Search

Kirja-arvio Ilona Hankosen väitöskirjasta "Ihmisiä metsässä. Luonto kulttuuriympäristökysymyksenä". Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu 2021. (284 s.)

Artikkelissa tarkastellaan sitä, millainen kuva luonnon monimuotoisuudesta rakentuu ja miten monimuotoisuuden uhista puhutaan erilaisissa yleistajuisissa asiantuntijateksteissä. Aineistona on blogi- ja uutistekstejä maa- ja metsätalousministeriön, Luonnonvarakeskuksen ja luonnonsuojelujärjestöjen verkkosivuilta. Tutkimus on kielitieteellistä diskurssianalyysia, ja sen kehyksenä on ekolingvistiikka. Analyysista käy ilmi, että etenkin ministeriön ja Luonnonvarakeskuksen teksteissä monimuotoisuuden käsite jää usein epämääräiseksi ja abstraktiksi, eikä aina ole selvää, mihin sillä viitataan. Luonnonsuojelujärjestöjen teksteissä käsitettä selitetään enemmän ja monimuotoisuuden edistämiseen tähtäävistä toimista puhutaan konkreettisemmin. Tällöinkin kuitenkin luonnon monimuotoisuus näyttää viittaavaan usein melko suppeasti vain lajien runsauteen. Kaikkien toimijoiden teksteissä rakentuu kuva siitä, että monimuotoisuus on tärkeää. Monimuotoisuutta uhkaavista ja heikentävistä toimista ja prosesseista puhutaan tyypillisesti käyttämällä nominaalistuksia ja passiivia, jolloin ihmisen rooli ei tule eksplisiittisesti esiin. Kun ihminen mainitaan, puhutaan ihmisistä kollektiivisena yksikkönä, jolloin vastuu- ja valtasuhteiden käsittelystä tulee mahdotonta. Yhtenä luonnon monimuotoisuutta uhkaavana asiana mainitaan vieraslajit, joiden torjunnassa ihmiselle rakentuu aktiivinen rooli., The article examines the ways that biodiversity is constructed and how threats to diversity are discussed in a variety of popular expert texts. The material includes blogs and news articles from the websites of the Ministry of Agriculture and Forestry, the Natural Resources Institute Finland and nature conservation organizations. The research is based on an ecolinguistic approach to discourse analysis. The analysis shows that, especially in the texts of the Ministry and the Natural Resources Institute Finland, the concept of biodiversity often remains vague and abstract. The texts of nature conservation organizations explain the concept more often and focus specifically about measures to promote diversity. Even still, biodiversity often seems to refer rather narrowly to the diversity of species. All the texts build an image that biodiversity is important. Actions and processes that threaten biodiversity are discussed about using nominalisation and passive voice. When people are mentioned, they are spoken of as a collective unit, making it impossible to perceive the relationship between responsibility and power. One of the threats mentioned in the material is alien species, over which humans play an active role in their control.

Ei abstraktia.

Luontokadon käsite on tarkoitettu korvaamaan biodiversiteettikriisin käsitettä. Väitämme kuitenkin, että uusi käsite herättää uusia kysymyksiä ja että se on ongelmallinen luontokäsitteen historian ja nykyisten luonnonsuojelun ajatusvirtausten valossa. Voisiko luontokadon sijaan olla osuvampaa puhua luontomenetyksestä?

Artikkeli käsittelee suomalaisten mielisairaalapotilaiden piirrosten ja maalausten luontokuvastoa. Tutkimusaineistoa ovat Helsingin kaupunginmuseon hallinnoimat Nikkilän sairaalan potilastaiteen kokoelman kuvat. Kuvien diagnostisen tulkitsemisen sijasta Nikkilän kokoelmaa lähestytään kuvastona selvittäen, millaista luontoon liittyvää symboliikkaa kokoelman teokset sisältävät. Teosten luontokuvastoa peilataan suomalaisten mielisairaalapotilaiden kirjallisiin muistelmiin, kansainvälisen potilastaiteen luontokuvastoon ja taiteen historiaan. Kun aikaisempi mielisairaaloiden potilastaiteen tutkimus on usein keskittynyt siihen, kuinka potilaiden tekemät kuvat ilmentävät heidän sairauttaan, tämän artikkelin tavoitteena on selvittää, millainen luontokuvasto on näyttäytynyt potilaille merkityksellisenä, mahdollisesti jopa toipumista ja hyvinvointia edistävänä. Artikkelissa pohditaan myös potilastaiteen tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. peerReviewed

Heart rate variability (HRV) is a psychophysiological variable that is often used in applied analysis techniques to indicate health status because it provides a window into the intrinsic regulation of the autonomic nervous system. However, HRV data analysis methods are varied and complex, which has led to different approaches to data collection, analysis, and interpretation of results. Our scoping review aimed to explore the diverse use of HRV methods in studies designed to assess health outcomes in outdoor free-living contexts. Four database indexes were searched, which resulted in the identification of 17,505 candidate studies. There were 34 studies and eight systematic reviews that met the inclusion criteria. Just over half of the papers referenced the 1996 task force paper that outlined the standards of measurement and physiological interpretation of HRV data, with even fewer adhering to recommended HRV recording and analysis procedures. Most authors reported an increase in parasympathetic (n = 23) and a decrease in systematic nervous system activity (n = 20). Few studies mentioned methods-related limitations and challenges, despite a wide diversity of recording devices and analysis software used. We conclude our review with five recommendations for future research using HRV methods in outdoor and health-related contexts.

Diplomityössäni tutkin kaupunkitilaa muunlajisten näkökulmasta. Esittelen ajatuksen eliötieverkosta, jonka varrelle kasvatetaan eläviä rakenteita. Pohdin miten elävillä rakenteilla ja eliöteillä voidaan pienentää kuilua ihmisen ja muiden kaupunkia käyttävien lajien välillä. Elävien rakenteiden päärakennusmateriaali on elävä puu, joka käyttäytyy aivan eri lailla kuin eloton puu. Käyn läpi kasvavan puun rakenteen, toiminnan ja tarpeet alustuksena elävien rakenteiden muokkaustavoille. Pohjustukseksi eliöteiden ja elävien rakenteiden tutkimukselle käsittelen luonnon monimuotoisuuden kriisiä kaupungissa, kaupungistumisen vaikutusta luonnonsuojeluun ja ihmisen luontosuhteen muutosta. Avaan muunlajisuutta ja siihen liittyvää monilajista käännettä eri tieteenaloilla. Luonnon lisääminen kaupunkiin lisäisi ulkoilun mielekkyyttä ja ihmisen kosketusta luontoon, joka taas parantaisi luontosuhdetta ja näin kiinnostusta luontoa kohtaan. Suhteen tiivistymisestä olisi terveydellisiä etuja sekä ihmiselle suoraan, että muunlajiselle välillisesti elintilan kasvaessa. Ihmisellä on eettinen vastuu pitää huolta ympäristöstä, ja korjata luontoon kohdistamansa hyväksikäytön jäljet. Pohjustuksen ajatukset yhdistyvät elävissä rakenteissa ja eliöteissä, jotka ovat sekä ihmisen että muunlajisen aluetta ja vastaavat ympäristökriisin ja kuudennen joukkosukupuuton avunhuutoon lisäämällä monilajista tilaa kaupunkiin. Elävillä rakenteilla on pitkä ja moninainen historia ympäri maailman, mutta puun kasvattamisesta rakennelmiksi ei juurikaan ole kirjallista perintöä. Vähitellen kasvattamiseen alkaa löytyä toimiviksi todettuja menetelmiä. Elävät pajurakenteet ovat nopeudessaan ja helppoudessaan suosittuja lasten kanssa tehtäviä projekteja. Full Grown kasvattaa huonekaluja pellolla pienimuotoisena massatuotantona. Pooktre-muokkaustekniikkaa on kehitelty monta kymmentä vuotta käytännön kautta. Baubotanik-menetelmällä on mahdollista tehdä monikerroksisia taloja verrattain nopeasti, ja tekniikkaa tutkitaan yliopistotasolla. Monet taiteilijat ovat muokanneet elävää puuta teoksiinsa, ja toimineet näin kokeilun edelläkävijöinä ja inspiraationa. Eliötieverkosto on pelkkänä suunnitelmanakin valmis taideteoksen kaltainen ajatusleikki, jonka tarkoitus on haastaa ihmisen käsitystä omaksi määrittämästään tilasta kaupungissa. Suunnitelmani lähtötietona tarkastelen muun muassa Helsingin kaupungin vihersuunnitelmia ja liikennesuunnittelun suhdetta muunlajisiin. Ihmisen ja muunlajisen tarpeiden tutkiminen luo pohjan elävien rakenteiden sijoittamiseen eliöteille niin, että monet lajit voivat hyötyvät niistä. Nykyiseen kaupunkitilaan ei tarvitse tyytyä. Eliötie on yksi tapa suunnitella kaikkia lajeja huomioivia alueita kaupunkiin, ja eläviä rakenteita voisi rohkeasti kokeilla Suomessakin julkisessa tilassa.

Moderni teknillistynyt yhteiskuntamme ja rakentamamme ympäristö ei puhuttele kokonaisvaltaisesti aistejamme tai kerro yhteydestämme ympäröivään luontoon. Vieraannumme tästä ympäristöstä ja ajaudumme uudenlaiseen kodittomuuden tunteeseen sen ollessa kyvytön vastaamaan olemuksemme tarpeisiin. Sen luonnottomista materiaaleista rakennetut tilat ja paikat eivät herätä kollektiivisesta muististamme jälkiä omasta menneisyydestämme luonnon yhteyden äärellä. Nämä puitteet eivät tarjoa meille mahdollisuutta samaistua miljööseemme tai rakentaa ajallista suhdetta sen kanssa. Yhteiskuntamme maallistuneiden arvojen myötä emme enää usko mihinkään itseämme suurempaan, jolloin olemme menettäneet perspektiivin, jota vasten voisimme suhteellistaa omaa arkeamme. Sekulaarisen ajattelun yleistyessä olemme kohottaneet olemuksemme keskiöön puhtaan rationaalisen tavan kohdata maailman. Tämä olemus heijastuu myös rakentamaamme ympäristöön. Puhtaasti rationalisoitu tapa ajatella elinympäristöstämme johtaa monesti tilojen ja paikkojen karsiintumiseen pelkiksi kulisseiksi rahan ja puhtaan tehokkuusajattelun ollessa suunnittelun perimmäisiä lähtökohtia. Filosofisessa ja jopa runollisessa lähestymistavassani tarkastelen näitä ongelmia arkkitehtuurin keinoin. Työssäni olen halunnut tutkia ajan jatkumon ja aistien mahdollisuutta ratkaista arkkitehtuurin ja olemuksemme ongelmia. Työni jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa kuvailen vallitsevat ongelmat ihmisen olemuksen sekä laajemmin yhteiskunnan perspektiivin kautta. Tästä rakennan puitteet, jota vasten heijastelen tulevia omia huomioitani, joita tuen minuun vaikuttaneella kirjallisuudella. Tutkin luonnon ja sen syklisyyden mahdollisuutta yhtenä ratkaisuna esitettyihin ongelmiin havainnollistamalla näitä ajatuksia taiteen keinoin. Perustelen kehollisten aistiemme tärkeyden, niin olemuksemme perustana, kuin rakentamamme ympäristön erottamattomana osana sanallistamalla omia aisti- ja tunnekokemuksiani. Toisessa osassa havainnollistan näitä päätelmiä pienimittakaavaisella suunnittelutyöllä. Tiedostaessamme liiaksi teknillistyneen ympäristömme ja puhtaan rationaalisen ajattelun haitalliset vaikutukset olemukseemme, voimme alkaa muodostaa miljöötä, joka ottaa olemuksemme kokonaisvaltaisesti puhutteluunsa. Ottamalla kehojemme mahdollisuudet sekä luonnosta kumpuavan ajallisuuden, aistillisuuden ja patinan suunnittelun lähtökohdaksi, voimme juurruttaa itsemme osaksi miljöömme ajallista jatkumoa sekä löytää keinoja päästä puhtaan rationaalisesta ajattelusta kohti tuntevampaa ajattelun muotoa. Voimme löytää uudelleen menetetyn perspektiivimme paljastamalla luonnollisesta materiasta luonnon syklisyyden ja eletyn elämän tuoman patinan, jota vasten suhteellistaa olemustamme. Tätä arkkitehti Juhani Pallasmaa kutsuu hiljaisuuden arkkitehtuuriksi. Our modern technical society and the environment we build do not comprehensively appeal to our senses or tell about our connection to the surrounding nature. We become alienated from this environment and drift into a new kind of feeling of homelessness due to its inability to meet the needs of our being. It’s spaces and places, built from unnatural materials, do not evoke traces from our collective memory of our own past connection with nature. This framework does not offer us the opportunity to identify with our milieu or to build a temporal relationship with it. With the secularized values of our society, we no longer believe in anything greater than ourselves, in which case we have lost the perspective against which we could relativize our own everyday life. As secular thinking has become more common, we have elevated to the centre of our being a pure rational way of facing the world. This essence is also reflected in the environment we build. A purely rationalized way of thinking about our living environment often leads to the reduction of spaces and places into mere backdrops, with money and pure efficiency thinking being the fundamental basis for planning. In my philosophical and even poetic approach, I examine these problems through the means of architecture. In my work, I have wanted to explore the possibility of the continuum of time and the senses to solve the problems of architecture and our being. My work is divided into two parts. In the first part, I describe the prevailing problems through the essence of humanity, as well as from the perspective of society more broadly. From this, I will build a framework against which I will reflect my future observations of my own, which I will support with the literature that influenced me. I explore the possibility of nature and its cyclicality as one of the solutions to the problems presented by illustrating these ideas through art. I justify the importance of our bodily senses, both as the basis of our being, and as an integral part of the environment we build by verbalizing my own sensory and emotional experiences. In the second part, I will illustrate these conclusions with small-scale design work. When we become overly aware of the harmful effects of our technologicalized environment and pure rational thinking on our being, we can begin to form a milieu that takes our being holistically into consideration. By taking the possibilities of our bodies and the temporality, sensuality, and patina of nature as a starting point for design, we can instil ourselves as part of the temporal continuum of our milieu and find ways to move away from pure rational thinking towards a more sensible form of thinking. We can rediscover our lost perspective by revealing in natural matter the cyclicality of nature and the patina brought about by the life lived, against which to relativize our being. This is what architect Juhani Pallasmaa calls the architecture of silence.

Ajassamme on vahva jaettu tietoisuus ympäristöongelmien vakavuudesta ja tarpeesta tehdä näille ongelmille jotain. Sanotaan että ilman luontoa emme voi elää ja että olemme tästä luonnosta riippuvaisia. Kuitenkaan konsensusta vaadittavista toimista on ollut vaikea löytää, ja suurista harppauksista ja kunnianhimoisiksi luonnehdituista päätöksistä huolimatta juuri mikään ei ole muuttunut, ja ihmiskunta jatkaa matkaansa kohti tuhoa. nonPeerReviewed

Kiertotaloutta pyritään edistämään monien yksittäisten valtioiden ja organisaatioiden taholta niin Suomen ja Euroopan Union tasolla kuin ympäri maailman. Kiertotaloutta myös suositaan kestävän kehityksen mukaisena lähestymistapana. Vastuullisuuteen ja kestävyyteen pyrkivän organisaation nähdään olevan kiinnostunut sidosryhmistään ja haluavan ottaa ne huomioon myös omassa toiminnassaan. Sidosryhmiä itsessään ei nähdä enää ainostaan inhimillisinä tahoina, vaan sidosryhmänäkökulmaa on laajennettu koskemaan myös luontoympäristön kaltaisia ei-inhimillisiä tahoja ja toimijoita. Tämä tutkielma pyrkii ymmärtämään minkälainen asema luontoympäristöllä on kiertotalouden mallin mukaisessa toiminnassa Suomessa. Tutkielma on kiinnostunut sekä siitä ymmärryksestä, jota luontoympäristöön liitetään, että siitä, kuinka luontoympäristön ymmärrys vaikuttaa luontoympäristön asemaan kiertotalouden edelläkävijäorganisaatioiden sidosryhmämäärittelyissä. Tutkimus pyrkii tuottamaan uutta tietoa siitä, kuinka luontoympäristön sidosryhmäaseman huomioiminen edesauttaa kestävän taloustoiminnan toteutumista. Tutkielman kiertotaloutta ja sidosryhmäteoriaa yhdistävä viitekehys tarkastelee erityisesti luontoympäristön asemaa sidosryhmäteoriassa. Aiemman kirjallisuuden pohjalta hahmotellaan keinoja tulkita laadullista tutkimusaineistoa. Tutkielman laadullinen tutkimus pohjaa CICAT2025-kiertotaloushankkeen tuottamaan haastatteluaineistoon vuodelta 2021. Aiemman tutkimuksen avulla tulkitaan tämän tutkielman tutkimustuloksia. Tutkimuksessa on semanttista kehysanalyysia hyödyntäen tunnistettu aineistosta haastateltavien luontoympäristöön liittämää ymmärrystä. Tutkimuksen tuloksena määritellään kuusi luontoympäristön ymmärryksestä kertovaa kehystä, jotka ovat: Luontoympäristö resurssina, luontoympäristö tahdin määrittäjänä, luontoympäristö kilpailevana intressinä, luontoympäristö säädösten kohteena, luontoympäristö kompleksisena kokonaisuutena ja luontoympäristö tulevaisuutena. Analyysin tulokset osoittavat, että kiertotalouden edelläkävijäorganisaatiot Suomessa eivät tunnista luontoympäristön suoraa sidosryhmäasemaa, vaan kehykset kertovat luontoympäristön ymmärryksestä välillisesti jonkin toisen tekijän tai toimijan kautta. Luontoympäristön tunnistetaan kyllä liittyvän kaikkeen organisaation toimintaan, mutta luontoympäristöön liitetty ymmärrys on määrittelemätöntä ja luontoympäristön tulkinta on abstraktia. Tutkielman lopuksi esitetään seuraavat kolme johtopäätöstä. Ensiksi, vasta sisällyttämällä luontoympäristö sidosryhmien arvonluonnin -kaavion osaksi, tulee luontoympäristön vastavuoroinen vaikutussuhde kiertotalouden edelläkävijäorganisaatioiden toimintaan tunnistetuksi. Toiseksi, kiertotalouden edelläkävijäorganisaatiot Suomessa ymmärtävät luontoympäristön ensisijaisesti taloudellisen hyödyn näkökulmasta. Kolmanneksi, organisaatio ja sen sidosryhmät eivät ole koskaan irrallisia luontoympäristöstä, vaan sen erottamaton osa. Johtopäätökset osoittavat sen, kuinka luontoympäristön sidosryhmäaseman tunnistaminen yrityksen toiminnan osana auttaa aidosti kestävän kehityksen turvaamisessa.

Stakeholder theory has grown into one of the most frequent approaches to organizational sustainability. Stakeholder research has provided considerable insight on organization–nature relations, and advanced approaches that consider the intrinsic value of nonhuman nature. However, nonhuman nature is typically approached as an ambiguous, unified entity. Taking nonhumans adequately into account requires greater detail for both grounding the status of nonhumans and particularizing nonhuman entities as a set of potential organizational stakeholders with different characteristics, vulnerabilities, and needs. We utilize the philosophical concept of ‘recognition’ to provide a normative underpinning for stakeholder theorizing on nonhuman nature in both universal and difference-sensitive terms. We discuss how the status model of recognition helps identify relevant nonhumans as organizational stakeholders, establish respect, and particularize nonhumans in their distinctiveness and in partner-like ways. The implications of the recognition approach for stakeholder research are explicated with an illustrative case that exemplifies the recognition and particularization of nonhuman nature. We contribute to stakeholder research on nonhuman nature by suggesting that recognition provides a conceptual tool for theorizing the stakeholder status and particularization of nonhuman nature. Thereby, this article reduces anthropocentric bias and increases the capacity of stakeholder theorizing to confront the challenges of the ecological crisis.

Suomeen 1900-luvun puolivälin paikkeilla levinnyt supikoira (Nyctereutes procyonoides) on herättänyt monenlaista huolta ja keskustelua yhteiskunnan eri tasoilla ja ryhmittymissä. Supikoirakannan vähentämiselle löytyy vähän vastustajia, mutta osalle tämä keskikokoinen nisäkäs näyttää olevan niin iso ongelma, että supikoirapuhe saa paikoin raivokkaita sävyjä. Tarkastelen tässä tutkimuksessa keskustelun ongelmaeläinkäsityksiä kehysanalyysillä. Käytän uusstrukturalistiseen kehikkoon sijoittuvassa tarkastelussa sanomalehtien supikoirakirjoituksia aikaväliltä 1970–2020, jolle sijoittuu myös rakennemuutosten ja ympäristöheräämisen kaltaisia suomalaista yhteiskuntaa ja sen ympäristösuhdetta uudelleen muotoilleita yhteiskunnallisia muutoksia. Mullistukset ovat saattaneet vaikuttaa myös siihen, millaisia ongelmia näemme villieläimistössä. Tutkinkin ongelmaeläimen merkitysten lisäksi myös niiden muutoksia kysyen aineistolta, millaisissa kehyksissä ongelmaeläimyyttä käsitellään ja miten kehystämisen tavat ovat muuttuneet ajan saatossa. Olen löytänyt tämän tarkastelun tuloksena sanomalehdistä kolme kehystä: luonnon hyväksikäyttö, luonnonsuojelu ja terveysturvallisuus. Havaitsin lisäksi luonnon hyväksikäytön kehyksen olleen hallitseva ongelmaeläimyyden määrittelytapa vuosituhannen vaihteeseen asti. 2010-luvulla kehys kuitenkin menettää valta-asemansa luonnonsuojelun kehykselle. Tutkimus vahvistaa erityisesti ymmärrystä siitä, millaisten erotteluiden ja merkitysulottuvuuksien varaan villieläinten yhteiskunnallista asemaa ja kohtelua määrittävät kulttuuriset hierarkiat rakentuvat. Since raccoon dog (Nyctereutes procyonoides) settled in Finland around the mid-1900s it has raised various concerns in Finnish society. Control of the wild raccoon dog population is widely accepted but this medium-sized mammal has nevertheless sparked fervent reactions among supporters of more rigorous eradication measures. I study this discussion in the Finnish newspaper media to analyse the meanings of a wildlife problem animal in Finnish culture. I use a frame analytical approach inside neostructuralist framework and data collected from Finnish newspapers between 1970 and 2020. During this period Finnish society and its relationship to nature have changed profoundly due to economic restructurings and evolving environmental consciousness and policy. Societal changes may also affect cultural understandings of wildlife nuisances. Therefore, I do not ask only in which frames newspapers address raccoon dog problems but also how the framings change over time. As a result of this analysis, I have found three frames: nature exploitation, nature conservation, and health security. The first dominates newspapers’ understanding of problem animal until 2000 but loses its position to the frame of nature conservation in the 2010s. The results shed light on cultural distinctions and conceptions which define the societal identity and treatment of non-human animals. peerReviewed

Retkeily ja luonnon virkistyskäyttö ovat tällä hetkellä suositumpia harrastuksia kuin koskaan ja koronapandemian muovaamassa maailmassa luontomatkailu näyttelee entistä suurempaa roolia matkailun kentässä tulevaisuudessa. Kansallispuistot niin Suomessa kuin maailmallakin ovat luonnon kirkkaimpia kruununjalokiviä ja suosittuja luontomatkailukohteita. Kansallispuistoilla on perinteisesti ollut useampia tehtäviä. Ne ovat luonnonsuojelualueita, joissa pyritään säilyttämään ja suojelemaan luontoa niin alkuperäisessä ja koskemattomassa muodossa kuin mahdollista. Samalla ne palvelevat myös tutkimus- ja opetuskäyttöä sekä toimivat virkistyskäyttötarkoituksissa, eli tarjoavat ihmisille paikan luontomatkailuun ja retkeilyyn. Luonnonsuojelu- ja virkistyskäyttötavoitteet ovat monilta osin ristiriitaisia. Tässä tutkielmassa tutkitaan suomalaisia kansallispuistoja vuosina 1938–1983. Ensimmäiset suomalaiset kansallispuistot perustettiin vuonna 1938, minkä jälkeen puistoja perustettiin toisessa ja kolmannessa aallossa vuosina 1956 ja 1982–1983. Tässä vaiheessa Suomessa oli 22 kansallispuistoa. Tutkielmassa tarkastellaan kansallispuistoja niiden suunnittelun, toteutuksen, käytön ja hoidon ulottuvuuksista. Keskeisessä roolissa on kansallispuistoja käyttävien retkeilijöiden näkökulma. Työssä tutkitaan, miten kansallispuistojen virkistyskäyttö on muuttunut 1900-luvun aikana. Samalla selvitetään, miten virkistyskäyttö on otettu huomioon kansallispuistoja suunniteltaessa, perustettaessa ja niiden toimintaa kehitettäessä. Koska kansallispuistojemme tehtävä on luonnon monimuotoisuuden turvaamisen lisäksi tarjota ihmisille paikka rentoutua ja nauttia luonnosta, on tärkeää tutkia myös sitä, missä määrin kansallispuistojen suunnitteluprosessin aikana on otettu huomioon virkistyskäyttönäkökulmaa ja missä määrin kansallispuistoja on kehitetty vastaamaan retkeilyn kasvavaan suosioon unohtamatta kuitenkaan niiden tärkeintä tehtävää, eli luonnonsuojelua. Samalla tutkielma selventää sitä, millä tavoin luonnonsuojeluun on suhtauduttu eri aikoina 1900-luvulla, millä tavoin luonnonsuojelun ja luonnon virkistyskäytön monin paikoin ristiriitaiset tavoitteet kohtaavat kansallispuistokontekstissa sekä millä tavoin kansallispuistojen käytön ja hoidon suunnittelu on muuttunut 1900-luvun aikana. Tutkimuksen päälähteinä on käytetty valtion asettamien kansallispuistokomiteoiden suunnittelumietintöjä ja Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen julkaiseman Suomen Luonto -lehden palstoilla käytyä keskustelua kansallispuistoihin liittyen. Näitä alkuperäislähteitä tulkitaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin tiettyjä avainsanoja etsien. Samalla muodostetaan kokonaiskuva kansallispuistojen perustamisprosesseista ja tämän tutkimuksen kannalta olennaisista tapahtumista ja muutosketjuista. Tulokset osoittavat, että niille osoitetusta virkistyskäyttötehtävästään huolimatta Suomen ensimmäiset kansallispuistot keskittyivät lähes täysin palvelemaan ainoastaan luonnonsuojelutehtäväänsä perustamisestaan aina 1970-luvulle asti. Niiden virkistyskäyttötapojen järjestämiseksi ei aluksi suotu lainkaan resursseja, eikä niitä osattu pitkään kaivatakaan. Yleinen käsitys Suomessa oli, ettei kansallispuistoa tarvinnut perustamisensa jälkeen hoitaa, olihan niiden tavoite kuitenkin koskemattoman luonnon säilyttäminen. Ajatus oli kuitenkin pahasti ristiriidassa niiden matkailutavoitteiden ja kävijämäärien lisääntymisen kanssa. Yhteiskunnallisten muutosten, retkeilyharrastuksen suosion nousun ja kansainvälisen paineen kasvamisen vuoksi 1960-luvulle tultaessa Suomessa alkoi vihdoin keskustelu kansallispuistojen hoito- ja käyttötapojen uudistamiseksi. Kuitenkin vasta 1970-luvun lopussa saatiin aikaan ensimmäiset konkreettiset suunnitelmat kansallispuistojen virkistyskäyttötapojen parantamiseksi. Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan, että Suomen ensimmäiset kansallispuistot olivat 1980-luvulle saakka vailla kunnollisia hoitoresursseja tai käyttösuunnitelmia, mikä näkyi kansallispuistoissa vierailleille retkeilijöille puutteellisina retkeilyfasiliteetteina.

peerReviewed

Tämä diplomityö pohjautuu Helsingissä järjestetyn yleisen Päiväkoti Taka-Töölössä -arkkitehtuurikilpailun kilpailuohjelmaan. Diplomityö esittää keinoja luonnon monimuotoisuuden suojelun ja ympäristökasvatuksen integroimiselle varhaiskasvatusympäristöön. Työssä tutustutaan teoriatasolla luonnon monimuotoisuuteen ja sen häviämisen syihin, keinoihin suojella ja lisätä luonnon monimuotoisuuden elinympäristöjä rakennussuunnittelun kautta sekä tutustutaan ympäristökasvatuksen tavoitteisiin, hyötyihin ja keinoihin. Työn lopuksi teoriaosuudessa löydettyjä keinoja sovelletaan varhaiskasvatusympäristöön konseptisuunnitelman kautta, jonka pohjana toimii yleinen arkkitehtuurikilpailu Päiväkoti Taka-Töölössä. Diplomityössä luonnon monimuotoisuuden suojelemistarvetta perustellaan sen vaikutuksella elämänlaatuun ja terveyteen, sekä sen häviämisen vahvistavalla vaikutuksella muihin ilmastokysymyksiin. Ympäristökasvatuksen tärkeyttä luonnon monimuotoisuuden suojelemisessa perustellaan osoittamalla tiedon puutteen olevan suuri syy luontoyhteyden katoamiseen ja ympäristöongelmiin. Teoriaosuudessa nousi esille paikka-analyysin ja maankäytön tärkeys luonnon monimuotoisuuden suojelemisessa sekä viherseinien ja viherkattojen kyky luoda uusia elinympäristöjä. Ympäristökasvatuksen kannalta tärkeiksi teemoiksi nousivat leikin, omaehtoisen tutkimisen sekä monipuolisen luontokontaktin tärkeys luontoyhteyden muodostumiseen. Samalla huomattiin monimuotoisen luonnon positiiviset vaikutukset lasten oppimiseen, kehitykseen ja terveyteen.

Muuttuva työelämä asettaa paineita löytää parhaita käytäntöjä, joilla työntekijöiden hyvinvointia voidaan tukea ja edistää. Luonnossa liikkumisella ja oleilulla on havaittu olevan lukuisia myönteisiä vaikutuksia niin fyysiseen, psyykkiseen kuin sosiaaliseen terveyteen ja hyvinvointiin. Luonnon hyvinvointivaikutuksia on tutkittu myös työelämän kontekstissa ja tutkimukset tukevat käsitystä siitä, että luonto voi tarjota vastauksia erilaisiin työhyvinvoinnin haasteisiin. Mahdollisuuden vierailla luonnossa, tai jopa vain katsella sitä ikkunasta työpäivän aikana, on todettu olevan yhteydessä muun muassa korkeampaan työn imuun, vähäisempiin työuupumuksen kokemuksiin ja alhaisempaan stressitasoon. Jotta luonnon ja työhyvinvoinnin välisiä yhteyksiä voitaisiin ymmärtää paremmin, on tärkeää tutkia aihetta myös laadullisin, kuvailevin menetelmin. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää millaisia työn vaatimus- ja voimavaratekijöitä varhaiskasvatuksen luontoryhmien työntekijät tunnistavat työssään ja miten he kokevat työpäivän aikaisten luontokokemusten vaikuttavan työhyvinvointiinsa. Varhaiskasvatuksen luontoryhmien työntekijät antavat kohderyhmänä aiheesta arvokasta tietoa. Toisin kuin monissa muissa ammattiryhmissä, joissa työ suoritetaan ulkona luonnossa, luontoryhmien työntekijät pystyvät vertaamaan kokemuksiaan samasta työstä sisätiloissa. Näin saadaan käsitystä siitä, mitä juuri luonnossa työskentelyn koetaan merkitsevän työhyvinvoinnin kannalta. Tutkielman aineisto koostuu yhdeksästä varhaiskasvatuksen luontoryhmän työntekijän teemahaastattelusta. Analyysi on toteutettu sisällönanalyysin keinoin. Aineiston analyysi perustuu työn vaatimusten ja voimavarojen mallin ajatukseen siitä, että kaikista töistä on löydettävissä erilaisia vaatimus- ja voimavaratekijöitä, joilla on seurauksia työntekijän hyvinvoinnille. Näitä seurauksia ovat esimerkiksi työuupumus tai työn imun kokemukset. Analyysin tulokset tukevat käsitystä luonnon ja työhyvinvoinnin välisestä myönteisestä yhteydestä. Luontoryhmien työntekijät tunnistivat työssään monipuolisesti erilaisia vaatimus- ja voimavaratekijöitä. Voimavaratekijöitä tunnistettiin enemmän kuin vaatimustekijöitä ja niistä suurempi osa liittyi suoraan luontoon työympäristönä. Aineistosta löytyneet voimavaratekijät on tässä tutkielmassa lajiteltu neljän kategorian alle. Nämä kategoriat ovat fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset voimavaratekijät sekä luonto mahdollistajana. Vaatimustekijät puolestaan on lajiteltu fyysisiin, psyykkisiin, sosiaalisiin ja muihin kuormitustekijöihin. Tutkimuksen perusteella luonnossa työskentelyllä koetaan olevan monia myönteisiä seurauksia luontoryhmien työntekijöiden hyvinvoinnille. Näitä ovat esimerkiksi vähäisempi sairastelu, kohonnut vireystila, myönteisempi mieliala, kognitiivisten oireiden, kuten muistamattomuuden ja aivosumun väheneminen sekä kokemukset työhön uppoutumisesta. Vaikuttaa siltä, että työntekijöiden henkilökohtainen kiinteä luontosuhde ja luonnolle asettama arvostus saattavat edesauttaa näiden positiivisten hyvinvointivaikutusten kokemista. Jatkotutkimusta tarvitaan siitä, miten työhyvinvointia voidaan edistää luontoa hyväksi käyttäen muissa ammattiryhmissä ja sellaisten työntekijöiden kohdalla, joille luonto ei välttämättä ole samalla tavalla henkilökohtaisesti yhtä merkityksellinen.

Modernien elämäntapojen kehittyminen on aiheuttanut yhteiskunnassamme luonnosta vieraantumista ja samalla ahdinkoa viher- ja virkistysalueiden saavutettavuudesta. Laajemmat ja idylliset luontoalueet ovat entistä kauempana asutuskeskuksista ja kestävän liikkumisen, kuten jalankulun ja pyöräilyn, mahdollisuudet kohteisiin voivat olla epämiellyttävät ja siten vähemmän käytetyt. Rakennetun ympäristön laajentuessa suunnittelijoiden tulisi keskittyä entistä enemmän siniviherrakenteen verkostojen yhtenäisyyteen, jolloin ekosysteemien toimivuus ja virkistysreittien yhtenäisyys voisi toteutua. Samalla tämä tarjoaa mahdollisuuksia muuttaa liikkumistottumuksia ja puuttua ilmastokriisiin liittyviin ongelmiin. Tällä diplomityöllä tavoitellaan verkostoteorioiden hyödyntämistä viher- ja virkistysalueiden kehittämisessä osaksi helposti saavutettavaa kokonaisuutta asuin- ja työpaikka-alueilta. Diplomityö analysoi virkistysreittien ja luontoalueiden merkitystä osana toimivaa yhdyskuntarakennetta ja kestävää liikkumista. Aihe on relevantti case-kohteen, Sipoon kunnan, tulevaa yleiskaavan vihersuunnitelmaa ajatellen ja tarkastelu tuottaa aineistoa yleiskaavan siniviherrakenteen suunnitteluperiaatteiden linjaukseen. Siniviherrakenteen kehitys on osa kestävän rakentamisen kehitystä ja kansalaisten terveellisestä tulevaisuudesta huolehtimista. Diplomityö tutkii aihetta kirjallisuuden, haastatteluiden ja maastokäyntien avulla. Aineistot on kerätty fyysisillä tutkimusvierailuilla sekä avoimista ja työn tilaajan tietokannoista, kuten kaava- aineistoista ja luontoselvityksistä. Työn haasteina ovat monialaisen laki- ja säädöskokonaisuuden hallitseminen ja liikkumistapojen, kuten kävellen toteutetun vaeltamisen ja pitkämatkaisen pyöräilyn, erilaisten tarpeiden huomioiminen verkostojen suunnittelussa. Teorioiden soveltaminen ja suunnittelu on pyritty keskittämään normaaliin jalankulkuun ja pyöräilyyn, mutta toteutukset ovat sovellettavissa muihinkin liikkumismuotoihin riippuen reittien tulevaisuuden kehityksestä. Selvityksen tuloksena on muodostettu suunnittelualueiden Nikkilän ja Söderkullan taajamista sekä niiden lähialueista virkistys- ja ulkoilureittien verkostokartta. Kartta on piirretty pohjautuen aiempiin selvityksiin ja tässä tutkimuksessa löytyneisiin yksityiskohtiin. Merkittäviä parannuskohteita ovat Nikkilä-Sipoonkorpi ja Söderkulla-Sipoonlahti välit, joiden varrelle sijoittuu myös nähtävyyksiä. Toteutuvuus on riippuvainen muun muassa maanomistuksesta ja luonnonsuojelualueen vyöhykkeiden määritteistä. Kiertoreittien muodostuessa ehjiksi kokonaisuuksiksi, voidaan jalankulun ja pyöräilyn roolia merkittävästi parantaa arkiliikkumisessa sekä vapaa-ajan virkistäytymisessä. Valinnat palvelevat erityisesti paikallista liikkumista, mutta soveltuvat myös pidempimatkaisiin liikkumistarpeisiin. The development of the modern lifestyle has caused our society to lose touch with nature and simultaneously complicated the accessibility of recreation areas. Broader and idyllic nature districts are further than before from the population centers and the option of sustainable mobility can come across as inconvenient, and thereby are less used. As the man-made environment expands, the planners should focus more on the network of blue and green infrastructures (BGIs), so that the functionality of ecosystems and the cohesion of recreation areas would come true. At the same time this offers the chance to change people’s mobility habits and to have influence on the problems related to the climate crisis. This master’s thesis pursues the utilizing of network theories in developing the green and recreational spaces as parts of accessible complexes in residential and workplace areas. The thesis analyzes the relevance of recreational routes and nature areas as part of a functional society structure and sustainable mobility. The subject is relevant from the standpoint of the client’s, the municipality of Sipoo’s, case study considering the future general layout and green planning. This observation produces data for the guidelines of the BGI planning. The BGI’s development is a part of the development of sustainable building as well as taking care of a healthy future. This thesis studies the subject matter using literature, interviews, and field visits. The data has been collected from research visits and both open and the client’s data bases. The challenge is to master the totality of multisectoral laws and statutes and to acknowledge the variability of mobility needs in the planning of mobility networks. The theories in this thesis have been used mostly on pedestrian and bicycle traffic, but the implementations can be applied on other types of traffic depending on the development of the routes. As a result of this report, a network map of recreational and outdoor routes in the districts of Nikkilä and Söderkulla has been composed. The map is created based on previous reports and the details found during this study. Most significant need of improvement is found to be on the axes of Nikkilä-Sipoonkorpi and Söderkulla-Sipoonlahti. The execution of these improvements is dependent of, for example, the landowning and the definitions of different zones of nature preservation areas. As the routes form an uninterrupted entirety, can the role of sustainable mobility be significantly improved. The choices made in the planning of this composition serve especially local mobility, but also provides conditions for long distance travelling

This article focuses on Foucault’s and Agamben’s readings of Augustine’s account of human nature and original sin. Foucault’s analysis of Augustine’s account of sexual acts in paradise, subordinated to will and devoid of lust, highlights the way it constitutes the model for the married couple, whose sexual acts are only acceptable if diverted by the will away from desire and towards the tasks of procreation. While Agamben rejects Augustine’s doctrine of original sin and reclaims paradise as the original homeland of humanity, his reappropriation of paradise remains conditioned by our turn towards our true nature, from which we have been estranged by sin. Agamben’s politics of reclaiming paradise necessarily involves the demand for obedience to this originary model of human nature. It therefore follows to the letter Augustine’s description of paradisiacal sex, in which the will prevails over desire by applying itself to and curtailing itself.

Kesytettyjä eläimiä turvaamaan on luotu lainsäädäntöä ja erilaisia sopimuksia, mutta keskustelu on viime vuosien aikana kääntynyt myös kohti luonnonvaraisia eläimiä. Mitä tulisi ajatella eläinten kärsimyksestä luonnossa? Tämän artikkelin tarkoituksena on esitellä luonnonvaraisten eläinten kärsimyksen etiikasta käytävää keskustelua.

Järvinäkymä on koettu perisuomalaiseksi kulttuurimaisemaksi ja luonnonperinnöksi, mutta määrältään järvien ja järvenrantojen humanistisen ympäristöhistorian tutkimukset ovat yhä hyvin vähäiset. Katsaus aihepiirin esityksiin osoittaa hämmästyttävää järvisokeutta: suomalaisissa akateemisissa ihmistieteissä on järven mentävä aukko.

Nature and mountains are often represented as places of healing in literature and the media, especially for white, healthy, and middleclass men. However, discussions on nature and gender in relation to trauma are rare, and a specific discussion on the representation of male mountain climbers’ traumas is missing. In this article, we are interested in how nature, particularly the famous mountain El Capitan, is represented in Jeff Long’s novel “The Wall” (2006) and Tommy Caldwell’s memoir “The Push” (2017) as a specific spatial location of healing for male rock climbers, who at the same time are both victims of traumatic events and partially responsible for the development of those events. More specifically, this article places ecofeminist and ecological masculinities scholarship in dialog with trauma studies and analyzes these texts with the aim of showing how representations of trauma relate to those of nature and masculinity. In this analysis, questions of how certain aspects of ecological and hegemonic masculinities relate to representing trauma, nature, and masculinity are central, as are issues of perpetrator trauma and the non-generic character of traumatic experience. Ultimately, we show how representations of nature, trauma, and masculinities in the primary texts converge and reflect a plurality of gendered responses to trauma and healing in nature., La naturaleza y las montañas se presentan a menudo como lugares de curación en la literatura y en los medios de comunicación, especialmente para los hombres blancos, sanos y de clase media. Sin embargo, las discusiones sobre la naturaleza y el género en relación con el trauma son escasas, y falta una discusión específica sobre la representación de los traumas masculinos de los montañistas. En este artículo, estamos interesados en cómo la naturaleza, particularmente la famosa montaña El Capitán, está representada en la novela “The Wall” (2006) de Jeff Long y en la memoria “The Push” (2017) de Tommy Caldwell como una ubicación espacial específica de curación para escaladores masculinos, quienes son simultáneamente víctimas de eventos traumáticos y parcialmente responsables del desarrollo de esos eventos. Más específicamente, este artículo coloca en un diálogo el ecofeminismo y las masculinidades ecológicas con estudios de trauma, y analiza estos textos mostrando cómo las representaciones del trauma se relacionan con las de la naturaleza y la masculinidad. En este análisis, las preguntas sobre cómo ciertos aspectos de las masculinidades ecológicas y hegemónicas se relacionan con la representación del trauma, la naturaleza y la masculinidad son fundamentales, como lo son las cuestiones del trauma del perpetrador y el carácter no genérico de la experiencia traumática. En última instancia, mostramos cómo las representaciones de la naturaleza, el trauma y las masculinidades en los textos primarios convergen y reflejan una pluralidad de respuestas de género al trauma y la curación en la naturaleza.

peerReviewed

”Ehdotus ihmistä suhteellistavaksi sanastoksi” käsittelee ja esittelee teoriasuuntausta, joka tunnetaan ”posthumanistisena”, keskittyen erityisesti sen käsitteisiin ja termeihin. Posthumanistinen ajattelu pyrkii käsitteelliseen uudistamiseen, jotta tunnistaisimme paremmin ne suhteellisuudet, joiden varassa ja lomassa ihmisten elämä ja merkitykset muotoutuvat – ja ne historiat, joissa ihminen on muotoutunut erilliseksi. Ehdotamme sanastoa, joka suhteellistaa juuri tätä käsitteellistä, kartesiolaisen humanismin ihmistä. Yhtäältä seuraamme käsitteellisen ajattelun muotoutumista erilaisten kontekstien paineissa, toisaalta pysähdymme tarkastelemaan tiettyjä, työskentelyssämme tärkeitä käsitteitä. Olemme pysähtyneet silloin, kun käsitettä kääntäessä tai käyttäessä tapahtuu jotain kiinnostavaa: englanninkielinen termi ei käänny yksiselitteisesti suomenkieliseksi termiksi; jotain käsitteessä muuttuu; tai ehkä muuttuukin se kokemuskenttä, jonka käsite avaa. Näin kiinnitämme huomion tilanteisiin, joissa ihmisen erityisasemaa haastava ajattelu kehkeytyy.

Today, we live in an era known as the Anthropo cene. The interconnectedness between humans and other living entities and environments is an essential part of the theme of the Anthropocene and a central concern in contemporary culture and art. Through the emphasis of the role of non human agents, new materialism and posthuman ism radically problematize the binaries of sub ject/object, human/nonhuman, cultural/natural, and mind/body, and challenge the superiority of the human. Although both Chinese and Western scholars widely acknowledge that Chinese tradi tional culture and art are deeply based on less anthropocentric modes of thinking, the contem porary Chinese artists’ expression of the inter connectedness between human and non-human in the context of the Anthropocene still deserve more academic attention. This essay is dedicated to revealing how Chinese contemporary artists perceive our complicated interconnectedness and interdependences with other co-beings and entities by examining the engagement of three artists with non-human agents – silkworm, stone, and plants. nonPeerReviewed

Kirja-arvostelu teoksesta Richard Powers: Ikipuut (suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2021, 649 s) nonPeerReviewed

Diplomityön tavoitteena on tutkia saariston poikkeuksellista ympäristöä, jossa joudutaan käsittelemään useita tavanomaiselle kaupunkirakenteelle vieraita haasteita. Saaristosta poikkeuksellisen tekevät sen ainutlaatuinen luonto, vahvasti historiaan kytköksissä oleva rakennuskanta ja vaativat olosuhteet. Työ toimii pohjana saaristorakentamiselle ja antaa työkalut saaristoon sopivalle suunnittelulle. Työssä tutkitaan tarkemmin Turunmaan saariston ympäristöä kokonaisvaltaisesti historiasta nykypäivään ja aina tulevaisuuteen saakka. Työ on monivaiheinen matka, joka pohjautuu luonnon hyvinvointivaikutuksiin ja luontolähtöiseen suunnitteluun. Tutkielmaosuudessa perehdytään tarkemmin saariston eri vaiheisiin ja sitä kautta muodostuneeseen kulttuuriympäristöön, johon kuuluvat saaristoluonnon lisäksi merkittävästi saariston rakennuskanta ja eri aikakausille tyypilliset rakentamistavat sekä tyylit. Työssä kartoitetaan saaristorakentamista ohjaavia tekijöitä, saariston sääolosuhteisiin sopivia suunnittelu- ja materiaaliratkaisuja sekä tulevaisuuden haasteita ja mahdollisuuksia. Keskeisessä osassa ovat kestävän rakentamisen eri näkökulmat. Työssä kulkevat rinnakkain kirjallinen taustoittava tutkielma ja teoriaan tukeutuva, sekä sitä täydentävä, suunnittelu. Suunnittelutyöt toimivat työn tapaustutkimuksina, joiden avulla tarkastellaan saaristoarkkitehtuurin mahdollisuuksia ja kehityssuuntia viitteellisten luonnossunnitelmien avulla. Suunnitelmia edeltää tutustuminen aihepiiriä käsitteleviin teoriaosuuksiin, jotka saavat syvyyttä suunnittelutöissä esitetyillä ratkaisuilla. Suunnitelmissa perehdytään saaristoon soveltuvaan täydennys- ja lisärakentamiseen sekä uudisrakentamiseen, joka vastaa nykyisiin tarpeisiin ja huomio tulevaisuuden kehityssuunnat. Tapaustutkimuksissa esille nousevat saaristorakentamisen eri osa-alueet. Saaristoarkkitehtuurissa olennaista on huomioida saariston pienimittakaavaisuus ja maisemaan sulautuminen. Rakentamista ohjaavat vahvasti toiminallisuus ja tarpeellisuus, joten perinteisen rakentamisen tapaan, suunnittelun on hyvä olla yksinkertaista ja maanläheistä. Materiaalit kannattaa valita hengittävyyden, kestävyyden, pitkäikäisyyden ja huollettavuuden mukaan. Saaristoympäristöön vaikuttavat sosiokulttuuriset, taloudelliset sekä ekologiset muutokset. Omavarainen energiantuotanto ja hiilineutraali rakentaminen ovat osa saaristoarkkitehtuurin tulevaisuuden kehitystä. The aim of the master's thesis is to explore the exceptional environment of the archipelago, which has to deal with a number of challenges that are alien to the urban structure. The exceptionality of the archipelago's environment is in its unique nature, strongly history-related building stock and demanding conditions. This thesis serves as basis for island construction and provides the tools for the design that is suitable for the archipelago. Thesis explores the environment of the Turunmaa archipelago comprehensively from the history to this day and into the future. The work is a multi-stage journey based on nature-driven planning and its impact on wellbeing. The thesis section will take a closer look to the various stages and the cultural environment of the archipelago, which includes not only nature, but also the building stock of the archipelago, as well as the typical forms and styles of buildings during different periods of time. Thesis maps out the factors that govern island construction, design and material choices suitable for weather conditions and challenges and opportunities in the future. Key aspects include the different perspectives on sustainable construction. In the project, I carry the reader through the written basis and the design side by side. The design works serve as case studies that allow me to explore the possibilities of archipelago architecture with schematic designs. A theoretical presentation precedes the design works, and thus gains depth through the realization of the solutions through the means of design. The works will focus on replenishment and additional construction suitable for the archipelago, as well as new construction, which will meet current needs and future development. Case studies present various aspects of construction in the archipelago. Small scale of the architecture in archipelago is noteworthy, as well as the connection of the building to the landscape. Construction is strongly driven by functionality and necessity, so in the manner of traditional construction, the design aims to be simple and down-to-earth. Materials are worth choosing according to breathability, durability, longevity and serviceability. The environment of the archipelago is influenced by socio-cultural, economic and ecological changes. Self-sustaining energy generation and carbon-neutral construction are part of the future development of the archipelago architecture.

Alueiden käytön suunnittelun ja luonnonvarojen kestävän käytön tueksi tarvitaan ajantasaista luontotietoa. Luonnonarvoja voidaan turvata vain, jos ne tunnetaan ja niihin kohdistuvat vaikutukset arvioidaan ennen hankkeiden ja suunnitelmien toteuttamista. Tämä opas on valmisteltu ympäristöministeriön ohjauksessa ja on luonteeltaan suositus hyviksi käytännöiksi. Se ohjaa luontoselvitysten tilaajia ja tekijöitä sekä viranomaisia ja muita aiheen parissa työskenteleviä luonnonarvojen riittävän laajaan, tarkkaan ja asiantuntevaan selvittämiseen sekä asianmukaiseen luontovaikutusten arviointiin. Luontoselvitys tarkoittaa tietyn alueen luonnonarvojen selvittämistä kaikkine vaiheineen, alkaen olemassa olevien tietojen kokoamisesta ja sisältäen niin maastotyöt, arvottamisen ja suositusten antamisen kuin tulosten raportoinnin. Opas ohjeistaa muun muassa luontoselvityksen tilaajaa luontoselvityksen tarjouspyynnön laadinnassa sekä tilattavan selvityksen sisällön ja riittävyyden arvioinnissa. Luontoselvitysten tekijöille annetaan ohjeita esimerkiksi tietojen keräämisestä maastossa. Uusina asioina oppaaseen on tuotu esimerkiksi uhanalaiset luontotyypit ja ennakoivaa suunnittelua tukeva luonnonarvojen yleisselvitys. Sillä tarkoitetaan luontoselvitystä, jonka ansiosta esimerkiksi kunnan luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeimmät alueet ovat tiedossa jo hankkeen sijoituspaikkaa suunniteltaessa. Oppaassa esitellään myös valtakunnallisesti sovellettava arvottamisen luokitus ja kriteerit, joiden perusteella selvitysalueen eri osat asetetaan tärkeysjärjestykseen. Yhdessä arvottaminen ja luonnonarvojen huomioon ottamisesta annettavat suositukset tiivistävät luontoselvityksen keskeisen sisällön. Luontoselvitykseen pohjautuva luontovaikutusten arviointi sisältää vaikutusten tunnistamisen, vaikutusten merkittävyyden arvioinnin sekä mahdollisten lieventävien toimenpiteiden tarkastelun. Arvioinnin tueksi oppaassa esitellään sovellus vaikutusten merkittävyyttä sen osatekijöiden avulla järjestelmällisesti arvioivasta ARVI-lähestymistavasta. Kaavoitusmenettelyyn, YVA- ja SOVA-lainsäädäntöön sekä Natura-arviointiin liittyviä luontovaikutusten arvioinnin erityispiirteitä käsitellään oppaassa erikseen. Oppaassa esitellään myös lyhyesti kansainvälisiä sopimuksia ja kansallisia luontokatoa torjuvia toimenpiteitä sekä luontoselvitysten tekemistä ohjaavaa lainsäädäntöä. Oppaaseen kootut tietolähteet, muistilistat ja muut liitteet täydentävät oppaan tekstejä. Opas valmistuu tilanteessa, jossa luonnonsuojelulain ja maankäyttö- ja rakennuslain tulevien muutosten tiedetään aiheuttavat päivitystarpeita jo lähivuosien aikana. Osin tämän vuoksi opas julkaistaan ainoastaan sähköisessä muodossa.

Tässä pro gradu -tutkimuksessa selvitän, mitä näkövammaiset toivovat luonnon kuvailutulkkaukselta. Tutkimus on laadullinen vastaanottotutkimus. Tutkimukseni tavoitteena on laajentaa kuvailutulkkauksen ja sen tutkimuksen piiriä, tuoda näkövammaisten kuvailutulkkauksen käyttäjien toiveet mukaan kuvailutulkkauksen kehitykseen sekä edistää näkövammaisten tasavertaisia mahdollisuuksia nauttia lähiluonnosta. Tutkimuskysymykseni ovat: 1) Mitä näkövammaiset vastaanottajat toivovat luonnon kuvailutulkkaukselta? ja 2) Vastaavatko Näkövammaisten Kulttuuripalvelun kuvailutulkkausohjeistukset yleisön toiveita? Kuvailutulkkaustutkimus on tähän asti keskittynyt suurimmalta osin elokuvien ja TV-sarjojen kuvailutulkkaukseen, eikä luonnon kuvailutulkkausta varten ole juurikaan omia ohjeitaan. Kuvailutulkkauksen vastaanottotutkimuksia ei ole myöskään tiettävästi aiemmin tehty Suomessa. Kansainvälisellä tasolla vastaanottotutkimuksissa on havaittu esimerkiksi, että neutraaliuteen pyrkivä kuvailutyyli ei olekaan aina näkövammaisen elokuvayleisön mielestä mieluisin, vaikka sitä useissa kuvailutulkkausstandardeissa suositellaankin. Aineistonkeruumenetelminäni olivat verkkokysely ja täsmäryhmähaastattelu. Vastaajat kuuntelivat ensin tutkimusta varten tekemäni kuvailutulkatun luontoretkiäänitteen, jossa käytän erilaisia kuvailutyylejä. Sen jälkeen he vastasivat kysymyksiin kuvailutulkkauksen miellyttävyydestä, selkeydestä, kokojen ja mittojen ilmaisuista, värien kuvailusta sekä kuvailujen etenemisjärjestyksestä ja pituudesta. Analyysimenetelmänäni puolestaan on teoriasidonnainen sisällönanalyysi, jossa pyrin ensisijaisesti tutkimaan, mitä laadullisista kysely- ja haastatteluvastauksista tulee esille. Analyysin loppuvaiheessa vertailin tuloksiani myös Näkövammaisten Kulttuuripalvelun ohjeisiin nähdäkseni, ovatko ne yleisön toiveiden mukaisia. Kyselyyn tuli 24 vastausta ja täsmäryhmähaastattelussa oli 3 haastateltavaa, minkä takia tulokset eivät ole välttämättä yleistettävissä, mutta tarjoavat kuitenkin kuvaa siitä, millaisia toiveita näkövammaisilla vastaanottajilla on luonnon kuvailutulkkauksen suhteen, ja kuvailutulkkauksen ylipäätään. Kokojen kuvailussa voi vastaanottajien mukaan käyttää sekä metrimittoja että kehonosien ja arkisten esineiden mittoja, kunhan kehonosat ja esineet ovat kuulijalle tuttuja ja sellaisia, joiden koko ei vaihtele. Yleisestä yksityiskohtiin etenevä kuvailu vaikutti puolestaan olevan miellyttävin kuvailutulkkauksen etenemisjärjestys, mutta toisenlaisia etenemistapoja voi käyttää esimerkiksi jonkin yksityiskohdan korostamiseksi tai jos johonkin kohteeseen erityisesti sopii toisenlainen etenemisjärjestys. Tulkinnalliset kuvailut koettiin keskimäärin miellyttävämmiksi kuin kuvailut, joissa pyrin neutraaliuteen. Myös kuvailutulkin äänenkäyttö näyttää vaikuttavan kuvailun miellyttävyyteen ja selkeyteen. Vaikutti myös siltä, että kuvailun selkeys ei ole aina edellytys kuvailutulkkauksen miellyttävyydelle. Erityisesti luonnon kuvailutulkkaukselle olennaisia toiveita olivat se, että kuvailut olisivat melko lyhyitä, ja että kuvailtaisiin maaston muotoja sekä kohteiden etäisyyksiä suhteessa kuulijaan tai kuvailtavaan kohteeseen. Vaikka yleisesti toivottiin lyhyitä kuvailuja, kuulijoiden mielestä keskimäärin miellyttävimpiä kuvailukohteita olivat maisemien pitkät kuvaukset. Keskimäärin värien kuvailu oli tärkeää vastaanottajille, mutta heidän mieltymyksensä erosivat siinä, miten yksityiskohtaista sen tulisi olla. Myös luonto-oppaan tarjoamaa tietoa pidettiin hyvänä lisänä kuvailun ohessa. Eri näkövammaisryhmien mieltymyksissä ei tullut esille selkeitä eroja. Näiden tulosten pohjalta voisi muodostaa kuvailutulkkausohjeet erityisesti luonnon kuvailutulkkausta varten. Nykyisiä yleisiä kuvailutulkkausohjeitakin voisi tutkimukseni perusteella muuttaa ainakin mittojen ilmaisuun ja neutraaliuteen liittyvien suositusten osalta.

Varhaiskasvatuksessa toimivat luontoryhmät käyttävät toimintaympäristönään luontoa. Luontoryhmien periaatteena on toimia luonnossa päivittäin säästä riippumatta. Heillä saattaa olla käytössään kota tai muu lämmittelypaikka, mutta varsinaisesti he eivät toimi sisätiloissa lainkaan. (Parikka-Nihti & Suomela 2017). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia millä tavoin varhaiskasvatuksen opettajat kokevat luonnon työympäristönä vaikuttavan työhyvinvointiinsa. Varsinaisena tutkimuskysymyksenä oli: Mitkä ovat luontoympäristön positiiviset ja negatiiviset merkitykset työhyvinvoinnille? Tutkimuksen teoreettisena runkona toimi Rauramon (2004) Työhyvinvoinnin portaat. Tutkimusaineisto kerättiin teemahaastattelun avulla. Yksilöhaastattelut kahdelletoista opettajalle järjestettiin huhti-toukokuussa 2020. Opettajat toimivat haastatteluhetkellä tai olivat toimineet aiemmin varhaiskasvatuksen luontoryhmässä vähintään kahden vuoden ajan, keskimäärin 6,6 vuotta. Opettajat työskentelivät Uudenmaan, Varsinais-Suomen, Kanta-Hämeen, Pirkanmaan ja Keski-Suomen maakunnissa. Aineisto analysoitiin teorialähtöisesti laadullisen sisällönanalyysin avulla (Burns & Grove 2005, Tuomi & Sarajärvi 2018), koska analyysi perustui aiemmin kehitettyyn Rauramon (2004) Työhyvinvoinnin portaat -malliin ja mallia haluttiin soveltaa varhaiskasvatuksen metsäryhmissä työskentelevien opettajien tutkimiseen. Tulosten mukaan luonnolla työympäristönä oli enemmän positiivisia kuin negatiivisia merkityksiä koettuun työhyvinvointiin. Positiivisia merkityksiä koodattiin yhteensä 402 ja negatiivisia 137. Tuloksia tarkasteltiin Työhyvinvoinnin portaat -mallin (Rauramo 2004) avulla. Psyko-fysiologisten perustarpeiden portaalla positiivisiksi merkityksiksi kerrottiin työn liikunnallisuus ja myönteiset vaikutukset terveyteen, kuten sairastelun väheneminen ja hyväntuulisuuden lisääntyminen. Turvallisuuden tarpeen portaalla ergonomia koettiin luonnossa hyväksi. Lisäksi työympäristön parhaana puolena koettiin luonto itsessään, toiminnan kiireettömyys sekä luonnon rauhoittava vaikutus. Luonto koettiin yhtä turvallisena työympäristönä, kuin muutkin varhaiskasvatuksen ympäristöt. Lisäksi melun vähäisyys ja sisäilmaongelmien puute paransivat työturvallisuutta. Liittymisen tarpeen portaalla opettajille oli tärkeää esimiehen tuki ja arvostus omaa työtä kohtaan. Toimiva yhteistyö tiimissä ja yhteistyötahojen kanssa koettiin niin ikään tärkeäksi. Metsä ympäristönä tiivisti opettajien mukaan ilmapiiriä sekä kasvattajien että lapsiryhmän kanssa. Arvostuksen tarpeen portaalla he kokivat ulkona tehdyn työn tukevan omia arvojaan. Itsensä toteuttamisen tarpeeseen liittyen opettajilla oli halu tehdä töitä ulkona luonnossa. Opettajat näkivät luonnon hyvänä oppimisympäristönä ja työnsä mahdollistajana. Työ luonnossa koettiin hyvin luovaksi. Opettajat kertoivat pääsevänsä hyödyntämään omaa osaamistaan laajasti, sillä työ luonnossa on hyvin vapaata esimerkiksi päiväkodissa vallitsevista normeista. Työympäristön mukanaan tuomia negatiivisia merkityksiä työhyvinvointiin oli psyko-fysiologisten tarpeiden portaalla työn fyysinen kuormittavuus. Turvallisuuden tarpeeseen liittyvän ergonomian ongelmana oli se, ettei sen hyvään toteuttamiseen metsässä oltu annettu selkeitä ohjeita ja vastuu asiasta oli pitkälti työntekijöillä itsellään. Ulkona tehtävä työ toi mukanaan turvallisuusriskejä, kuten liukastuminen, kaatuminen ja paleltuminen. Liittymisen tarpeen portaalla opettajat kaipasivat enemmän resursseja esimiestyöhön ja toivoivat metsäryhmien parempaa tukemista sekä lähijohtajuutta. Ilmapiiriin vaikuttivat henkilöstön ristiriidat. Arvostuksen tarpeeseen kuuluva palkka koettiin yleisesti riittämättömänä vastaamaan luonnossa tehtävän työn vaativuutta. Itsensä toteuttamisen tarpeen portaalla useammalla opettajalla oli myös halu siirtyä työurallaan uusiin haasteisiin. Kuitenkin yksitoista opettajaa kertoi haluavansa jatkaa tai voisi kuvitella palaavansa työhön luontoryhmän opettajana. Tämän tutkimusten tulosten perusteella voidaan puuttua työympäristön aiheuttamiin ongelmiin työhyvinvoinnissa ja pyrkiä vähentämään niitä. Toisaalta myös havaittuja positiivisia merkityksiä vahvistamalla voidaan tukea opettajien hyvinvoinnin kehittymistä.

Ympäristösäätely eli tiettyyn paikkaan meneminen tunteiden säätelyn keinona on vähän tutkittu aihe. Mielipaikkaan menemistä ja kaupungilla tai luonnossa kävelyä käytetään tunnesäätelyyn jonkin verran ja kohtalaisella menestyksellä. Luontoympäristöjä on pidetty urbaaneja kohteita lupaavampina paikkoina tehokkaaseen tunnesäätelyyn, sillä luonnossa oleminen laskee stressiä, palauttaa tarkkaavuusresursseja ja lisää positiivisia tunteita enemmän kuin kaupungissa oleskelu. Onnistunut luontosäätely voi eri teorioiden perusteella parantaa myös muuta tunnesäätelyä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa ympäristösäätelyn yhteyksiä muihin tunnesäätelykeinoihin ja selvittää, välittävätkö muut tunnesäätelykeinot luontosäätelyn hyvinvointivaikutuksia. Tutkimus perustui kyselyaineistoon, joka käsitti 507 henkilöä (372 naista) 9 eri maasta, ja tutkittavat olivat pääosin nuoria korkeakouluopiskelijoita (mediaani-ikä 23 vuotta). Tunnesäätelytapojen tehokkuutta mitattiin Measure Of Affect Regulation Styles- kyselyllä, koettua elämäntyytyväisyyttä Satisfaction With Life Scale -kyselyllä ja emotionaalista hyvinvointia Rand 36-Item Health Survey -kyselyn osamittarilla. Tunnesäätelykeinot jaoteltiin aiemman tutkimuksen perusteella luontosäätelyn, urbaanin sääntelyn, ongelmasuuntautuneen toiminnan, positiivisen ajattelun sekä vetäytymisen ja huomion siirtämisen kategorioihin. Luontosäätelyn ja urbaanin säätelyn yhteyksiä muihin tunnesäätelykeinoihin sekä hyvinvointimuuttujiin tutkittiin korrelaatiotaulukolla, ja muiden tunnesäätelykeinojen välittäviä vaikutuksia luontosäätelyn ja urbaanin sääntelyn hyvinvointiyhteyksiin tarkasteltiin mediaatioanalyysien avulla. Luontosäätely ja urbaani säätely olivat yhtä voimakkaasti positiivisessa yhteydessä muihin tunnesäätelykeinoihin sekä hyvinvointimuuttujiin. Poikkeuksen muodosti emotionaalinen hyvinvointi, jossa yhteyttä luontosäätelyyn ei ollut ja yhteys urbaaniin sääntelyn oli negatiivinen. Mediaatiotarkasteluissa sekä ongelmasuuntautunut toiminta että positiivinen ajattelu välittivät luontosäätelyn yhteyttä elämäntyytyväisyyteen, ja efekti oli samanlainen myös urbaanin sääntelyn kohdalla. Ongelmasuuntautunut toiminta muodosti epäsuoran vaikutuspolun luontosäätelyn ja emotionaalisen hyvinvoinnin välille, kuten myös urbaanin sääntelyn ja emotionaalisen hyvinvoinnin välille. Kaiken kaikkiaan luontosäätelyä pidettiin tehokkaampana tunnesäätelykeinona kuin urbaania sääntelyä, mutta hajonta tehokkuudessa oli suurta. Tulokset kyseenalaistavat käsityksen, jonka mukaan luontoympäristöllä on lähtökohtaisesti elvyttävämpi vaikutus kuin rakennetulla ympäristöllä, ja tukevat mielipaikkatutkimuksen ajatusta ympäristön subjektiivisen miellyttävyyden tärkeydestä. Jatkotutkimuksissa ympäristösäätelyn vaikutuksia muuhun tunnesäätelyyn olisi mielekästä tutkia pitkittäisasetelmalla, ja säätely-ympäristöjä voisi erotella binääristä luonto-kaupunki-jaottelua tarkemmin.

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani Siri Kolun romaanin Metsänpimeä (2008) intertekstuaalista suhdetta Aino Kallaksen Sudenmorsiameen (1928). Tutkin etenkin teosten henkilöhahmojen samankaltaisuutta, päähenkilöiden tarinakulkujen yhteneväisyyttä sekä molempien teosten luonto- ja myyttikuvausta. Tutkimuskysymykseni on, miten Metsänpimeässä esiintyvät intertekstuaaliset viittaukset Sudenmorsiameen luovat merkityksiä etenkin suhteessa hahmojen rakentumiseen, kertojuuteen, luontoon sekä luonnon ja naisen väliseen suhteeseen vastakkaisena miehelle. Tutkin tekstienvälisen vertailun avulla, millä lailla kummassakin teoksessa kuvataan luontoa ja naisen pakoa sinne, millaiseksi luonnon ja naisen välinen yhteys rakentuu sekä miten kumpikin teos käyttää ja uudelleenkirjoittaa naisen ja luonnon välistä myyttistä yhteyttä. Hypoteesini on, että Metsänpimeän tutkiminen Sudenmorsianta vasten tuo teokseen merkityksiä, joita pelkkä teoksen sisäisen maailman tutkiminen ei avaisi. Tutkin intertekstuaalisia suhteita subtekstianalyysin kehyksessä. Käytän tukenani etenkin Pekka Tammen näkemystä subtekstianalyysista. Lisäksi hyödynnän henkilöhahmojen intertekstuaalisuutta tutkiessani Wolgang G. Müllerin teoriaa interfiguraalisuudesta. Käsitellessäni kertojuutta hyödynnän Jukka Mikkosen ja Galen Strawsonin käsityksiä itsen kertomisesta ja Anne Whiteheadin teoriaa traumafiktiosta. Luontoa tutkiessani hyödynnän muun muassa Kukku Melkkaan ekofeminististä tutkimusta ja Annis Prattin uudestisyntymisteoriaa. Myyttejä käsitellessäni käytän apunani Liisa Saariluoman käsityksiä myyttien uudelleenkirjoittamisesta sekä Ilmari Leppihalmen, Minna Halosen ja Sanna Karkulehdon käsittelemää feminististä myyttikritiikkiä. Metsänpimeä on laajalti intertekstuaalinen teos, mutta sitä ei ole aiemmin tutkittu intertekstuaalisuuden näkökulmasta. Niin Metsänpimeässä kuin Sudenmorsiamessakin on keskiössä naishenkilöhahmon ja luonnon välinen vahva, myyttinen suhde ja sille vastakkaiseksi asetettu mieshenkilöhahmo. Tästä syystä olen valinnut intertekstuaalisen tarkastelun kohteeksi Metsänpimeän rinnalle juuri Sudenmorsiamen. Tutkielmani on viitekehykseltään intertekstuaalisuuden lisäksi joiltain osin myös ekofeministinen, sillä naisen ja luonnon välinen yhteys on ollut juuri ekofeministisessä tutkimuksessa keskiössä. Keskeisenä tuloksena tutkimuksessani esitän, että Metsänpimeän tarkastelu juuri intertekstuaalisesti avaa teoksessa merkityksiä, jotka ilman intertekstuaalisuuden huomioimista jäisivät analysoimatta ja näin teos jäisi osin etäiseksi ja käsittämättömäksi. Sudenmorsiameen liittyvien intertekstuaalisten viittausten huomioiminen ja analysoiminen auttaa ymmärtämään Metsänpimeän päähenkilöiden hahmokehitystä, tarinakulkua ja luontokäsitystä. Tutkielmani osoittaa, että intertekstuaalisuus on tärkeä osa Metsänpimeää.

Kirja-arvostelu teoksesta Camille Manfredi, Nature and Space in Contemporary Scottish Writing and Art. 2019, Palgrave, DOI 10.1007/978-3-030-18760-6 nonPeerReviewed

Diplomityössä tarkastellaan, kuinka biofiilinen suunnittelu voi näyttäytyä yhtenä ratkaisukeinona ihmisen ja luonnon välisen yhteyden palauttamiselle, ylläpitämiselle tai parantamiselle rakennetussa ympäristössä. Tässä työssä biofiilisen suunnittelun elementtejä sovelletaan oppimisympäristöjen suunnitteluun, mitä perustellaan osoittamalla positiivisia kytköksiä luonnon, oppilaan ja oppimisen välillä. Luonnon hyödylliset ja elvyttävät vaikutukset ihmiseen ovat selitettävissä biofilian kautta. Biofilia on ihmisen luontaista ja evoluutioon pohjautuvaa kaipuuta luontoympäristöön ja mieltymystä luontoon pohjautuviin aiheisiin. Oppimisympäristöjen biofiilisen suunnittelun avulla pystytään korostamaan luontoa ja luontoaiheita kouluarkkitehtuurissa näiden positiivisten vaikutuksien aikaansaamiseksi. Diplomityön perustana on Lamminrahkan koulukeskuksen yleiseen arkkitehtuurikilpailuun laadittu kilpailusuunnitelma. Suunnitelma toimii koealustana asettamilleni suunnittelun hypoteeseille, jotka kuvaavat käsityksiäni siitä, millaisista aiheista ja elementeistä hyvä biofiilinen oppimisympäristö voi koostua. Kilpailusuunnitelman avulla kyetään reflektoimaan ja analysoimaan näitä hypoteeseja ja niiden suhdetta kirjallisuuskatsauksesta tunnistettuihin biofiiliseen suunnittelun keinoihin. Työssä esiteltäviä biofiilisen suunnittelun keinoja ja osa-alueita perustellaan erilaisilla biofiliaan ja luontokokemuksiin liittyvillä tutkimuksilla. Näiden pohjalta ja laadullisen sisällönanalyysin avulla kootaan biofiilisen suunnittelun patteristo, eli kokoelma työkaluja, joita biofiilisessa suunnittelussa voidaan hyödyntää. Biofiilisen suunnittelupatteriston avulla tarkastellaan myös oppimisympäristöjen suunnitteluun liittyviä perustekijöitä ja pyritään havaitsemaan yhteneväisyyksiä niiden välillä. Työn lopuksi biofiilisen patteriston tekijöitä heijastetaan kriittisesti kilpailusuunnitelmaan ja arvioidaan kilpailutyön onnistuneisuutta ja kehityskohtia. Luonto on yhä enenevissä määrin väistymässä elinympäristöstämme ja ihmisen yhteys siihen katoamassa. Tästä syystä diplomityön tavoitteena on avata uusia biofiilisia suunnittelunäkökulmia ja ratkaisumalleja, joilla rakennetussa ympäristössä ja oppimisympäristössä tätä ilmiötä voidaan torjua. Tavoitteena on osoittaa, kuinka sisällyttämällä biofilisia arvoja osaksi oppimisympäristöjen suunnittelua, voidaan samanaikaisesti tukea oppilaiden oppimisprosessia, mutta myös edesauttaa oppilaiden terveyttä sekä fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia.

Human recognition, valuation, and communication lie at the heart of ecosystem goods and services. We explore how the wellbeing effects of ecosystems are recognized and communicated based on data obtained from an information campaign to increase public awareness of the health and wellbeing benefits of rural nature areas in Finland. Interested members of the public from different backgrounds were asked to outline and publicly share short descriptions of their personal recommendations for improving their wellbeing through interacting with rural landscapes. The results indicate that a wide variety of ecosystem types and functions are perceived to be important for producing a range of wellbeing benefits through experiencing and multisensory observations of natural landscapes. The importance of cultural and experiential ecosystem services were highlighted while provisioning services received only minor attention, and regulating services were almost entirely unnoted.

Kirja-arvostelu teoksesta Delia Owens: Suon villi laulu. (Where the Crawdads Sing.) WSOY 2020. Suom. Maria Lyytinen. 416 s. nonPeerReviewed

Artikkelissa esitellään ja analysoidaan, minkälaisiin asioihin ihmiset tukeutuivat etsiessään arjesta tuttua, turvallista ja pysyvää ja kestääkseen poikkeuksellisia oloja. Tarkastelun ulkopuolelle on rajattu poliittinen ja aatteellinen keskustelu ja siihen liittyneet valinnat sekä mentaalisen selviytymisen yhteisöllinen puoli. Ajanjaksoa lähestytään yleisinhimillisenä tragediana, jossa yksilöt erilaisissa olosuhteissa ja tilanteissa pyrkivät jatkamaan elämäänsä kukin parhaansa mukaan. Käsittelyperiodi kattaa koko vuoden 1918, mutta tarkastelussa korostuu ajanjakso helmikuusta syksyyn, sotatapahtumista ja punaisen Helsingin ajanjaksosta vankileirien aikaan ja syys-lokakuun armahduksiin. Keskeisiksi teemoiksi nostetaan luonnon ja säätilojen vaikutus, piristeiden ja nautintoaineiden kaipuu sekä perinteiden ja vuotuisjuhlien symboliikka. Artikkelin päälähdeaineistona ovat eri arkistoissa säilytettävät aikalaisten kirjoittamat kirje- ja päiväkirjamuistiinpanot.

Background The research aim was to study the associations of nature diversity with quality of life (QoL) and depressive symptoms among older people, and whether physical activity explains the associations. Methods Community-dwelling people aged 75–90 years (n = 848) living in Central Finland were interviewed in their homes. QoL was assessed with a short version of the World Health Organization Quality-of-Life Assessment (range 0–130, higher score indicates better QoL) and depressive symptoms with the Centre for Epidemiologic Studies Depression Scale (range 0–30, higher scores indicate more depressive symptoms). Self-reported physical activity was assessed by intensity and duration using a single question with seven response options ranging from mostly resting to competitive sports. Nature diversity (Shannon Diversity Index) was assessed objectively within a 500-m buffer around participants’ homes using a geographic information system (GIS). Results Mean QoL was 100.3 (SD 11.8) and mean CES-D 9.6 (SD 6.8). Those in the highest nature diversity tertile had better QoL than those in the lowest tertile (p = .022). Physical activity did not explain the association between nature diversity and QoL. Adjustment for health indicators did not change the results. Nature diversity was not associated with depressive symptoms. Conclusion A diverse environment, especially when this includes elements of nature, is associated with better QoL. Good quality of the green infrastructure and adding natural elements to residential areas may enhance well-being among community-dwelling older people. peerReviewed

This article concentrates on the relationship between tourist and place by analysing the tourist experience in a national park context. A national park is understood as a place formed and shaped by social construction of nature, which also determines the means by which nature can be experienced. This empirical study focuses on Pallas-Yllästunturi National Park. The data consists of accounts (texts and photographs) produced by park authorities and tourists. The accounts were analysed with discourse analysis. The study demonstrates that the national park is mainly constructed as pristine nature, which may include certain signs of human activity. These only make experiencing nature easier. The discourses of adventure and security construct the experience of nature so that nature is simultaneously a place to escape and to feel secure. The study also indicates the importance of meanings associated with nature in tourist experience. It is important to recognise the tourist’s experience of nature in order to be able to build more responsible encounters between tourists and nature in national parks., National park as a constructor of place experience This article concentrates on the relationship between tourist and place by analysing the tourist experience in a national park context. A national park is understood as a place formed and shaped by social construction of nature, which also determines the means by which nature can be experienced. This empirical study focuses on Pallas-Yllästunturi National Park. The data consists of accounts (texts and photographs) produced by park authorities and tourists. The accounts were analysed with discourse analysis. The study demonstrates that the national park is mainly constructed as pristine nature, which may include certain signs of human activity. These only make experiencing nature easier. The discourses of adventure and security construct the experience of nature so that nature is simultaneously a place to escape and to feel secure. The study also indicates the importance of meanings associated with nature in tourist experience. It is important to recognise the tourist’s experience of nature in order to be able to build more responsible encounters between tourists and nature in national parks.