performance Battery was 4.4 ± 2.3 and 4.2 ± 2.2 at baseline, and 7.3 ± 2.6 and 5.8 ± 2.9 at 6 months in the intervention and control group, respectively (mean difference 1.6 points, 95% Confidence Interval 0.2 to 3.1). Rehabilitation did not increase accelerometer-based physical activity in the aforementioned subgroup and did not benefit those with either mild or severe mobility restrictions. Conclusions: Pre-admission mobility may determine the response to the largely counselling-based rehabilitation program.

Background To better understand muscle remodelling in dynamic conditions after an Achilles tendon rupture, this study examined the length of medial gastrocnemius muscle fascicles during a heel-rise at 6- and 12-months after non-operative ATR treatment. Methods Participants (15 M, 3F) were diagnosed with acute Achilles tendon rupture. Medial gastrocnemius subtendon length, fascicle length and pennation angle were assessed in resting conditions, and fascicle shortening during bi- and unilateral heel-rises. Findings Fascicle shortening was smaller on the injured side (mean difference [95% CI]: −9. 7 mm [−14.7 to −4.7 mm]; −11.1 mm [−16.5 to −5.8 mm]) and increased from 6- to 12 months (4.5 mm [2.8–6.3 mm]; 3.2 mm [1.4–4.9 mm]) in bi- and unilateral heel-rise, respectively. The injured tendon was longer compared to contralateral limb (2.16 cm [0.54–3.79 cm]) and the length decreased over time (−0.78 cm [−1.28 to −0.29 cm]). Tendon length correlated with fascicle shortening in bilateral (r = −0.671, p = 0.002; r = −0.666, p = 0.003) and unilateral (r = −0.773, p ≤ 0.001; r = −0.616, p = 0.006) heel-rise, at 6- and 12-months, respectively. In the injured limb, the change over time in fascicle shortening correlated with change in subtendon length in unilateral heel-rise (r = 0.544, p = 0.02). Interpretation This study showed that the lengths of the injured tendon and associated muscle can adapt throughout the first year after rupture when patients continue physiotherapy and physical exercises. For muscle, measures of resting length may not be very informative about adaptations, which manifest themselves during functional tasks such as unilateral heel-rise. peerReviewed

Background Cardiovascular diseases (CVDs) cause most deaths globally and can reduce quality of life (QoL) of rehabilitees with cardiac disease. The risk factors of CVDs are physical inactivity and increased BMI. With physical activity, it is possible to prevent CVDs, improve QoL, and help maintain a healthy body mass. Current literature shows the possibilities of digitalization and advanced technology in supporting independent self-rehabilitation. However, the interpretation of the results is complicated owing to the studies’ high heterogeneity. In addition, the added value of this technology has not been studied well, especially in cardiac rehabilitation. Objective We aimed to examine the effectiveness of added remote technology in cardiac rehabilitation on physical function, anthropometrics, and QoL in rehabilitees with CVD compared with conventional rehabilitation. Methods Rehabilitees were cluster randomized into 3 remote technology intervention groups (n=29) and 3 reference groups (n=30). The reference group received conventional cardiac rehabilitation, and the remote technology intervention group received conventional cardiac rehabilitation with added remote technology, namely, the Movendos mCoach app and Fitbit charge accelerometer. The 12 months of rehabilitation consisted of three 5-day in-rehabilitation periods in the rehabilitation center. Between these periods were two 6-month self-rehabilitation periods. Outcome measurements included the 6-minute walk test, body mass, BMI, waist circumference, and World Health Organization QoL-BREF questionnaire at baseline and at 6 and 12 months. Between-group differences were assessed using 2-tailed t tests and Mann-Whitney U test. Within-group differences were analyzed using a paired samples t test or Wilcoxon signed-rank test. Results Overall, 59 rehabilitees aged 41 to 66 years (mean age 60, SD 6 years; n=48, 81% men) were included in the study. Decrement in waist circumference (6 months: 1.6 cm; P=.04; 12 months: 3 cm; P Conclusions Remote cardiac rehabilitation added value to conventional cardiac rehabilitation in terms of waist circumference and QoL. The results were clinically small, but the findings suggest that adding remote technology to cardiac rehabilitation may increase beneficial health outcomes. There was some level of systematic error during rehabilitation intervention, and the sample size was relatively small. Therefore, care must be taken when generalizing the study results beyond the target population. To confirm assumptions of the added value of remote technology in rehabilitation interventions, more studies involving different rehabilitees with cardiac disease are required. Trial Registration ISRCTN Registry ISRCTN61225589; https://www.isrctn.com/ISRCTN61225589

Neuromuscular electrical stimulation finds application in several fields, from basic neurophysiology, to motor rehabilitation and cardiovascular conditioning. Despite the progressively increasing interest in this technique, its State-of-the-Art technology is mainly based on monolithic, mostly wired devices, leading to two main issues. First, these devices are often bulky, limiting their usability in applied contexts. Second, the possibility of interfacing these stimulation devices with external systems for the acquisition of electrophysiological and biomechanical variables to control the stimulation output is often limited. The aim of this work is to describe the design and development of an innovative electrical stimulator, specifically developed to contend with these issues. The developed device is composed of wireless modules that can be programmed and easily interfaced with third-party instrumentation. Moreover, benefiting from the system modular architecture, stimulation may be delivered concurrently to different sites while greatly reducing cable encumbrance. The main design choices and experimental tests are documented, evidencing the practical potential of the device in use-case scenarios. peerReviewed

Tieto kuntoutuksen kentän kokonaisuudesta ja erilaisten kuntoutuspalveluiden käytöstä samoilla ihmisillä on varsin hajanaista ja puutteellista. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää kuntoutukseen osallistumisen yleisyyttä ja päällekkäisyyttä eri osajärjestelmissä Oulun asukkailla vuonna 2018 laajalla rekisteriaineistolla (N = 192 844). Tutkimuksessa tarkastellaan julkisen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän kuntoutusta, Kelan kuntoutusta, työeläkekuntoutusta, työterveyshuollon fysioterapiaa ja Kelan korvaamaa yksityistä fysioterapiaa. Vuonna 2018 oululaisista 18 prosenttia sai vähintään yhden tutkitun osajärjestelmän kuntoutusta (N = 34 061). Yleisintä oli julkisen sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmän kuntoutus, harvinaisinta työeläkekuntoutus. Naiset osallistuivat kuntoutukseen miehiä yleisemmin. Kuntoutukseen osallistuminen oli miehillä yleisintä 65 vuotta täyttäneillä, naisilla 45–64-vuotiailla. Harvinaisinta se oli 16–24-vuotiailla miehillä ja alle 16-vuotiailla naisilla. Suurin osa (90 %) kuntoutukseen osallistuneista oli osallistunut vain yhden osajärjestelmän kuntoutukseen. Useamman osajärjestelmän kuntoutukseen osallistuminen oli naisilla miehiä yleisempää. Ikäryhmistä se oli yleisintä 45–64-vuotiailla ja harvinaisinta alle 16-vuotiailla. Vähintään kahden osajärjestelmän kuntoutukseen osallistuneet olivat keskimäärin vanhempia kuin vain yhden osajärjestelmän kuntoutukseen osallistuneet ja myös naisten osuus oli heillä suurempi. Rekisteritietoja kuntoutuksesta on hankala koota kattavasti, sillä järjestelmä on hyvin hajanainen ja toimijoita ja rekisterinpitäjiä on lukuisia. Myös kuntoutuksen määrittely aineistoista osoittautui vaikeaksi. Yhtenäiset tietojärjestelmät kuntoutuksesta palvelisivat paitsi tutkijoita, myös kuntoutujia. Abstract Prevalence and overlap of participation in rehabilitation in different subsystems – a register-based study among residents of the city of Oulu, Finland, in 2018 Knowledge of the whole spectrum of rehabilitation and of the use of different rehabilitation services by the same individuals is quite fragmented and incomplete. The aim of this study is to examine the prevalence and overlap of participation in rehabilitation in different subsystems among residents of the city of Oulu, Finland, in 2018 using extensive register-based data (N=192,844). The study examines rehabilitation organized by the public social and health care system, by the Social Insurance Institution of Finland, by the earnings-related pension system, as well as physiotherapy in occupational health care and private physiotherapy reimbursed by the Social Insurance Institution of Finland. In 2018, 18 per cent of the residents of Oulu received rehabilitation of at least one of the examined subsystems (N=34,061). Receiving rehabilitation of public social and health care was the most common; the rarest was rehabilitation within the earnings-related pension system. Women participated in rehabilitation more often than men. Using rehabilitation services was most common in men aged 65 and over, and in women aged 45–64. It was least common in men aged 16–24 years and in women under 16 years of age. The majority (90%) of those who participated in rehabilitation had participated in rehabilitation of only one subsystem. Participation in rehabilitation of several subsystems was more common in women than in men. It was most common in those aged 45–64 years and least common in those under 16 years of age. Those who received rehabilitation of at least two subsystems were, on average, older than those who received rehabilitation of only one subsystem, and more often women. It is difficult to compile comprehensive register data on rehabilitation, as the system is very fragmented and there are many organizers and registrars. Defining rehabilitation from the data also proved difficult. Unified information systems on rehabilitation would serve not only researchers but also rehabilitees. Keywords: rehabilitation, register-based research, Finland

Osallistuva tutkimuskumppanuus ymmärretään tässä artikkelissa kaikkien asianosaisten mahdollisuutena osallistua tutkimusprosessin eri vaiheissa yhdenveroisina kumppaneina. Kuntoutuksen soveltavassa tutkimus- ja kehittämistoiminnassa kuntoutujat ja heidän läheisensä tunnistetaan kuntoutumisen asiantuntijoina ja siten myös tärkeinä tutkimus- ja kehittäjäkumppaneina merkityksellisen ja vaikuttavan tutkimuksen tuottamisessa ja hyödyntämisessä käytännössä. Tällöin kuntoutujien ja läheisten rooli laajenee tutkimuksen kohteesta tutkimuskumppaniksi. Tämän kuvailevan kirjallisuuskatsauksen tavoitteena oli kuvata osallistuvaa tutkimuskumppanuutta kuntoutuksessa. Kirjallisuushaun tietokantoina olivat CINAHL, PubMed/MEDLINE, Cochrane ja ScienceDirect. Sisäänottokriteerit täyttäviä artikkeleita oli yhteensä 17. Näistä kolme oli osallistuvaa tutkimuskumppanuutta kuntoutuksessa tutkivaa kirjallisuuskatsausta ja 14 muuta tutkimusta. Kirjallisuuskatsauksen tulosten perusteella tutkimuskumppanuus kuntoutuksessa voi toteutua kuntoutujien – niin lasten kuin aikuisten ja heidän läheistensä – sekä eri alojen ja tahojen asiantuntijoiden ja tutkijoiden osallistumisena. Mukaan otetuissa tutkimuksissa kuntoutujat ja läheiset osallistuivat tutkimuksen eri vaiheissa vaihtelevissa rooleissa, mielipiteen antajasta päätöksentekijään. Tuloksissa painottui tutkimusten valmisteluvaihe, jossa pyritään löytämään sopivat tutkimuskumppanit sekä rakentamaan yhdenvertainen kumppanuussuhde ja toimiva tutkimustiimi. Osallistuvan tutkimuskumppanuuden toteutuminen edellyttää uudenlaista osaamista ja toimintakulttuuria, jossa tutkimuskumppanuuden rakentaminen otetaan huomioon jo tutkimusta suunniteltaessa. Asianosaisten osallistuminen tutkimusprosessin kaikissa vaiheissa mahdollistetaan eri keinoin, kuten koulutuksella, yhteistoiminnallisilla työtavoilla ja demokraattisella johtamisella. Abstract Participatory co-research in applied research in rehabilitation - a literature review In this paper, participatory co-research refers to research where different stakeholders are involved as equal partners in all phases of the research process. In applied rehabilitation research rehabilitees and their family members are recognized as experts of rehabilitation and thus important partners in creating meaningful and effective research processes and implementation of the results. Participatory co-research is being carried out ‘with’ or ‘by’ rehabilitees and their families rather than ‘to’, ‘about’ or ‘for’ them. The purpose of this literature review is to describe participatory co-research in rehabilitation. The search was conducted in CINAHL, PubMed/MEDLINE, Cochrane and ScienceDirect databases. Seventeen papers met the inclusion criteria: three reviews and fourteen original research papers. The results indicate that co-research in partnership with rehabilitees in different age groups, family members, other experts and researchers from different fields is feasible in rehabilitation. The roles of the rehabilitees and their family members vary from a co-thinker to a decision maker throughout the phases of the research process. The results underline the importance of a preparatory phase that includes the recruitment of suitable partners and the building of an equal, true partnership and well-functioning research group. New competences and changes in research practices, where the prerequisites of co-research are included in the research plan, are required in order to successfully implement participatory co-research. Stakeholder involvement in all phases of the research process is enabled e.g. by education, collaborative practices, and sharing of power by democratic leadership. Keywords: rehabilitation, applied research, participation, research partnership

Fyysinen aktiivisuus on tärkeää sairauksista, vammoista tai heikentyneestä elämänhallinnasta kuntoutuessa ja ylläpidettäessä saavutettuja kuntoutumistuloksia. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ikääntyvien kuntoutujien fyysistä aktiivisuutta ja paikallaanoloa kuntoutuslaitoksessa. Tutkimus toteutettiin työkykyä ylläpitävän ja parantavan valmennuksen ja sydänkuntoutuksen kursseilla. Tutkimukseen osallistui 19 keskimäärin 57-vuotiasta miestä ja naista, joiden fyysistä aktiivisuutta ja paikallaanolo aikaa mitattiin kiihtyvyysanturilla viiden kuntoutuspäivän aikana. Tulokset osoittivat, että kuntoutujat olivat liikkumatta suurimman osan hereillä oloajasta. Toisaalta kuntoutujille kertyi lähes viikoittaisen terveysliikuntasuositusten mukainen määrä liikuntaa keskimäärin päivittäin. Verrattuna vastaavan ikäisiin suomalaisiin keskimäärin, kurssilaiset olivat fyysisesti aktiivisempia jakson aikana. Tutkimuksen tuottamaa tietoa voidaan hyödyntää suunnitellessa hyvän kuntoutuskäytännön mukaisia, yhtäjaksoista paikallaan oloa vähentäviä intensiivijaksoja kuntoutuslaitoksissa. Jatkossa on tärkeää mitata fyysistä aktiivisuutta ja paikallaanoloa intensiivijaksojen välisinä aikoina kuntoutujien arjessa sekä selvittää fyysisen aktiivisuuden merkitystä kuntoutumistavoitteiden saavuttamisessa ja ylläpitämisessä. Lisäksi on tärkeää selvittää kuntoutuksen vaikutuksia fyysiseen aktiivisuuteen ja paikallaanoloon satunnaistetuissa kontrolloiduissa koeasetelmissa.

Kuntoutukseen osallistumisen sosioekonomisista eroista on vain vähän tietoa. Tavoitteena oli selvittää, millaisia eroja kuntoutukseen osallistumisessa on ylipäätään ja eri osajärjestelmissä koulutuksen, ammattiaseman ja tulojen mukaan sekä selittyvätkö kunkin sosioekonomisen aseman mittarin mukaiset erot muilla sosioekonomisen aseman mittareilla, siviilisäädyllä ja sairastavuudella. Aineistona oli rekisteriaineisto Oulussa vuonna 2018 asuneista 25–64-vuotiaista (N=99569) sekä heidän sosiaali- ja terveyspalveluiden ja etuuksien käytöstään. Kuntoutukseen osallistuneiksi määrittelimme kaikki julkisen terveyspalvelujärjestelmän, Kelan tai työeläkelaitosten kuntoutukseen tai työterveyshuollon tai yksityiseen fysioterapiaan vuoden 2018 aikana osallistuneet. Menetelminä käytimme ristiintaulukointia ja logistista regressioanalyysia. Kuntoutukseen osallistuminen oli keskimääräistä harvinaisempaa perusasteen koulutuksen saaneilla, yrittäjillä ja työttömillä sekä alimmassa tuloneljänneksessä, kun ikä ja sukupuoli oli huomioitu. Siviilisäädyn, muiden sosioekonomisten ja sairastavuuteen liittyvien taustatekijöiden vakioiminen ei juuri muuttanut tuloksia. Julkisen terveyspalvelujärjestelmän järjestämään kuntoutukseen osallistuivat todennäköisimmin työelämän ulkopuolella olevat ja pienituloiset. Kelan kuntoutukseen osallistuneiden profiili oli samankaltainen, mutta lisäksi Kelan kuntoutukseen osallistuivat todennäköisimmin korkeasti koulutetut ja ylemmät toimihenkilöt. Työeläkekuntoutukseen osallistuivat todennäköisimmin keskiasteen suorittaneet, opiskelijat ja muut työelämän ulkopuolella olevat sekä keskituloiset. Työterveyshuollon fysioterapiaan ja yksityiseen fysioterapiaan osallistuivat todennäköisimmin korkeasti koulutetut, palkansaajat sekä hyvätuloiset; yksityiseen fysioterapiaan usein myös yrittäjät. Matalimmassa sosioekonomisessa asemassa olevilla on muita pienempi todennäköisyys osallistua kuntoutukseen. Kohdentuessaan hyväosaisille kuntoutus saattaa osin ylläpitää väestön sosioekonomisia terveyseroja. Kuntoutuksen sosioekonomisista eroista saatavaan kuvaan vaikuttaa kuitenkin se, mikä kaikki kuntoutus tutkimuksessa on mahdollista huomioida.

An educator’s competence influences the implementation of evidence-based education and the overall quality of social and health care. This study aimed to identify distinct competence profiles from Finnish social, health and rehabilitative care educators, as well as describe which personal and professional characteristics influenced belonging to a certain profile. Data were collected from 28 educational organizations located throughout Finland using the Health and Social Care Educators’ Competence instrument. The survey was answered by 422 educators. The performed K-means cluster analysis identified three distinct educator competence profiles, which differed in terms of self-assessed expertise in various competence areas and certain background characteristics. The results highlight that educational institutions should concentrate on refining the digital competence of educators, which requires networking, collaboration, and work-related pedagogical competence. The differences in evaluation identified for the three profiles demonstrates that more experienced educators should mentor their less experienced counterparts to ensure a high quality of education. peerReviewed

OBJECTIVE: This study investigates the association between depressive symptoms and multisite pain and health-related quality of life and work ability in currently employed health care workers with recurrent low back pain (LBP). METHODS: Multisite pain, depressive symptoms, quality of life, and work ability were assessed by validated questionnaires. A generalized linear model was used for statistical analysis. RESULTS: Notably, 28% of female health care workers with LBP had at least moderate levels of depressive symptoms. Depressive symptoms were significantly associated with decreased health-related quality of life and work ability. Multisite pain was not significantly associated with work ability. CONCLUSIONS: Depressive symptoms are relatively common in female health care workers with LBP, and treatment of these symptoms may be crucial to improve their work ability. publishedVersion

Aivoverenkiertohäiriöön sairastuu Suomessa vuosittain noin 25 000 ihmistä, joista puolelle jää jonkinasteisia pysyviä oireita, esimerkiksi afasiaa, joka on kielellis-kognitiivinen häiriö. Afaattisilla henkilöillä on usein vaikeuksia rakentaa koherentteja ja sisältörikkaita kertomuksia. Whitworthin ja kollegoiden (2015) afasiakuntoutukseen kehittämässä NARNIA-menetelmässä (Novel Approach to Real-life Communication: Narrative Intervention in Aphasia) harjoittelu kohdistetaan kertomusten rakenteeseen ja informaatiosisällön tuottamiseen, erityisesti verbeihin. Tämä tutkielma on jatkoa kandidaatintutkielmalleni, jossa tarkastelin aivoverenkiertohäiriön seurauksena afasian saaneen tutkimushenkilön verbien käyttöä ja kertomuskieliopin toteutumista sarjakuvakerronnassa ennen kuntoutusinterventiota ja sen jälkeen. Sairastumisen seurauksena tutkittavan kokonaan menetetyt kielelliset taidot olivat kohentuneet seitsemän vuoden ja useiden kuntoutusjaksojen aikana sana- ja lausetasoiseksi puheeksi, vaikkakin sananlöytämisvaikeutta, fonologista epätarkkuutta ja puutteellista informaatiosisältöä esiintyi edelleen runsaasti. Siksi interventiojakson tavoitteeksi asetettiin kerrontataitojen ja erityisesti verbien käytön harjoittelu NARNIA-menetelmää käyttäen. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan tutkimushenkilön verbien käyttöä intervention aikana tuotetuissa kertomuksissa. Analyysin viitekehyksenä toimii Michael Hallidayn luoma systeemis-funktionaalinen kieliteoria ja erityisesti malli verbien luokittelusta. Tulosten mukaan tutkittavan käyttämien verbien määrä kertomuksissa kasvaa intervention aikana. Jakson loppupuolella tutkittavan käyttämät verbit ovat monipuolisempia ja tarkemmin kertomusten tapahtumia kuvaavia. Myös eri verbiprosessityyppien esiintymisessä voidaan havaita pientä monipuolistumista. Tehtävätyypin vaikutus näkyy verbien käytön määrässä ja laadullisissa piirteissä. Tutkittava tuottaa keskimäärin eniten verbiprosesseja kuvakertomuksissa. Kuvasarjoissa sen sijaan tutkittava käyttää vähemmän verbejä ja eri prosessityyppejä. Sarjakuvan pohjalta tuotetut ja omaelämänkerralliset kertomukset sisältävät monipuolisimmin ja tasaisimmin erilaisia verbiprosessityyppejä, ja niissä myös kertomuskieliopin mukaisen rakenteen noudattaminen ja sisältöjen tuottaminen oli onnistuneinta. Tutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa ja hyödyntää afasian kuntoutusinterventioiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Erityisen arvokas tulos tässä tutkimuksessa on tehtävätyypin vaikutus verbien käyttöön. Tutkimus lisää osaltaan tietoisuutta kuntoutumisen laadullisista piirteistä ja tuo esiin kuntoutumis- ja oppimismahdollisuuksia pitkäaikaisessa ja kroonisessa afasiassa.

nonPeerReviewed

Background: Few multidisciplinary rehabilitation studies with a heterogeneous design have focused on people with multiple sclerosis (MS). This study compared subjective-reported changes in performance and satisfaction with daily activities among moderately and severely disabled people with MS during a 2-year, multidisciplinary, group-based, outpatient rehabilitation program comprising education in self-management and compensatory techniques, exercise, and guided peer support. Methods: Thirty-eight adults with moderate disability (Expanded Disability Status Scale [EDSS] score of 4.0–5.5, 74% women, mean age of 48 years) and 41 persons with severe disability (EDSS 6.0–8.5, 63% women, mean age of 48 years) were assessed at baseline and after 12 and 21 months of outpatient rehabilitation using the Canadian Occupational Performance Measure. Group × time interactions were analyzed using mixed analysis of variance. Participants’ explanations of reasons for changes in activity performance were collected via semistructured interviews and content analyzed. Results: Statistically significant improvements in Canadian Occupational Performance Measure performance and satisfaction scores were reported in both groups from baseline to 21 months of rehabilitation. No significant between-group differences in improvement were observed. The self-reported reasons for improvement were mainly linked to environmental factors. Conclusions: The outpatient rehabilitation program, including four themes—cognition, mood, energy conservation, and body control—improved the self-reported performance of patients with MS with moderate and severe disabilities. Environmental factors warrant consideration during rehabilitation. peerReviewed

Kuntoutuksen ja kasvatuksen yhteistoiminnan on pitkään kuvattu olevan murrosvaiheessa, jossa yksilöasiantuntijuuteen perustuvista toimintamalleista pyritään kohti yhteistoimintaa ja lapsen arjessa tapahtuvaa kuntoutusta. Yhteistoimijuudella pyritään tuen oikea-aikaiseen tarjoamiseen lapselle siten, että siitä hyötyy koko varhaiskasvatusyhteisö. Tutkimustehtävänä oli kuvata ammattilaisten sekä lasten vanhempien käsityksiä yhteistoimijuudesta varhaiskasvatuksen yhteistoiminnassa. Aineisto kerättiin yksilöhaastatteluina (n = 10) osana kehittämishanketta varhaiskasvatusympäristössä, jossa oli pidempään toiminut yhteisöllinen puheterapeutti ja hankkeen ajan myös toimintaterapeutti. Aineisto kerättiin ja analysoitiin fenomenografisella menetelmällä. Käsitykset yhteistoimijuudesta jakaantuivat neljään hierarkkisesti laajenevaan kuvauskategoriaan: tiedon jakaminen, eri näkökulmien yhdistely, yhteistä päämäärää kohti työskentely ja yhdessä arjessa toimiminen. Kategorioiden välisiä kriittisiä eroja tarkasteltiin kolmen sisällöllisesti varioivan teeman kautta: toimijoiden roolit, yhteistoiminnan eri muodot ja lopputulos. Tutkimuksen tulokset mukailevat aiempaa tutkimustietoa yhteistoimijuudesta ja terapeuttisesta yhteistoiminnasta, mutta tuovat esiin vanhempien ja ammattilaisten laadullisesti erilaisia käsityksiä yhteistoimijuudesta. Varhaiskasvatuksen yhteistoiminnassa tarvitaan uudenlaisia kasvatusta ja kuntoutusta yhdistäviä toimintatapoja ja malleja, sekä erityisesti vanhempien roolin ja toimijuuden vahvistamista., The co-operation between rehabilitation and education has long been described as being in transition, in which action models based on individual expertise are aimed at joint collaboration and community-based rehabilitative work. This newly implemented approach is aimed to offer timely needed pedagogical and developmental support so that the whole community can benefit. The aim of this study was to explore professionals and parents’ conceptions of shared agency related to community-based rehabilitation in early education settings. The qualitative data were collected by individual interviews with ten participants: four early childhood educators, four parents and two therapists (one occupational therapist and one speech and language therapist). The data were analysed using the phenomenographic methodology. Based on the data the conceptions were divided into four categories of description. In these categories shared agency was perceived as sharing knowledge, connecting different aspects, working towards shared goals and doing things together in everyday life situations. Three themes that varied within the categories were identified: roles, methods and the end results of shared agency. The results of the study reflect the same trend that is seen in previous studies of shared agency related to the categories of sharing information, working towards shared goals and doing things together in everyday life situations. The study brings out the qualitatively different conceptions of the professionals and parents. To deepen the agency of the parents, new strategies are needed. Also, the current models of the rehabilitation needs to be developed to suit community-based rehabilitation in early education.

Objectives: The objective of the present study was to investigate whether an acceptance and commitment therapy (ACT)-based web-intervention (Group 1, CareACT), or a standardized rehabilitation in a rehabilitation center (Group 2) was effective in enhancing the psychological well-being of family caregivers aged 60 and over compared to support provided by voluntary caregiver associations (Group 3). Methods: Altogether, 149 family caregivers participated in this quasi-experimental study. Primary outcome measure was depression. Secondary outcomes included anxiety, sense of coherence, quality of life, psychological flexibility, experiential avoidance, and thought suppression. The questionnaires were administered at baseline, and four, and 10 months post-measurement. We investigated differences in the changes between the groups using Mplus modeling techniques. Results: Regarding the main outcome of depression, the results suggest that the CareACT intervention was superior to standardized rehabilitation and to the support given by caregiver associations at four months, both showing a medium-sized difference between the groups. However, the change from four to 10 months post-intervention was not significantly different between these groups (d = 0.32–0.36). Thought suppression showed a significantly different change between the three groups from baseline to four months and to 10 months post-measurement (p = .038). Conclusions: Web-based ACT may have beneficial effects on depressive symptoms and thought suppression in older caregivers. Clinical implications: Web-based ACT could be a feasible alternative to institutional rehabilitation and support provided by voluntary caregiver associations. Web-based ACT responds flexibly to the needs of caregivers and provides them an opportunity for learning new skills to promote well-being. peerReviewed

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää fysioterapian vaikuttavuutta ja merkityksellisyyttä aivoverenkiertohäiriötä (AVH) ja multippeliskleroosia (MS) sairastavilla kuntoutujilla keskittyen erityisesti ICF:n suoritukset ja osallistuminen -osa-alueeseen. Vaikuttavuutta koskevat määrälliset kirjallisuuskatsaukset (vaihteluväli: AVH 1/2008–5/2017; MS 1/2007–1/2017) kohdistuivat satunnaistettuihin kontrolloituihin terapeuttisen harjoittelun tutkimuksiin (RCT) painottuen tasapainoon ja kävelyyn. Laadulliset kirjallisuuskatsaukset fysioterapian merkityksellisyydestä (1/2000–11/2017) kohdistuivat kuntoutujan kokemuksiin ja käsityksiin fysioterapiasta. Kahdeksassa osajulkaisussa oli yhteensä 182 RCT-tutkimusta (6 856 kuntoutujaa) sekä 50 laadullista tutkimusta (711 kuntoutujaa). Tutkimukseen osallistujat ja interventiot olivat heterogeenisiä. Terapeuttisella harjoittelulla oli suurempi vaikutus kuntoutujien tasapainoon ja kävelyyn liittyvään suorituskykyyn vakioiduissa olosuhteissa, kun harjoittelua verrattiin ei-harjoitteluun tai tavanomaiseen hoitoon. Sen sijaan vaikutus suoritustasolla oli huomioitu vain muutamassa tutkimuksessa. Tuloksia voidaan hyödyntää etenkin kroonisessa vaiheessa olevien AVH-kuntoutujien sekä lievää tai keskivaikeaa MS-tautia sairastavien henkilöiden kuntoutuksessa. Kuntoutujat kokivat merkityksellisenä sen, että fysioterapiassa korostuivat ihmisarvon ylläpysyminen, yksilöllisenä ihmisenä kohdatuksi tuleminen, itsenäisyyden ja vapauden mahdollistuminen, tavalliseen elämään osallistuminen sekä tulevaisuuden uskon ja toivon herääminen ja ylläpysyminen. Kuntoutujat arvostivat tasavertaista, ammattitaitoista, laaja-alaista ja oikeudenmukaista fysioterapiaa, jossa huomioitiin kuntoutumisen merkityksellisyyden ylläpysyminen ja kuntoutumiseen liittyvien haasteiden voittamisen mahdollistuminen. Tulevaisuudessa tutkimuksissa tulisi huomioida paremmin arkisuoriutuminen ja osallistuminen sekä suomalainen kuntoutuksen monitahoinen palvelujärjestelmä. peerReviewed

Purpose: In acute care, effective goal-setting is an essential phase of a successful rehabilitation process. However, professionals’ knowledge and skills in rehabilitee-centered practice may not always match the ways of implementing goal-setting. This study aimed to describe the variation in how acute hospital professionals perceive and comprehend rehabilitee participation in rehabilitation goal-setting. Methods: Data were collected by interviewing 27 multidisciplinary rehabilitation team members in small groups shortly after rehabilitation goal-setting sessions. A qualitative research design based on phenomenography was implemented. Results: We identified four conceptions of rehabilitee participation, based on four hierarchically constructed categories: 1) Professional-driven rehabilitee participation; 2) Awakening rehabilitee participation; 3) Coaching participation; and 4) Shared participation. These categories varied according to four themes: 1) Use of power; 2) Ability to involve; 3) Interaction process; and 4) Atmosphere. Three critical aspects between the categories were also identified: 1) Appreciative listening; 2) Trustful relationship; and 3) Collaborative partnership. Conclusion: The study generated new insights into the meaning of rehabilitee participation, as conceptualized in relation to rehabilitation goal-setting and an acute hospital context. The identified critical aspects can be useful for planning and developing continuing professional education (CPE) in rehabilitation goal-setting for professionals. peerReviewed

Moninaiset alkoholihaitat kasvattavat hoidon ja huolenpidon tarvetta ikääntyvässä väestössä, mutta ikääntymismuutokset ja vanhenemisen elämänvaihe asettavat erityisiä tarpeita päihdetyölle ja voivat vaikuttaa myös päihdetyön hoitovasteisiin. Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään laitosmuotoisilla päihdehoitojaksoilla olleiden yli 65-vuotiaiden terveyspalvelujen käyttöä. Tutkimuksessa tarkastellaan ikäerityiseen päihdekuntoutukseen osallistuneiden terveyspalvelujen käyttöä vuoden ajalta ennen päihdehoitojaksoja ja hoitojaksojen jälkeen, verraten käyttöä verrokkiryhmään, joka koostuu muuhun päihdekuntoutukseen osallistuneista tai laitosmuotoisessa katkaisuhoidossa olleista ikääntyvistä. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata päihdehoitojaksoille osallistuneiden terveyspalvelujen käyttöä, käytön ajallista muutosta sekä päihdehoidon jälkeistä palvelujen käyttöä määrittäviä tekijöitä vertailtavissa ryhmissä. Kyseessä on rekisteriaineistoa hyödyntävä kvantitatiivinen tutkimus, jonka analysoinnissa käytettiin tilastollisia testejä ja monimuuttujamalleja. Verrokkiryhmään verrattuna ikäerityiseen päihdekuntoukseen osallistuneista suurempi osa oli yli 75-vuotiaita ja heillä oli enemmän merkittävämpää avuntarvetta kuvaavaa terveyspalvelujen käyttöä. Tarkastellulla aikavälillä päivystyskäynnit terveysasemilla vähenivät ja hoitovuorokaudet perusterveydenhuollon vuodeosastolla lisääntyivät molemmissa ryhmissä. Ikäerityiseen päihdekuntoutukseen osallistuneilla kotipalvelun käyntimäärä kasvoi, verrokkiryhmässä puolestaan hoitovuorokausien määrä laitosmuotoisessa päihdehoidossa. Kun palvelujen käyttöä mahdollisesti määrittävinä tekijöinä huomioitiin tutkittavan ikä, sukupuoli, viimeisellä päihdehoitojaksolla määritetty hoivan tarve, päihdehoitovuorokausien kokonaismäärä ja aiempi asiointimäärä tarkastellussa palvelussa, ikäerityiseen päihdekuntoutukseen osallistuminen oli yhteydessä seurantavuoden vähäisempään päivystysasiointiin terveysasemilla (IRR 0,316, 95 % CI 0,119–0,843, p=0,021). Vastaavat sekoittavat tekijät huomioiden ikäerityiseen päihdekuntoutukseen osallistuneet kuuluivat verrokkiryhmää todennäköisemmin seurantavuonna runsaasti perusterveydenhuollon vuodeosastohoidossa (OR 3,180 95 % CI 1,037–9,753, p=0,043) ja sisätautien osastohoidossa (OR 6,386, 95 % CI 1,868–21,834, p=0,003) olleisiin sekä kotisairaanhoidon (OR 6,978, 95 % CI 1,894–25,703, p=0,003) ja kotipalvelun (OR 5,462, 95 % CI 1,199–24,890, p=0,028) käyntejä saaneisiin kuin palveluja käyttämättömiin. Tutkimusryhmän ohella myös hoidettavan ikä ja hoitojaksoja edeltänyt palvelujenkäyttö määrittivät osin seurantavuoden palvelujen käyttöä. Myös päihdehoitojakson kestolla oli yhteys päihdepalvelujen käyttöön seurantavuonna. Vertailtaville päihdehoitojaksoille osallistuvat eroavat terveyspalvelujen käytön lisäksi todennäköisesti myös palvelutarpeiltaan. Laitosmuotoinen päihdehoito voi vaikuttaa palvelujen käyttöön esimerkiksi siten, että hoidon aikana havaitaan uusia palvelutarpeita tai hoito voi vähentää akuuteista syistä johtuvaa päivystysasiointia. Palvelujenkäyttöä määrittävät kuitenkin lukuisat yksilöön, yhteiskuntaan ja palvelujärjestelmään liittyvät tekijät, joten havaintojen vahvistamiseksi tarvitaan laajempaa tietopohjaa hyödyntävää tutkimusta. Kausaalisuhteiden havaitseminen taas edellyttäisi asetelmia, joissa tarkasteltaisiin vertailuryhmänä myös päihdehoitojaksoille osallistumattomien ja päihdeongelmattomien palvelujen käyttöä. Yhteiskunnan resurssikäytön, palvelujen kehittämisen sekä päihdeongelmista kärsivien ikääntyvien vuoksi, olisi tärkeää tutkia päihdehoidon vaikuttavuutta myös ikääntyvillä, selvittää hoito- ja kuntoutusvasteisiin vaikuttavia tekijöitä sekä tekijöitä, jotka määrittävät vakavista päihdeongelmista kärsivien ikääntyvien sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä.

Parkinsonin tauti on etenevä neurologinen sairaus, jota sairastaa 2–3 prosenttia yli 65-vuotiaista. Taudin pääoireita ovat liikkeiden hidastuminen, vapina ja lihasjäykkyys. Siihen liittyy usein myös ääni- ja puheoireita aiheuttava hypokineettinen dysartria, joka vaikuttaa erityisesti puheen prosodiaan tehden siitä tyypillisesti monotonista ja tasapaksua. Koska prosodialla on lukuisia kommunikatiivisia merkityksiä, dysprosodia vaikuttaa herkästi yksilön käsityksiin itsestään kommunikoijana heikentäen lopulta myös elämänlaatua. Suomessa Parkinsonin-tautia sairastaa arviolta 16 000 henkilöä, mutta luku väistämättä kasvaa väestön ikääntyessä. Samaan aikaan puheterapiaresurssit ovat rajalliset. Tässä pro gradu -tutkielmassa on tarkoitus selvittää, saako ryhmälaulukuntoutus aikaan muutoksia suomalaisten Parkinson-potilaiden dysprosodiassa tavujen prominenssiin perustuvalla prosodiaindeksillä, SPI:llä (syllabic prosody index), mitattuna, ja voisiko ryhmälaulukuntoutuksesta olla siten apua Parkinson-potilaiden dysprosodian kuntoutuksessa. Tämä tutkimus on empiirinen monitapaustutkimus (N=5), jonka aineistona käytettiin Tampereen yliopiston monitieteisessä Kuuluva ääni -hankkeessa kerättyä materiaalia. Tutkimushanke pyrkii keräämään lisää tietoa Parkinsonin taudin ääni- ja kommunikaatiokuntoutuksesta. Hankkeeseen kuulunut ryhmälauluinterventio koostui tapaamisista (8 x 90 min), jotka sisälsivät laulullisia harjoituksia ja puheterapeuttisten menetelmien piirteitä (esim. Lee Silverman Voice Treatment). Tähän pro gradu -tutkielmaan valittiin tutkittavaksi viideltä hankkeeseen osallistuneelta Parkinson-potilaalta ennen ja jälkeen intervention tallennetut luentanäytteet sekä normaalissa että eläytyvässä luennassa. Tallenteista annotoitiin kustakin sama virke Praat- äänianalyysiohjelmalla, minkä jälkeen tavutasolta mitattiin SPI-arvot Praat-ohjelman kautta toimivan SPI- skriptin avulla. Näin jokaisen tutkittavan kunkin näytevirkkeen jokainen tavu sai oman SPI-arvon, joista laskettiin Microsoft Excel -ohjelmalla keskiarvo, keskihajonta, minimi, maksimi sekä mediaani. Lisäksi laskettiin em. SPI-arvojen keski- ja hajontalukujen prosentuaalinen muutos normaalin ja eläytyvän luennan välillä, jolloin saatiin esiin tutkittavan prosodinen kapasiteetti. Ennen ja jälkeen intervention saatuja lukuja normaalissa ja eläytyvässä luennassa sekä prosodisessa kapasiteetissa vertailtiin keskenään. Intervention jälkeen tutkittavien SPI-arvoissa oli nähtävissä muutoksia kauttaaltaan, mutta yksilöllinen vaihtelu oli suurta. Koko ryhmä onnistui kuitenkin tuottamaan tilastollisesti merkitsevän eron normaalin ja eläytyvän luennan SPI:n keskiarvojen välille toisin kuin ennen interventiota. Lisäksi miesten eläytyvän luennan SPI:n keskiarvo kasvoi tilastollisesti merkitsevästi, ja miehet myös pystyivät intervention jälkeen tuottamaan tilastollisesti merkitsevän eron normaalin ja eläytyvän luennan SPI:n keskiarvojen välille. Naiset sen sijaan pystyivät samaan sekä ennen että jälkeen intervention. Näiden tulosten valossa näyttäisi siltä, että interventio sekä kasvatti että ylläpiti tutkittavien prosodista kapasiteettia. Ryhmälaulukuntoutus vaikuttaa hyödylliseltä menetelmältä Parkinson-potilaiden dysprosodian kuntoutuksessa. Käytetty tutkimusasetelma tarjoaa kuitenkin tietoa vain intervention jälkeisistä muutoksista. Jotta saataisiin lisätietoa menetelmän vaikuttavuudesta, tarvitaan kontrolliryhmän sisältäviä lisätutkimuksia. Samoin tarvitaan lisää tietoa terveiden verrokkien suoriutumisesta vastaavista tehtävistä SPI-viitearvojen saamiseksi.

Background: Overweight and obesity are major problems worldwide, and they lead to an increased risk for several diseases. The use of technology in the treatment of obesity is promising, but in the existing literature, there is considerable uncertainty regarding its efficacy. In this review, we included web- and mobile-based weight loss interventions that were implemented remotely in rehabilitation settings. Objective: The aim of this systematic review is to study the effectiveness of physical activity-promoting web- and mobile-based distance weight loss interventions in rehabilitation settings on body composition in comparison with control groups that did not use technology. Methods: Studies were searched from 9 databases. The inclusion criteria were as follows: population: age 18-65 years; intervention: physical activity-promoting web- and mobile-based distance weight loss interventions; comparison: control groups without the use of technology; outcome: changes in BMI, waist circumference, or body fat percentage; study design: randomized controlled trial. The quality of the studies was assessed by 2 researchers. Meta-analysis was performed, and we also conducted a meta-regression analysis to evaluate the factors associated with the changes in body composition outcomes if statistical heterogeneity was observed. Results: The meta-analysis included 30 studies. The mean quality of the studies was 7 of 13 (SD 1.9; range 3-10). A statistically significant difference was observed in BMI (mean difference [MD] 0.83, 95% CI 0.51-1.15 kg/m2; P

Background: Chronic non-specific neck pain is common in modern industrialized countries causing suffering, disability and considerable economical losses for individuals and society. Treatment is commonly advice for stretching and strength exercises in primary health care. However, if improvements are not satisfactory, patients may seek specialist care. The purpose of this study was to evaluate the effectiveness of multimodal rehabilitation in treatment of chronic neck pain. Methods: The study group comprised of 56 patients with chronic neck pain, who participated rehabilitation for three weeks and one-week follow-up period after eight months at an inpatient rehabilitation facility. The aim was that patients continued exercising at home up to the follow-up. Neck pain, disability indices and neck muscle strength were evaluated at the baseline, after three weeks and at the 8-month follow-up. Results: Decrease in neck pain and disability amounting 50 % was achieved during three weeks rehabilitation. However, the improvements in these primary outcomes had declined at the follow-up so that the changes were no more clinically significant. Also the results in neck strength tests diminished. Conclusions: Rehabilitation was clinically effective only in the short-term, although some outcome changes were still significant at the long-term follow-up. It was compared to the best evidence practise, which revealed several common shortcomings in the rehabilitation process. peerReviewed

nonPeerReviewed

Transitioning from adolescence to adulthood appears to be a challenging period for young people living with cerebral palsy. The aim of this review was to highlight the challenges that might be experienced during this period. A systematic search of the literature and meta-ethnographic review examined seven qualitative research papers providing a detailed synthesis in the form of three domains summarised as ‘meaningful preparation for transition’, ‘becoming empowered’, and, ‘overcoming vulnerability’. These inform a discussion which shows that adolescents living with cerebral palsy are not prepared adequately for adult life. Examination of the literature stimulates curiosity as to the nature of living with cerebral palsy whilst transitioning from adolescence to adulthood. No studies have been carried out exploring this experience in the UK and lifeworld research to inform policy and practice in this area is recommended. peerReviewed