Search

Kati Korhonen (2015). Seerumin D-vitamiinipitoisuuden yhteys tasapainon varmuuteen, tasapainoon, liikkumiskykyyn ja kaatumisiin lonkkamurtumasta toipuvilla henkilöillä. Terveystieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, gerontologian ja kansanterveyden pro gradu-tutkielma, 47 s. Lonkkamurtuma on yleisin iäkkäille henkilöille tapahtuva vakava tapaturma. Lonkkamurtu-mapotilailla on usein matala seerumin D-vitamiinipitoisuus, jonka on todettu olevan kaatumisen riskitekijä. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, onko seerumin D-vitamiinipitoisuus yhteydessä tasapainon varmuuteen, tasapainoon, liikkumiskykyyn ja kaatumisiin lonkkamurtumasta toipuvilla henkilöillä. Tutkielmassa käytettiin Promotion of mobility after hip fracture (ProMo)-kokeellisen tutkimuksen aineistoa. D-vitamiinin ja vastemuuttujien välisiä yhteyksiä tarkasteltiin sekä poikkileikkaus- että pitkittäisasetelmissa. Pitkittäisanalyysiä varten ProMo -tutkimuksen koe- ja kontrolliryhmät yhdistettiin. Tämän tutkielman aineiston muodostavat ne 68 kotona asuvaa yli 60-vuotiasta lonkkamurtumasta toipuvaa miestä (n=14) ja naista (n=54), joiden seerumin D-vitamiinipitoisuus oli määritetty. D-vitamiinipitoisuus mitattiin alkumittausten yhteydessä, keskimäärin 9 viikkoa murtuman jälkeen. Tasapainon varmuutta mitattiin koetun tasapainon varmuus (ABC) -testillä, tasapainoa Bergin tasapainotestillä (BBS), liikkumiskykyä Timed Up and Go (TUG)-testillä ja lyhyellä fyysisen suorituskyvyn testistöllä (SPPB) keskimäärin 9 viikkoa murtuman jälkeen ja vuoden kuluttua murtumasta. Kaatumisten lukumäärä murtumaa edeltävän vuoden ajalta selvitettiin kyselylomakkeella. D-vitamiinin yhteyttä muuttujiin selvitettiin lineaarisella regressioanalyysilla. Miehillä D-vitamiinipitoisuus oli yhteydessä tasapainon varmuuteen (ABC β=.725, p=.003), tasapainoon (BBS β=.647, p=.012) ja liikkumiskykyä kuvaavaan TUG-testiin (TUG β=-.592, p=.026), mutta ei SPPB-testiin (SPPB β=.414, p=.141) poikkileikkausanalyysissa. Kun mallit vakioitiin iällä ja rasvaprosentilla, miehillä yhteydet säilyivät vahvoina, mutta eivät tilastollisesti merkitsevinä (ABC β=728, p=.064; BBS β=.328, p=.147; TUG β=-.428, p=.291; SPPB β=.078, p=131). Pitkittäisanalyysissa D-vitamiinipitoisuus oli miehillä yhteydessä tasapainon varmuuteen (ABC β=.843, p=

Kaatumisen seurauksena syntyvät lonkkamurtumat ovat yleisiä iäkkäillä henkilöillä. Lonkkamurtumat aiheuttavat yksilölle kärsimystä ja yhteiskunnalle mittavia kustannuksia. Lonkkamurtuma saattaa johtaa liikkumiskyvyn rajoitukseen, joka voi olla pitkäaikaista tai pysyvää. Alhainen painoindeksi on lonkkamurtuman merkittävä riskitekijä, kun taas ylipainon tiedetään olevan yhteydessä moniin terveyshaittoihin sekä heikompaan liikkumiskykyyn terveillä kotona asuvilla vanhuksilla. Painoindeksin yhteyttä lonkkamurtuman kokeneiden liikkumiskyvyn palautumisen on aikaisemmin tutkittu niukasti. Tämä tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kotona toteutetun kuntoutusintervention vaikutuksia lonkkamurtumasta toipuvien henkilöiden liikkumiskykyyn ja painoindeksin yhteyttä liikkumiskyvyn palautumiseen vuosi murtuman jälkeen. Tässä seurantatutkimuksessa käytettiin satunnaistetun ja kontrolloidun Promotion mobility after hip fracture (ProMo) -tutkimuksen aineistoa. Tutkittavat (n=81) olivat keskisuomalaisia, yli 60-vuotiaita lonkkamurtumasta toipuvia kotona asuvia henkilöitä. Tutkimuksen poissulkukriteerit olivat laitosasuminen, vaikea muistihäiriö (MMSE29). Tutkittavat jaettiin painoindeksin (BMI) mukaan jakaumaperustaisesti neljään ryhmään, joista kaksi keskimmäistä ryhmää yhdistettiin. Ryhmiksi muodostuivat kevyet (BMI 18.1–22.2, n=19), keskipainoiset (BMI 22.3–27.8, n=40) ja ylipainoiset (BMI 27.9–33.9, n=22). Liikkumiskykyä mitattiin Short Physical Performance Battery (SPPB) - sekä Timed Up and Go (TUG) -testeillä keskimäärin yhdeksän viikkoa murtuman jälkeen, sekä puoli vuotta ja vuosi alkumittauksista. ProMo -intervention vaikutusta ja painoindeksiryhmien välisiä eroja liikkumiskyvyssä analysoitiin toistettujen mittausten varianssianalyysillä. ProMo -interventio ei vaikuttanut tutkittavien liikkumiskyvyn palautumiseen (SPPB yhdysvaikutus p=0.329, TUG yhdysvaikutus p=0.311). Painoindeksi ei ollut yhteydessä SPPB- (yhdysvaikutus p=0.254) tai TUG -testeistä (yhdysvaikutus p=0.381) suoriutumiseen vuosi lonkkamurtuman jälkeen. Ajalla oli merkitsevä vaikutus SPPB -testistä suoriutumiseen (p=0.015). Kaikki painoindeksiryhmät paransivat suoriutumistaan SPPB -testissä ensimmäisen puolen vuoden aikana, jonka jälkeen tuloskehitys tasaantui. Painoindeksiryhmä osoittautui melkein merkitseväksi tekijäksi SPPB -testissä suoriutumiselle (p=0.055). Keskipainoisiin kuuluvat selviytyvät SPPB -testistä muita painoindeksiryhmiä paremmin. TUG -testin osalta ajalla ja ryhmällä ei ollut tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä testistä suoriutumiseen. ProMo -interventio ei vaikuttanut liikkumiskyvyn palautumiseen tavanomaista kuntoutusta enempää. Myöskään painoindeksi ei ollut yhteydessä liikkumiskyvyn palautumiseen vuosi lonkkamurtuman jälkeen. Keskipainoisten liikkumiskyky näyttäisi kuitenkin olevan kevyitä ja ylipainoisempia parempi. Hip fractures that are caused by falling are a common health challenge for elderly. Hip fractures cause suffering for individuals and substantial costs for society. It also may lead to restricted mobility which may be long lasting or permanent. Having a Low Body Mass Index (BMI) is a remarkable risk factor for hip fracture, whereas obesity is known to have a connection to many health related risks together with weaker mobility for healthy, community-dwelling elderly. The association between BMI and the mobility recovery of those patients who have had a hip fracture has hardly been studied. The aim of this study is to resolve the affection of home-based rehabilitation intervention for those who are recovering hip fracture. Another aim is to study the association of BMI and mobility recovery a year after the trauma. The material of Randomized Controlled Trial study “Promotion mobility after hip fracture (ProMo) was used in this follow-up study. The participants (n=81) were community-dwelling hip fracture patients, over 60 years old and from central Finland. Excluding criteria were if patients lived in an institution, suffered from severe memory problems (MMSE29.) Based on their BMI the participants were divided into 4 groups, of which the 2 middle groups were merged. The groups were formulated as following: light-weight (BMI 18.1-22.2, n=19, mid-weight (BMI 22.3–27.8, n=40) and over-weight (BMI 27.9–33.9, n=22). Mobility was measured with Short Physical Performance Battery (SPPB) - and Timed Up and Go (TUG) – tests approximately 9 weeks after trauma as well as 6 months and 12 months after the baseline measurements. The effect of Promo –intervention and the differences in mobility between the BMI groups were analysed with statistical method called general linear model with repeated measures. The ProMo –intervention was not found to have an effect to the mobility recovery of the participants (SPPB interaction p=0.329, TUG interaction p=0.311). Also BMI was not found to be in association with performance on SPPB- (interaction p=0.254) or TUG- tests (interaction p=0.381) 12 months after the hip fracture. The matter of time was statistically significant (p=0.015). All BMI groups increased their performance in a SPPB -test in the first 6 months after which the results stabilized. BMI group was proven to be a borderline significant factor (p=0.055) on SPPB –test performance. The mid-weight group performed better than other BMI groups in SPPB – test. Regarding the TUG – test the factors of time and BMI group did not have statistically significant relations of performing in tests. ProMo – intervention did not affect the mobility recovery of the studied persons more than conventional rehabilitation. Neither was the BMI in association with mobility recovery 12 months after hip fracture. The mobility of mid-weight group although seems to be better than of the light-weight and over-weight groups.

TIIVISTELMÄ Jonna Paukkonen (2014). Liikkumisen apuvälineen käyttö lonkkamurtuman jälkeen. Terveystieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, Gerontologian ja kansanterveyden pro gradututkielma, 43 s. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mitkä tekijät ovat yhteydessä liikkumisen apuvälineen käyttöön keskimäärin 70 päivää lonkkamurtuman jälkeen aiemmin ilman apuvälineitä liikkuvilla henkilöillä.Tutkielma on osa The Promoting Mobility after Hip Fracture (ProMo) tutkimusta ja siinä hyödynnetään ProMo – tutkimuksen alkumittausaineistoa (n=81). Tutkittavat rekrytoitiin vuosina 2008 -2010 Keski-Suomen keskussairaalassa lonkkamurtuman vuoksi leikatuista yli 60-vuotiaistahenkilöistä. Tähän tutkielmaan valittiin ne tutkittavat, jotka eivät käyttäneet liikkumisen apuvälineitä ennen murtumaa (n=50). Tutkittavien keski-ikä oli 77v., naisia heistä oli 74 %.Liikkumisen apuvälineiden käyttö ennen murtumaa ja keskimäärin 70 päivää murtuman jälkeen (ProMo – tutkimuksen alkumittaukset) selvitettiin kyselylomakkeella. Tutkielman analyysejä varten tutkittavat jaettiin kolmeen ryhmään alkumittauksissa raportoidun apuvälineiden käytön suhteen; 1)ilman apuvälinettä, 2)kävelykepin-, kyynär-, ja kainalosauvojenkäyttäjät (keppiryhmä) ja 3)rollaattorin käyttäjät.Toiminnallinen tasapaino mitattiin Berg’s Balance Scale (BBS) ja koettu tasapainon varmuus The Activities-specific Balance Confidence (ABC) – mittarilla. Polven ojentajien isometrinen voima mitattiin dynamometrillä ja molempien alaraajojen ojentajien voimantuottoteho Power Riglaitteella. Tutkittavien yhteisnäöntarkkuus testattiin Landoltin näkötaulun avulla. Eri apuvälineiden käyttäjäryhmiä verrattiin ristiintaulukoinnin, khiin neliötestin, yksisuuntaisen varianssianalyysin,Kruskall-Wallis- ja Bonferroni post hoc–menetelmin. Rollaattorin käyttöön yhteydessä olevia tekijöitä selvitettiin logistisella regressioanalyysillä (näkö, leikkaustapa, BBS, ABC ja lihasvoima).Regressioanalyysiä varten Ilman apuvälinettä- ja keppiryhmä yhdistettiin. Heikko näkö, heikko toiminnallinen tasapaino, heikko tasapainon varmuus ja heikko lihasvoima olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä rollaattorin käyttöön lonkkamurtumasta toipuvilla iäkkäillä henkilöillä, jotka ennen lonkkamurtumaa olivat liikkuneet ilman apuvälinettä. Osteosynteesi leikkaustapana lisäsi rollaattorin käytön riskiä yli viisinkertaisesti (OR 5.464, 95 % LV 1.63-18.36). Monimuuttujamallissa tasapainon varmuus (ABC) säilyi edelleen tilastollisesti merkitsevänä rollaattorin käyttöä selittävänä tekijänä (p=.013).Heikentynyt tasapaino, heikentynyt lihasvoima, heikentynyt näkö ja lonkkamurtuman leikkaustapa ovat yhteydessä rollaattorin käyttöön noin kaksi kuukautta lonkkamurtuman jälkeen iäkkäillä henkilöillä, jotka ennen murtumaa eivät olleet käyttäneet liikkumisen apuvälineitä. Merkitsevin yhteys on heikentyneellä tasapainon varmuudella. Heikentynyt tasapainon varmuus kuvaa osittain kaatumisen pelkoa. Tasapainon varmuus tulee huomioida kuntoutuksessa ja suunnata jatkotutkimukset tasapainon varmuuteen vaikuttaviin tekijöihin. ABSTRACT Jonna Paukkonen (2014). Mobility aid use after hip fracture. Department of Health Sciences, University of Jyväskylä, Master’s Thesis of Gerontology and Public Health, 43 pp. The purpose of this study is to investigate which factors are associated with use of walking aids on average 70 days after hip fracture in people who doesn’t have use walking aid before the fracture.The study is a part of The Promoting Mobility after Hip Fracture (ProMo) research project. The ProMo investigated effectiveness of rehabilitation intervention in over 60-year –old hip fracture patients (n=81). They all were operated in the Central Finland Central Hospital. The use of walking aids before and on average 70 days after hip fracture was inquired by a questionnaire. For this analysis only those who haven’t use walking aid before the hip fracture was chosen (n=50). The participants average age was 77 years and 74 % were women. Three study groups were formed according to the use of walking aids post hip fracture; 1) without walking aid,2) cane, forearm crutch or crutch 3) walker. Functional balance was measured by Berg’s Balance Scale (BBS) and the balance confidence by Activities-specific Balance Confidence (ABC). The maximal voluntary isometric knee extension force was assessed with the use of an adjustable dynamometer chair and the leg extension power was measured also in both lower limbs with the use of the Power rig. Differences between the groups were assessed by cross-tabulation and χ2-test, variance analysis,Kruskall-Wallis and Bonferroni post hoc tests. Logistic regression analysis was used to investigate the factors which are associated with the use of a walker. For the logistic regression analysis the three study group was connected in two study group; 1) without walking aid and cane, forearm crutch or crutch and 2) walker. The vision, type of the surgery treatment, BBS, ABC and the muscular strength were investigated one at the time and then with the multivariate analysis.Poor vision, poor balance, poor balance confidence and poor muscle strength were significantly associated with the use of walker on average 70 day after hip fracture. The osteosynthesis as a type of the surgical treatment increased the risk of using walker fivefold (OR 5.464, 95 % LV 1.63-18.36). The model where all the independent factors were together, the balance confidence remained still significant factor (p=.013). The attenuated balance, attenuated muscle strength, poor vision and the type of the surgery treatment are associated with the use of walker on average two months after the hip fracture, with people who doesn’t have used walking aid before the hip fracture. The most significant association has attenuated balance confidence. The balance confidence illustrates partly the fear of falling. The balance confidence has to take into consideration in the rehabilitation and more research is needed in this area. Key words: mobility, walking aid, balance confidence

Older adults who report environmental barriers in their neighborhood have a higher risk for walking difficulty. However, environmental facilitators that protect against walking difficulty are not well known. The objective of this study was to identify the effect of environmental facilitators for outdoor walking on development of walking difficulty in community-dwelling older people. This was a prospective study with a 3.5-year follow-up time on 261 community-dwelling people aged 75–81 years, who at baseline were able to walk 0.5 km without difficulty. Environmental facilitators for outdoor walking were self-reported with standardized questionnaires, including having features in one’s home which make it easy to access the outdoors, having a park or other green area within a walking distance from home, having outdoor recreational facilities within a walking distance from home, having features in the nearby environment, which are attractive for outdoor activities, and perceiving the surrounding environment or facilities nearby as motivating factors for physical activity. Self-reported difficulty in walking 0.5 km was assessed every 6 months. Of the participants, 46 % developed walking difficulty during the follow-up. Having a park or other green area within a walking distance from home was the most frequently reported facilitator. Environmental facilitators decreased the risk for development of walking difficulty, hazard ratio per item 0.86, (95 % confidence interval 0.73–1.02). The results indicate that the mobility of older community-dwelling people may be promoted with outdoor recreational facilities that are easy to access and located within a walking distance from home.

Anu Antikainen (2013). Monilääkityksen ja kipulääkkeiden käytön yhteys liikkumiskykyyn lonkkamurtumasta toipuvilla yli 60-vuotiailla henkilöillä. Terveystieteiden laitos, Jyväskylän yliopisto, gerontologian ja kansanterveyden pro gradu -tutkielma, 58 sivua. Lonkkamurtuma on iäkkäiden henkilöiden merkittävä pitkäaikaisten liikkumiskyvyn vaikeuksien ja kipujen aiheuttaja. Ikääntyneen lääkitys voi olla yksi lonkkamurtumalle altistavista tekijöistä. Lonkkamurtuman jälkeen toipilaiden lääkehoito usein lisääntyy muun muassa kipulääkkeiden myötä. Riski monilääkityksen vakavien vaikutusten, kuten kaatumisten, ilmaantumiseen lisääntyy ja ne voivat heikentää lonkkamurtumasta toipuvan liikkumiskykyä entisestään. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena oli selvittää lonkkamurtumasta toipuvien iäkkäiden henkilöiden monilääkityksen ja kipulääkkeiden käytön yhteyttä liikkumiskykyyn mahdollisimman pian kotiutumisen jälkeen. Tässä tutkielmassa aineistona on käytetty Promoting Mobility after Hip Fracture (ProMo) -tutkimuksen alkumittausaineistoa. Tutkittavat olivat vuosina 2008-2010 Keski-Suomen keskussairaalassa lonkkamurtuman takia leikattuja, yli 60 -vuotiaita, Jyväskylässä ja sen lähikunnissa asuvia, itsenäisesti ennen murtumaa liikkuneita ja itsenäisesti kotona tai palvelutalossa asuneita henkilöitä. Alkumittauksista tutkimukseen osallistui yhteensä 81 tutkittavaa. Alkumittauksessa liikkumiskykyä selvitettiin Short Physical Performance Battery (SPPB) -testistön, Bergin tasapainotestin ja Timed Up and Go (TUG) -testin avulla. Lisäksi tutkittavilta kysyttiin itsearviota liikkumiskyvystään. Käytössä olevat resepti- ja itsehoitolääkkeet selvitettiin esitäytetyn kyselylomakkeen ja lääkereseptien avulla. Aineistosta muodostettiin 0-5 lääkkeen (ei-monilääkityt), 6-9 lääkkeen (monilääkityt) ja vähintään kymmenen lääkkeen (merkittävästi monilääkityt) käyttäjien sekä ei-kipulääkkeen, yhden kipulääkkeen ja vähintään kahden kipulääkkeen käyttäjien ryhmät. Lisäksi muodostettiin ei-säännöllisen ja säännöllisen kipulääkkeen käyttäjien ryhmät. Lääkitysryhmien välisiä eroja liikkumiskykytesteissä suoriutumisessa testattiin Kruskall-Wallisin testillä ja Mann-Whitneyn U-testillä. Lääkitysryhmien välisiä eroja liikkumiskyvyn itsearvioiden suhteen testattiin X2-testillä. Tutkittavista kolmasosa (32 %) ei ollut monilääkittyjä. Kipulääkettä säännöllisesti tai tarvittaessa käytti 70 % tutkittavista ja keskimäärin heillä oli käytössään yksi kipulääke. Ei-monilääkityt suoriutuivat paremmin SPPB-testistöstä (p=0.045) ja Bergin testistä (p=0.003) monilääkittyihin ja merkittävästi monilääkittyihin verrattuna. Suurempi osa monilääkityistä ja merkittävästi monilääkityistä arvioi liikkumiskykynsä huonoksi (p=0.003) ei-monilääkittyihin verrattuna. Tutkittavat, joilla ei ollut kipulääkettä käytössään, suoriutuivat paremmin Bergin testissä (p=0.019) kuin yhden tai useamman kipulääkkeen käyttäjät. Säännöllistä kipulääkitystä käyttävät suoriutuivat heikommin SPPB-testistöstä (p=0.038) ja Bergin testissä (p=0.011) verrattuna niihin tutkittaviin, joilla ei ollut säännöllistä kipulääkitystä käytössä. Yhteenvetona tutkimuksesta voidaan todeta, että lonkkamurtumasta toipuvilla monilääkityillä ja merkittävästi monilääkityillä liikkumiskyky oli heikompi kuin ei-monilääkityillä. Myös yhden ja useamman kipulääkkeen käyttäjillä ja säännöllistä kipulääkitystä käyttävillä liikkumiskyky oli heikompi kuin niillä lonkkamurtumasta toipuvilla, jotka eivät käyttäneet kipulääkkeitä ollenkaan tai säännöllisesti. Monilääkityistä ja merkittävästi monilääkityistä suurempi osa arvioi liikkumiskykynsä huonommaksi verrattuna niihin, jotka eivät olleet monilääkittyjä. Tulosten perusteella näyttää siltä, että erityisesti näillä lääkitysryhmillä on lonkkamurtuman jälkeen suuri kaatumisen ja liikkumiskyvyn heikentymisen riski, mitkä voivat uhata kuntoutumisen onnistumista. Jatkossa tärkeää olisi tutkia pitkittäistutkimuksella monilääkityksen ja kipulääkityksen yhteyttä liikkumiskykyyn lonkkamurtumasta toipuvilla ikääntyneillä syy-seuraussuhteen selvittämiseksi. Tällä tavoin saataisiin lisätietoa lääkehoidon vaikutuksesta ikääntyneiden liikkumiskykyyn lonkkamurtuman jälkeen. Asiasanat: kotona asuvat ikääntyneet, lonkkamurtuma, liikkumiskyky, monilääkitys, kipulääkkeet Anu Antikainen (2013). Association between polypharmacy, pain medication and mobility on persons over 60-years recovering from a hip fracture. Department of Health Sciences, University of Jyväskylä, Master´s thesis in gerontology and public health, 58 pages. For older persons, hip facture is recognized as a significant cause for long-term mobility limitations and prolonged pain. Medication could turn out as a risk factor of hip fracture for elderly people. After hip fracture, the amount of total medication used often increases due to need for analgetics. Risk of adverse drug events, like falls, increases and can further deteriorate older persons’ mobility. This thesis investigated the association between use of polypharmacy and pain medication and mobility among elderly people recovering from a hip fracture as soon as possible after discharged to home. This thesis utilizes the baseline data of Promoting Mobility after Hip Fracture (ProMo) -study. Participants were over 60 -years old, community-dwelling, ambulatory people who were living in Jyväskylä or in neighboring municipalities and were operated in Central Finland Central Hospital for hip fracture between 2008-2010. Altogether 81 persons participated in the study. Baseline mobility measurements included Short Physical Performance Battery (SPPB), Berg balance test and Timed Up and Go (TUG) -test. Self-reported mobility was assessed with a questionnaire. Self-reported use of medication was confirmed from prescriptions during the clinical examination. Participants were divided into groups based on polypharmacy. Non-polypharmacy was defined as use of 0-5 drugs, polypharmacy was defined as use of 6-9 drugs and excessive polypharmacy was defined as use of ten or more drugs. Participants were divided also into groups based on use of analgetics (non-analgetics users, users of one analgetic, users of at least two analgetics) and use of regular pain medication (users of non-regular pain medication and users of regular pain medication). Differences in mobility measurements between medication groups were tested using Kruskall-Wallis -test and Mann-Whitney U-test. Differences in self-reported disability between medication groups were tested using chi square test. One third (32 %) of older persons did not use polypharmacy. 70 % used pain medication regularly or as needed and mean number of analgesics was one. Non-polypharmacy group had higher scores of SPPB (p=0.045) and Berg balance test (p=0.003) compared to polypharmacy and excessive polypharmacy groups. The larger part of polypharmacy group and of excessive polypharmacy group reported perceived difficulties compared to non-polypharmacy group. Non-analgesics users had higher scores of Berg balance test (p=0.019) than users of one or more analgesics. Users of regular pain medication had lower scores of SPPB (p=0.038) and Berg balance test (p=0.011) than users of non-regular pain medication. This research indicates that older persons recovering from a hip fracture without polypharmarcy had significantly better mobility compared to persons having polypharmarcy or excessive polypharmacy. Further, older persons using one or more analgesics and using analgesics on regular basis had impared mobility compared to groups not using analgesics regular or using none of analgetics. As total number of medicines increased, reported majority of subjects perceived difficulties compared users of 0-5 drugs. As a conclusion, the group of polypharmacy and users of pain medication are at increased risk of falls and mobility limitation post hip fracture. This might be a threat to rehabilitation of older persons recovering from a hip fracture. Further longitudinal studies are needed to investigate the causality between polypharmacy, especially use of analgesics, and mobility on elderly persons recovering from a hip fracture.

Liikkumiskyky on iäkkäille ihmisille itsenäisen selviytymisen edellytys, joka mahdollistaa tasa-arvoisen osallistumisen. Iän myötä erilaiset fysiologiset muutokset heikentävät liikkumiskykyä. Yksi merkittävimmistä muutoksista on lihasvoiman heikkeneminen. Virheravitsemus, etenkin vähäinen proteiinin ja D-vitamiinin saanti ravinnosta, on yleistä ikääntyneillä. Hyvä ravitsemustila mahdollistaa liikkumisen ja suojaa vanhuuden haurastumista vastaan. Kuntosaliharjoittelulla tiedetään olevan suotuisia vaikutuksia iäkkäiden ihmisten fyysiseen suorituskykyyn ja se on harjoitusmuotona iäkkäille turvallinen. Tässä pro gradu –tutkielmassa selvitettiin, voidaanko kuntosaliharjoittelulla ja siihen yhdistetyllä tehostetulla ravitsemuskuntoutuksella ja kuntosaliharjoittelulla ilman ravitsemuskuntoutusta vaikuttaa iäkkäiden kotihoidon asiakkaiden liikkumiskykyyn. Samoin selvitettiin intervention vaikutuksia tutkittavien lihasvoimaan, tasapainoon ja kestävyyteen. Tutkimuksen kohdejoukkona olivat hämeenkyröläiset 65-95 -vuotiaat kotihoidon asiakkaat (n= 72). Tutkimus oli kontrolloitu interventiotutkimus. Alkumittausten jälkeen tutkittavat satunnaistettiin tutkimusryhmiin: kuntosaliharjoittelu + tehostettu ravitsemuskuntoutus (KS+RAV), kuntosaliharjoittelu (KS), keskustelu (KES) ja lisäksi vertailuryhmä (VER). Tutkittaville tehtiin liikkumiskykyä ja lihasvoimaa mittaavat testit ennen ja jälkeen kuuden kuukauden mittaisen interventiojakson. Testit olivat tuolilta nousu, tuolilta nousu ja kävely (TUG), kahden minuutin paikalla kävely, maksimaalinen puristusvoima, Bergin viisiosainen tasapainotesti sekä itsearvioitu liikkumiskyky. Aineisto analysoitiin SPSS 18 – ohjelmalla ja sitä kuvailtiin prosenttiosuuksina, keskiarvoina ja keskihajontoina. Intervention aikana tapahtunutta muutosta tarkasteltiin toistomittausten varianssianalyysilla. Tutkimusryhmät eivät alkumittauksissa eronneet toisistaan tutkittavien muuttujien suhteen. Liikkumiskyvyn itsearviossa (p=0,620) ja TUG-testissä (p=0,926) ryhmä-aika –yhdysvaikutus ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Sen sijaan lihasvoima ja lihasten voimantuottoteho paranivat harjoittelun ja ravitsemuskuntoutuksen seurauksena. Tuolilta nousu –testissä KS+RAV –ryhmä paransi tulostaan KES –ryhmään (p=0,004) ja VER –ryhmään (p=0,018) verrattuna. Puristusvoimatestissä KS+RAV –ryhmän tulos parani kaikkiin muihin tutkimusryhmiin verrattuna. Bergin tasapainotestissä ryhmä-aika –yhdysvaikutus oli lähellä tilastollisen merkitsevyyden rajaa (p=0,054). Siinä KS+RAV –ryhmä paransi suoriutumistaan VER –ryhmään (p=0,005) verrattuna. Paikalla kävelytestin tuloksiin interventioilla ei ollut vaikutusta (p=0,328). Kuntosaliharjoittelu ja siihen yhdistetty ravitsemuskuntoutus on tehokas kuntoutusmuoto liikkumiskyvyn parantamiseksi iäkkäillä. Heikkokuntoisilla kotihoidon asiakkailla se vaatii onnistuakseen toimivaa yhteistyötä eri tahojen välillä, hyvää suunnittelua, ammattitaitoista ohjausta ja resurssien kohdentamista. Mobility is a prerequisite for independent living for the elderly and it enables equal participation. Aging causes physical changes that affect the ability to function. One of the most significant changes is the loss of skeletal muscle strength. Malnutrition, especially the low intake of protein and vitamin D, is common among the aged. Optimal nutrition gives protection against frailty and enables mobility. Strength training is known to have positive effects on the physical performance of the elderly. It is also a safe way to practice. The purpose of this study was to examine whether resistance strength training with or without nutritional rehabilitation improves the mobility of older home care clients. The effects of intervention on muscle strength, balance and endurance were also examined. The target group consisted of 65- to 95-yr-old home care clients in town Hämeenkyrö. The study was a controlled intervention trial. After the baseline measurements participants were randomly assigned into four test groups: strength training + nutritional rehabilitation (KS+RAV), strength training (KS), conversation (KES), and a control group (VER). Tests measuring mobility were done to the total of 72 participants before and 62 after the six-month intervention period. The data was analysed with SPSS 18 software and described as percentages, averages and standard deviations. The effects of the intervention programs were assessed using ANOVA for repeated measures. In the baseline measurements, the study groups did not differ in any of the characteristics under investigation. No significant interaction of group by time was observed for self-reported mobility (p=0,620) or Timed up and go (TUG) (p=0,926). Muscle strength, however, improved due to training and nutritional rehabilitation. In chair rise test KS+RAV group improved their result when comparing to KES (p=0,004) and VER (p=0,018) groups. KS+RAV group also increased their pressing power when compared with the changes in all the other groups. In balance test (Berg) the interaction of group by time was close to significant (p=0,054). KS+RAV group improved their performance when comparing with the VER group (p=0,005). No interaction of group by time was found in the 2 minute walk test (p=0,328). Resistance strength training with nutritional rehabilitation is an effective way to improve the mobility of the elderly. With frail or unfit home care clients it requires active cooperation between different operators, good planning, skilled guidance and allocation of resources to succeed.

nonPeerReviewed

Background A crucial issue for the sustainability of societies is how to maintain health and functioning in older people. With increasing age, losses in vision, hearing, balance, mobility and cognitive capacity render older people particularly exposed to environmental barriers. A central building block of human functioning is walking. Walking difficulties may start to develop in midlife and become increasingly prevalent with age. Life-space mobility reflects actual mobility performance by taking into account the balance between older adults internal physiologic capacity and the external challenges they encounter in daily life. The aim of the Life-Space Mobility in Old Age (LISPE) project is to examine how home and neighborhood characteristics influence people’s health, functioning, disability, quality of life and life-space mobility in the context of aging. In addition, examine whether a person’s health and function influence life-space mobility. Design This paper describes the study protocol of the LISPE project, which is a 2-year prospective cohort study of community-dwelling older people aged 75 to 90 (n = 848). The data consists of a baseline survey including face-to-face interviews, objective observation of the home environment and a physical performance test in the participant’s home. All the baseline participants will be interviewed over the phone one and two years after baseline to collect data on life-space mobility, disability and participation restriction. Additional home interviews and environmental evaluations will be conducted for those who relocate during the study period. Data on mortality and health service use will be collected from national registers. In a substudy on walking activity and life space, 358 participants kept a 7-day diary and, in addition, 176 participants also wore an accelerometer. Discussion Our study, which includes extensive data collection with a large sample, provides a unique opportunity to study topics of importance for aging societies. A novel approach is employed which enables us to study the interactions of environmental features and individual characteristics underlying the life-space of older people. Potentially, the results of this study will contribute to improvements in strategies to postpone or prevent progression to disability and loss of independence.

SIR—Older people with mobility limitations often report more barriers in their outdoor environment than people with intact mobility [1]. However, it is uncertain whether older people perceive their environment as problematic because of their mobility limitations or whether the environmental barriers precede incident mobility limitation, as most studies have been limited to cross-sectional analyses [2–5]. Only a few longitudinal studies have shown that barriers in the outdoor environment, such as poor street conditions, poor lighting and heavy traffic, increase the risk for overall functional loss [6, 7] and decrease physical activity participation [8]. More knowledge is needed about the characteristics of outdoor environments that threaten the mobility of older people [9]. The aim of the study reported in this letter was to explore whether perceived barriers in the outdoor environment predict development of difficulties in advanced and basic mobility among community-dwelling people who did not have walking difficulties at baseline.

Background. Mobility decline, the coexistence of several sensory difficulties and fear of falling (FOF) are all common concerns in older people; however, knowledge about the combined effect of FOF and coexisting sensory difficulties on mobility is lacking. Methods. Data on self-reported FOF, difficulties in hearing, vision, balance, and walking 2 km were gathered with a structured questionnaire among 434 women aged 63–76 years at baseline and after a 3-year follow-up. Logistic regression models were used for analyses. Results. Every third participant reported difficulties in walking 2 km at baseline. In cross-sectional analysis, the odds ratio for difficulties in walking 2 km was higher among persons who reported FOF compared with persons without FOF and the odds increased with the increasing number of sensory difficulties. Persons who reported FOF and who had three sensory difficulties had almost fivefold odds (odds ratio = 4.7, 95% confidence interval = 1.9–11.7) for walking difficulties compared with those who reported no FOF and no sensory difficulties. Among the 290 women without walking difficulties at baseline, 54 participants developed difficulty in walking 2 km during the 3-year follow-up. Odds ratio for incident walking difficulty was 3.5 (95% confidence interval = 1.6–7.8) in participants with FOF and with 2–3 sensory difficulties compared with persons without FOF and with at most one sensory difficulty at baseline. Conclusions. Older women who have several coexisting sensory difficulties combined with FOF are particularly vulnerable to mobility decline. Avoidance of walking as a result of FOF is likely to be reinforced when multiple sensory difficulties hinder reception of accurate information about the environment, resulting in accelerated decline in walking ability. peerReviewed

Background To cope at their homes, community-dwelling older people surviving a hip fracture need a sufficient amount of functional ability and mobility. There is a lack of evidence on the best practices supporting recovery after hip fracture. The purpose of this article is to describe the design, intervention and demographic baseline results of a study investigating the effects of a rehabilitation program aiming to restore mobility and functional capacity among community-dwelling participants after hip fracture. Methods/Design Population-based sample of over 60-year-old community-dwelling men and women operated for hip fracture (n = 81, mean age 79 years, 78% were women) participated in this study and were randomly allocated into control (Standard Care) and ProMo intervention groups on average 10 weeks post fracture and 6 weeks after discharged to home. Standard Care included written home exercise program with 5-7 exercises for lower limbs. Of all participants, 12 got a referral to physiotherapy. After discharged to home, only 50% adhered to Standard Care. None of the participants were followed-up for Standard Care or mobility recovery. ProMo-intervention included Standard Care and a year-long program including evaluation/modification of environmental hazards, guidance for safe walking, pain management, progressive home exercise program and physical activity counseling. Measurements included a comprehensive battery of laboratory tests and self-report on mobility limitation, disability, physical functional capacity and health as well as assessments for the key prerequisites for mobility, disability and functional capacity. All assessments were performed blinded at the research laboratory. No significant differences were observed between intervention and control groups in any of the demographic variables. Discussion Ten weeks post hip fracture only half of the participants were compliant to Standard Care. No follow-up for Standard Care or mobility recovery occurred. There is a need for rehabilitation and follow-up for mobility recovery after hip fracture. However, the effectiveness of the ProMo program can only be assessed at the end of the study. Trial registration Current Controlled Trials ISRCTN53680197

Tutkielmassa tarkasteltiin ikääntyneiden naisten henkilökohtaisia tavoitteita ja niiden yhteyttä liikkumiskykyyn ja mielialaan. Tutkimuksessa todettiin, että ikääntyneiden naisten yleisimmät tavoitteet liittyvät terveyteen ja toimintakykyyn, liikuntaan, ihmissuhteisiin sekä itsenäiseen asumiseen ja elämäntavan säilyttämiseen. Niillä, joiden liikkumiskyky oli rajoittunut, oli enemmän terveyteen ja toimintakykyyn ja vähemmän liikuntaan liittyviä tavoitteita kuin niillä, joiden liikkumiskyky oli hyvä. Tavoitteiden ja mielialan välillä ei havaittu olevan yhteyttä. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että toimintakyvyn ongelmat vaikuttavat tavoitteiden asettamiseen ja lisäävät terveyden ja toimintakyvyn merkitystä ikääntyneiden elämässä. Huomattavaa on se, että liikkumiskyvyn ongelmat ovat yhteydessä vähäisempiin liikuntaan liittyviin tavoitteisiin. Kun liikunnan harrastamista ei aseteta itselle tavoitteeksi, on oletettavaa, että jo rajoittunut liikkumiskyky heikkenee edelleen. Erityisesti liikkumiskyvyn ongelmia kokevien ikääntyneiden liikunnan harrastamisen tukemiseen tulisikin kiinnittää enemmän huomiota.

Liikkumiskyky on fyysisen toimintakyvyn ja itsenäisen selviytymisen edellytys. Siinä tapahtuvat muutokset ovat usein ensimmäinen todettavissa oleva merkki fyysisen toimintakyvyn heikentymisestä iän lisääntyessä. Ikääntyville henkilöille suunnatut terveyskuntotestit on kehitetty heidän fyysisen toimintakykynsä edellytysten arviointiin, seurantaan ja ennakointiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten hyvin terveyskuntotestit ennustavat uusien liikkumisvaikeuksien ilmaantumista. Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin, miten terveyskuntotesteistä suoriutuminen muuttuu kuuden vuoden aikana ja miten liikunta-aktiivisuus on yhteydessä testituloksiin. Tutkimus on osa Kainuun Elintavat ja Terveys -tutkimusta, joka on UKK-instituutin toteuttama seurantatutkimus Kajaanin, Sotkamon ja Suomussalmen kuntien alueella. Vuosina 1996 ja 2002 tutkimuksessa arvioitiin 55 vuotta täyttäneiden henkilöiden terveyskuntoa. Testit valittiin siten, että ne arvioivat liikkumiskyvyn kannalta keskeisimpiä kuntotekijöitä. Tasapainoa arvioitiin yhden jalan seisontatestillä ja takaperinkävelytestillä, alaraajojen toiminnallista lihasvoimaa askelkyykistystestillä, vartalon lihasvoimaa vartalon ojentajalihasten dynaamisella toistotestillä, liikkuvuutta selän sivutaivutuksella ja kävelykykyä kuuden metrin kävelynopeudella sekä yhden kilometrin kävelyajalla. Kehon koostumus arvioitiin painoindeksin avulla. Liikunta-aktiivisuutta ja liikkumisvaikeuksia selvitettiin kyselyllä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kuuden vuoden seurantajakson aikana erityisesti vanhimpien tutkimushenkilöiden ja naisten testisuoritukset heikentyivät alkutilanteeseen verrattuna. Eniten suoriutuminen huonontui kuuden metrin kävelynopeudessa, takaperinkävelyssä ja selän sivutaivutustestissä. Liikunnallisesti aktiivisempien henkilöiden testitulokset olivat parempia kuin vähän liikkuvien. Huono kunto, vähäinen liikunta ja ylipaino ennustivat uusia liikkumisvaikeuksia. Parhaiten vaikeuksien ilmaantumista ennustaneet testit olivat takaperinkävely, vartalon ojentajalihasten dynaaminen toistotesti, askelkyykistys ja yhden kilometrin kävely: mitä huonompi testitulos oli, sitä suurempi oli liikkumisvaikeuksien ilmaantumisen vaara. Näille testeille pystyttiin määrittämään myös kynnysarvot, joita huonompi testitulos lisäsi merkittävästi liikkumisvaikeuksien vaaraa. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan ikääntyville henkilöille suunnatut terveyskuntotestit ovat päteviä ennakoimaan liikkumisvaikeuksien ilmaantumista. Testit on tarkoitettu terveys- ja liikunta-alan ammattilaisten työvälineiksi, joita voidaan käyttää mm. fyysisen toimintakyvyn ylläpitämisessä ja liikunnan edistämisessä. Testit pystyvät tunnistamaan henkilöt, joiden liikkumiskyky on vaarassa heikentyä. Niitä voidaan hyödyntää myös liikuntaneuvonnassa ja yksilöllisen liikuntaharjoittelun suunnittelussa. Harjoittelu tulisi kohdentaa erityisesti niihin kuntotekijöihin, joiden testitulokset ovat kynnysarvoja heikompia. Seuraamalla testitulosten muutoksia voidaan arvioida liikunnan vaikutuksia ja innostaa ihmisiä säännölliseen liikuntaan. The purpose of this prospective study was to analyze the value of health-related fitness (HRF) tests in predicting the occurrence of mobility difficulties among high-functioning older adults. In addition, the study described six-year changes in HRF test performance and associations between test performance and physical activity. The safety and feasibility of the tests were also considered. The study was based on the Kainuu Study on Living Habits and Health, which is a longitudinal cohort study conducted by the UKK Institute for Health Promotion Research. The study started as a postal questionnaire survey in 1980. In 1996 and 2002 the assessment of HRF targeted at persons aged 55 years and older was included into the study. The sample of the present study consisted of 55 to 79-year-old men and women who participated in the assessment of HRF in 1996. The assessment included seven field-based tests that were considered to represent the most important fitness factors for mobility function. Balance was assessed by one-leg stand and backwards walk, functional muscle strength of the lower extremities by one-leg squat, trunk extensor muscle strength by dynamic back extension, flexibility by trunk side-bending and walking ability by 6.1-m walking speed and 1-km walking time. Additionally, body mass index was used as a relative indicator of body composition. Mobility difficulties and participants level of physical activity were assessed by self-reported questionnaires. Participants were regarded as having mobility difficulties if they reported at least some difficulties in walking 2 km or climbing several flights of stairs without a rest. During six-year follow-up the study sample was selected to younger, healthier and physically more active individuals who performed the baseline HRF assessment better than those who were lost to follow-up. Over six years performance in HRF tests deteriorated, especially among the older age groups and among women. Deteriorations were greatest in the 6.1-m walk, backwards walk and trunk side-bending tests. Poor performance in the HRF tests, non-vigorous physical activity and overweight in terms of high body mass index were all independent predictors of new mobility difficulties. The least active people with the poorest HRF test performance or with overweight had the highest risk of mobility difficulties. Backwards walk, dynamic back extension, one-leg squat and 1-km walk were the most powerful predictors. Optimal cut-off values predicting mobility difficulties were successfully identified for these tests. The results suggest that the proposed HRF tests are valid, safe and feasible tools to assess mobility function among high-functioning older adults. The tests can be used to identify those at increased risk of declining mobility. The test results can also be utilized in physical activity counseling in order to target activity at those components of fitness that are not adequate for good mobility.

Objective To investigate the association of asymmetry in leg extension power (LEP) with walking and standing balance. Design Cross-sectional analysis. Setting Research laboratory. Participants Healthy female twins (N=419), ages 63 to 75 years. Interventions Not applicable. Main Outcome Measures The LEP difference between the stronger and the weaker leg, measured with the Nottingham power rig, was calculated. Ten-meter maximal walking velocity was assessed in a laboratory corridor on a wide (170cm) and narrow (35cm) track, and the ability to maintain tandem stance for 20 seconds was recorded. Results The mean LEP difference ± standard deviation between the legs was 15%±9% (P