Search

Emotionally Focused Couple Therapy (EFT), an attachment-based couple therapy, views emotion as being central to the process of therapeutic change. As affect arousal of emotion is a somatic reaction, the purpose of this study was to focus on therapists’ interventions classified as noting and commenting on clients’ somatic cue of emotional experience, such as their facial expression or posture, in relation to depth of emotional experiencing demonstrated by clients in EFT couple therapy sessions. The sample included 13 therapists, each treating one couple during a single EFT training demonstration session. We coded therapists’ interventions (i.e., commenting on one partner’s somatic cue of emotion). Immediately prior to and following such therapist interventions, we rated the partner’s depth of emotional experiencing. The results of multilevel modeling demonstrated a significant linear increase in terms of depth of partner’s experiencing throughout the session. Furthermore, partners demonstrated a significant immediate increase in the depth of experiencing following somatically focused interventions. These findings suggest that interventions focusing on somatic experience of emotion may facilitate deeper experiencing for clients in EFT sessions. peerReviewed

Emotionally Focused Couple Therapy, an experiential modality, views emotion central to therapeutic change. In this exploratory study, we examined therapists' repetition of somatically focused interventions (therapist verbalizing somatic cues, such as facial expressions) and their impact on clients' emotional experiencing in-session. We also assessed difference for withdrawing versus pursuing partners. The sample included 13 EFT therapists who worked with one couple each for a single session. From transcripts we coded therapists' repetition of somatically focused interventions and clients' depth of experiencing pre-and post-intervention. Multilevel modeling demonstrated that a higher number of repetitions of somatically focused interventions predicted greater increase in depth of experiencing, unlike length of time spent repeating interventions. Somatically focused interventions resulted in greater increase in depth of experiencing for withdrawing as compared to pursuing partners. The results of this exploratory study suggest that such interventions may be a specific technique of EFT therapists that enhances emotional experiencing especially among withdrawing partners. peerReviewed

Background: Research on interpersonal synchrony has mostly focused on a single modality, and hence little is known about the connections between different types of social attunement. In this study, the relationship between sympathetic nervous system synchrony, movement synchrony, and the amount of speech were studied in couple therapy. Methods: Data comprised 12 couple therapy cases (24 clients and 10 therapists working in pairs as co-therapists). Synchrony in electrodermal activity, head and body movement, and the amount of speech and simultaneous speech during the sessions were analyzed in 12 sessions at the start of couple therapy (all 72 dyads) and eight sessions at the end of therapy (48 dyads). Synchrony was calculated from cross-correlations using time lags and compared to segment-shuffled pseudo synchrony. The associations between the synchrony modalities and speech were analyzed using complex modeling (Mplus). Findings: Couple therapy participants’ synchrony mostly occurred in-phase (positive synchrony). Anti-phase (negative) synchrony was more common in movement than in sympathetic nervous system activity. Synchrony in sympathetic nervous system activity only correlated with movement synchrony between the client-therapist dyads (r = 0.66 body synchrony, r = 0.59 head synchrony). Movement synchrony and the amount of speech correlated negatively between spouses (r = −0.62 body synchrony, r = −0.47 head synchrony) and co-therapists (r = −0.39 body synchrony, r = −0.28 head synchrony), meaning that the more time the dyad members talked during the session, the less bodily synchrony they exhibited. Conclusion: The different roles and relationships in couple therapy were associated with the extent to which synchrony modalities were linked with each other. In the relationship between clients and therapists, synchrony in arousal levels and movement “walked hand in hand”, whereas in the other relationships (spouse or colleague) they were not linked. Generally, more talk time by the therapy participants was associated with anti-phase movement synchrony. If, as suggested, emotions prepare us for motor action, an important finding of this study is that sympathetic nervous system activity can also synchronize with that of others independently of motor action. publishedVersion

In general, arousal of emotions is often felt and expressed as a somatic experience in the body. In Emotionally Focused Couple Therapy (EFT), the deepening of emotional experiencing enables therapeutic change. This research explores the experiences of eight experienced EFT trainer therapists regarding their somatic experiences in their work with couples. Using interpretative phenomenological analysis of transcribed in-depth interviews, this research data yielded three core themes that captured therapists' experiences of using their own and couples' somatic experiences in therapy: (1) the importance and relevance of somatic experiences, (2) therapists' use of their own somatic experiences, and (3) working with clients' somatic experiences. The findings suggest that therapists do focus on their own and couples' somatic experiences in their work with couples, and that EFT therapists could benefit from a map to guide therapists how to focus on felt, somatic experiences as a way of maintaining an emphasis on emotional experience. peerReviewed

Research on nonverbal synchrony (movement coordination) in psychotherapy has recently attracted increased attention. Nonverbal synchrony has been shown to relate to the therapeutic alliance and outcome. However, research on nonverbal synchrony in couple therapy remains scarce. In this study, we examined the therapy process of one couple in detail and created a coding scheme to depict posture and movement synchrony. In this case study, we found that the relationship between nonverbal synchrony and the therapeutic alliance was complex. During the therapy process, the amount of nonverbal synchrony varied, as did the participants’ evaluations of the alliance. In couple therapy nonverbal synchrony could affect both the persons involved in it and the persons observing it. In one of the sessions, almost all the synchronies occurred between the female client and one of the therapists, and all except the female client evaluated the alliance to be weaker. In this case study, there were two therapists present, and the co-therapists’ synchrony was found to be important for the male client’s evaluations of the alliance. When there was more synchrony between the therapists, he evaluated the alliance to be stronger. Interestingly, the co-therapists’ synchrony seemed to peak in sessions that succeeded sessions with a weaker alliance, as if the therapists were implicitly making a joint effort to strengthen the alliance. A short episode from one session is given to illustrate the findings. Our coding scheme enables studying nonverbal synchrony (posture and movement synchrony) in couple therapy and combining the research results to other temporally precise data obtained from the sessions. More research is needed to validate the method.

Nonverbal synchrony between individuals has a robust relation to the positive aspects of relationships. In psychotherapy, where talking is the cure, nonverbal synchrony has been related to a positive outcome of therapy and to a stronger therapeutic alliance between therapist and client in dyadic settings. Only a few studies have focused on nonverbal synchrony in multi-actor therapy conversations. Here, we studied the synchrony of head and body movements in couple therapy, with four participants present (spouses and two therapists). We analyzed more than 2000min of couple therapy videos from 11 couple therapy cases using Motion Energy Analysis and a Surrogate Synchrony (SUSY), a procedure used earlier in dyadic psychotherapy settings. SUSY was calculated for all six dyads per session, leading to synchrony computations for 66 different dyads. Significant synchrony occurred in all 29 analyzed sessions and between the majority of dyads. Complex models were used to determine the relations between nonverbal synchrony and the clients’ well-being and all participants’ evaluations of the therapeutic alliance. The clients’ well-being was related to body synchronies in the sessions. Differences were found between the clients’ and therapists’ alliance evaluations: the clients’ alliance evaluations were related to synchrony between both dyads of opposite gender, whereas the therapists’ alliance evaluations were related to synchrony between dyads of the same gender, but opposite to themselves. With four participants present, our study introduces a new aspect of nonverbal synchrony, since as a dyad synchronizes, the other two participants are observing it. Nonverbal synchrony seems to be as important in couple therapy as in individual psychotherapy, but the presence of multiple participants makes the patterns more complex. publishedVersion

Research on human intersubjectivity has found that humans participate in a dialogue throughout their life, and that this is manifested not only via language, but also nonverbally, with the entire body. Such an understanding of human life has brought into focus some basic systemic ideas concerning the human relational mind. For Gregory Bateson, the mind works as a system, formed from components that are in continuous interaction with each other. In our Relational Mind research project, we followed twelve couple therapy processes involving two therapists per session, looking at the ways in which the four participants attuned to each other with their bodies, including their autonomic nervous system activity. Using observations from the project, we here describe the ways through which the relational and embodied mind can be realized in a couple therapy setting.

In previous research, we found that sympathetic nervous system synchrony, measured via electrodermal activity (EDA), occurs between participants at the start of couple therapy. The aim now was to test whether this synchrony changes during the therapy process, and how any changes may be related to clients' and therapists' evaluations of the working alliance, and the outcome of therapy. Twelve different couple therapy processes were analyzed (24 clients, plus 10 therapists, working in pairs; hence, 4 persons per session) using EDA concordance indices and questionnaires (Outcome Rating Scale, Session Rating Scale, and Clinical Outcomes in Routine Evaluation-Outcome Measure). EDA synchrony between the couples increased from the beginning to the end of therapy. This seemed to be connected to a positive linear trend in female clients' well-being during the therapy process. There were no statistically significant changes in the EDA synchrony between the cotherapists, or between the clients and the therapists. We found specific changes in the EDA synchrony to be related to changes in the therapeutic alliance, and/or changes in the clients' well-being. Heightened EDA synchrony was frequently related to a better outcome; nevertheless, there was one instance in which decreasing synchrony seemed to be more beneficial. It appears that couple therapy can bring spouses closer together also on a physiological level, which could be especially important for the well-being of women. (PsycInfo Database Record (c) 2020 APA, all rights reserved).

This article reports on the added value of embodied responses identified through sympathetic nervous system (SNS) activity in couple therapy research. It focuses on moments of change and the timing of therapeutic interventions or therapeutic moves in a couple therapy session. The data for this single‐case study comprise couple therapy process videotapes recorded in a multi‐camera setting, and measurements of participants’ SNS activity. The voluntary participants were a marital couple in their late thirties and two middle‐aged male psychotherapists. The division into topic segments showed how the key issue of seeking help, which was found to comprise three separate components, was repeatedly dealt with in the session. SNS activity showed different degrees of synchronization between the couple, between the therapists, and between the couple and therapists during the dialogue pertaining to these three components. The issue of timing emerged as a complex, even ambivalent, phenomenon. Arousal in the therapists was in line with their therapeutic activity, whereas in the clients it was more anticipatory. The approach used here rendered visible some of the intensity that therapeutic dialogue can generate when dealing with issues of relationship change in the couple context and showed how this intensity can be dialogically regulated in the therapeutic system. peerReviewed

The aim of this study was to examine the extent to which intimate partner violence (IPV) is discussed in couple therapy, what the participants say about it and how, and how the participants’ electrodermal activity (EDA) is activated during these discussions. We studied four couples for whom IPV was an issue in dialog with their therapists. We used thematic analysis and examined the differences in EDA (measured as skin conductance responses, SCRs) between the participants. We found that although IPV was discussed relatively little in therapy, when the topic arose the victims took an active part in the discussion. We also found that the main themes were descriptions of IPV, explanations for IPV and the consequences of IPV, and that most of the SCR peaks occurred during talk on these themes. Moreover, differences were observed between participants in the frequency of peaks, therapists manifesting more peaks than clients. However, the overall proportions of the peaks were rather small, and no difference in mean SCR was found between victims, perpetrators or therapists. These results indicate that victims are not afraid to speak about IPV and that therapists are able to deal with it; however, dealing with IPV in therapy merits more attention. Moreover, our results showed that the participants experienced talking about IPV differently, an observation that should be taken into account in the therapy process. peerReviewed

The subjective experiences of participants in couple therapy have been explored through Stimulated Recall Interviews (SRIs), in which both clients and therapists come individually to watch video clips of their therapy sessions. We believe SRIs offer a good resource for Practice Oriented Research (POR) by promoting meaningful, flexible interplay between scientific research and clinical practice. Team members have different roles, either as “insiders” or “outsiders” of the therapeutic setting. The potential benefits of these interviews are illustrated by a case study conducted within the Relational Mind research project, in which SRIs helped to promote the emergence of reflections. SRIs, hitherto regarded as a research tool, showed great intervention potential: clients used it as means to gain insight about themselves while therapists used it to reflect on how best to proceed. This study could serve as a starting point for applying SRIs in POR. peerReviewed

Tämä tutkimus on osa Jyväskylän yliopiston Psykoterapian Opetus- ja tutkimusklinikalla toteutettavaa Relationaalinen Mieli -tutkimushanketta. Tutkimuksessa tarkasteltiin pariterapian reflektiivisten keskustelujen vuorovaikutusta ja erityisiä hetkiä. Tarkastelussa hyödynnettiin terapiaistuntojen nauhoitteiden lisäksi asiakkaiden ja terapeuttien autonomisen hermoston vasteista ja synkroniasta saatavaa tietoa sekä jälkihaastatteluaineistoa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaiset reflektiivisissä keskusteluissa käsitellyt teemat sekä keskustelun piirteet ovat erityisen merkityksellisiä asiakkaille ja millaisia ainutlaatuisia vuorovaikutuksellisia ilmiöitä keskusteluissa esiintyy. Tutkimuksen kohteena oli kaksi pariterapiatapausta, ja tutkimusaineisto koostui näiden tapausten neljän mittausistunnon reflektiivisistä keskusteluista. Kaikki reflektiiviset keskustelut teemoiteltiin sisällöllisen tarkastelun perusteella, ja teemat luokiteltiin edelleen tunnevalenssin perusteella haastaviin, neutraaleihin ja voimavarakeskeisiin teemoihin. Lisäksi terapeuttien keskusteluista poimittiin reflektiiviselle keskustelulle luonteenomaiset piirteet. Keskustelujen teemojen ja piirteiden merkitystä tarkasteltiin suhteessa terapian osapuolten EDA-vasteisiin ja -synkronioihin sekä hengitysrytmin poikkeamiin. Lisäksi tarkasteltiin reflektiivisten keskustelujen aikaisia kehollisia säännönmukaisuuksia, joiden ajateltiin kertovan terapian osapuolten välisestä vuorovaikutuksesta yleisemmällä tasolla. Havaitsimme kehollisten vasteiden ja synkronian olevan selvässä yhteydessä reflektiivisten keskustelujen teemaluokkiin, piirteisiin ja vuorovaikutuksellisiin ilmiöihin. Terapian osapuolten välisen synkronian tarkastelu osoitti terapeuttien ja asiakkaiden virittäytyvän toistensa tunnekokemuksille, vaikka heidän välillään ei ole suoraa, kasvokkaista vuorovaikutusta reflektiivisten keskustelujen aikana. Reflektoivan terapeutin havaittiin seuraavan ihon sähkönjohtavuuden vaihtelussa kuuntelevaa terapeuttia. Tutkimuksemme tulokset tukevat teoriaa, jonka mukaan ihmisen keho ei vain passiivisesti reagoi ympäristön ärsykkeisiin vaan suuntautuu aktiivisesti ympäristöönsä arvioiden sen ilmentämiä merkityksiä. EDA-viriämistä havaittiin erityisesti tunnevalenssiltaan voimakkaiden teemojen ja keskustelun hetkien kohdalla. Tietyt keskustelujen piirteet näyttivät olevan erityisen merkityksellisiä terapeuteille ja asiakkaille. Tulosten pohjalta reflektiivisten keskustelujen käytäntöjä on mahdollista kehittää siten, että ne tukisivat vielä paremmin asiakkaiden terapiaprosessia. Tulokset lisäsivät tietoa reflektiivisen keskustelun teemojen ja piirteiden merkityksestä sekä keskustelun aikaisen vuorovaikutuksen kokonaisvaltaisuudesta.

Tässä pro gradu –tutkielmassa tarkoituksenani oli selvittää, miten seksuaalista väkivaltaa kokeneet pariskunnat puhuvat parisuhteestaan lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseen tarkoitetussa pariterapiassa. Tavoitteenani oli selvittää, millaisia tyytyväisyyttä tai tyytymättömyyttä herättäviä asioita parit nostavat esiin puhuessaan parisuhteestaan, miten nuo asiat liittyvät parisuhteen väkivaltaan ja mitkä asiat selittävät parisuhteessa pysymistä väkivallasta huolimatta. Tutkimus on osa Jyväskylän yliopiston Psykoterapian opetus- ja tutkimusklinikan Pariterapia parisuhdeväkivallan ehkäisemisen keinona –tutkimusta. Tutkimuksen aineisto koostui neljän parin nauhoitetuista pariterapiakäynneistä. Kriteerinä parien valinnassa oli, että he olivat ACBI (Abusive and Controlling Behaviour Inventory) –lomakkeen vastausten perusteella kokeneet seksuaalista väkivaltaa parisuhteessaan useita kertoja kuukaudessa. Tutkimusmenetelmänä käytin sisällönanalyysia. Pariskuntien keskusteluissa nousi esiin kuusi parisuhteen teemaa: (1) yhteinen aika, (2) yhdessä keskustelu, (3) positiivisten tunteiden ja välittämisen ilmaiseminen, (4) seksi ja intiimiys, (5) tasaarvo sekä (6) luottamus. Teemoista keskustellessaan parit puhuivat useammin tyytymättömyydestään edellä mainittujen asioiden vähäisyyteen tai toteutumattomuuteen. Väkivallasta parit puhuivat pääasiassa epäsuorasti, mutta kaikkien teemojen kohdalla se tuli jollain lailla esiin. Parisuhdettaan jatkaneiden ja eroon päätyneiden parien tarkastelulla saatiin viitteellisiä tuloksia siitä, että vähäisetkin myönteiset asiat parisuhteessa sekä molemminpuolinen halu muuttaa tyytymättömyyttä tuottavia asioita voivat olla yhteydessä parisuhteen jatkamiseen väkivallasta huolimatta. Lisäksi vaikuttaisi siltä, että seksuaalisella tyytyväisyydellä ja aktiivisuudella voisi olla erityistä merkitystä suhteen jatkuvuudelle. Tulokset osoittivat, että seksuaalista väkivaltaa kokeneilla pareilla tyytymättömyyttä tuottivat samankaltaiset asiat kuin aiemman tutkimuksen perusteella pareilla yleensä. Koska parisuhteen teemat nousivat keskustelunaiheiksi spontaanisti, voidaan niiden olettaa olevan merkityksellisiä pareille ja siten niistä on syytä keskustella pariterapiassa. Tuloksilla on merkitystä kliinisessä työssä, jossa niitä voidaan käyttää suunniteltaessa erityisesti seksuaalista väkivaltaa kokeneiden parien paritapaamisia. The purpose of this master thesis was to study how couples experiencing sexual violence talk about their relationships in couple’s therapy developed for preventing intimate partner violence. My aim was to examine which matters increase satisfaction or dissatisfaction in couples’ relationships, how those matters are related to the violence couples were experiencing and which matters may explain the fact that many couples stay together despite the violence. This study is a part of a research project carried out by the Psychotherapy Training and Research Centre of University of Jyväskylä. The data consist of four couples’ recorded therapy sessions. Couples were chosen by using ACBI (Abusive and Controlling Behavior Inventory) –forms and they all had experienced intimate sexual violence several times a month. The data was analyzed by using content analysis. Six themes emerged from the couples’ discussions: (1) time spent together, (2) dialogue, (3) expressing positive emotions and caring, (4) sex and intimacy, (5) equality, and (6) trust. The couples typically discussed the lack or insufficient amount of the matters rather than about being happy about them. Even though the couples discussed violence indirectly all the themes were covered in their discussions. By examining the differences between the couples who divorced and those who continued their relationship, it seems that even modest positive aspects in the relationship and the willingness of both parties to improve upon the sources of unhappiness could be a factor in continuing the relationship despite the violence. Also it seems that sexual satisfaction and activity could have an important role in the longevity of the relationship. The results show that couples experiencing sexual violence are dissatisfied with similar matters as other couples according to previous research. Because these six themes emerged spontaneously in the discussion among spouses, it can be said that they were somehow significant for them and it is valid to discuss the themes in couple’s therapy. The results are significant for clinical practitioners working with couples experiencing especially sexual violence.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli lisätä tietoa hiljaisista hetkistä osana monitoimijaisten pariterapiaistuntojen vuorovaikutusta. Tutkimus oli osa Jyväskylän yliopiston Relationaalinen mieli -tutkimusprojektia. Tutkimuksen aineistona toimivat kolmen pariterapiatapauksen yhteensä kuusi videoitua terapiaistuntoa, joissa oli mitattu osallistujien autonomisen hermoston reaktioita. Tarkastelu rajattiin istuntojen äänienergian perusteella paikannettuihin 10 sekunnin mittaisiin matalan äänienergian kohtiin eli hiljaisiin hetkiin sekä näiden ympärille muodostettuihin 20 sekunnin mittaisiin laajennettuihin hetkiin. Tutkimuksessa tarkasteltiin ensin tilastollisesti, poikkesivatko osallistujien sympaattisen hermoston viriämisestä kertovien ihon sähkönjohtavuuden merkitsevien vasteiden määrät toisistaan hetkissä ja niiden ulkopuolella. Laajennetuista hetkistä valittiin lyhytaikaisen sympaattisen hermoston synkronian esiintymisen perusteella hetket, joissa tarkasteltiin lähemmin osallistujien välistä pidemmän aikavälin sympaattisen hermoston synkroniaa korrelaatioiden avulla sekä vuorovaikutuksen rakentumista keskustelunanalyysin periaatteita soveltaen. Tulokset osoittivat, että sekä hiljaisissa että laajennetuissa hetkissä osallistujilla esiintyi vähemmän sympaattisen hermoston viriämistä kuin istunnoissa hetkien ulkopuolella. Lisäksi ihon sähkönjohtavuuden vasteita esiintyi vain osassa hetkistä. Koska sympaattisen hermoston viriäminen voi kertoa sekä kognitiivisen että emotionaalisen kuorman kasvamisesta, näiden hetkien ajateltiin olleen osallistujille jollain tavalla haastavia. Lähemmin tarkasteltujen hetkien osalta havaittiin, että pidemmän aikavälin sympaattisen hermoston synkroniaa ei välttämättä esiintynyt samoilla osallistujilla, joilla lyhytaikaista synkroniaa oli havaittu. Synkroniaan liittyvässä tutkimuksessa olisikin tärkeää huomioida tarkasteltavan aikavälin vaikutus tuloksiin. Hetkissä tapahtuvaa osallistujien välistä vuorovaikutusta tarkasteltaessa löydettiin hiljaisille hetkille tyypillisiä ilmaisuja, joihin liittyi erilaisia hiljaisen prosodian piirteitä. Hetket voitiin kokonaisvaltaisen dialogisen vuorovaikutuksen perusteella jakaa kahteen luokkaan. Pysähtymisen hetkissä hiljaisuuden kautta sanotulle muodostui tilaa, minkä jälkeen käsiteltyjä aiheita oli mahdollista lähestyä uusista näkökulmista. Aktiivisissa ymmärryksen rakentamisen hetkissä havaittiin asiakkaiden pyrkivän sanallistamaan kokemuksiaan terapeuttien tukiessa prosessia. Tulosten perusteella erityisesti terapeuttisessa työssä voidaan oppia paremmin ymmärtämään hiljaisten hetkien erilaisia merkityksiä vuorovaikutuksessa sekä hyödyntämään hiljaisuutta ja puheen hiljaisen prosodian piirteitä esimerkiksi osana yhteistä tunteiden säätelyä.

Tutkimuksemme tarkoituksena oli selvittää, millaisia selityksiä pariterapiaan parisuhdeväkivallan vuoksi hakeutuneet pariskunnat tarjosivat väkivallalle ja miten terapeutit näihin selityksiin vastasivat. Olimme myös kiinnostuneita siitä, miten vastuu väkivallasta jakautui asiakkaiden tarjoamissa selityksissä. Aineistomme koostui 50:stä pariterapiaistunnosta jotka sijoittuivat pariskuntien terapiaprosessin alkupäähän. Rajasimme aineistomme niihin terapian kohtiin, joissa keskusteltiin fyysisistä väkivaltatilanteista puolisoiden välillä, ja etsimme niistä asiakkaiden puheenvuoroja, joissa he esittivät selityksiä tapahtuneelle väkivallalle. Tutkimme aineistoa diskurssianalyysin periaatteiden mukaisesti aineistolähtöisesti, ja muodostimme löytämistämme diskursseista yleisempiä luokkia. Löytämämme kymmenen eri selitysdiskurssia olivat jaettavissa kolmeen eri yläluokkaan, jotka olivat väkivalta kontrollin välineenä, väkivalta tunteen ilmentymänä sekä väkivalta hallitsemattomana tekona. Terapeuttien vastaukset näihin selityksiin muodostivat viisi eri vastaustyyliä; minimivastaukset, tarkentavat kysymykset, heijastaminen, vastuuttaminen sekä asiakkaan tunnekokemuksen vahvistaminen. Asiakkaiden selityksissä vastuu jaettiin moninaisesti väkivallan tekijälle tai hänen ulkopuolelleen, joko uhrille tai jollekin tilannetekijälle, kuten päihteelle. Kaikista vähiten asiakkaiden selityksissä vastuuta jaettiin väkivallan tekijälle. Tutkimuksemme tulokset osoittavat, että parisuhdeväkivallalle tarjotaan moninaisia selityksiä ja että vastuun kuuluminen väkivallan tekijälle ei ole itsestäänselvyys niin parisuhdeväkivallan tekijöille, kuin uhreillekaan. Tuloksemme myös antavat viitteitä siitä, millaisin tavoin terapeutit pyrkivät toimimaan hoitaessaan parisuhdeväkivaltaa pariterapia-asetelmassa. Tutkimusta terapeuttien vastaustyyleistä ei juurikaan ole tehty ja vaatiikin yhä lisää tutkimusta kattavan teorian muodostamiseksi. The aim of this thesis was to investigate, what kinds of explanations couples suffering from interpersonal violence (IPV) give to instances of physical violence, in couples therapy setting, and what were the therapist's immediate responses to these explanations. We were also interested in examining, how liability over physical violence was attributed in the explanations that were given by the client’s. Our data consisted of 50 couples therapy sessions situated in the beginning of the couple’s therapy process. The data was defined by situations in the sessions where there was talk of physical violence happened between the spouses. From these situations, the statements where clients gave explanations for instances of physical violence were chosen for further examination. The data was analyzed using the principles of discourse analysis of data-drivenness, and discourses found were grouped into broader categories. The ten distinct discourses of explanation which were established in the couples therapy sessions were grouped into three broader categories, that were violence as means of control, violence as an emotional outlet and violence as an uncontrollable act. Therapist’s responses to these explanations formed five different verbal response modes that were minimum responses, specifying questions, reflection, asserting liability and validation of emotional experience. Clients attributed liability for violence in their explanations in varying ways either to the aggressor, or outside of him/her, to the victim or to some situational factor such as alcohol. Out of all these liability attributions, attributing of liability to the aggressor was by far the least common. These findings speak to the fact that varying explanations are given for instances of IPV by the couples experiencing it, and that the attribution of liability to the aggressor is not self-evident to either the aggressors or the victims of IPV. Our results also give suggestions about the ways in which therapist’s attempt to treat IPV in a couples therapy setting. However, there are not enough studies done about the therapist’s verbal responses for comprehensive theory formulation.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata kahta asento- ja liikesynkronioiltaan eroavaa monitoimijaista terapiaistuntoa sekä vertailla istuntojen dialogisia ominaisuuksia. Lisäksi analysoimme tarkemmin kahta istunnon uutta ymmärrystä luovaa ja kehollista synkronoitumista muuttavaa merkityksellistä hetkeä, jotka poikkesivat muusta istunnosta. Tutkimus on osa Relationaalinen mieli monitoimijaisten terapiadialogien muutoshetkissä -tutkimusprojektia. Käytettyinä menetelminä olivat Dialogical Investigations Of Happenings of Change -menetelmä sekä asento- ja liikesynkronian havainnointiin kehitetty kategorinen menetelmä. Kuudennessa istunnossa asento- ja liikesynkroniaa ilmeni vähemmän, mutta istunnosta erottui terapeutti-naisasiakas -pari, jotka synkronoituivat huomattavasti muita enemmän. Dialogisilta ominaisuuksiltaan istunnot erosivat erityisesti dialogisen dialogin ja reflektiivisen kielen määrän suhteen, joita oli vähemmän kuudennessa istunnossa. Merkityksellisillä hetkillä on tulosten perusteella tunneilmapiiriä muuttava ja kehollista synkroniaa lisäävä vaikutus. Tässä tutkimuksessa asentosynkronia yhdistyi erityisesti empatiaan ja yhteisen ymmärryksen luomiseen, kun taas liikesynkronia liittyi varsinkin puheenvuorojen vaihteluun tai kuormittavien tunteiden jakamiseen. Tutkimuksessa esitetään myös, että dialogin laatu ja reflektiivisen kielen käyttö olisivat yhteydessä asento- ja liikesynkronian määrään, mutta hypoteesien vahvistamiseksi tarvitaan lisää tutkittua tietoa. The aim of this study was to describe posture and movement synchrony and dialogical qualities of two multiactor therapy sessions which differed from each other by the amount of bodily synchrony. The study also analyses two significant events which differed from the rest of the session, created new understanding and changed bodily synchrony. The study was part of the research project Relational Mind in Events of Change in Multiactor Therapeutic Dialogues. The methods used were Dialogical Investigations of Happenings of Change and categorical observation method for posture and movement synchrony. The amount of posture and movement synchrony was lower in the sixth session. However, the therapist-female client dyad synchronized clearly more than other dyads in the sixth session. The therapy sessions were different according to their amount of dialogical dialogue and reflective language, which were lower in the sixth session. Based on the analysis the lack of mutual understanding is connected to the lower amount of posture and movement synchrony. The significant moments seem to affect positively the emotional atmosphere of the conversation and the amount of bodily synchrony. In this study posture synchrony was connected especially to empathy and creating mutual understanding whereas movement synchrony was connected particularly to alternation of conversation or sharing painful feelings. In this study the quality of dialogue and use of reflective language seem to be related with amount of posture and movement synchrony but more study is needed to confirm these hypotheses.

Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia Relationaalinen mieli monitoimijaisten terapiadialogien muutoshetkissä -projektin pariterapioiden tuloksellisuutta sekä pariterapian tuloksellisuuteen vaikuttavia tekijöitä hyvän ja huonon hoitotuloksen pariterapiatapauksissa. Tuloksellisuustutkimuksen perusteella valitsimme yhden hyvän ja yhden huonon hoitotuloksen pariterapiatapaukset. Tutkimuksen aineistona olivat projektiin osallistuneiden pariterapia-asiakkaiden täyttämät Outcome Ratings Scale (ORS)- lomakkeet, Jyväskylän yliopiston tutkimus- ja opetusklinikalla videoidut neljä pariterapiaistuntoa ja terapiaistuntojen ajalta asiakkaiden ihon sähkönjohtavuuden mittaukset. Projektiin osallistuneiden pariskuntien terapian tuloksellisuutta arvioitiin laskemalla ORS-lomakkeiden ensimmäisen ja viimeisen istunnon arvojen erotus, ja arvioimalla muutosta Reliable Change Index (RCI) avulla. Yhden hyvän ja yhden huonon hoitotuloksen pariterapioista tarkasteltiin neljää terapiaistuntoa, joista valittiin kahdeksan hetkeä joissa asiakkaiden autonominen hermosto oli poikkeuksellisen korkeasti virittäytynyt. Jokaisesta terapiaistunnosta määriteltiin yksi korkean vireystason hetki asiakasta kohden. Korkean vireystason hetkiä tarkasteltiin Dialogical Investigations of Happenings of Change- menetelmän, terapiaistuntojen videotallenteiden sekä niistä tehtyjen litterointien laadullisen havainnoinnin menetelmin. Tuloksellisuustutkimuksen mukaan 16,7%:lla asiakkaista tapahtui tilastollisesti merkitsevää myönteistä kehitystä ja kliinisesti merkitsevää muutosta tapahtui 8,1%:lla asiakkaista. 58%:lla asiakkaista ei tapahtunut mitattavissa olevaa muutosta ja tilastollisesti merkitsevää kielteistä kehitystä tapahtui 16,7%:lla asiakkaista. Hyvän ja huonon hoitotuloksen pariterapiaprosessien korkean vireystason hetkissä oli havaittavissa sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Korkeiden vireystasojen hetkissä molempien pariskuntien pariterapiadialogeissa käsiteltiin vaikeita aiheita kuten luottamusta, luottamuksen menettämistä, pettämistä sekä yhteiseen arkeen liittyviä erimielisyyksiä. Korkean vireystilan hetkissä hyvän hoitotuloksen pariskunnalla dialogi muodostui asiakkaiden välille ja huonon hoitotuloksen pariterapiassa se muodostui enimmäkseen yhden asiakkaan ja yhden terapeutin välille. Huonon hoitotuloksen pariterapiaistunnoissa toinen asiakas vetäytyi dialogista korkean vireystilan hetkissä, mutta terapiaprosessissa ilmeni myös muita tekijöitä jotka saattoivat vaikuttaa huonoon hoitotulokseen. Tämän tutkimuksen perusteella autonomisen hermoston mittausten avulla voidaan mahdollisesti paikantaa hetkiä, jolloin terapiaistunnossa käsitellään asiakkaalle merkityksellisiä tai vaikeita aiheita. Tulevaisuudessa autonomisen hermoston aktiivisuutta voitaisiinkin tutkia useammissa terapiaprosesseissa ja useampien menetelmien kuten sydämensykevälivaihtelun avulla. Moments of high arousal in two couples therapy cases representing good and poor therapy outcomes. The purpose of the study was to investigate the therapeutic outcome of couples' therapies conducted in the Relational Mind project, which looks at events of change in multi-actor therapeutic dialogues. Our aim was to examine psycho-physiological and dialogical factors affecting the therapy outcomes in two couples therapy processes with good and poor outcomes. The data consisted of Outcome Rating Scale (ORS) questionnaires filled by clients (n=24), video recordings of four couples therapy sessions that were recorded in the Psychotherapy Training and Research Centre, and measurements of two couples’ electrodermal activity during the therapy sessions. The outcome of the couples’ therapies was counted by subtracting the initial ORS-ratings from the clients’ final ratings and assessed with Reliable Change Index (RCI). Eight moments of high level arousal were selected from two couples therapy processes. Moments of high level arousal were defined so that each client had one significant moment of high arousal per session. The high levels of arousal were examined by the Dialogical Investigations of Happenings of Change procedure, and by making observations of the video recordings and transcriptions written from the therapy sessions. According to our results 16.7% of clients were found to gain significant benefit and 8.1% improved clinically from the couples’ therapy. 58% of the clients showed no changes, and negative change was found in 16.7% of the clients. Similarities and differences were found in the moments of high level arousal. Both couples had discussions of controversial issues, such as trust, losing trust, adultery and conflict concerning everyday life. Dialogue was found to take place between clients at moments of high level arousal in the case of good therapy outcome. In the case of the poor therapy outcome dialogue was found to take place between client and therapist only, while the other client retreated from the conversation in moments of high level arousal. Furthermore, other factors were found in the therapy process that might have contributed to the poor outcome. According to this research, measurements of the autonomic nervous system could offer insight into locating moments and topics that are meaningful for the client. Hence, we suggest that the activity of the autonomic nervous system should be researched further in psychotherapy settings. Furthermore, other psycho-physiological measurements, such as heart rate variability, could bring insight into the effects of the autonomic nervous system in psychotherapy settings.

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli syventää ymmärrystä terapian kannalta merkittävistä keskustelun hetkistä, jotka Haapanen ja Niemi (2016) ovat määrittäneet Pro gradu -tutkielmassaan. Tämä tehtiin tarkastelemalla, ovatko näiden hetkien aikana ilmenevät lyhyemmät autonomisen hermoston synkronian hetket sijoitettavissa empatian prosessimallin ensimmäiseen vaiheeseen. Tutkimuksessa käytettiin sekä laadullista että määrällistä lähestymistapaa aineistoon. Fysiologista synkroniaa mitattiin ihon sähkönjohtavuuksien ristikorrelaatioilla dyadeittain. Ensin etsittiin korkean positiivisen fysiologisen synkronian hetket, jotka sijoittuivat Haapasen ja Niemen (2016) määrittelemiin keskustelun aihealueisiin, jotka sisälsivät terapian kannalta merkittävän muutoshetken. Tämän jälkeen toteutettiin dialoginen analyysi näistä hetkistä ja eriteltiin, mitä näissä hetkissä tapahtuu vuorovaikutuksellisesti. Samalla tarkasteltiin, ovatko havaitut vuorovaikutukselliset ilmiöt sijoitettavissa empatian prosessimallin ensimmäiseen vaiheeseen. Aineistona käytettiin kahta Jyväskylän yliopiston Relationaalinen mieli -tutkimusta varten nauhoitettua pariterapiaistuntoa sekä näiden pohjalta tehtyjä litteraatioita. Tutkimuksen tulosten mukaan, korkean fysiologisen synkronian hetket tyypillisesti sijoittuivat empatian prosessimallin ensimmäiseen vaiheeseen. Yhdessä otteessa oli poikkeuksellisesti havaittavissa empaattisen prosessin kaikki kolme vaihetta. Empaattisen prosessin ensimmäinen vaihe ilmeni aineistossa fysiologisena eläytymisenä toisen kokemukseen ja ulkoisesti se oli havaittavissa tarkkaavaisena kuunteluna, hienovaraisina non-verbaalisina eleinä sekä verbaalisena minimipalautteena. Monitoimijainen tilanne luo omanlaisensa lähtökohdat empatialle. Tutkimuksen tulosten perusteella vaikuttaisi siltä, että resonoivaa ymmärrystä voi tapahtua monitoimijaisessa tilanteessa myös sellaista henkilöä kohtaan, joka ei ole äänessä. Tämä tutkimus valotti empatian mahdollisia toimintamekanismeja kehollisesta näkökulmasta ja tuki käsitystä siitä, että fysiologinen synkronia kuvaa empaattisen prosessin alkuun sijoittuvaa toisen kokemuksen resonoivaa vastaanottamista. Jatkossa olisi mielekästä tutkia empaattista prosessia havainnoiden pidempiä otteita ja mitaten lisäksi paremmin siihen sisältyviä kognitiivisia ponnisteluja mittaavaa sydämen sykettä. Ymmärrys empatian toimintamekanismeista on tärkeää, sillä se on yksi tärkeä vaikuttava tekijä psykoterapiassa.

Synchrony, or the moment-by-moment coordination between people in social situations, has been connected with increased liking and rapport. However, this type of synchrony is an underexplored area with regard to autonomic nervous system activity. The purpose of this research was to study physiological synchrony between participants in couple therapy by focusing on the sympathetic nervous system (SNS), which reflects arousal and emotional reactions. The data comprised 12 couple therapy cases (24 clients, 10 therapists) participating in the Relational Mind in Events of Change in Multiactor Therapeutic Dialogues (2013-2016) research project. Electrodermal activity (EDA) and heart rate were recorded from the clients and therapists at the start and at the end of the therapy. The aim of the research was threefold: to study the physiological reactions and synchrony that can be observed between participants in couple therapy, to analyze whether the levels of EDA synchrony change throughout the therapy processes, and to assess whether the possible changes in EDA synchrony are related to the therapeutic alliance or the therapy outcome. The results showed that between the participants of couple therapy, significant SNS synchrony occurred, which was not due merely to chance or to the presence of similar features within the therapy sessions. At the start of the therapy, the couples had the lowest level of SNS synchrony, whereas the co-therapists had the highest synchrony. The only significant SNS changes observed were in the couples, whose mutual synchrony increased towards the end of the therapy. The changes in SNS synchrony between the couples, and between the clients and the therapists, mostly showed a positive relationship with the increasing alliance and with the clients’ better wellbeing – although one specific pattern of decreasing synchrony seemed to be beneficial. The results highlight the role of embodiment in human interaction, and assist in understanding the healing mechanisms of therapy

Pro gradu -tutkielmassa tarkastelimme vuorovaikutustutkimuksen keinoin, miten yhteistoiminta rakentui hetki hetkeltä pariterapian reflektiivisten prosessien muutoskohdissa. Käyttämämme aineisto koostui Jyväskylän yliopiston Relationaalinen mieli -tutkimushankkeen yhteydessä kerätyistä videoidusta pariterapiaistunnoista. Kävimme läpi 62 videoitua pariterapiaistuntoa ja valikoimme niistä yhdeksän reflektiivisten prosessien aikaista muutoskohtaa. Muutoskohtina käsittelimme sellaisia reflektiivisen prosessin aikana esiintyneitä vuorovaikutusepisodeja, joihin sisältyi näkyviä vuorovaikutusresponsseja kummaltakin asiakaspariskunnan osapuolelta. Kehitimme monitoimijaisten vuorovaikutusepisodien litterointiin ja analysointiin uuden sovelluksen, jossa huomioidaan vuorovaikutuksen multimodaalisuus. Reflektiivisten prosessien muutoskohtien analyysi jakautui neljään osa-alueeseen. Ensin tarkastelimme muutoskohtien kielellisiä sisältöjä. Toiseksi tutkimme, miten sekventiaalisuus rakentui muutoskohdissa. Kolmanneksi selvitimme, miten osallistujien osallistumisasteet vaihtelivat muutoskohtien aikana. Neljänneksi havainnoimme, miten osallistujat asennoituivat toisiaan ja kerrontaa kohtaan muutoskohtien aikana. Tutkimuksessa havaitsimme, että terapeuttien kielelliseen ilmaisuun reflektiivisten prosessien muutoskohdissa sisältyi paljon subjektiivisia, hypoteettisia ja positiivisia arvioita asiakkaista sekä pohdintaa asiakkaiden voimavaroista. Terapeutit myös kierrättivät puheessaan asiakkaiden käyttämiä ilmauksia. Reflektiivisyys ilmeni muutoskohtien sekventiaalisessa rakenteessa siten, ettei terapeuttien kerrontaan sisältynyt ajallisesti eteneviä ilmauksia, vaan kerronnassa toistettiin jo aiemmin sanottua ja arvioitiin sitä. Tutkimuksen keskeiset löydökset liittyivät muutoskohtien aikana tapahtuneisiin osallistumisasteiden ja asennoitumisten vaihteluihin. Tutkimuksessa havaitsimme, että reflektiivisten prosessien muutoskohdissa asiakkaat eivät ole passiivisia kuuntelijoita, vaan he pyrkivät kohtaamisiin toistensa kanssa ja osoittavat asennoitumistaan kerrontaa kohtaan näkyvillä vuorovaikutusresponsseilla. Terapeuttien ja asiakkaiden osallistumisasteiden ja asennoitumisten muutokset eivät olleet sattumanvaraisia, vaan ne liittyivät johdonmukaisesti puhujanvaihdoskohtiin, kerrontaa arvioiviin kohtiin sekä kerronnallisiin huippukohtiin. Reflektiivisten prosessien aikaisia kerronnallisia huippukohtia sekä asiakkaiden välisiä kohtaamisia voidaan pitää yhteisymmärrystä lisäävinä terapeuttisina muutoskohtina. The aim of our thesis was to examine in detail how collaboration is constructed in events of change in reflective processes in couple therapy. This study applies interaction theories. The material consisted of videotaped couple therapy sessions as a part of the research project, “Relational mind” at the University of Jyväskylä. Nine events of change in reflective processes were analyzed. We qualified a moment as an event of change when both clients expressed visible responses during the interaction episodes. We developed an application of transcribing and analyzing multi-actor interaction so that verbal and other interactional resources could be explored. Our analysis focused on four aspects of reflective processes; verbal content, sequential structure, participation status and stances. The study shows that the therapists’ language contained subjective, hypothetical, and positive evaluation and reasoning about reserves of strength in events of change in the reflective process. Furthermore, therapists reformulated clients’ expressions. Reflections were revealed through sequential conversational structure, where therapists repeated and evaluated what was previously said. The main findings were transitions in participation status and stances. The reflective processes showed that clients not only listen but they seek to meet each other and display their stances toward the telling. Furthermore, transitions in participation status and stances are not coincidental but they are related to changes in who speaks and the climax of the telling. Based on the results, we suggest that the climax of the telling and clients’ encounters during the reflective processes are the moments of change in the therapy process.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tuoda kuvailevaa tietoa hiljaisten hetkien merkityksistä ja funktioista vaikeassa pariterapiaistunnossa. Monimenetelmäinen tutkimuksemme yhdisti terapiaistunnon elementtejä usealta tasolta; näkyvä vuorovaikutus ja siihen liittyvät hiljaiset hetket, emootioiden virittymisestä kertovat autonomisen hermoston reaktiot (ihon sähkönjohtavuus ja hengitys) autenttisessa terapiatilanteessa sekä jälkihaastattelujen kommentit ja terapiaistunnon arviointilomakkeet. Tunnistimme istunnosta kuusi hiljaisten hetkien luokkaa: 1) vetäytyminen, 2) pohdintatauko, 3) uuden suunnan tai lähestymistavan hakeminen, 4) informaation kerääminen ja asioiden syy-seuraussuhteiden selventäminen, 5) haastaminen tai paineen luominen toiselle henkilölle, sekä 6) voimakkaan tunneilmaisun haltuunotto. Autonomisen hermoston mittauksissa emootioiden nopeasta virittymisestä kertovat ihon sähkönjohtavuuden piikit sijoittuivat pääosin keskustelun yhteyteen, eivät hiljaisiin hetkiin. Hengityksestä oli löydettävissä kolmenlaisia yhteyksiä hiljaisten hetkien luokkiin. 1) Informaation keräämiseen ja asioiden syy-seuraussuhteiden selventämiseen, sekä uuden suunnan tai lähestymistavan hakemiseen liittyvissä luokissa terapeuttien hengityksessä nähtiin epäsäännöllisyyttä, joka kertoi heidän roolinsa ja vastuunsa korostumisesta allianssin ylläpitämiseksi. 2) Vetäytyminen -luokkaan liittyvä tasainen hengitys kertoi asiakkaiden tavasta vältellä vaikeiden asioiden käsittelyä. 3) Haastaminen tai paineen luominen toiselle henkilölle sekä voimakkaan tunneilmaisun haltuunottoon liittyvissä hiljaisten hetkien luokissa tunne tarttui kaikkiin henkilöihin. The purpose of this study was to produce descriptive information about the meanings and functions of silent moments in a difficult couple therapy session. Our multimethod research combined elements of therapy session from multiple levels; observable interaction including silent moments, autonomic nervous system reactions (electrodermal activity and respiration) related to emotional arousal in an authentic therapy situation, comments on stimulated recall interviews and therapy session evaluation forms (SRS). We identified six silent moment categories: 1) withdrawal, 2) pause of thinking, 3) searching for a new direction or approach, 4) gathering information and clarifying causality of issues, 5) challenging and creating pressure on another person and 6) absorbing a strong emotional expression. Statistically significant peak values of electrodermal activity appeared mainly during the conversation, not in the silent moments. Three relationships were notified between respiration and silent moments’ categories. 1) In the silent moment categories gathering information and clarifying causality of issues and in searching for a new direction or approach irregularities were observed in the respiration of the therapists, which told about their role and responsibility to maintain the therapeutic alliance. 2) The steady respiration of clients in the category withdrawal told about their tendency to avoid processing difficult issues. 3) In the categories challenging and creating pressure on another person and in absorbing a strong emotional expression the emotion spread to everyone in the present.

Tutkimuksen tarkoituksena oli eritellä ja kuvata monitoimijaisen pariterapiatilanteen istuntoja ja niissä tapahtuvia muutoshetkiä. Tutkimuksessa tarkasteltiin sekä pariterapiaistuntojen dialogin ominaisuuksia että terapian osapuolten ihon sähkönjohtavuuden vasteita. Tutkimuksen aineistona oli Jyväskylän yliopiston tutkimus- ja opetusklinikalla videoidut ja litteroidut kahdeksan pariterapiatapauksen istuntoa, joista oli suoritettu myös kehon fysiologiset mittaukset. Aineistoon kuului lisäksi ihon sähkönjohtavuuden signaali. Tutkimusmenetelminä hyödynnettiin Dialogical Investigations Of Happenings of Change -menetelmää, jonka avulla voidaan tarkastella monitoimijaista dialogia ja siinä ilmeneviä muutoshetkiä. Kehollisissa analyyseissa hyödynnettiin Benedekin ja Kaernbachin algoritmia ja tutkimusprojektissa kehitettyä EDA Peaks-ohjelmaa, joiden avulla saatuja tuloksia arvioitiin lopuksi χ2-yhteensopivuustestin avulla. Muutoshetkiksi määriteltiin hetket, joiden aikana muodostuu istunnon sisäisen narratiivin kannalta merkittävää uutta ymmärrystä ja ne poimittiin terapiatilanteiden kielellisen ilmaisun perusteella. Tutkimustulokset osoittivat terapiaistuntojen sisältävän 131 aihealueellista episodia, joista 16 sisälsi erityisen muutoshetken. Tutkimustulosten mukaan muutoshetkissä oli laadullisia eroja muuhun terapiadialogiin verrattuna. Asiakkaat olivat kaikkien dominanssien osalta keskimäärin aktiivisempia muutoshetken sisältävissä episodeissa kuin episodeissa, jotka eivät sisältäneet muutoshetkeä. Muutoshetken sisältävissä episodeissa myös dialogin ja symboliikan suhteellinen osuus oli korkeampi. Ihon sähkönjohtavuuden tarkasteluissa istuntojen aikaisia poikkeuksellisen korkeista vireystasoja löytyi yhteensä 1753, joista muutoshetkiin sijoittui 289 eli 16% kaikista vireystasoista. Poikkeuksellisten korkeiden vireystasojen jakautumisen tarkasteluissa saatiin tilastollisesti merkitseviä tuloksia 11 eri episodissa, mutta muutoshetken sisältävissä episodeissa ei ollut tilastollista poikkeavuutta. Viriäminen näyttäytyi voimakkaana sellaisissa hetkissä, joissa keskusteltiin puhujalle tärkeistä tai vaikeista aiheista. Tutkimus osoitti vuorovaikutuksen olevan monitasoinen ilmiö ja terapiatilanteen osapuolten virittäytyvän toisiaan kohtaan sekä kielellisesti että kehollisesti kokonaisissa terapiaistunnoissa ja erityisissä muutoshetkissä. Tutkimus tuo esiin kehollisen ja kielellisen vuorovaikutuksen yhdistämisen tärkeyden, jotta vuorovaikutustatilanteita ja erityisiä muutoshetkiä voitaisiin ymmärtää syvällisemmin. Tulevaisuudessa myös useiden kehollisten mittareiden yhdisteleminen saattaisi olla hyödyllistä tutkimuksissa, jotta viriämisen taustalla olevia tekijöitä voitaisiin hahmottaa paremmin.

Tutkimuksemme tarkoituksena oli tarkastella, kuinka paljon parisuhdeväkivallasta puhutaan pariterapiassa, mitä ja kuinka osallistujat puhuvat siitä sekä kuinka osallistujien ihon sähkönjohtavuus liittyy väkivaltakeskusteluihin. Tutkimukseemme kuului neljä paria ja heidän terapeuttinsa, ja parit olivat hakeutuneet terapiaan parisuhdeväkivallan vuoksi. Tarkastellessamme teemoja ja keskustelukäytäntöjä käytimme temaattista analyysia ja diskurssianalyysia. Ihon sähkönjohtavuuden osalta puolestaan tarkastelimme, onko osallistujien välillä eroja keskiarvoissa, piikkien määrässä ja osuuksissa sekä synkroniassa. Tuloksemme osoittivat, että vaikka väkivallasta puhuttiin melko vähän terapiassa, uhrit ja terapeutit osallistuivat aktiivisesti keskusteluun. Havaitsimme myös, että yleisen väkivaltakeskustelun ja ihon sähkönjohtavuuspiikkien aikana useimmiten ilmenneet teemat olivat samanlaisia, käsittäen väkivallan kuvailun, selitykset ja seuraukset. Osallistujien ihon sähkönjohtavuudessa oli eroja, jotka ilmenivät yksilöllisinä eroina piikkien määrässä. Lisäksi terapeuteilla oli enemmän piikkejä kuin asiakkailla. Kuitenkin piikkien suhteelliset osuudet olivat melko pieniä, emmekä havainneet eroa väkivallan uhrien, tekijöiden ja terapeuttien keskiarvojen välillä. Osa terapeutti-asiakaspareista vaikutti olevan synkroniassa keskenään, kun puolestaan asiakas- ja terapeuttipareilla oli matala synkronia. Tämän tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että uhrit eivät pelkää väkivallasta puhumista ja terapeutit kykenevät käsittelemään parisuhdeväkivaltaa, mutta väkivallan käsittelyyn terapiassa pitäisi kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota. Lisäksi tuloksemme näyttävät ilmentävän, että osallistujat kokivat väkivallan käsittelyn eri tavoin, mikä olisi hyvä huomioida terapiaprosessissa. The aim of our study was to examine how much intimate partner violence (IPV) is discussed in couple therapy, what and how the participants talk about it, and how electrodermal activity (EDA) of the participants is related to IPV discussions. We studied four couples with their therapists dealing with IPV. For analyzing themes and discussion practices we used thematic and discourse analysis, whereas in EDA analysis we examined whether there are differences in EDA between the participants, manifested in means, the frequencies and proportions of the peaks and synchrony. Our results showed that although IPV was discussed quite little in therapy, the victims took actively part in discussion. We also found that the themes during general IPV discussions and mostly occurred themes during EDA peaks were similar, including description of IPV, explanations on IPV and consequences of IPV. Moreover, there were differences between EDA of the participants, manifested as individual differences in frequency of the peaks, and therapists having more peaks than clients. However, the overall proportions of the peaks were quite small, and no difference in EDA means between the victims, perpetrators and therapists was found. In addition there were therapist-client dyads that seemed to have EDA synchrony between each other, whereas the clients and therapists dyads had low synchrony. Based on this study, it seems that the victims are not afraid to speak about IPV and the therapists are able to deal with it, but however dealing with IPV needs more attention in therapy. Moreover, our results seem to reflect that the participants experienced dealing with IPV differently, which would be good to take into account in therapy process.

JYVÄSKYLÄN YLIOPISTO Psykologian laitos NIEMIKORPI, ELISA: Terapeuttinen vastaaminen dialogin synnyttäjänä - Tapaustutkimus pariterapiaprosessista Pro gradu -tutkielma, 29 s. + liite Ohjaaja: Jaakko Seikkula Psykologia Kesäkuu 2016 TIIVISTELMÄ Tämä tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa tarkasteltiin yhden monitoimijaisen pariterapiaprosessin aikaista terapiavuorovaikutusta dialogisesta näkökulmasta. Tutkimus on osa laajempaa Relationaalinen mieli -tutkimusprojektia. Aineistona oli yhden pariterapiatapauksen viisi videoitua istuntoa. Tutkimuksessa tarkasteltiin, miten dialoginen prosessi eteni terapiaistuntojen kuluessa, ja millaisin terapeuttisen vastaamisen keinoin terapeutit pyrkivät edistämään asiakaspariskunnan keskinäistä dialogia. Tutkimuksessa selvitettiin myös, millaiset terapeuttisessa keskustelussa esiintyvät tekijät vaikuttivat siihen, ettei dialogia päässyt syntymään. Tutkimuskohteena oli lisäksi terapiakontekstissa vähän tutkittu nonverbaalisen vuorovaikutuksen tarkastelu. Kiinnostus kohdistui siihen, millaista nonverbaalista synkroniaa ja peilaamista asiakkailla ja terapeuteilla ilmeni, ja millainen yhteys näillä tekijöillä oli keskustelun dialogisuuden kanssa. Dialogisuuden ilmenemistä tutkittiin kvalitatiivisella Dialogical Investigation Of Happenings of Change-menetelmällä. Sen avulla voidaan tavoittaa dialogisen vastaamisen kehä, jossa terapeutit ja asiakkaat toimivat yhteisessä tilassa, ja jossa jokainen ilmaus saa merkityksensä vasta sille annetusta vastauksesta. Nonverbaalisen synkronian ilmenemistä tutkittiin asento- ja liikesynkronian havainnointimenetelmällä. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että terapian dialoginen prosessi eteni enimmäkseen terapeuttien johdolla sekä vuorovaikutuksen että keskustelun sisältöjen suhteen. Terapeutit synnyttivät dialogia esittämällä asiakkaille avoimia kysymyksiä, kutsumalla heitä vuorotellen mukaan keskusteluun sekä toistamalla heidän puhetta. Monologisissa kohdissa terapeutit käyttivät samoja dialogin synnyttämisen keinoja, mutta asiakkaiden haluttomuus yhteistyöhön ja keskinäisen keskusteluyhteyden katkeaminen vaikeuttivat sen syntymistä. Nonverbaalinen synkronia oli tutkimuksen mukaan vähäistä sekä dialogisissa että monologisissa teemajaksoissa, eikä mainittavaa yhteyttä keskustelun dialogisuuteen siten löytynyt. Yhtäaikaiset liikkeet ja asennot ilmensivät kuitenkin hyvin keskustelun sisältöjä ja osapuolten asemaa siinä. Tutkimus osoitti, kuinka keskustelun dialogisuuden tutkimuksella monitoimijaisessa terapiatilanteessa voidaan saada kattavaa ja toisaalta syvällistä tietoa terapian kulusta luonnollisessa tilanteessa. Nonbverbaalisen synkronian tutkiminen syventää tätä tietoa entisestään. Tutkimuksella on käytännöllistä merkitystä terapeuttien oman työskentelyn tarkasteluun ja tuloksellisten työtapojen kehittämiseen monitoimijaisessa pariterapiassa. Avainsanat: Dialogisuus, terapeuttinen vastaaminen, nonverbaalinen vuorovaikutus, pariterapia

Monimenetelmäinen tutkimuksemme tarkasteli oivaltamisen hetkiä jälkihaastatteluissa kolmessa tasossa: oivaltamisen laadullisten sisältöjen ja henkilökohtaisen ymmärryksen kasvun näkökulmasta, laajemmin osana asiakkaan psyykkisen voinnin kokemusta sekä kehon fysiologisen virittymisen tasolla. Tutkimuksen tarkoituksena oli aineistolähtöisen tarkastelun avulla selvittää, millaisia oivalluksia pariterapiassa käyvät asiakkaat tekevät ja miten nämä oivalluksen heräävät jälkihaastatteluissa, joissa he näkevät videoituja otteita terapiaistunnoistaan. Lisäksi tarkastelimme, millaisia yhteyksiä oivallusten määrän ja terapiaistunnoissa itsearvioidun psyykkisen voinnin muutoksessa voidaan havaita. Sydämen sykevälivaihtelua mittaamalla päämääränä oli selvittää, liittyykö oivaltamisen hetkiin tai niiden sisältöihin sympaattisen ja parasympaattisen hermoston virittymistä, joka viittaisi stressiin tai rentoutumiseen. Muodostimme aineistostamme neljä asiakkaiden tekemien oivallusten sisältöä kuvaavaa luokkaa, jotka olivat 1) Minäkuvaan ja itsensä ymmärtämiseen liittyvät oivallukset, 2) Tunteiden kokemiseen ja ilmaisemiseen liittyvät oivallukset, 3) Puolison havainnointiin liittyvät oivallukset ja 4) Ristiriidan havaitsemista omassa vuorovaikutuksessa koskevat oivallukset. Oivallukset heräsivät asiakkailla joko haastattelijan esittämän kysymyksen tai asiakkaan videon katsomisesta seuranneen kommentoinnin tai reaktion perusteella. Tarkastellessa muutosarviointiasteikolla mitattua psyykkisen voinnin muutosta terapiaistunnoissa eniten jälkihaastattelussa oivalluksia tehneiden asiakkaiden vointi saattoi heikentyä luotettavasti ensimmäisen jälkihaastattelun jälkeen, mutta parantui luotettavasti koko terapiaprosessin aikana. Vähemmän oivaltaneilta ja oivalluksia tekemättömiltä löytyi muutosta molempiin suuntiin. Sympaattisen ja parasympaattisen hermoston tarkastelussa noin puolessa oivalluksen hetkeen liittyvistä ajanjaksoista havaittiin tilastollisesti merkitseviä muutoksia sydämen sykevälivaihtelussa. Tuloksemme osoittivat, että oivalluksiin liittyi useammin fysiologista stressiä, mutta niihin saattoi liittyä myös fysiologista rentoutumista. Oivallusten sisällöistä sekä sympaattisen ja parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta oli löydettävissä joitain yhteneväisyyksiä. Tutkimuksemme tulokset oivaltamisen hetkiin liittyvästä psyykkisen voinnin muutoksesta ja sympaattisen ja parasympaattisen hermoston aktivaatiosta olivat suuntaa antavia. Tämä tutkimus tarjosi tietoa siitä, millaisia mahdollisuuksia jälkihaastattelut antavat oivallusten tekemiseen osana pariterapiaprosessia, miten jälkihaastatteluissa tapahtuva oivaltaminen saattaa liittyä terapiaprosessin etenemiseen sekä miten oivaltaminen näkyy sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toiminnassa. Tulosten perusteella voimme suositella pohtimaan jälkihaastattelujen hyödyntämistä osana kliinistä käytännön työskentelyä. Our multi-method research examined the moments of insight from three perspectives: the qualitative content of insights and the growth of personal understanding, insights as a part of a broader well-being experience as well as body’s physiological arousal during the insight. The aim of this study was to clarify what kinds of insights couples therapy clients have and how these insights arise in the Stimulated Recall interviews, in which they see video material from their therapy session. In addition, we examined connections between the amounts of insights and self-assessed change in well-being caused by therapy. By measuring heartrate variability, we examined if there were connections between the moments or contents of insights and the activation in the sympathetic and parasympathetic nervous system, which would refer to physiological stress or relaxation. We formed four categories which described contents of client's insights and they were 1) Insights related to self-image and self-understanding 2) Insights related to experiencing and expressing emotions 3) Insights related to observation of partner 4) Insights related to observation of conflict in their own interaction. Clients’ insights arose after interviewer’s question or after client’s comment or reaction to the videotape. We examined the change in the psychological well-being between therapy sessions with the Outcome Rating scale. The findings were that psychological well-being could reliably deteriorate after the first Stimulated Recall interview with clients who had the most amount of insights in Stimulated Recall interview whereas during the whole therapy process psychological well-being reliably improved with the clients who had the most amount of insight. The changes in psychological well-being were found in both directions with clients who had less or didn’t have any insights. In examination of the sympathetic and parasympathetic nervous system were found statistical significant changes in heartrate variability in about half of the examined periods of times before and during the insight. Our findings indicated that during the insight appeared more physiological stress (ARV), but also physiological relaxation (HF-HRV, RSA). We found some connections between the contents of clients’ insights and the activation of sympathetic and parasympathetic nervous system. Our findings of the change in psychological well-being and sympathetic and parasympathetic nervous system were directional. This study illuminated what kind of opportunities Stimulated Recall interviews offers to insights in couples therapy process and how insights in the Stimulated Recall interview are related to progress in the therapy process as well as how insights are reflected to activation of the autonomic nervous system. According to the findings we can recommend to consider the possibilities of Stimulated Recall interview as a part of clinical practical work.

Tutkimuksessa selvitettiin Psychotherapy Process Q-set -menetelmän (PQS) ominaisuuksia ja sovellettavuutta pari- ja perheterapian näkökulmasta. Tarkastelu suoritettiin asiantuntija-arvioiden avulla kolmessa eri vaiheessa. Asiantuntijoina toimi joukko suomalaisia perheterapiakouluttajia. Ensimmäisessä vaiheessa asiantuntijat (n=8) arvioivat PQS:n kuvaamien yksilöpsykoterapiatekijöiden relevanssia pari- ja perheterapiassa. Toisessa vaiheessa asiantuntijat(n=10) arvioivat muokattujen PQS:n osioiden ja uusien pariterapiaosioiden merkitystä pariterapiaprosessin tutkimisessa. Kolmannessa vaiheessa käytettiin pientä asiantuntijaryhmää(n=5), jonka avulla etsittiin konsensusperiaatetta noudattaen sadan pariterapiaprosessille ominaisen tekijän joukko uuden tutkimusmenetelmän perustaksi (Pariterapiaprosessin Q-set; PTQS). Perheterapiakouluttajat pitivät tärkeänä, että pari- ja perheterapiaistunnoissa keskustellaan hoidon tavoitteista. Terapeutin toiminnassa arvostettiin aktiivisuutta, kielellisestä selkeyttä, tarkkaavaisuutta, supportiivisuutta, rohkaisua, empatiaa ja korjausliikkeiden tekemistä vaikeissa vuorovaikutustilanteissa. Asiakkaan näkökulmasta pidettiin olennaisena uuden ymmärryksen saamista, tietoista sitoutumista työskentelyyn ja tärkeistä asioista puhumista. Pariterapiaprosessin tutkimisessa keskeisimmiksi tarkastelukohteiksi arvioitiin terapeutin sensitiivisyys, tarkka kuunteleminen, kielellinen selkeys, tasapuolisuus, vaikeiden vuorovaikutustilanteiden korjaaminen ja kyky pitää yllä toivoa. Terapeutin ja pariskunnan suhteessa huomio kohdistettiin terapian tavoitteisiin ja yhteistyösuhteen emotionaaliseen laatuun. Puolisoiden kannalta tärkeimpinä arviointikohteina pidettiin heidän sitoutumistaan terapiaan sekä heidän kokemustaan autetuksi tulemisesta ja ymmärryksen lisääntymisestä. Konsensusperiaatteella toteutetun asiantuntija-arvion avulla muodostettiin PTQS, joka koostuu sadasta terapeutin ja pariskunnan terapiaistunnon aikaista toimintaa kuvaavasta osiosta. PTQS sisältää kaikille psykoterapioille yhteisiä tekijöitä (esim. allianssi, terapeutin ominaisuudet, tavoitteet, palaute, vastatransferenssin käsitteleminen) sekä tietyille perheterapiamalleille spesifisiä elementtejä. Suunnitelmat menetelmän empiirisestä validoinnista on tehty. The study examined features and applicability of a method Psychotherapy Process Q-set (PQS) in a perspective of couple and family therapy. The analysis was carried out with a help of the expert assessments in three different stages. For the purpose, a group of Finnish family therapy trainers was used as a panel of experts. In the first stage, the experts (n = 8) assessed the relevance of PQS items representing factors of individual psychotherapy to couple and family therapy. In the second stage, the experts (n = 10) evaluated modified PQS items and new items for detecting couple therapy process. In the third stage, the author searched 100 items most characteristic and relevant to couple therapy as a basis for a developing method Couple Therapy Process Q-set (PTQS). This was done with a small panel of experts (n = 5) in accordance with the principle of consensus. According the family therapy trainers, the most relevant individual therapy factors in family therapy setting were a discussion of treatment goals, therapist´s linguistic clarity, alertness, supportiveness, encouragement, empathy and his/her ability to repair alliance ruptures. From client´s point of view new insight, commitment to therapy work and talking about important issues was considered as the most essential elements. When studying the process of couple therapy, the experts would focus on the therapist's sensitivity, listening, linguistic clarity, fairness, the ability to keep up hope, and the therapist´s ability to accommodate his/her own behavior when the interaction with clients is difficult. Concerning the relationship between the therapist and the couple, the experts emphasized the emotional bond between them and the discussion of treatment goals. According the experts, the commitment to therapy, indications of the sense of feeling helped, and signs of new understanding would be the most essential factors to observe couple´s behavior in therapy situation. The PTQS including 100 items to describe therapist´s actions, the behavior of spouses, and common features of a couple therapy session was composed. The PTQS items represent both common factors (e. g. alliance, therapist qualities, treatment goals, feedback, managing countertransference) and some specific features of models of family therapy. There is a plan for the empirical validation of PTQS.

Tämä Pro gradu -tutkimus on osa Relationaalinen mieli monitoimijaisten terapiadialogien muutoshetkissä -projektia, jonka tavoitteena on tunnistaa ja tutkia vuorovaikutuksen merkityksellisiä hetkiä. Tämän tapaustutkimuksen tarkoituksena oli tutkia yhtä pariterapiaprosessia yhdistämällä laadullista ja määrällistä tietoa.Tarkastelimme istuntoja prosessin eri vaiheissa Pariterapian Q-set -menetelmän (PTQS) avulla. Tarkastelimme myös osallistujien arvioimia Session Rating Scale -mittarin (SRS) yhteispisteitä ja terapiasuhteesta annettuja arvioita sekä niiden yhteyttä PTQS-tuloksiin. Huomioimme asiakkaiden istuntoja edeltäneen hyvinvoinnin vaikutuksen SRS-tuloksiin heiltä kerättyjen Outcome Rating Scale -mittarin (ORS) pisteiden avulla. Lisäksi tutkimme kuudennessa istunnossa mitattujen ihon sähkönjohtavuuksien avulla asiakkaiden ja terapeuttien sympaattisen hermoston toimintaa kolmessa istunnolle merkittävässä hetkessä. Hetket valitsimme PTQS-menetelmällä esiin nousseiden istunnon merkittävien elementtien avulla. Merkittäviä hetkiä tutkiessamme huomioimme myös istuntoa seuranneissa jälkihaastatteluissa annetut osallistujien kommentit heidän istunnon aikaisista ajatuksista ja tunteista. Tutkimuksemme mukaan PTQS on hyvä menetelmä pariterapiaprosessin tutkimiseen. Sen avulla istuntojen merkittävien elementtien tunnistaminen oli varsin helppoa. Istunnoille ei-tunnusomaisten elementtien avulla löytyi tilanteita, joissa terapeutit olisivat voineet puuttua aktiivisemmin asiakkaiden väliseen vuorovaikutukseen ja nonverbaalisiin eleisiin. Tätä päätelmää tuki kuudennen istunnon jälkihaastatteluissa annetut osanottajien kommentit. PTQS:n ja SRS:n välisten korrelaatioiden tarkastelussa meitä pohditutti SRS-arviointien luotettavuus, sillä SRS-pisteet seurasivat osin asiakkaiden terapiaistunnon alussa arvioimaa hyvinvointia. Asiakkaiden sympaattiset hermostot aktivoituivat osin erilaisten keskustelun teemojen aikana, eikä ihon sähkönjohtavuudessa esiintynyt synkroniaa heidän välillä kuin lapsista puhuttaessa. Lasten jakamisen lisäksi suurimmat sympaattisen hermoston aktivaatiot tulivat miehellä hänen lapsuuden perheeseen liittyen ja naisella pariskunnan tilanteeseen ja suhteen ongelmiin liittyen. Miehen ihon sähkönjohtavuus oli huomattavan tasainen yhden merkittävän hetken aikana. Jälkihaastattelussa selvisi, että hän oli kuitenkin kuunnellut tarkkaan keskustelua, passiivisesta olemuksestaan huolimatta. Merkittävien hetkien aikana terapeuttien ja asiakkaiden välillä sekä terapeuteilla keskenään oli paikoitellen samansuuntaista synkroniaa. This Master’s thesis is a part of research project The Relational Mind in Events of Change in Multi-actor Therapeutic Dialogues which aims to investigate significant moments of interaction. In this thesis we studied one couple therapy process by combining qualitative and quantitative information. One aim was to investigate sessions with method Couple Therapy Process Q-set (CTQS). Second aim was to investigate how CTQS results correlated with the Session Rating Scale (SRS) results rated by the clients and therapists. Total SRS scores and scores of the subscale Therapeutic Relationship were considered. We took into account that the clients’ well-being, measured with Outcome Rating Scale (ORS), correlated partly with the participants’ SRS scores. Third aim was to investigate participants’ sympathetic nervous system reactions in the 6th session. We selected three different extracts by using CTQS and its information about important and significant elements of the session. Participant’s feelings and thoughts in the session were utilised by using data from the stimulated recall interviews. Our results showed that CTQS is a suitable method for describing couple therapy process. It identified significant moments rather readily. Uncharacteristic or negatively salient elements revealed situations which therapists didn’t raise to discussion. In the situations there were problems in the couple’s interaction and nonverbal gestures that were not identified by the therapists. Participants also adduced these situations in the stimulated recall interviews. We found correlations between CTQS and SRS. However, we considered the reliability of SRS due to its correlation to the clients’ well-being in the beginning of the sessions. We also found that the clients’ sympathetic nervous system reactions differed and synchrony between them was found only when their children were discussed. Male client’s strongest sympathetic nervous system responses were related to discussion about his family of origin and sharing the children after possible divorce. Female client’s strongest responses were related to discussion about problems in their relationship and possibly sharing the children. In one significant moment the male client’s skin conductance level was remarkably even. In the stimulated recall interview it came up that he had been listening attentively in the moment, even if his being in the session seemed apathetic. Some moments of synchrony between the therapists and between the clients and the therapists were found.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli syventää hiljaisten hetkien merkitystä pariterapiassa keskusteltaessa parisuhdekonfliktista. Lisäksi tarkastelimme, löytyykö hiljaisten hetkien aikana synkroniaa osallistujien väliltä keskustelun ja kehon tasolla. Monimenetelmäinen tutkimuksemme keskittyi kolmeen tasoon: terapeuttiseen keskusteluun, psykofysiologisista mittareista (autonominen hermosto) saatuun informaatioon sekä osallistujien ajatuksiin ja tunteisiin SR- haastattelussa. Nämä mittarit analysoitiin ensin erikseen, jonka jälkeen niiden antama informaatio yhdistettiin. Tarkoituksena oli saada mahdollisimman luotettavaa tietoa hiljaisten hetkien merkityksestä parisuhdekonfliktin käsittelyssä. Kaksi kohtaa, joiden sisältä löytyi yhteensä yhdeksän hiljaista hetkeä, valittiin lähempään tarkasteluun. Tutkimustuloksiemme mukaan puhe oli ainoastaan yksi keino ottaa osaa keskusteluun ja osallistujat jatkoivat keskustelua kehollisesti hiljaisten hetkien aikana. Esimerkiksi eräs osallistuja näytti ulkoisesti passiiviselta, vaikka samanaikaisesti hän oli hyvin aktiivinen kehollisesti. Huomasimme myös hiljaisten hetkien ilmaantuvan keskusteluun sen jälkeen kun jotain merkityksellistä oli tapahtunut joko keskustelun- tai kehon tasolla. Tuloksiin perustuen hiljaiset hetket rytmittivät ja kantoivat keskustelua eteenpäin sekä antoivat mahdollisuuden keskustella vaikeista ja vakavista aiheista. Näemme, että hiljaiset hetket olivat avainasemassa parisuhdekonfliktista keskusteltaessa. This study aims to deepen the understanding of the role of silent moments in couple therapy dialogue when relational conflict is discussed. We also studied whether synchrony occurs in the silent moments. Our multi-method analysis focused on three aspects: therapeutic conversation, psychophysiological data (Autonomic Nervous System, ANS) and the participants’ thoughts and feelings from Stimulated Recall interviews. These measurements were analyzed separately at first, and then integrated into the description of the silent moments’ meaning during the relational conflict discussion. Two episodes within nine silent moments were selected for further analysis. Our results showed that speech is only one way of participating in conversation, and that the couple continued the conversation through their bodies during the silent moments. For example one participant, who seemed passive, had strong bodily reactions. We also noticed that silences occurred after a meaningful moment in either the embodied or conversational dialogue. Based on these results, the silent moments created rhythm and carried the conversation, giving the couple an opportunity to continue the conversation in a situation when their relationship was at stake. We see that the silent moments played a key role in relational conflict discussions.

Tämä pro gradu -tutkielma tarkasteli laadullisesti monitulkintaisen naurun vuorovaikutuksellisia funktioita pariterapia-aineistossa. Tutkielman teoreettinen viitekehys on sosiaalisessa konstruktionismissa ja diskursiivisessa psykologiassa, ja menetelmänä käytettiin keskustelunanalyysia. Tutkimus on osa Jyväskylän yliopiston Relationaalinen mieli -tutkimushanketta. Aineisto koostuu kolmesta Jyväskylän yliopiston opetus- ja tutkimusklinikalla videoidusta terapia-istunnoista joissa on läsnä pariskunta ja kaksi terapeuttia, sekä istunnoista tehdyistä litteroinneista. Tutkimus keskittyy erityisesti asiakkaiden nauruun, koska aiempaa keskustelunanalyyttista tutkimusta asiakkaiden naurusta psykoterapiakontekstissa on hyvin vähän. Psykologiassa naurua on tulkittu usein allianssin eli terapeuttisen yhteistyösuhteen rakentumisen näkökulmasta. Tässä tutkimuksessa havaittiin kuitenkin naurutilanteiden olevan usein huomattavasti monisyisempiä ja jopa ristiriitaisia. Aineistossa monitulkintaisen naurun havaittiin liittyvän kasvojen suojeluun ja etäisyyden ottoon, erimielisyyksien ja odotuksenvastaisten puheenvuorojen ilmaisemiseen sekä puheenvuorojen antamiseen ja ottamiseen. Pariterapiatilanteen institutionaalisuus näkyy naurujen organisoinnissa. Monitulkintaisuus rakentui tutkituissa vuorovaikutustilanteissa muun muassa arkaluontoisuuden ilmaisemisen, ilmeiden ja eleiden sekä itse naurun kautta. Kaikki tämän tutkimuksen tulokset vahvistavat aiemman naurututkimuksen havaintoa siitä, että nauru on vuorovaikutuksessa tarkoin organisoitu ja monivivahteinen väline. Tutkimus rikastaa aiempaa tutkimustietoa naurusta muun muassa osoittamalla miten moninaisesti asiakkaiden nauru liittyy monenvälisessä vuorovaikutustilanteessa kasvojen suojeluun sekä puhetekojen hienosäätöön, ja miten nämä kietoutuvat tilanteen institutionaalisuuteen. This Master’s thesis was a qualitative study about the interactional functions of ambiguous laughter in couples therapy. The framework of the study lies in social constructionism and discursive psychology, and the method used is conversation analysis (CA). This study is a part of the research project Relational Mind, conducted at the Psychology department within the University of Jyväskylä. The material consists of three videotaped therapy sessions held at the Psychotherapy Training and Research Centre. The sessions were also transcribed according to the CA method. The participants of the sessions are one middle-aged couple and two therapists. The study concentrates on the laughter of the clients, as there are few previous studies about the laughter of clients in the context of psychotherapy. In psychology laughter has often been interpreted via the construction of therapeutic alliance. In this study it was found however that the situations involving laughter are much more complex and even contradictory. The ambiguous laughter in this study was found to be entwined with facework, creating distance, expressing disagreements and dispreferred adjacency pairs as well as giving and taking the floor. The institutional nature of couples therapy was also visible in how laughter was organized in speech. The ambiguity in the interactional situations in this study was constructed via expressing the delicateness of the subject, facial expressions, gestures and laughter. The results confirm the assumption of previous laughter studies: laughter is a highly organized medium and rich in nuances. This study enriches previous knowledge about laughter by showing how diversely the laughter of the clients is connected with facework and with fine adjusting speech acts in multilateral interactional settings, and how all this is entwined in the institutional nature of psychotherapy. Keywords: Conversation analysis (CA), interaction, case study, laughter, facework, institutional interaction

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitä pariterapiaan parisuhdeväkivallan vuoksi hakeutuneet puolisot puhuvat parisuhteesta ja väkivallasta ensimmäisellä pariterapiaistunnolla. Lisäksi tutkimme, ovatko puolisoiden näkemykset parisuhteesta ja väkivallasta yhteneväiset ja onko näkemysten yhteneväisyydellä merkitystä hoitotuloksen kannalta. Aineisto koostui yhteensä viiden pariskunnan videoiduista ensimmäisestä pariterapiaistunnosta. Lisäksi neljän pariskunnan viimeinen istunto sisällytettiin tutkimukseen. Tutkimus oli aineistolähtöinen. Aineistoa tutkittiin ensimmäisessä vaiheessa jäsentämällä puolisoiden puhetta temaattisen analyysin mukaisesti. Teemojen puhetta tarkasteltiin diskurssianalyysilla. Toisessa vaiheessa tutkittiin puolisoiden välisten näkemysten yhteneväisyyttä muodostetuista teemoista. Lopuksi tarkasteltiin terapian tuloksellisuutta kunkin pariskunnan kohdalla. Tutkimuksen tulosten perusteella puolisot puhuvat väkivallasta pariterapiassa. Puolisot keskustelevat fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, väkivallan syistä, parisuhteessa ilmenevästä pelosta ja terapian tavoitteista. Näistä teemoista puolisoilta löytyy sekä yhteisiä että eriäviä näkemyksiä. Fyysisestä väkivallasta puolisoilla oli samankaltaisemmat näkemykset kuin parisuhteessa ilmenevästä henkisestä väkivallasta, josta käytiin enemmän neuvottelua. Niillä pariskunnilla, joilla näkemykset olivat yhteneväisiä, oli terapia myös tuloksellista. Tuloksellisuus määriteltiin puolisoiden puheen perusteella väkivallan loppumisena parisuhteessa. Tutkimuksen tulokset antavat viitteitä puolisoiden näkemysten yhteneväisyyden merkityksestä parisuhdeväkivallan hoidon tuloksellisuudessa. Mikäli puolisoilla ei ole yhteneväistä näkemystä, tulisi harkita parisuhdeväkivallan hoitoa muilla terapeuttisilla interventioilla. Pariterapia parisuhdeväkivallan hoidossa ei ole kiistaton hoitomuoto, ja sen soveltumisesta ja tuloksellisuudesta parisuhdeväkivallan hoidossa tulisi käydä edelleen keskustelua. The aim of this study is to examine how couples experiencing domestic violence discuss their relationship and abuse in their first couples therapy session. The goal was also to examine whether the views of the spouses regarding relationship and abuse are equal and whether this affects the outcome of the therapy. The data used included videotaped first therapy sessions of five couples. In addition, the last therapy sessions of four couples were included in this study. This study was data-driven. First, the therapy sessions were studied using thematic analysis. Themes were further analyzed using discourse analysis (DA). Second, the equality of the views of the spouses related to the studied topics was examined. Last, the outcome of the therapy was assessed. The results show that couples discuss abuse in therapy sessions. Spouses discussed physical and psychological abuse, causes of the abuse, fear in the relationship and goals of the therapy. Within these topics spouses had both equal and diverging views. Regarding the physical abuse, the views of the spouses had more similarity than the views on the psychological abuse, for which there was more negotiation and contradiction. Couples with equal views of their relationship and abuse had a successful outcome of the therapy. The outcome of the therapy was defined as the absence of discussion of abuse in the last therapy session. The results suggest that the equality of the views between the spouses may be relevant to a successful outcome of the therapy. If the spouses do not share a common view of their relationship and abuse, it should be considered to treat the abuse using other therapeutic interventions. Treating domestic violence with couples therapy is still controversial. Whether it is a suitable and successful treatment for every couple experiencing domestic violence should be further discussed.

Tämä pro gradu -tutkielma on osa Jyväskylän yliopistossa vuosina 2005–2011 toteutettua Dialogiset ja narratiiviset prosessit masennuksen pariterapiassa (DINADEP) -tutkimusprojektia. Tutkielman tarkoituksena oli kuvailla dialogisen ja monologisen dialogin siirtymäkohdissa ilmennyttä asiakkaiden ja terapeuttien liikehdintää ja elehdintää oman ja muiden puheen aikana sekä heidän puheen ohella tapahtuvaa toisiinsa sovittautumista masennuksen pariterapiassa. Teoreettisena lähtökohtana tutkielmassa olivat yleisesti toisiin sovittautuminen vuorovaikutustilanteissa, liikkeiden ja eleiden synkronoituminen, dialogi, edellä mainittujen ilmeneminen psykoterapiassa sekä liikkeiden ja eleiden synkronoitumisen ja dialogin yhteydet. DINADEP:n aineisto koottiin Pohjois-Savon, Länsi-Pohjan sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirien alueilta, ja tämän pro gradu -tutkielman aineisto koostui neljän pariskunnan videoiduista ja äänitetyistä psykoterapiaistunnoista. Lopullinen aineisto käsitti neljä terapiatapaamista, yhden jokaiselta pariskunnalta. Aineistoa analysoitiin laadullisella tutkimusotteella hyödyntäen Dialogical Methods for Investigations of Happenings of Change (DIHC) -menetelmää dialogin tarkkailussa ja itse kehittämäämme taulukkomenetelmää liikkeiden ja eleiden havainnoinnissa. Tutkimustuloksissa tuli esiin oman puheen aikaista kehollista sovittautumista sekä dialogisen että monologisen dialogin aikana. Vaikka kokoavien tulosten toteamista vaikeutti tapausten välinen vaihtelu, oli joidenkin eleiden ja liikkeiden kohdalla havaittavissa selkeämpää painottumista jompaankumpaan dialogilajiin. Terapeuttien kohdalla oman puheen aikainen käsillä elehdintä ja pään kääntö muita kohti painottui selkeämmin dialogiseen dialogiin. Asiakkailla taas nyökkäilyä esiintyi enemmän dialogisen dialogin aikana. Myös muiden puheen aikaisissa eleissä ja liikkeissä tuli esiin tapauskohtaista vaihtelua, mutta erityisesti voi mainita, että asiakkailla oli nähtävissä ainakin jonkin verran enemmän pään kääntelyä kohti muita osallistujia dialogisen dialogin aikana. Kuuntelijana olevien terapeuttien ja asiakkaiden liikehdintä ja elehdintä oli kokonaisuudessaan hieman runsaampaa dialogisen dialogin aikana. Kuuntelijalla tarkoitettiin tässä niitä, jotka eivät joissakin tarkkailluissa kohdissa osallistuneet keskusteluun verbaalisesti lainkaan. Tarkkailtaessa terapeuttien ja asiakkaiden samanaikaisia samanlaisia liikkeitä ja eleitä havaittiin samanaikaista asennon vaihtoa, käsillä elehdintää, näpräilyä, naurua, nyökkäyksiä sekä pään kääntämistä muita kohti ja muista poispäin. Samanaikaisesti tapahtuvaa samanlaista liikehdintää ja elehdintää esiintyi molempien dialogilajien aikana, kuitenkin hieman enemmän dialogisessa dialogissa. Tuloksia tarkasteltaessa on muistettava, että tutkielma on alustava ja kuvaileva tapaustutkimus. Tästä huolimatta se antaa osansa erityisesti aihealuetta koskeville jatkotutkimuksille.

Tämä pro gradu – tutkielma on osa Dialogiset ja narratiiviset prosessit masennuksen pariterapiassa – projektia (DINADEP), jonka tarkoituksena oli tutkia masennuksen pariterapiaa ja mahdollisia tekijöitä, jotka voisivat vaikuttaa sen lopputulokseen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten pariterapiaprosessia kuvaavaa Q-set-menetelmää (PTQS) voidaan käyttää masennuksen pariterapiaprosessien kuvailuun tutkimalla kolmea tapausta, joista kaksi oli hyvin onnistuneita hoitoja ja yksi oli huonosti onnistunut hoito. PTQS arvioi yhtä terapiaistuntoa kerrallaan ja analysoitaessa useita istuntoja, saadaan tarkka kuva koko prosessista. Toinen tutkimuksen tavoite oli tutkia, kuinka terapeutit vastaavat prosessin aikana pariskunnan tunneilmaisuihin, ja niiden mahdollista vaikutusta terapian lopputulokseen. Tutkimusaineisto koostui sekä nauhoitetuista pariterapiaistunnoista, että itsearviointimittareista. Kokonaisuudessaan tutkimusaineisto koostui yhdestätoista pariterapiaistunnosta ja ne valittiin jokaisen tapauksen alusta, keskeltä ja lopusta, jotta saataisiin mahdollisimman tarkka kuvaus koko prosessista. Tulosten mukaan PTQS kuvailee tarkasti pariterapiaprosessin aikana tapahtuvia muutoksia. Lisäksi huomattiin että onnistuneissa tapauksissa terapeutit käyttävät erilaisia terapeuttisia työkaluja lähestyessään pariskunnan tunneilmaisuja ja ylipäätään koko terapiatilannetta. Tämä tulos tukee aiemmin tehtyä tutkimusta. Huonosti onnistuneessa tapauksessa terapeutit pitäytyivät pääsääntöisesti yhdessä strategiassa. PTQS tarvitsee vielä lisätutkimusta, jotta sen kaikki ulottuvuudet voidaan löytää ja hyödyntää pariterapiatutkimuksessa. This Master’s Thesis is part of the Dialogical and Narrative Processes of Couple Therapy for Depression project (DINADEP), which aimed to investigate treatment and factors predicting the treatment outcome of couple therapy where another of the spouses suffered from either moderate or severe depression. In this study, one aim was to investigate three couple therapy for depression- treatment processes with a developing method Couple Therapy Process Q-set (CTQS). Another aim was to investigate the response of the therapists when the couple expressed emotions, and their possible causality towards the therapeutic outcome. CTQS is a scaling technique capturing different aspects of therapy process by analyzing a single couple therapy session. The material was analyzed from videotapes and by detecting self –evaluation questionnaires. The material for this thesis consisted of 11 sessions which were chosen from the beginning, middle and at the end of every treatment, to capture the variation of the process. It was found that the Couple Therapy Process Q-set is a suitable method in description of couple therapy processes, and with the CTQS, the description can also be precise. In addition, it was found that in succeeded treatments, therapists used a wider variation of strategies when facing the emotional expressions of the clients. This finding is analogous with previous studies. In the poor outcome case the therapists maintained using the same therapeutic tool, even though the clients did not seem to response on that. The CTQS requires further research, to make sure that all of its dimensions can be found and benefit from in the research of couple therapy.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin refleksiivisyyden kehittymisen prosessia parisuhdeväkivallan hoitoon tarkoitetussa pariterapiassa. Refleksiivisyys on kognitiivis-konstruktiivisen teorian käsite, jolla viitataan yksilön kykyyn tiedostaa ja säädellä omaa ajatteluaan ja käyttäytymistään. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, muuttuuko yksilöiden väkivaltaongelman käsittely refleksiivisemmäksi pariterapian aikana sekä onko kehitys samanlaista parin molemmilla osapuolilla. Tutkimus oli osa Pariterapia parisuhdeväkivallan ehkäisemisen keinona -projektia. Tässä tutkimuksessa aineistona toimi kolmen parin kestoltaan eri pituiset terapiaprosessit, joista tarkasteltiin yhteensä 33 terapiaistuntoa. Näistä istunnoista 21 oli paritapaamisia, kahdeksan miehen ja neljä naisen yksilötapaamista. Keskimääräinen tapaamisen kesto oli 1,5 tuntia. Aineiston analysoinnissa menetelmänä oli laadullinen sisällönanalyysi, jonka avulla tutkittavien puhetta luokiteltiin viiden refleksiivisyyden tason perusteella. Tulokset osoittivat, että väkivaltaongelman käsittelyyn liittyvä refleksiivisyyden kehittyminen oli saman parin osapuolilla pääosin samanlaista, mutta parien välillä vaihtelevaa. Terapiaprosessien aikana yhdellä parilla refleksiivisyys kehittyi myönteiseen suuntaan, yhdellä parilla se eteni huonompaan suuntaan, ja yhdellä parilla pysyi samalla tasolla. Keskeisiä tekijöitä refleksiivisyyden korkeammalle tasolle kehittymisen kannalta olivat luottamuksen saavuttaminen kumppaniin sekä väkivaltatilanteisiin liittyvän oman osuuden ja rajojen tiedostaminen. Kielteisen muutokseen tai muuttumattomaan refleksiivisyyden tason taustalla olivat oman osuuden tiedostamisen vaikeus väkivaltatilanteissa sekä kielteisten tunteiden ilmaiseminen ilman niiden prosessointia. Myös epävarmuus parisuhteen tulevaisuudesta sekä vaikeus tehdä sitä koskevia päätöksiä liittyivät kielteiseen muutokseen. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että kognitiiviskonstruktiivinen teoria ja refleksiivisyyden käsite tarjoavat hyödyllisen näkökulman pariterapiassa tapahtuvan muutoksen tutkimiseen parisuhdeväkivallan hoidossa. This thesis examines the process of reflexivity in couples therapy in the context of intimate partner violence. Reflexivity is a concept of the cognitive-constructive theory. It refers to an individual’s ability to become aware of and regulate her/his own thinking and behavior. The thesis aims at finding out whether the processing of intimate partner violence changes during the couples therapy, and whether the development is similar in both parties of the couple. This study is a part of the project “Research on couple treatment in intimate partner violence”. The data of this thesis consist of three heterosexual couples’ therapy processes with different durations. In total, 33 therapy sessions were examined. 21 of these were couple sessions, eight were the man’s individual sessions and four were the woman’s individual sessions. The average duration of one meeting was 90 minutes. The method used for the study was content analysis, and the speech of the participants was classified in five categories of reflexive functioning. The results show that the development of reflexivity related to the processing of intimate partner violence was mainly similar in both parties of each couple, but varied considerably between couples. During the therapy processes, reflexivity developed in a positive direction with one couple, in a negative direction with one couple and remained on the same level with one couple. The main factors contributing to the development of reflexivity on a higher level were gaining confidence with the partner, and becoming aware of one’s responsibility and one’s limits related to violent situations. The factors related to the negative change or no change in the development of the reflexivity were difficulties in becoming aware of one’s responsibility related to violent situations, and the expression of negative emotions without processing them. Insecurity regarding the future of the relationship and difficulties in decision-making in this area also correlated with the negative change. Based on this study, it is argued that the cognitive-constructive theory and the concept of reflexivity provide a useful point of view for the examination of change in couples therapy in the treatment of intimate partner violence.