Search

This descriptive case study examined how teaching practices were evidenced in Grade 1 classrooms in two different cultural and educational contexts, Finland and Japan. Teachers’ teaching practices were video-recorded in 53 classrooms in Finland and six classrooms in Japan and rated with the Early Childhood Classroom Observation Measure by trained investigators. Four Finnish teachers and two Japanese teachers having the highest scores in either child-centered or teacher-directed practices were selected for a descriptive case study to take a closer look at how teaching practices in terms of management, climate, and instruction are evidenced in authentic classroom situations. The analysis revealed some similarities and disparities in how teacher-directed and child-centered practices are reflected in classroom situations in the two countries. For example, in Japan, teachers favoring child-centered practices asked more open-ended questions and encouraged brainstorming and group discussions, whereas the Finnish teachers emphasized socio-emotional skills. The results suggest that cultural values may play a role in how teachers create a positive climate, implement instruction, and organize activities in the classroom. peerReviewed

Ohjaajat ja valmentajat tarvitsevat pedagogisia taitoja, jotta he voisivat tukea harrastajien kiinnittymistä liikuntaan. nonPeerReviewed

Tämä artikkeli esittelee lapsilähtöistä pedagogiikkaa yhdessä konstruoituna varhaiskasvatuksen ammattilaisten kanssa. Tarkastelun kohteena ovat lapsilähtöisen pedagogiikan ilmenemismuodot, sekä laadukas lapsilähtöinen pedagogiikka. Osallistujajoukko koostuu lapsilähtöiseen pedagogiikkaan sitoutuneista kasvattajista Virosta, Englannista, Yhdysvalloista ja Suomesta. Teoriaohjaava sisällönanalyysi perustuu viikon ajalta kerätylle 29 pedagogiselle päiväkirjalle joista löysimme 351 lapsilähtöistä episodia. Lapsilähtöisen pedagogiikan teoreettinen kehys perustuu kolme ydinkomponentille: lapsi toiminnan subjektina, edestakainen vuorovaikutus sekä kehkeytyvä opetussuunnitelma. Aineistossa edestakainen vuorovaikutus perustuu aikuisen aktiiviseen rooliin, jossa lasten elämismaailmat sekä intressit kohtaavat. Opettajilla on valmiuksia tarjota sisältöjä, mutta erityisesti joustaa toiminnasta opetussuunnitelman kehkeytymiseksi. Lapsilähtöisyys ei ole sidottu yksinomaan lapsen aloitteisiin, eikä yksittäisiin toimintamuotoihin. Laadukkaassa lapsilähtöisessä pedagogiikassa aikuinen harkitsee rooliaan erityisellä herkkyydellä palvellen teoillaan lapsen tilannekohtaisia intressejä., This paper is a showcase of child-initiated pedagogies as co-constructed with early childhood education practitioners in four countries: Finland, England, Estonia and the USA. The paper also seeks to construe high-quality child-initiated pedagogies. The committed practitioners of child-initiated pedagogies were asked to document a week of their in form of pedagogical diary. The data consists of 29 pedagogical diaries, out of which 351 child-initiated episodes were extracted. An abductive content analysis was performed on the data with the help of child-initiated framework consisting of three core components: child as a subject, reciprocal dialogue and emergent curriculum. The results emphasize the active roles of a practitioner in enabling reciprocal dialogue. Child-initiated pedagogies are not restricted by the type of activity, nor solely by child’s initiative. High-quality child-initiated episodes show deep commitment and meaningfulness, attained through careful consideration of adult role and structural flexibility.

This study examined transactional associations between classroom-level math skills and teaching practices. Participants were 523 children from 31 classrooms. Math skills were assessed three times. Teaching practices were observed in Grades 1 and 3. Child-centered practices promoted subsequent calculation skills whereas teacher-directed practices were associated with a lower level of calculation skills. Higher problem-solving skills at Grade 2 predicted more child-centered practices and less teacher-directed practices in third grade. Moreover, calculation skills mediated the effect of child-centered practices on problem-solving skills. The results suggest that teaching practices and math skills are mutually related across the first years of primary school.

Tutkielman aiheena on esiopetusikäisten lasten kiinnostuksen kohteet sadutusaineistoissa. Tutkielmassa selvitettiin esiopetusikäisten lasten kiinnostuksen kohteita ja niissä tapahtuneita muutoksia sadutusaineistojen perusteella vuosien 1995 ja 2018 välillä. Tutkielman varsinaisena aineistona toimi vuonna 2018 kahdesta pirkanmaalaisesta esiopetusryhmästä sadutusmenetelmällä tutkielmaa varten kerätyt sadut (N=43), jotka analysoitiin aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkielmassa pohdittiin myös sadutuksen hyödyntämisen mahdollisuuksia pedaogisessa suunnittelussa peilaten sadutusta lapsilähtöisyyteen sekä Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin 1996 ja 2014. Tutkielma on jatkoa omalle kandidaatin tutkielmalle (Rantaniemi 2017), jossa tutkittiin esiopetusikäisten lasten kiinnostuksen kohteita heidän vuonna 1995 kertomissaan saduissa Lasten satuja ja tarinoita 1995-2005-sadutusaineistosta (Riihelä & Karlsson 2006). Tämä aineisto ja siitä tehdyn analyysin tulokset toimivat vertailuaineistona vuonna 2018 kerätylle aineistolle. Tulosten mukaan esiopetusikäiset lapset ovat vuoden 2018 aineistosta tehdyn analyysin perusteella kiinnostuneimpia yhteiskuntaan ja kulttuuriin (23 %), mediaan (15 %), luontoon (12 %), tieteeseen (12 %) sekä ihmis- ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvistä aiheista. Vuoden 1995 aineistosta kärkeen nousivat luonto (28 %), yhteiskunta ja kulttuuri (14 %), ihmis- ja sosiaaliset suhteet (13 %), media (9 %) sekä biologia (7 %). Tuloksista voidaan huomata, että esiopetusikäisten lasten kiinnostuksen kohteet ovat pysyneet näinä vuosina temaattisesti melko yhteneväisinä. Painotukset eri teemojen välillä ovat kuitenkin vaihtuneet, ja esimerkiksi media on kasvattanut suosiotaan luonnon pudotessa alle puoleen aiemmasta mainintaosuudestaan. Tutkimuksen perusteella sadutuksen kautta on mahdollista saada selville lasten kiinnostuksen kohteita., jolloin sadutusta voitaisiin hyödyntää esiopetuksen pedagogisessa kehittämisessä. Näin ollen samaa menetelmää voidaan suositella myös varhaiskasvatukseen. Käytännössä esiopetuksessa toimivan varhaiskasvatuksen opettajan resurssit ovat rajalliset ja täten sadutuksen käyttöönotto voi olla haastavaa. Tämä tutkielma voi tuoda varhaiskasvatuksen ammattilaisille hyödyllistä informaatiota rohkaisten heitä kokeilemaan lapsia uudella tapaa motivoivaa pedagogista toimintaa.

This study investigated the effectiveness of a creative physical education (CPE) intervention on students’ perceptions of motivational climate in physical education (PE), leisure-time physical activity (PA) motivation, and overall PA. A sample of 382 fourth to sixth grade students ( Mage= 10.87[.93]) from two elementary schools were assigned to the CPE intervention ( n = 196; Mage= 10.84[.95]) and control ‘PE-as-usual’ ( n = 186; Mage= 10.90[.90]) groups. Students’ perceived task- and ego-supportive climate in PE, leisure-time PA motivation, and overall PA were measured before and after the one-year intervention. Analyses of covariance and path analyses were implemented to test the effectiveness of the intervention. The intervention had a positive effect on students’ perceptions of task-supportive climate in PE ( p < .001) and a negative effect on ego-supportive climate ( p < .001). Students’ perceptions of task-supportive climate had a positive effect on their leisure-time PA motivation ( p < .001), which, in turn, had a positive effect on their overall PA ( p < .001). The results suggest that CPE-based PE may increase students’ perceptions of task-supportive climate in PE, which predicts their later leisure-time PA motivation outside the school context and overall PA.

Tutkimukseni sijoittuu osaksi kasvatusfilosofiaa, ja sen ensisijaisena tarkoituksena on herättää keskustelua hyvään kasvatukseen liitettävistä tekijöistä. Postmoderniin aikaan liittyy voimakas valinnan mahdollisuuksien ja yksilön vapauden korostaminen, joka ulottuu koskettamaan myös kasvatusta ja kasvatuskäsityksiä. Tutkimukseni tarkoitus on etsiä vasusta kysymykseen, miten lapsilähtöinen kasvatus tuottaa käsitystä hyvästä kasvatuksesta. Erityisenä tarkastelun kohteena on se, millaisiin diskursiivisin tekijöihin lapsilähtöisyyspuhe linkittyy. Aineistona tutkimuksessa on Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2018. Lähestyn tutkimusaihetta sosiaaliskonstruktiivisesti, jolloin tiedon nähdään rakentuvan sosiaalisesti välittyneenä. Sosiaalinen konstruktionismi vaikutta tutkijan positioon tarkastella tietoa tietynlaisena. Kasvatus ymmärretään tässä tutkimuksessa sosiaalisesti rakentuneeksi toiminnaksi. Tutkimukseni tausta nojaa ajatukseen, että hyvän kasvatuksen määrittelyyn liittyy joitakin yleisesti tunnustettuja alkuehtoja. Tässä tutkimuksessa hyvä kasvatus on lapsilähtöistä kasvatusta. Teoreettinen viitekehys rakentuu kasvatuksen käsitteen määrittelystä, lapsilähtöisen kasvatusajattelun idean taustoittamisesta ja kasvatustietoisuuden käsitteestä, jonka kautta avaan tarkemmin hyvän kasvatuksen määrittelyä. Aineiston tueksi olen rakentanut oman teoreettisen osion opetussuunnitelmatutkimuksesta. Tutkimuksen on luonteeltaan laadullinen. Tutkimus on toteutettu diskurssianalyyttisesti, jolloin kielen nähdään rakentavan sosiaalisista todellisuutta. Tutkimukseni analyysivaiheessa olen hyödyntänyt myös laadullisen sisällönanalyysin tekniikoita. Teorialähtöinen analyysi tuotti aineistosta neljä diskursiivista yläluokkaa, joiden alle nivoutui alaluokkia. Alaluokat edustavat tarkemmin diskursiivisia puheentuottamisen tapoja. Lapsilähtöisyyteen liitettävät aladiskurssit nojautuivat hyvän kasvatuksen kannalta melko olennaisiin näkemyksiin lapsen edun ja lapsuuden tunnistamisesta, mutta osallisuus ja lapsi yksilöllisenä toimijana nostivat esille näiden käsitteiden monitulkintaisuuden ja ristiriitaisuuden. Lapsen yksilöllisyyden kunnioittaminen oli koko aineiston läpileikkaavaa tematiikka. Hyvää kasvatusta määrittävät aladiskurssit puhuivat kasvatuskumppanuuden ja kasvattajien yhteisestä pedagogisesti jaetun ymmärryksen puolesta. Aikuisen ja kasvatettavan suhde muodosti kiinnostavan paradoksaalisen diskursiivisen puheavaruuden aikuisen ja lapsen tasavertaisesta suhteesta. Tunnistettavissa oli aikuislähtöisyyden katoaminen. Yksittäin tämä tutkimus ei voi määritellä, mitä hyvä kasvatus on. Tulokset puhuvat sen puolesta, että hyvällä kasvatuksella on olemassa joitakin sitä määrittäviä ehtoja. Tulokset tukevat ajatusta lapsilähtöisen kasvatuksen oleellisuudesta hyvän kasvatuksen määrittelyssä. Aineostossa se näkyi sekä pedagogisen toiminnan että kasvatuksen arvojen tasolla. Tulokset kertovat, että lapsilähtöisyyspuhe on hyvin merkittävä osa aikamme kasvatuskulttuuria. Toisaalta lapsilähtöisyys käsitteen monitulkintaisuus voi johtaa kasvatuksellisten ongelmien kasvuun kuten aikuisen auktoriteetin hälvenemiseen.

nonPeerReviewed

Xin Tangin psykologian väitöskirja ”Teaching Practices in Early Primary School: Dimensions, Patterns and Consequences” tarkastettiin Jyväskylän yliopiston kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnassa 13. joulukuuta 2017. Vastaväittäjänä toimi apulaisprofessori Antje von Suchodoletz (New York University Abu Dhabi) ja kustoksena professori Marja-Kristiina Lerkkanen (Jyväskylän yliopisto). nonPeerReviewed

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan yksinäisyyttä erilaisia perhesiirtymiä elävien lasten näkökulmista. Perhesiirtymillä viitataan elämänkulun muutosvaiheisiin, joihin liittyy muutoksia myös perhesuhteissa ja uudelleen suuntautumisen haasteita. Perhesiirtymät toimivat konteksteina lasten yksinäisyyden tutkimiselle. Tässä tutkimuksessa konteksteja ovat koulun aloitusvaihe, vanhempien ero sekä pakotettu ero perheestä sotatilanteen vuoksi. Perhesiirtymien yksinäisyyttä ja yksinäisyyteen kietoutuvia perhesuhteita tutkitaan lasten yksilöllisinä merkityksenantoina. Yksinäisyyttä lähestytään arkisena ilmiönä, joka ei lähtökohtaisesti ole pelkästään sosiaalinen ongelma, joka tulisi ratkaista. Lähtökohtaoletuksena on ollut, että lapsilla on tietoa yksinäisyydestä, vaikkei yksinäisyys olisi omakohtaista. Yksinäisyyttä tarkastellaan sosiaalisena konstruktiona kuitenkin niin, että sillä ajatellaan olevan yhteys lasten arkisiin kokemuksiin. Tavoitteena on saada aiempaa hienosyisempi kuva yksinäisyydestä lasten kuvaamana, joten yksinäisyyttä ilmiönä ei määritelty tarkkarajaisesti etukäteen. Väitöskirja muodostuu neljästä osatutkimuksesta, jotka pohjautuvat kolmeen eri ajankohtina eri-ikäisiltä 33 Suomessa asuvalta lapselta kerättyyn laadulliseen aineistoon: koulun aloitusvaihetta elävien toisluokkalaisten (n=11) ja perheestään eroon joutuneiden yksin Suomeen tulleiden turvapaikanhakijalasten (n=12) puolistrukturoiduista haastatteluista sekä 12–15-vuotiaiden vanhempiensa eron kokeneiden lasten kirjoituskilpailuteksteistä (n=10). Tutkimuksen aineistot on analysoitu aineistolähtöisesti. Olennaista on se, mitä lapset yksinäisyydestä kertovat haastattelupuheissa ja kirjoituksissa, joissain osatutkimuksissa lisäksi miten ja miksi. Aineistolähtöisten empiiristen aineistojen analyysin – lasten diskurssien, kerronnan, tiedon ja kuvausten – pohjalta lasten yksinäisyyden merkitykset ovat moninaisia. Ensimmäisen osatutkimuksen mukaan lapset liittävät kerronnassaan koulun aloitusvaiheessa koulun jälkeisten iltapäivien yksinäisyyden erityisesti kavereiden puuttumiseen, perheenjäsenten, erityisesti vanhempien jäädessä toissijaiseen asemaan. Lapsilla on tällaisen arkipäiväisen yksinäisyyden hallintakeinoja. Toisen, vanhempien erotilanteeseen liittyvän osatutkimuksen keskeisin tulos on, että lapset kirjoittavat kokevansa yksinäisyyttä symboloivaa kuulumattomuutta erityisesti suhteessa vanhempiin. Yksinäisyys ilmenee paitsi erotilanteessa, myös sitä edeltävästi ja sen jälkeen. Tätä kuulumattomuutta voivat lasten mukaan korjata paitsi lapsi ja vanhemmat myös muut lapselle merkitykselliset suhteet. Kolmas osatutkimus osoittaa, että perheestään erilleen joutuneet yksin Suomeen tulleet turvapaikanhakijalapset kuvaavat kokevansa ensisijaisesti vanhempien poissaoloon kietoutuvaa yksinäisyyttä, mutta myös arkipäiväisempää, esimerkiksi kavereiden tilapäiseen puuttumiseen liittyvää yksinäisyyttä, joka on helpotettavissa tai ratkaistavissa. Neljäs, yksinäisyyttä ajallisesta, turvapaikanhakijalasten asumishistorioiden näkökulmasta tarkasteleva osatutkimus huomioi asuinpaikkojen vaihtumisen merkityksen turvapaikanhakijalasten yksinäisyyden kokemuksille, mutta myös mahdolliset yksinäisyydestä selviytymisen kokemukset ajan kuluessa. Lasten kuvaamalla yksinäisyydellä on muuttohistoriassa omia erityisiä paikkoja ja yksinäisyys yhdistyy monenlaiseen vierauteen, joka kietoutuu paitsi perheen poissaoloon Suomeen tulovaiheessa myös vaihtuviin asuinpaikkoihin ja ihmisiin. Rakenteellisesta, kasautuvasta yksinäisyydestä huolimatta yksinäisyydestä selviytymistä voivat vahvistaa asuinympäristön fyysinen pysyvyys, arjen rutiinit ja merkitykselliset ihmissuhteet, joiden varaan tuttuutta ajan myötä rakennetaan. Tutkimustulokset tuovat esiin yksinäisyyden moninaisuuden. Lasten näkökulmista monen tasoisten sekä vakavuusasteeltaan ja kestoltaan erilaisten yksinäisyyksien ratkaisukeinot ovat erilaisia. Lisäksi huomion arvoista on se, että yksinäisyydet on erotettava yksinolosta. Osatutkimuksista muodostuva kokonaisuus mahdollistaa erilaisissa perhesiirtymissä elävien lasten yksinäisyydelle antamien merkitysten tarkastelun ohella myös omakohtaisesta yksinäisyydestä kertomisen ja näiden merkitysten ja kokemusten kautta yksinäisten tunnistamisen muissakin perhesiirtymissä. Yhtä tärkeimmistä tutkimustuloksista, kuulumattomuuden käsitettä voi käyttää yksinäisyyden havaitsemisessa niin sosiaalityössä kuin muissa yhteiskuntatieteissä ja ammattialoilla. Lasten yksinäisyyden kääntöpuolena tulokset tuovat esiin lapsen asemoitumisen perheeseensä ja lapsille merkitykselliset suhteet. Kokonaisuus myös korostaa lasten näkökulmien huomioon ottamisen tärkeyttä lapsia koskevia yhteiskunnallisia interventioita suunniteltaessa ja toteutettaessa. The present study examines loneliness as constructed by children who are going through different family transitions. Family transitions refer to stages of change in the life course that are connected to changes in family relations and the challenges these present to re-orient. Family transitions are contexts for researching children´s loneliness. In this study, the contexts are starting school, parental divorce and forced separation from the family consequent on a state of war. Loneliness in family transitions and loneliness intertwined with family relations are examined as their meanings for children. Loneliness is approached as an everyday phenomenon that is not solely a social problem. The starting point for the research was the assumption that children have a knowledge of loneliness even if they have not personally experienced it. Although loneliness is considered a social construct, it is also linked to the everyday experiences of children. The aim was to gain a more detailed picture of loneliness as described by children, and hence loneliness as a phenomenon was not precisely defined in advance. The study comprises four empirical case studies based on three different qualitative datasets collected at different time points from 33 children of various ages living in Finland. The data comprise semi-structured interviews with second-grade schoolchildren during the transition to school (n=11) and with unaccompanied minors separated from their families (n=12), and of writings by children aged 12–15 (n=10) on their experiences of parental divorce. The data were analyzed using different methods of data-driven qualitative analysis. The primary focus of the analysis is what children narrate about loneliness in interviews and in their writings, and, in some case studies, also how and why they tell about loneliness. The data-driven analysis of the children’s discourses, narratives, knowledge and their descriptions revealed diversity in the meanings they attributed to loneliness. In the first case study, which focused on after-school hours in the transition to school the children primarily described feelings of loneliness related to the lack of friends, whereas loneliness in relation to family members, especially parents, was secondary. The children appeared to have the resources required to manage mundane loneliness of this kind. In the second case study, which focused on the post-divorce situation, the children wrote about their experience of not belonging – here understood to indicate loneliness – particularly in relation to their parents. Loneliness was experienced not only during but also before and after the divorce. According to the children, the feeling of not belonging can be redressed by him/herself and the child´s parents or the child´s other significant relationships. In the third case study, unaccompanied asylum-seeking children, separated their families arriving in Finland described experiencing loneliness primarily in relation to the absence of their parents, but also told about mundane loneliness connected to the temporary lack of friends which the child may be able to relieve or resolve alone. The fourth case study, which considered loneliness from the temporal, residential history viewpoint of unaccompanied minors, investigated the meaning of changes of residence and their impact on possible experiences of loneliness and coping with loneliness. The children described loneliness as related to specific places and as linked to their multiple experiences of unfamiliarity during their history of moving from one place to another. These experiences were related not only to the absence of family on their arrival in Finland but also changes in their places of residence and change in the people around them. Despite experiencing structural, cumulative loneliness, the ability to cope with loneliness can be strengthened by the physical permanence of the residential environment, daily routines and meaningful relationships on which the sense of familiarity is built over time. The empirical case studies revealed diversity in the meanings of loneliness. From the children´s perspectives, multilayered loneliness and the gravity and duration of loneliness require different kinds of solutions. It is also noteworthy that children distinguished loneliness from being alone. The empirical case studies form a whole that aids understanding of the meanings attributed to loneliness by children living through different family transitions. The studies also provide insights into personal experiences of loneliness. The meanings and personal experiences of loneliness revealed by the present research can also assist in identifying lonely children in other family transitions. One of the main research findings is that feelings of not belonging offer a potential tool for identifying loneliness in social work and other disciplines and professional domains. The results also reveal how a child positions him/herself in relation to his/her family and what relationships are meaningful for a child. The study also highlights the importance of taking children’s viewpoints into account when planning and implementing social interventions targeted to children.

Lapsikäsitys on sidoksissa maailmankuvaan ja siitä nousevaan ihmiskäsitykseen. Ihmiskäsitys on yksilön tai yhteisön käsitys siitä, mikä on ihmisen olemus, alkuperä ja päämäärä ja mikä asema ihmisellä on suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristöön. Lapsikäsityksessä sanaan lapsi sisältyy myös lapsen ja lapsuuden suhde aikuiseen ja aikuisuuteen. Eri uskonnoilla ja filosofisilla suuntauksilla on erilaisia ihmiskäsityksiä samoin kuin eri tieteen- ja hallinnonaloilla. Tämä julkaisu avaa lasten kanssa työskentelevien ammattilaisten työn taustalla olevia lapsikäsityksiä ja samalla keskustelun yhteisen lapsikäsityksen etsimiseksi. Aihetta on lähestytty tarkastelemalla eri alojen lainsäädännön (varhaiskasvatus, perusopetus, sosiaali- ja terveydenhuolto) sekä kasvatusfilosofian, evankelis-luterilaisen kirkon ja eurooppalaisen the Alliance for Childhood -verkoston lapsikäsitystä. Esillä on myös Sipilän hallituksen erityisesti lapsia koskevien kärkihankkeiden lapsikäsitys. Yhteistä ainesta lapsikäsitykselle tarjoaa YK:n lapsen oikeuksien sopimus, joka määrittelee lapsen oikeudet suojeluun ja osallisuuteen. Lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsi nähdään itsenäisenä, aktiivisena toimijana ja lapsuus itsessään tärkeänä elämänvaiheena. Sopimus nostaa esiin lapsen edun kaikkein tärkeimpänä periaatteena lasta koskevissa asioissa. Julkaisussa eri toimijoiden lapsikäsitystä tarkastellaan suhteessa lapsen oikeuksien sopimukseen. Yhteistä lapsikäsitystä tarvitaan, koska lapsikäsitys ohjaa eri alojen ammattilaisten toimintaa ja yhteistyötä perheiden kanssa. Tapoihin kohdata lapsi vaikuttavat paitsi omat oletuksemme ja arvomme, myös koulutuksemme sekä työtä ohjaava lainsäädäntö ja muut säädökset. Tällä hetkellä lapsikäsitys on pirstaleinen, ja lapsi nähdään esimerkiksi oppilaana, potilaana tai maahanmuuttajana riippuen siitä, millaista palvelua hän hakee. Lapsilähtöisen palvelujärjestelmän luomista edistää, jos eri alojen toimijoilla on yhteinen tapa käsittää lapsi ja lapsuus tai ainakin ymmärrys toinen toisensa lapsikäsityksestä. Raportin on koostanut professori Lea Pulkkinen ja sen valmisteluun ovat osallistuneet lapsi- ja perhepalvelujen muutosohjelman (LAPE) tieteellisen neuvoston jäsenet sekä asiantuntijat eri tahoilta. Pulkkisen sanoin: ”Lapsikäsitys ei ole asia, joka voidaan toimeksiannolla määrätä toteutettavaksi. Se syntyy henkilökohtaisen tiedostamisprosessin tuloksena. Tiedostamista edistävät asiasta keskustelu ja tapahtumien analyysi lapsikäsityksen näkökulmasta. Yhteiset tavoitteet löytyvät tältä pohjalta.” Raportti tukee tätä tiedostamisprosessia avaamalla keskustelun lapsikäsityksestä. Sen uskotaan edistävän ammattilaisten välisen yhteisymmärryksen syventämistä ja tukevan heidän osaamisensa uudistamista ja yhteistyötään perheiden kanssa. LAPE on yksi Juha Sipilän hallitusohjelman strategisista painopisteistä eli kärkihankkeista. nonPeerReviewed

Alakoulun oppilaat viettävät viikoittain välitunneilla enemmän aikaa kuin minkään yksittäisen aineen oppitunnilla. Tästä huolimatta välitunteja on tutkittu melko vähän ja tutkimuksissa on keskitytty lähinnä niiden liikunnalliseen ulottuvuuteen. Tutkimuksessamme haluamme antaa äänen oppilaille ja kysymme heiltä, välituntien pääkäyttäjiltä, mihin suuntaan niitä pitäisi kehittää. Koemme tärkeäksi, että lasten oma ääni saadaan kuuluviin heitä koskevissa asioissa. Tämä itsestäänselvyys meinaa monesti unohtua, vaikka se on kirjattu YK:n Yleissopimukseen lapsen oikeuksista. Tutkimuksessa selvitimme, mitä oppilaat tekevät välitunneilla, ja mitä he haluaisivat tehdä, jos kaikki kouluympäristön paikat ja välineet olisivat heidän hyödynnettävissään. Lähestyimme aihetta paikan käsitteen kautta. Tutkimme myös kuinka välituntiympäristön eri ulottuuvuudet: fyysinen, sosiaalinen, psyykkinen ja kognitiivinen ympäristö näkyivät kirjoitelmissa. Aineisto on kerätty eräässä Pirkanmaalaisessa koulussa 5-6-luokkalaisilta oppilailta keväällä 2016. Oppilaita oli kolmelta eri luokalta. Aineistonkeruumetodina hyödynsimme eläytymismenetelmää. Tutkittavat kirjoittivat ohjeiden perusteella lyhyen kertomuksen, joko tavallisesta välitunnistaan tai kuvitteellisesta tilanteesta, jossa koko kouluympäristö olisi käytössä. Analysoimme aineiston fenomenografista aineiston analyysiä hyödyntäen. Etsimme kirjoitelmista merkitysyksiköitä. Nämä jaoimme merkitysjoukkoihin, jotka vielä abstrahoimme laajemmiksi kuvauskategorioiksi. Vertailimme kuvauskategorioita horisontaalisesti ja tutkimme eri kehyskertomuksien tuottamia vastauksia kuvauskategorioiden sisällä. Oppilaat käyttivät liikuntaan ja leikkiin tarkoitettuja paikkoja ja välineitä pääasiassa niille suunnitellun käyttötarkoituksen mukaisesti. Näille paikoille ei ole luotu uusia merkityksiä. He olivat kuitenkin löytäneet koulupihaan kuuluvalle, ei leikkimistä varten rakennetulle infrastruktuurille uusia, niille varsinaisesti kuulumattomia käyttötarkoituksia. Suurin ero kahden eri kehyskertomuksen vastausten välillä oli se, että kuvitteellisessa tilanteessa, jossa koko kouluympäristö välineineen olisi käytössä, oppilaat viettäisivät välitunteja myös sisätiloissa. Sisällä toiminta jakautuisi eri aineopetusluokkiin niiden käyttötarkoitusta mukaillen. Kirjoitelmista oli löydettävissä erityisesti fyysinen ja sosiaalinen välituntiympäristö, mutta myös psyykkinen ja kognitiivinen ympäristö olivat havaittavissa. Tämä oli oletettavissa, koska fyysinen ympäristö luo puitteet kolmelle muulle. Oppilaat kokevat tärkeäksi sen, että he pääsevät pelaamaan pelejä niille suunnitelluilla paikoilla, ja että heillä on riittävästi tilaa erilaisten leikkien leikkimiselle. Vaikka toinen kehyskertomus ei tuonut juurikaan uusia käyttötarkoituksia eri paikoille koulussa, kävi kirjoitelmista ilmi, että monille paikoille, joita ei ole suunniteltu leikkipaikoiksi, oli löydetty uusia merkityksiä. Miksei näin voisi siis tapahtua jatkossakin, jos välituntiympäristö laajennettaisiin kattamaan esimerkiksi koulun sisätilat.

Tutkimus tarkasteli turvapaikanhakijalasten turvallisuuden tunnetta lapsilähtöisestä näkökulmasta. Pyrkimyksenä oli selvittää, mitkä tekijät tuovat turvapaikanhakijalapsille tunnetta turvallisuudesta ja miten turvallisuuden tunnetta aikaansaavat tekijät muuttuvat turvapaikanhaun mukanaan tuoman elämänmuutoksen myötä? Turvallisuuden rakentumista lähestyttiin tiedon sosiaalisen rakentumisen näkökulmasta. Aineistonkeruun menetelmänä käytettiin taideperustaista tutkimusotetta. Aineisto analysoitiin teemoittelemalla turvallisuuden tunnetta aikaansaavia tekijöitä. Tutkimuksessa ei pyritty tekemään 11 lapsen otannasta yleistyksiä, vaan tuloksia tarkasteltiin ilmiön tasolla sekä suhteessa teoriataustaan. Tutkimus sijoittui vastaanottokeskuksen kontekstiin, ja se järjestettiin osana lapsille suunnattua päivätoimintaa. Tutkimuksen informantteina toimivat 4–11-vuotiaat turvapaikanhakijalapset. Tutkimuksessa lapset tekivät kaksiosaisen kuvasarjan heille turvallisuuden tunnetta aikaansaavista tekijöistä. Kuvasarjan ensimmäinen osa sijoittui lasten kotimaahan. Toinen osio sijoittui vastaanottokeskukseen. Taidekuvien lisäksi aineistoon sisältyi narratiivinen osuus, jossa lapset kertoivat omin sanoin taidekuviensa sisällöstä. Kertomusten avulla pyrin välttymään kuvantulkinnallisilta väärinkäsityksiltä ja saamaan lasten äänen kuuluviin. Turvallisuuden tunnetta aikaansaavat tekijät jaettiin kolmeen kategoriaan: 1. aineellisiin tekijöihin, 2. sosiaalisiin suhteisiin sekä 3. toimintaan. Aineelliset tekijät koostuivat tärkeistä paikoista ja tavaroista. Kodit, tai siihen verrattavissa olevat asuinpaikat, näkyivät jokaisen lapsen kuvataidetöissä, tosin vain tehtävänannon ensimmäisessä osassa. Aineellisista tekijöistä toimintaympäristöt sekä leikin mahdollistavat tavarat näyttäytyivät merkityksellisinä. Sosiaalisista tekijöistä perhe oli kaikilla läsnä molemmissa kuvasarjan osissa. Myös toiminnan ja vertaissuhteiden tärkeys näkyi tasaisesti taidekuvissa ja niistä kerrotuissa tarinoissa. Toiminnan rooli korostui etenkin kuvasarjan toisessa osiossa eli vastaanottokeskuksen kontekstissa, muuten painotuseroja kuvasarjojen välillä ei ollut havaittavissa. Johtopäätöksenä todettiin, että turvapaikanhakijalasten turvallisuuden tunne rakentui olennaisesti sosiaalisissa vuorovaikutustilanteissa. Vuorovaikutussuhteista tärkeimpänä koettiin perhe. Perheenjäsenet toistuivat kuvissa ja kertomuksissa jokaisen turvallisuuden tunnetta aikaansaavan tekijän yhteydessä.

Haavanlammi, M. 2017. Tukea tarvitsevan koululaisen toimijuus kouluympäristössä: Koululaisten kertomuksia koulupäivästä ja asiantuntijoiden näkemyksiä koululaisten toimijuuden edistämisestä kouluympäristössä. Liikuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto, fysioterapian pro gradu -tutkielma, 70 s., 14 liitettä. Syksyllä 2013 käynnistettiin Jyväskylän yliopiston koordinoima Toimintakykyä edistävä ohjaus (TEO) -projekti. Yhtenä TEO:n osaprojekteista käynnistettiin Tukea tarvitsevan oppilaan toimintakykyä ja oppimista edistävä ohjaus kouluympäristössä (OTE) -osaprojekti, jonka osana tämä tutkimus on. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli ymmärtää tukea tarvitsevan koululaisen koulupäivää hänen näkökulmastaan ja selvittää, mitä on tukea tarvitsevan koululaisen toimijuuden edistäminen kouluympäristössä. Tutkimus toteutettiin laadullista, narratiivista tutkimusmetodia hyödyntäen. Kolme tukea tarvitsevaa koululaista valittiin harkinnan varaisesti erityiskoulun puolesta. Jokaista koululaista havainnoitiin erikseen yhden kokonaisen ja mahdollisimman tavanomaisen koulupäivän ajan. Koulupäivät dokumentoitiin tutkijan havaintopäiväkirjan sekä videonauhan avulla. Havaintopäiväkirjat ja videonauhat litteroitiin tekstiksi ja analysoitiin narratiivisella otteella. Lisäksi kahdeksan asiantuntijaa, jotka työskentelivät kolmen koululaisen kanssa, haastateltiin ryhmässä. Ryhmähaastattelu analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Lopuksi narratiivisen analyysin ja sisällönanalyysin tulokset yhdistettiin metodisella triangulaatiolla. Narratiivisen analyysin ensimmäisessä vaiheessa muodostui kolme kertomusta koululaisen koulupäivästä. Toisessa vaiheessa jokaisen koululaisen koulupäivän kertomuksesta identifioitiin käännekohtia, jotka liittyivät heidän toimijuuteen ja asiantuntijoiden tehtäviin toimijuuden edistämisessä tai estämisessä. Koulupäivän kertomuksien käännekohtien samankaltaisuudet ja eroavaisuudet kuvattiin kahdeksana teemana. Lopuksi analyysissa erottuivat kaksi selkeästi erilaista koululaisen toimijuuden tarinamallia: 1) itsenäinen toimijuus - ja 2) osallistava yhteistyö -tarinamallit, jotka muodostuivat käännekohtien teemojen synteesistä. Osallistava yhteistyö -tarinamallissa koululaisella oli enemmän toimintakyvyn haasteita, mikä aiheutti enemmän tarvetta asiantuntijoiden ohjaukseen. Lisäksi osallistava yhteistyö -tarinamallin haasteeksi muodostui koululaisen vähäinen kontaktin ottaminen vertaisiin omaaloitteisesti tai vuorovaikutus ei ollut sujuvaa. Itsenäinen toimijuus -tarinamallissa koululaisen toimijuus mahdollistui tasaisesti koko koulupäivän ajan. Osallistava yhteistyö -tarinamallissa se toteutui vaihtelevasti koulupäivän aikana toimijuutta edistävistä tilanteista sitä estäviin tilanteisiin riippuen asiantuntijoiden toimintatavoista. Asiantuntijoiden ryhmähaastattelun sisällönanalyysin tuloksen muodostivat neljä koululaisen toimijuutta edistävää päätehtävää: 1) koululaisen osallistuminen, 2) koululaisen tavoitteet, 3) yhteistyö ja 4) muutostyöskentely. Asiantuntijoiden mukaan tehtävien toteutuminen sekä niiden suhde koululaisen toimijuuteen ja sen edistämiseen vaihtelivat. Tukea tarvitsevat koululaiset tarvitsivat erilaisia asiantuntijoiden toimijuutta edistäviä toimintatapoja sen mukaan, millaisen tarinamallin mukaisesti koulupäivä eteni. Lisäksi haasteeksi muodostuivat asiantuntijoiden välisen yhteistyön ongelmat sekä koululaisen vuorovaikutusongelmat vertaistensa kanssa. Yhteenvetona voidaan todeta, että asiantuntijoiden yhteistyö, heidän lapsilähtöiset toimintatapansa sekä koululaisten välisen vuorovaikutuksen vahvistaminen tulisivat olla keskeisiä kehittämiskohteita jatkossa. Haavanlammi, M. 2017. The agency for the schoolchild with special needs in a school environment: The schoolchildren´s stories from the school day and the experts´ views from promoting the agency for the schoolchildren in a school environment. Faculty of Sport and Health Sciences, University of Jyväskylä, Master´s thesis, 70 pp., 14 appendices. The TEO Project was launched in autumn 2013. It aimed to study what kind of guidance promotes functional ability and it was coordinated by the University of Jyväskylä. The TEO Project was divided into two sub-projects. One of these, the OTE Sub-Project, investigated what kind of guidance promotes the functional ability and learning of the schoolchildren with special needs. The present study is part of the OTE Sub-Project. The purpose of this study was to understand the school day of the schoolchild from the child’s point of view and explore the promotion of agency for the schoolchild with special needs in a school environment. In this study a qualitative, narrative research method was used. The data of three schoolchildren with special needs was carefully chosen by the school. Each child was observed using an observation diary and filmed during one ordinary school day in different situations. Observation diaries and videos were transcribed and analyzed using a narrative analysis. Also, eight experts, who worked with these three children, were interviewed by using a group interview technique. The group interview was recorded and transcribed. The data was analyzed by using content analysis. Finally, the results of the narrative and content analysis were combined by using triangulation. Firstly, with the results of the narrative analysis, three stories of the children’s days emerged. Then the turning points of the school day stories of each of the three children were identified. These were related to the agency for the children and the tasks of the experts in promoting or inhibiting the agency. The similarities and differences of the turning points of the school day stories were described as eight themes. Finally, two different story models of a child were identified: 1) the independent agency and 2) the engaging co-operation story models. The story models were formed from the synthesis of themes of turning points. In the engaging co-operation story models the child had more challenges of functional ability and needed more guidance from the experts. Also, the child interacted only a little with peers spontaneously, or the interaction was not fluent. In the independent agency story model, the agency for the child was enabled smoothly during the school day. In the engaging co-operation story model, it was enabled less smoothly – from the situation that promoted the agency to the situation that inhibited the agency – depending on the working methods of experts. As the results of content analysis, four main tasks of the experts which promoted the agency for the child were identified: 1) the participation of the schoolchild; 2) the goals of the schoolchild; 3) co-operation; and 4) working in changing situations. There were variabilities in how well their tasks were carried out in practice and what was the relationship between tasks and the agency for the schoolchild. The children required different kinds of working methods of experts which promoted the agency for the children, according to what story model the school day was based on. Also, there were challenges with the co-operation between the experts and the child´s interaction with his/her peers. In conclusion, the co-operation of experts, their child-centered working methods and the strengthening of interaction between schoolchildren should be emphasized in the future.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää luokanopettajien kokemuksia lapsilähtöisyydestä. Tämän lisäksi pro gradu -tutkielmassa tutkittiin tapoja, joilla luokanopettajat tukevat ja toteuttavat lapsilähtöisyyttä sekä luokanopettajien kokemuksia opetussuunnitelman lapsilähtöisyydestä. Tutkimuksen teoria koostuu lapsilähtöisyydestä, johon on liitetty myös oppimisen teoriaa sekä osia Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteista 2014. Tutkimuksessa lapsilähtöisyys määritellään lapsen omista kokemuksista, toiminnasta sekä kulttuurista lähteväksi opetus- ja oppimisprosessiksi (Brotherus ym. 2002, 50 52). Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen tutkimus, jonka aineistonkeruu toteutettiin teemahaastattelulla. Tutkimukseen haastateltiin yhteensä kuutta eri ikäistä ja uran eri vaiheessa olevaa luokanopettajaa Pirkanmaan ja Keski-Suomen alueelta. Haastattelut toteutettiin keväällä 2017. Tutkimuksen aineisto analysoitiin teemoittelemalla ja tyypittelemällä aineistoa sekä tutkimuskysymysten, että teemahaastattelun teema-alueiden mukaisesti. Tutkimuksessa on piirteitä fenomenologisesta tutkimusperinteestä. Tutkimukseen osallistuneet luokanopettajat kokivat lapsilähtöisyyden tärkeäksi ja he kaikki toteuttivat lapsilähtöisyyttä omassa työssään. Luokanopettajat määrittelivät lapsilähtöisyyden lapsen mielipiteiden kunnioittamiseksi, lapsen hyvinvoinniksi sekä lapsen ymmärryksen huomioimiseksi. Luokanopettajat mainitsivat lapsilähtöisyyden haasteeksi resurssien puutteen sekä hitaan toimintakulttuurin muutoksen. Luokanopettajat myös kokivat, että lapsilähtöisyys vaatii opettajalta tietynlaista asennetta. Kaikki haastateltavat toteuttivat työssään monipuolisesti lapsilähtöisiä opetustapoja. Luokanopettajat kokivat, että lapsilähtöisyys edellyttää opettajalta tietynlaisia ominaisuuksia, kuuntelun taitoa, suunnitelmallisuutta sekä ohjaavaa roolia. Luokanopettajat kokivat, että lapsilähtöisyys näkyy voimakkaasti opetussuunnitelmassa.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten lapsinäkökulma ja lapsikeskeisyys näkyvät lastensuojelun palvelutarpeen arviointien yhteenvetodokumenteissa lapsen osallisuuden ja edun kautta. Tutkittava aineisto koostuu 29 vuoden 2016 aikana valmistuneesta palvelutarpeen arvioinnin yhteenvetodokumentista. Palvelutarpeen arvioinnit on tehty Espoossa ja niissä on käytetty Barnets Behov i Centrum -arviointimenetelmää. Tutkimus on kvalitatiivinen, ja analyysimenetelmänäni on teoriaohjaava sisällönanalyysi. Kvalitatiivisen analyysin ohella tarkastelen aineistoa myös numeerisesti havainnollistaakseni niitä ilmiöitä ja asioita, joita aineistosta nousee esille. Viitekehyksenä toimii BBIC-mallin mukaisesti lapsilähtöisyys ja lapsen asettaminen työskentelyn keskiöön. Palvelutarpeen arvioinnin yhteenvetodokumenteissa lapsen ja perheen arki on kuvattu usein kattavasti ja yhteenvedoista välittyy selkeä käsitys siitä, mistä lapsen arki koostuu ja ketkä ovat lapselle läheisiä ihmisiä. Lapsen tapaaminen on tärkeä osatekijä osallisuuden toteutumisen kannalta, kaikissa palvelutarpeen arviointiprosesseissa lasta ei tavattu lainkaan, ja vain harvoin lapsi tavattiin ilman vanhempien läsnäoloa. Kun lapsi on tavattu, ja kun hänen mielipiteensä on selvitetty, vaikuttaa se myös työntekijän johtopäätöksiin tuen tarpeesta. Myös vanhempien näkemys tuen tarpeesta on selvitetty yhteenvedoissa. Tutkimus tuo esille myös sen, että asiakas ei osallistu yhteenvetojen laatimiseen. Joissakin tapauksissa jäi epäselväksi, onko yhteenveto lähetetty perheelle, sillä osa yhteenvedoista on tallennettu järjestelmään mutta niitä ei ole lukittu. Lukitsemattomia dokumentteja ei luovuteta asiakkaille. Osa yhteenvedoista oli puutteellisesti laadittu, osaan puolestaan oli hyvin kattavasti dokumentoitu lapsen ja perheen tilanne sekä työntekijöiden palvelutarpeen arvioinnin aikana tekemät johtopäätökset sekä arvio jatkotyöskentelyn tarpeesta. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että lapsi näkyy palvelutarpeen arvioinnin yhteenvetodokumenteissa pääsääntöisesti vanhemman tai työntekijän kuvaamana. Lapsinäkökulma ei siten toteudu aidosti palvelutarpeen arvioinnin yhteenvetodokumenteissa. Lapsen osallisuutta palvelutarpeen arvioinnin aikana voisi vahvistaa hyödyntämällä laajemmin erilaisia menetelmiä tapaamisten tukena. Myöskään moniammatillisuus ja ajatus siitä, että eri alojen asiantuntijat kokoontuvat yhteen, ei tutkimuksessani toteutunut BBIC-mallin mukaisesti. Yhteinen asiantuntijuus lapsen asioissa jäi puutteelliseksi. Palvelutarpeen arvioinnin yhteenvetodokumenttia voisi hyödyntää laajemmin jatkotyöskentelyn pohjana, mikäli siihen kirjattaisiin kattavasti tiedot, jotka arviointityöskentelyn aikana on perheestä kerätty. Lapsikeskeisen näkökulman vahvistamiseksi lapsen osallisuutta voisi vahvistaa eri keinoilla. Palvelutarpeen arviointiprosessin yhtenäistäminen ja selkeän ohjeistuksen laatiminen edistäisivät BBIC-mallin laajempaa hyödyntämistä palvelutarpeen arvioinnin tukena.

Tarkastelen tutkielmassa kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisten tyttöjen ja poikien kirjoittamia fiktiivisiä ainekirjoituksia vanhempien välisistä parisuhdeväkivaltatilanteista. Ainekirjoitukset on kerätty eläytymismenetelmällä väkivaltatilannetta kuvaavien kehyskertomusten pohjalta. Kirjoituksia on yhteensä 89. Teoreettisena näkökulmana ovat sukupuolen performatiivisuus ja sukupuolistuneet tapaisuudet, lapsilähtöisen väkivaltatutkimuksen saralla tehty aiempi tutkimus ja käsitteistö sekä tarinallisen tutkimuksen lähestymistapa. Tutkielmassa kysyn, miten tytöt ja pojat kertovat perheessä tapahtuvasta vanhempien välisestä väkivallasta ja millä tavoin tarinat ovat sukupuolistuneita. Tarkastelen sekä tarinan vanhempien että lasten toimijuutta ja asemia tarinoissa. Tulokset osoittavat, että väkivallan selitysmalleina toimivat kulttuuriset narratiivit, kuten miehen väkivallan selittäminen alkoholinkäytöllä, työhuolilla tai naisen uskottomuudella, ovat tuttuja jo lapsille. Naisen tekemälle väkivallalle ei ole yhtä selkeitä kulttuurisia narratiiveja, ja naisen väkivaltaa kuvataankin tarinoissa yleensä molemminpuolisena riitana. Väkivallanteon sanoittaminen ja kuvailu on myös erilaista miesten ja naisten tekemän väkivallan osalta. Varsinkaan naisen tekemää väkivaltaa ei kuvata suoraan juuri lainkaan. Aineistoni kertomuksissa miehisiksi mielletyt väkivallan muodot ovat erilaisia kuin naistapaisiksi mielletyt. Mies- ja naiskuvaa tuotetaan tarinoissa kertomalla mies- ja naistapaisista tunteista ja toiminnasta. Miehestä ja naisesta väkivallan tekijänä ja uhrina annetut kuvat eroavat selvästi toisistaan. Lapsi kuvataan tarinoissa yleensä aktiivisena toimijana ja väkivallan kokijana väkivaltatilanteissa vanhempien sukupuolesta riippumatta. Tulokseni osoittavat ensinnäkin, että kulttuuriset narratiivit väkivallan ja sukupuolen kytköksistä ovat jo lapsille tuttuja. Lisäksi tulokseni vahvistavat käsitystä lapsen osallisuuden kokemuksesta väkivaltatilanteissa. Molemmat tuloksista tulisi ottaa huomioon edistämällä sukupuolisensitiivisyyttä niin kasvatus- kuin väkivaltatyössä.

Tutkimuksen tarkoituksena on taiteellisen toimintatutkimuksen ja hermeneuttisen tutkimusotteen avulla selvittää niitä tekijöitä, jotka tekevät lapsille suunnatusta taidenäyttelystä lapsilähtöisen. Tutkimuksen aineistona on Kun yö värittää niminen lapsille suunnattu taidenäyttely, jonka tutkija on suunnitellut ja toteuttanut dialogissa yhdessä kollegansa kanssa. Taidenäyttely on vuosina 2013-2016 kiertänyt kuudessa Suomen lastenkulttuurikeskuksessa ja sen on kyseisenä aikana nähnyt yli 24 000 kävijää. Taidenäyttelyprosessista on toimintatutkimuksen ja hermeneuttisen tutkimusotteen avulla eroteltavissa neljä sykliä, joissa tekijät ovat muokanneet näyttelyään lapsilähtöisempään suuntaan. Samalla tekijät ovat omalla toiminnallaan pyrkineet lisäämään lastenkulttuurin arvostusta ja esittelemään uusia toimintamalleja puhumalla omasta työstään taiteena ja sallimalla teoksiin koskettamisen. Pyrkimys toimintakulttuurin muutokseen ja tutkijan työskentely tiivisti osana tutkimuksensa kohdetta tekevät tutkimusta toimintatutkimuksen. Lapsilähtöisyys, taiteellinen tutkimus, kahden taiteilijan välinen taiteellinen ja pedagoginen dialogi sekä taidekasvatuksellinen ote taiteen tekemiseen muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen, jonka avulla tutkija tarkastelee prosessia ja sen vaiheita. Muutokseen tähtäävän toimintatutkimuksen neljästä syklin avulla taidenäyttelyn teokset on jaettavissa kolmeen eri luokkaa, alkuperäisiin, paranneltuihin ja uusiin. Tutkimuksessa esitellään yksi teos jokaisesta luokasta lapsilähtöisyyden kautta. Tutkimuksesta käy ilmi, että lasten taidenäyttelyistä on mahdollista tehdä kosketuksen kestäviä. Sallimalla teoksiin koskettamisen taiteilijat ja kulttuuritalot antavat taidenäyttelyssä tilaa lapselle itselleen ja asettavat tämän teoksia arvokkaampaan asemaan, osallistujaksi ja kokijaksi. Lapsen osallisuutta vahvistamalla lapsille suunnatuista taidenäyttelyistä tulee entistä lapsilähtöisempiä ja lähestyttävämpiä. Tutkimus tarjoaa näkökulman lapsilähtöisen taidenäyttelyn tekemiseen ehdottamalla, että lastenkulttuurin kentällä työskentelevät taiteilijat voisivat nähdä lapsille suunnatun taidenäyttelynsä dynaamisena, muutokselle alttiina olevana prosessina, jossa staattisen ja sellaisenaan pysyvän taidenäyttelyn sijaan tehtäisiin kosketusta kestäviä, osallisuuteen pyrkiviä projekteja, joissa lapsi asetetaan etusijalle.

Tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, miten lapsilähtöisyys määrittyy sekä ennaltaehkäisevässä perhetyössä että lastensuojelun perhetyössä. Tutkimuksessa tutkitaan ennaltaehkäisevää perhetyötä tekevien perhetyöntekijöiden ja lastensuojelun perhetyönohjaajien käsityksiä lapsilähtöisyydestä ja sen toteutumisesta perhetyössä. Lisäksi tutkimuksessa vertaillaan, ovatko työntekijäryhmien käsitykset lapsilähtöisyydestä mahdollisesti yhteneviä tai erilaisia. Tutkimuksen tarkoituksena on myös pohtia, mikä lapsilähtöisyyttä mahdollisesti edistää ja mikä estää. Tutkimuksen teoreettisessa osuudessa selvitetään perhetyön historiaa, perusteluja perhetyölle sekä perhetyön sijoittumista palvelujärjestelmään. Lisäksi määritellään ennaltaehkäisevän perhetyön ja lastensuojelun perhetyön sekä lapsilähtöisyyden käsitteitä. Tutkimuksen aineistona ovat viiden ennaltaehkäisevää perhetyötä tekevän perhetyöntekijän ja viiden lastensuojelun perhetyönohjaajan haastattelut. Aineisto kerättiin teemahaastattelun avulla ja analysoitiin fenomenografisen analyysin periaatteiden mukaisesti. Analyysin tuloksena syntyi kuusi erilaista lapsilähtöisyyden kuvauskategoriaa. Kuvauskategoriat ovat: lapsilähtöisyyden yhteiskunnallinen paikantuminen, lapsikeskeisyyteen painottuva lapsilähtöisyys, lapsen yksilöllisyyteen paikantuva lapsilähtöisyys, toiminnallisuuteen painottuva lapsilähtöisyys, vanhemmuuteen painottuva lapsilähtöisyys ja lapsilähtöisyyden mahdollistajat ja haastajat. Tämän tutkimuksen kuusi kuvauskategoriaa ilmentävät jokainen erilaista tulkintaa lapsilähtöisyydestä ja sen toteutumisesta perhetyössä. Tutkimuksen tulosten perusteella haastatellut työntekijäryhmät käsittävät lapsilähtöisyyden ja sen toteutumisen perhetyössä monella tapaa yhtäläisesti, mutta työntekijäryhmien välillä löytyy käsityksissä myös eroavaisuutta. Lapsen kohtaaminen ja yhdessä tekeminen nähtiin kaikkein tärkeimpänä lapsilähtöisenä perhetyönä molempien työntekijäryhmien käsityksissä. Myös lapsen etu ja hyvinvointi sekä työn keskiössä ja työn kohteena oleminen nähtiin tärkeinä. Ennaltaehkäisevää perhetyötä tekevät perhetyöntekijät korostavat lapsen yksilöllisiä tarpeita ja arjesta ja perustarpeista huolehtimista. Lastensuojelun perhetyönohjaajien käsityksissä korostuu lapsen toimijuus ja aktiivisuus sekä toiminnan konkreettinen mallintaminen. Lapsilähtöisyyden nähtiin molemmissa työntekijäryhmissä toteutuvan myös välillisesti vanhempien kautta. Suurin lapsilähtöisyyttä edistävä tekijä nähdään olevan työntekijän oma toiminta ja työskentelyote. Eniten lapsilähtöisyyttä estävät vanhempien ongelmat. Tutkimuksen mukaan lapsilähtöisyys on perhetyössä vahva toimintatapa. SUMMARY: A Phenomenographic Study on Family Workers’ Conceptions on Child-Centeredness

Tutkimuksessa selvitettiin, mitkä asiat peruskoulun oppimisympäristöissä tuottavat iloa eri-ikäisille, eri sukupuolta oleville, opintomenestykseltään erilaisille, ja eri paikoissa sijaitsevissa ja erikokoisissa kouluissa oleville lapsille. Tutkimusaineisto kerättiin keväällä 2013 siten, että neljäs- ja kuudesluokkalaiset lapset (N=54) valokuvasivat kouluympäristöään. Kukin lapsi valikoi lopulta kuusi itse ottamaansa valokuvaa ja kirjoitti jokaisen valokuvan yhteyteen kuvatekstin, jossa hän selitti kuvaan liittämiään merkityksiä. Aineisto koostuu kaiken kaikkiaan 324 valokuvasta, joista 162 valokuvaa kertoo oppimisen iloa tuottavista asioista ja 162 valokuvassa kuvataan mielekkäitä paikkoja oppia. Aineiston analyysissa yhdistyy sekä kuva- että tekstiaineiston analyysi, jossa on hyödynnetty sekä kvalitatiivista- että kvantitatiivista aineiston käsittelyä. Valokuvien ja niitä koskevien kuvatekstien tulkinnassa on käytetty apuna NVivo-ohjelmaa, joka on mahdollistanut järjestelmällisen aineiston jäsentelyn myös eri muuttujien, kuten iän, sukupuolen, koulumenestyksen sekä koulun koon ja sijainnin, välillä. Metodologisesti tutkimus pohjautuu grounded theory- menetelmään ja merkityksiä lähestytään sosiaalisen konstruktivismin, fenomenologian, hermeneutiikan ja lapsilähtöisyyden kautta. Aineistolähtöisen sisällönanalyysin perusteella lapsille iloa tuottavat peruskoulun oppimisympäristöissä: 1) osallisuus, 2) sosiaaliset suhteet, 3) turvallisuus, 4) esteettinen ja toimiva tila, 5) salliva ilmapiiri ja valinnan mahdollisuudet sekä 6) henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet. Nämä tulokset osoittavat, että lasten mukaan koulujen oppimisympäristöjen tulisi olla osallistavia, sosiaalisuuteen mahdollistavia turvallisia ympäristöjä, jotka antavat tilaa erilaisuudelle. Tutkimuksen tulokset osoittavat myös yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia iloa tuottavista oppimisympäristötekijöistä lapsen iän, sukupuolen, opintomenestyksen ja koulun koon suhteen. Tulokset ovat sovellettavissa viihtyisämmän kouluympäristön kehittämistyöhön.

Unkarista lähtöisin oleva Varga-neményi – matematiikanopetusmenetelmä on konstruktivistinen ja oppilaslähtöinen tapa opettaa matematiikkaa. Menetelmässä on seitsemän pedagogista perusperiaatetta: 1) todellisuuteen perustuvien kokemusten hankkiminen, 2)abstraktion tie, 3) oppilaan kehityksen ja ominaispiirteiden huomioon ottaminen, 4) toimintavälineiden runsas käyttö, 5) laaja ja yhtenäinen käsitteiden pohjustus, 6) opettaja ja matematiikan opetus ja 7) lupa erehtyä, väitellä ja iloita. Varga-Neményi -kursseja järjestetään opettajille eri puolella Suomea. Tässä tutkimuksessa aineisto koostuu täydennyskoulutuskursseilta kerätyistä kirjoitelmista, joita arvioin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Empiirisen tutkimuksen teoreettisena taustana esittelen Varga-Neményi – opetusmenetelmän perusperiaatteet sekä joitakin matemaattisen ajattelun malleja. Tutkimuksen empiirisessä osassa keskityn analysoimaan matemaattisen ajattelun prosessin vaiheiden toteutumista Dienesin teorian pohjalta. Tarkastelen lisäksi abstraktion tie – perusperiaatteen näyttäytymistä kirjoitelmissa. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että matemaattisen ajattelun prosessissa erityisesti matemaattisten säännönmukaisuuksien havaitsemiseen tulisi kiinnittää enemmän huomiota. Käytännön toteutuksessa puutteita ilmeni myös opetettavan aiheen mallintamisessa ja niihin liittyvässä keskustelussa. Abstraktion tie – perusperiaate toteutui alle kolmasosassa kirjoitelmista, mikä viittaisi siihen, että täydennyskurssit auttavat alkuun menetelmän käytössä, mutta menetelmän sisäistäminen ja matemaattisen ajattelun tukeminen vaatii opettajalta jatkuvaa työssä kehittymistä.

Tiivistelmä. Häggman, Nina. 2014. Kuinka esikouluikäiset lapset pääsevät vaikuttamaan päiväkodin suunnittelutyöhön, tapaustutkimus lapsilähtöisyyden ilmenemismuotoja yksityisessä päiväkodissa. Varhaiskasvatustieteen kandidaatin tutkielma. Kasvatustieteiden laitos. Jyväskylän yliopisto. 30 sivua + liitteet. Lapsilähtöisyys on paljolti pinnalla oleva ilmiö, mutta se käsitetään eri päiväkodeissa hyvin eri tavalla. Opintoihini kuuluvissa päiväkotiharjoitteluissa olen huomannut, että lapsilähtöisyys on lähes poikkeuksetta tilan antamista lapsille esimerkiksi musiikkituokion laulun valitsemisessa tai liikuntaleikin päättämisessä. Lasten todellinen mahdollisuus vaikuttamiseen ja päiväkotiympäristön kehittämiseen voi olla hyvin pieni. Haluan tutkia niitä keinoja, joilla päiväkodit tuovat lapsilähtöisyyttään näkyviin etenkin suunnittelun näkökulmasta; kuinka lapset pääsevät osaksi suunnittelu- ja kehitystyötä. Tämän tutkimuksen tavoitteena on löytää niitä keinoja, joilla esikouluikäiset lapset pääsevät osallisiksi päiväkodin arkeen? Pääongelmana tutkimuksessa on, kuinka esikouluikäiset lapset pääsevät vaikuttamaan esikoulun pedagogiseen suunnitteluun. Tätä kysymystä avataan alakysymyksillä, jotka vievät lähemmäs lapsilähtöisyyden arkea: Millaisia vaikuttamisen keinoja lapsilla ilmenee päiväkodin arjessa, millä tavoin lastentarhanopettaja ja sosiaalikasvattaja kokevat lapsilähtöisyyden ja lasten vaikuttamisen mahdollisuudet sekä kuinka lapset kokevat voivansa vaikuttaa päiväkodin toimintaan? Tutkimuksessa tarkastellaan sekä lastentarhanopettajan ja sosiaalikasvattajan että esikouluikäisten lasten omia kokemuksiaan lapsilähtöisyyden keinoista. Lastentarhanopettaja ja sosiaalikasvattaja myös kuvailevat käsityksiään lapsilähtöisyydestä ja tavoitteitaan lasten osallisuuden tukemiseen. Tutkimustulokset osoittivat päiväkotihenkilöstön olevan kehittämässä työskentelytyyliään kohti lapsilähtöisempää arkea. Tämä tilanne näkyi huomion kiinnittämisessä lapsilähtöisyyteen arjessa, henkilöstön välisessä keskustelussa lapsilähtöisyyden käytöstä sekä ammattitaitoa kehittävien koulutusten hyödyntämisenä. Toisaalta, paine lapsilähtöisyyteen aiheutti päiväkotihenkilöstössä myös negatiivisia tunteita; oman työskentely tuntui riittämättömältä ja lasten ideoiden huomioiminen arjessa vähäiseltä. Lasten kokema lapsilähtöisyys ja vallan jakautuminen näyttää olevan haastavampaa. Lapset mainitsivat haastatteluissa vain niitä vaikuttamisen alueita, joista heillä ennestään oli jo kokemusta – lapset eivät osanneet nimetä niitä alueita, joilla he tahtoisivat enemmän päätösvaltaa. Lasten kokemusten merkitys päiväkodin lapsilähtöisyyden kehittymisessä on ilmeinen. Työskentelyn tulee sallia lapsille enemmän vaikuttamisen kokemuksia, jolloin lapset saavat tästä lisää käytännön taitoa omaan päätöksentekoon.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan lasten ja nuorten kokemaa väkivaltaa, osallisuutta ja viran-omaisten yhteistyötä esitutkintapöytäkirjojen mukaan. Tätä tarkastelua tehdään seuraavien tutki-muskysymyksien avulla: Mitä lapset ja nuoret kertovat heidän kokemastaan väkivallasta poliisin kuulustelupöytäkirjoissa? Miten lasten ja nuorten osallisuus rakentuu poliisin esitutkintapöytäkir-joissa? Mikä on viranomaisten yhteistyön merkitys lasten ja nuorten asemaan esitutkintapöytä-kirjoissa? Lasten ja nuorten kuulustelut ovat merkittävä osa poliisin työkäytäntöjä, mutta niillä on merkityksensä lapsen ja nuoren aseman rakentumisen myötä myös lastensuojelun sosiaalityön nä-kökulmasta. Poliisin tekemiä lasten ja nuorten kuulusteluja on tutkittu vähän työkäytäntöinä, erilli-sinä vuorovaikutustilanteina ja yhteistyökäytäntöinä. Tutkielman aineisto muodostuu poliisien tekemistä 17:tä esitutkintapöytäkirjasta ja yhdestä rikosil-moituksesta, ja se pitää sisällään 21 lasta ja nuorta, joihin on kohdistunut väkivaltaa joko seksuaali-sen hyväksikäytön tai pahoinpitelyn muodoissa. Esitutkintapöytäkirjoista tarkastelun kohteina ovat olleet erityisesti lasten ja nuorten sekä vanhempien kuulustelukertomukset ja lastensuojeluviran-omaisten tutkintapyynnöt asiakirjaliitteineen. Tutkielman metodologiset lähtökohdat ovat institutio-naalisen vuorovaikutuksen tutkimuksessa ja tekstin tutkimuksessa, mihin ovat vaikuttaneet esitut-kintapöytäkirjoissa paikantuvat useat eri institutionaaliset kontekstit sekä lasten ja nuorten kuuluste-luiden institutionaalisten vuorovaikutusdiskurssien kriittinen tarkastelu. Tutkielmani analyysi nou-dattaa kriittisen diskurssianalyysin periaatteita, jonka rinnalla analyysissä hyödynnetään hermeneut-tis-fenomenogian ajatusta jatkuvasta prosessin hakemista ja uusien kysymyksien asettelusta. Näiden avulla mahdollistuvat esitutkintapöytäkirjoista esiin tulevien käytäntöjen ja institutionaalisten vuo-rovaikutussuhteiden ymmärtäminen, kuvaaminen, tulkinta ja selittäminen. Tutkielmani keskeiset tulokset kertovat lasten ja nuorten asemasta väkivallan uhreina. Keskeisintä on, että lasten ja nuorten kuulustelut rakentuvat vuorovaikutuksellisesti kertomustilaksi suhteessa kuulustelutilaan ja siellä oleviin henkilöihin, mikä mahdollistaa lasten ja nuorten väkivallasta ker-tomisen. Institutionaalisessa vuorovaikutustilanteessa lapset ja nuorten kertovat iästä riippumatta väkivallasta samalla tavoin. Heidän kerrontansa on avointa, suoraa, mutta niukkaa, ja väkivaltaa kuvaavat sanat ovat muodoiltaan samoja, mitä aikuiset käyttävät. Lasten ja nuorten osallisuuden rakentuminen on heistä itsestään lähtöisin olevaa, mutta myös suhteessa siihen, miten vanhemmat ja viranomaiset toimivat. Lasten ja nuorten aseman rakentuminen osallisuuteen ei vaikuta noudattavan sosiaalityössä tunnistettavia osallisuuden piirteitä eikä niiden hyötyjen merkityksiä. Viranomaisten yhteistyö toimii esitutkintapöytäkirjoissa lainmukaisesti, mutta lasten ja nuorten aseman näkökul-masta viranomaiset tekevät turhaa päällekkäistä työtä. Yhteistyömuotoja ja osallisuuden mallinta-misen avulla lasten ja nuorten asemaan sekä heidän perheidensä tilanteisiin pystyttäisiin vaikutta-maan kohdennetusti. The Position of Children and Young in Pretrial Investigation After Having Experienced Violence – A Study of Experienced Violence, Implication and Collaboration of Authorities According to Pretrial Minutes This Master ́s thesis reviews the position of the children and the young as victims of violence, in the minutes of the pretrial done by the police. This review is conducted through the following research questions: What the children and the young tell in police hearing minutes about the experienced violence? What is the significance of the cooperation of the authorities to the position of the children and young regarding minutes of the pretrial? The hearings of the children and the young are part of police working practice but they have their significance within the build of the position of the children and the young from the social work point of view. Police hearings of the children and the young as working practice, separate interaction situations and collaboration practice is studied marginally. The research material consists of 17 pretrial minutes conducted by the police and one report of an offence. These include 21 children and young who have encountered either sexual or physical violence. In the pretrial minutes especially the hearing reports of the children and the young and their parents and the documentation of the requests for investigation done by the childcare authorities are surveyed. The methodological starting point of this research is in the studying of institutional interactions and the content of the texts. These have been affected by numerous different institutional contexts and critical reviewing of the institutional interaction discursion of the hearings. The analysis in this study follows the principles of the analysis of discursion by which it is exploited the hermeneutic-phenomenological idea of constant processing and setting new questions. Through these itis possible to understand, picture, interpret and explain the appearing practices and institutional interactions in pre-trial minutes. The fundamental results of this study tell about the position of the children and the young as victims of violence. The most essential is that the hearings of the children and the young build into an interactive narration in relation to the hearing space and persons in it which enables the telling about violence experienced. Despite their age, in institutional interaction the children and the young tell about violence the same way. Their narration is open and direct but short. The descriptive words of violence are the same as used by adults. The building of the implication of the children and the young starts from themselves but is related to how parents and the authorities act. The building of the position of the implication does not seem to follow the features of implication recognized in social work nor the meaning of the benefits. Collaboration of the authorities work in pretrial minutes according to law, but from the children’s’ and young’s’ points of views, the authorities do unnecessary overlapping work. By different cooperation forms and modeling the implications, the situations of the target families could be affected more precisely.

Malila, L. & Ovaskainen, T. 2012. Opettajan ohjauskäytäntöjen yhteydet 3. luokan oppilaiden lukutaitoon ja tehtäväkohtaiseen motivaatioon. Jyväskylän yliopisto. Opettajankoulutuslaitos. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma, 76 sivua. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää 3. luokan opetusryhmissä havainnoitujen opettajan lapsilähtöisten ja opettajajohtoisten ohjauskäytäntöjen ilmenemistä sekä niiden ryhmätasoisia yhteyksiä lasten lukutaitoon ja tehtäväkohtaiseen motivaatioon. Tutkimus on osa Alkuportaat -seurantatutkimusta (Lapset, vanhemmat ja opettajat koulutien alkupolulla), jossa lapsia seurattiin esiopetusvuodesta neljännen luokan loppuun. Tässä tutkimuksessa käytetty aineisto käsitti 31 opettajaa ja 453 lasta, ja se kerättiin kolmella paikkakunnalla kevätlukukaudella 2010. Ohjauskäytäntöjen havainnointi toteutettiin ECCOM -menetelmällä (Stipek & Byler 2004) ja taitojen arvioinnissa käytettiin oppilaiden ryhmätestejä. Aineistoa analysoitiin korrelaatio-analyysein. Kaikilla kolmella alaskaalalla, ryhmän toiminnan organisoinnissa, ilmapiirissä ja oppimisen ohjauksessa, havaittiin enemmän lapsilähtöisiä kuin opettajajohtoisia ohjauskäytäntöjä. Lapsilähtöisyyttä ilmeni eniten ryhmän toiminnan organisoinnissa. Opettajan ohjauskäytännöillä havaittiin olevan lapsilähtöisyyden osalta positiivisia ja opettajajohtoisuuden osalta negatiivisia yhteyksiä lukutaitoon: mitä enemmän lapsilähtöisyyttä ja mitä vähemmän opettajajohtoisuutta havaittiin ohjaus-käytännöissä, sitä paremmin kyseisen luokan oppilaat keskimäärin selviytyivät lukutaitoa arvioivissa testeissä. Opettajan ohjauskäytäntöjen ja oppilaiden tehtävä-kohtaisen motivaation väliset yhteydet olivat puolestaan vähäisiä. Tämän tutkimuksen havainnot tukivat aiempaa kirjallisuutta opettajan ohjauskäytäntöjen yhteyksistä oppilaiden lukutaitoon. Ohjauskäytäntöjen yhteys tehtäväkohtaiseen motivaatioon oli oletettua vähäisempi ja nostaa esiin tarpeen lisätutkimukseen.

Tämä esiopetuksen laadun arviointi perustuu opetus- ja kulttuuriministeriön toimeksiantoon. Sen keskeiset arviointikohteet ovat esiopetuksen saavutettavuus, tavoitteiden, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutuminen, lasten kasvu-, kehitys- ja oppimisedellytysten edistäminen sekä esiopetuksen oppimis- ja kasvuympäristön laatu. Lääninhallitukset selvittivät 2000-luvun alussa peruspalvelujen arviointien yhteydessä myös esiopetukseen liittyviä asioita. Lääninhallituksen sivistysosastot tekivät tällaisen arvioinnin viimeisen kerran vuonna 2003. Opetushallitus arvioi esiopetusta lukuvuonna 2003–2004 valtioneuvostolle annettavaa selontekoa varten. Selonteon jälkeen esiopetuksesta ei ole raportoitu kattavaa kansallista tietoa. Koulutuksen arviointineuvosto organisoi esiopetuksen arviointihankkeen. Arvioin-tineuvoston nimittämä arviointiryhmä toteutti arvioinnin pääosin vuosina 2010–2011. Arvioinnin lähtökohtina olivat esiopetusta koskevat säädökset, Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2000, aikaisempi arviointi- ja tutkimustieto sekä lapsilähtöisen varhaiskasvatuksen laadun arvioinnin malli (Hujala ym. 1999; Hujala & Fonsén 2010), jota arviointiryhmä kehitti edelleen tätä arviointia varten.Tietoa esiopetuksen laadusta kerättiin kyselyllä niiltä kuntien toimijoilta, jotka ovat mukana tavalla tai toisella esiopetuksen järjestämisessä. Kysely lähetettiin esiopetuksen johtaville viranhaltijoille, lautakuntien puheenjohtajille, päiväkotien johtajille ja perusopetuksen rehtoreille ja esiopetuksen opettajille sekä lasten huoltajille. Näitä tietoja täydennettiin haastatteluin, havainnoinnein sekä kuulemistilaisuudessa. Tuloksia vertailtiin alueittain vuoden 2009 loppuun voimassa olleen läänijaon pohjalta, kuntaryhmien välillä sekä opetuksenjärjestäjän kielen (suomi ja ruotsi) perusteella. Kuntien välisiin esiopetuksen laadun vertailuihin aineisto antoi kattavat tiedot 81 kunnan osalta. Arvioinnin keskeiset tulokset, päätelmät ja kehittämisehdotukset ovat raportin alussa.

Tutkin lapsilähtöisen sanataiteen perusopetuksen mahdollisuuksia. Tutkimuskohteenani on Jyväskylän seudun Kansalaisopiston sanataiteen perusopetuksen ryhmät, erityisessä tarkastelussa on Keljonkankaalla keväällä 2010 toiminut oma 8–10-vuotiaista lapsista koostunut opetusryhmäni. Tavoitteenani on tuoda lasten ajatuksia ja ideoita sanataiteen perusopetuksesta näkyviksi. Tutkimukseni pyrkii lapsilähtöisyyteen myös tutkimusmenetelmiltään. Tutkimusmateriaalina olen hyödyntänyt sanataiteen perusopetuksen piirissä toteutettua kyselytutkimusta, jonka vastaajina toimivat lapset. Kyselyä täydensin teemahaastatteluilla sekä taltioimalla opetustunteja, vastaajina ja keskiössä lapset. En keskity tutkimuksessani opettajan toiminnan tarkastelemiseen vaan analysoin lasten osallistumisen mahdollisuuksia. Tutkimukseni teoriapohja on kasvatustieteellinen ja viitekehys lapsuuden sosiologiasta. Paitsi taiteen perusopetuksen kehittämistä, pohdin myös koko koulutusjärjestelmän ja opetussuunnitelmien mielekkyyttä sekä lasten näkyvyyttä yhteiskunnan eri osa-alueilla yleisestikin. Jotta lapsilähtöisyys voisi käytännössä toteutua sanataiteessa, täytyy lasten osallisuutta lisätä myös muilla elämän alueilla. Pyrin myös tuomaan esille sanataidetuntien käytäntöjä, joissa lapsilähtöisyyttä voisi edelleen kehittää eteenpäin. Lapsilähtöisyyden myötä tutkimukseeni on tullut mukaan myös ajatus eri taideaineiden integraatiosta. Taiderajat ylittävän opetuksen kehittäminen onkin haaste, jota pyrin osaltani tutkimuksellani lähestymään.

Tutkimus selvitti keinoja miten taidekasvatuksellinen tekeminen voi toimia tilan avaajana vanhemman ja lapsen kohtaamisessa. Teoriaosuudessani selvitin John Deweyn kokemuksellista kasvatusfilosofiaa ja sitä minkä takia hän piti taidekasvatusta tärkeänä yksilön kasvulle. Kappaleessa kolme kuvasin vanhemman ja lapsen kohtaamista vanhemmuuden ja lapsen tarpeiden näkökulmasta. Tutkimustani varten suunnittelin viiden tehtävän Taiko-sarjan, jota testasin viidelle perheelle, jotka osallistuivat vapaaehtoisesti tutkimuksen tekemiseen. Perheet valitsin tutkimukseeni kahdella kriteerillä, joista ensimmäinen oli lasten osoittama kiinnostus visuaaliseen toimintaan. Toinen kriteeri oli lasten ja heidän vanhempiensa tavanomaiselta vaikuttava vuorovaikutussuhde. Tehtävien tekemisen jälkeen haastattelin perheen äidit. Haastattelut toteutin teemahaastatteluina. Analysoituani aineiston teemoittelin sen. Aineistosta nousi kuusi teemaa, jotka liittyivät vanhemman ja lasten kohtaamisiin. Nämä teemat olivat ajankäytön tiedostaminen, tehtävistä tehdyt huomiot, ohjauksen tiedostaminen, vanhempien tunteet, oivallukset tehtävistä, taiteellinen tekeminen sekä tekemisen jatkuminen ja tehtävien aktivointi. Tutkimuksesta selvisi, että taidekasvatuksellinen lapsen ja vanhemman yhteinen tekeminen avasi heille tilan, jossa he kokivat erilaisia kohtaamisia. Kohtaamiset liittyivät arkipäiväisiin huomioihin ja oivalluksiin ajankäytöstä. Lapset kokivat riemua ja onnistumista. Lisäksi vanhemmat saivat tunnekokemuksia seuratessaan lastensa riemua. Yhdessä he pääsivät myös tekemisen tilaan, jossa kokivat tekemisen innostusta. Näin taidekasvatuksellinen toiminta voi toimia lapsen ja vanhemman tilan avaajana kohtaamiselle.

Jalkanen, K. & Karvinen, S. 2010. Opetusryhmän rakenteeseen ja opettajaan liittyvien tekijöiden yhteydet opettajan ohjauskäytäntöihin. Jyväskylän yliopisto. Opettajankoulutuslaitos. Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma. 85 sivua. Tutkimuksen tavoitteena oli analysoida 1. luokan opetusryhmissä havainnoitujen ohjauskäytäntöjen laatua sekä selvittää opetusryhmän rakenteeseen (lasten ja aikuisten sekä avustajien lukumäärä luokassa) ja opettajaan liittyvien tekijöiden (koulutus, työkokemus ja kuormitus) mahdollisia yhteyksiä ohjauskäytäntöjen laatuun. Tutkimus on osa Alkuportaat -seurantatutkimusta (Lapset, vanhemmat ja opettajat koulutien alkupolulla), jossa lapsia seurataan esiopetusvuodesta neljännen luokan loppuun. Aineisto pohjautui ECCOM -menetelmällä (Stipek & Byler 2004) toteutettuihin opetusryhmien havainnointeihin ja opettajien täyttämiin kyselyihin. Aineisto kerättiin kolmella paikkakunnalla lukuvuonna 2007–2008 opettajien opettaessa ensimmäisen luokan oppilaita. Koko otoksessa (29 opettajaa) toteutettujen kvantitatiivisten analyysien ohella tehtiin kuvailevaa tarkastelua erilaisia ohjauskäytäntöjä edustavien kuuden opettajan osaotoksessa. Tulosten mukaan havainnoitujen opettajien ohjauskäytännöissä painottui lapsilähtöisyys, ja opettajajohtoista tai strukturoimatonta ohjauskäytäntöä ilmeni luokissa vähäisemmässä määrin. Ensimmäisen luokan oppilaiden määrällä oli yhteyksiä ohjauskäytäntöihin: mitä suurempi oppilasmäärä oli, sitä vähemmän luokassa ilmeni lapsilähtöisiä ja sitä enemmän opettajajohtoisia ohjauskäytäntöjä. Sen sijaan toisen luokan oppilaiden ja esiopetusikäisten suurempi määrä luokassa - tässä aineistossa yhdysluokkaopetus - oli yhteydessä vahvempaan lapsilähtöisyyteen ja vähäisempään opettajajohtoisten ja strukturoimattomien ohjauskäytäntöjen käyttöön. Avustajien määrällä, opettajan työkokemuksella tai stressillä ei havaittu yhteyttä ohjauskäytäntöihin. Opettajan kokemalla työuupumuksella ja minäpystyvyydellä oli lieviä yhteyksiä ohjauskäytäntöihin. Kuuden opettajan osaotoksen tarkastelu antoi syventävää tietoa tuloksista. Tulokset antoivat viitteitä ohjauskäytänteiden laadun ja rakenteellisten tekijöiden yhteyksistä, joskin lisätutkimus on tarpeen. AVAINSANAT: ohjauskäytännöt, lapsilähtöisyys, opettajajohtoisuus, ensimmäisen luokan opettajat, ryhmäkoko, stressi