Search

Objective measures and documentation are increasingly used in the care for older people to promote efficiency and productivity. A standardised assessment of functional capacity is one such measure. In this study, we examined the meanings given to standardised functional assessment by care workers who provide long-term care for older people. Gathered from eight Finnish long-term care facilities, the data consisted of one-on-one interviews with practical and registered nurses (n = 24). In the data analysis, we employed the discursive approach. We identified three discourses in the care workers’ talks that differed in the meaning given to standardised functional assessment in the process of care: part of the bureaucracy, a missed opportunity and a threat to person-centred care. Care workers described these assessments as constituting a routine part of their job but expressed uncertainty about their role and the practical benefits in actual care work. They even called into question these assessments’ relevance to quality care delivery. To be a meaningful part of care practice, it is essential that there be a shared understanding of the rationale behind functional assessments in the care organisation and that care workers themselves can see the outcomes of these assessments in their daily work. peerReviewed

Hoitoon liittyvien infektioiden torjunta on tärkeä osa potilas- ja asiakasturvallisuutta. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata ikääntyneiden ympärivuorokautisen pitkäaikaishoidon toimintayksiköissä infektioiden torjuntaan osallistuvan henkilöstön saatavuutta sekä hygieniayhdyshenkilötoiminnan ja infektioiden torjunnan alueellisen yhteistyön toteutumista. Poikkileikkaustutkimus sisälsi kaksi erillistä kyselyaineistoa Manner-Suomessa sijaitsevista pitkäaikaishoidon toimintayksiköistä. Ensimmäinen kysely (n=167 toimintayksikköä) toteutettiin syksyllä 2017 osana Euroopan pitkäaikaishoitolaitosten hoitoon liittyvien infektioiden ja mikrobilääkkeiden käytön prevalenssitutkimusta (HALT-3). Toinen aineisto (n=41) kerättiin syksyllä 2018 ja 2019. Aineistojen analysoinnissa käytettiin kuvailevia tilastollisia menetelmiä. Toimintayksiköistä valtaosalla oli infektioiden torjuntakoulutusta saanut työntekijä käytettävissä, ja kaikilla oli mahdollisuus ulkopuoliseen konsultaatioapuun. Yksiköistä suurimmassa osassa oli vähintään yksi hygieniayhdyshenkilö, joista enemmistö oli osallistunut edeltävän vuoden aikana infektioiden torjuntakoulutukseen. Harvalla oli kirjallinen työnkuva tai varattu erikseen työaikaa infektioiden torjunnan tehtäviin. Lähes kaikki toimintayksiköt tekivät yhteistyötä alueellisten infektioasiantuntijoiden kanssa.

Aims: This study aimed to find out how place of death varied between countries with different health and social service systems. This was done by investigating typical groups (concerning age, sex and end-of-life trajectory) of older people dying in different places in Finland and Norway. Methods: The data were derived from national registers. All those who died in Finland or Norway at the age of ⩾70 years in 2011 were included. Place of death was analysed by age, sex, end-of-life trajectory and degree of urbanisation of the municipality of residence. Two-proportion z-tests were performed to test the differences between the countries. Multinomial logistic regression analyses were performed separately for both countries to find the factors associated with place of death. Results: The data consisted of 68,433 individuals. Deaths occurred most commonly in health centres in Finland and in nursing homes in Norway. Deaths in hospital were more common in Norway than they were in Finland. In both countries, deaths in hospital were more common among younger people and men. Deaths in nursing homes were commonest among frail older people, while most of those who had a terminal illness died in health centres in Finland and in nursing homes in Norway. Conclusions: Both Finland and Norway have a relatively low share of hospital deaths among older people. Both countries have developed alternatives to end-of-life care in hospital, allowing for spending the last days or weeks of life closer to home. In Finland, health centres play a key role in end-of-life care, while in Norway nursing homes serve this role. Aims: This study aimed to find out how place of death varied between countries with different health and social service systems. This was done by investigating typical groups (concerning age, sex and end-of-life trajectory) of older people dying in different places in Finland and Norway. Methods: The data were derived from national registers. All those who died in Finland or Norway at the age of ⩾70 years in 2011 were included. Place of death was analysed by age, sex, end-of-life trajectory and degree of urbanisation of the municipality of residence. Two-proportion z-tests were performed to test the differences between the countries. Multinomial logistic regression analyses were performed separately for both countries to find the factors associated with place of death. Results: The data consisted of 68,433 individuals. Deaths occurred most commonly in health centres in Finland and in nursing homes in Norway. Deaths in hospital were more common in Norway than they were in Finland. In both countries, deaths in hospital were more common among younger people and men. Deaths in nursing homes were commonest among frail older people, while most of those who had a terminal illness died in health centres in Finland and in nursing homes in Norway. Conclusions: Both Finland and Norway have a relatively low share of hospital deaths among older people. Both countries have developed alternatives to end-of-life care in hospital, allowing for spending the last days or weeks of life closer to home. In Finland, health centres play a key role in end-of-life care, while in Norway nursing homes serve this role.

Limited research has been conducted about ageing in place among older parents who co-habit with their ageing offspring with intellectual disability (ID). This study aims to explore which older parents would choose ageing in place together with their ageing offspring with ID instead of moving and what factors are associated with this choice. A face-to-face interview was conducted using the ‘housing pathways’ framework with older parents (⩾60 years) co-habiting with their ageing offspring with ID (⩾40 years) from two local authorities in Taiwan. In total, 237 families completed our census survey between June and September 2015. The results showed that 61.6 per cent of the participants would choose ageing in place with their ageing offspring with ID, while 38.4 per cent of the participants would stay in their previous place without their disabled children, move in with their other children or move to a nursing home. Logistic regression analyses revealed that parents who preferred ageing in place together with their offspring with ID were more likely to own a house (‘personal control’), have higher levels of life satisfaction (‘self-esteem’) and satisfaction with their current community (‘self-identity’), and have a lower level of social support than parents who chose another option. To meet the needs of older parents and their ageing offspring with ID, care and housing transitions should be considered as part of long-term care policy.

Family members are important providers of care for older people. In residential long-term care, however, their role is not always simple and straightforward: responsibility for care provision rests officially with staff members, but in practice family members often contribute to providing care. The main reason for admission to long-term care is functional decline. At the same time, the maintenance of functional ability is a central goal in long-term care. It is therefore reasonable to assume that functional ability is also an important factor in the relationship between family members and long-term care residents. This study aims to explore how family members experience their role in supporting the functional ability of older relatives in residential long-term care. With the approval of the local hospital district's ethics committee, we conducted semi-structured interviews with family members (n = 16) in Finland in 2016. Thematic data analysis showed that family members supported the functional ability of their older parent or spouse by organising and monitoring care and by bringing forth their relative's personal needs and wishes. They often saw their role alongside staff members as ambiguous, and their understanding of the scope of support for functioning extended beyond physical everyday tasks. In their talk, family members broadened the concept of functional ability from daily chores and independence to meaningful social relations and acknowledgement of person's individual background and preferences. Family members’ views offer valuable insights into residents’ personal needs, values and preferences and in doing so help care workers to support their functional ability with a person-centred care approach. publishedVersion

Long-term care of older adults is currently suffering from a shortage of trained personnel and high turnover rates. Care work is poorly paid, demanding, increasingly time-bound and both mentally and physically burdensome. In this study, we examined the individual, organisational and economic factors that predict professional care workers’ intentions to leave their current employment, using the NORDCARE survey data (2015, N = 3801) collected in Denmark, Finland, Norway and Sweden. The respondents were mainly practical and assistant nurses. The analysis showed that the predictors of intentions to leave were similar in the four countries. The most consistent organisational predictors of leaving intentions were related to psychophysical burden and a lack of supervisor support. Younger age also predicted intentions to leave. To break the vicious circle of burdensome work and high turnover, care workers need sufficient resources and support to conduct their work properly. peerReviewed

With the extensive long-term care services for older people, the Nordic countries have been labelled ‘caring states’ as reported (Leira, Welfare state and working mothers: the Scandinavian experience, Cambridge University Press, Cambridge, 1992). The emphasis on services and not cash benefits ensures the Nordics a central place in the public service model (Anttonen and Sipilä, J Eur Soc Policy 6:87–100, 1996). The main feature of this ideal model is public social care services, such as home care and residential care services, which can cover the need for personal and medical care, as well as assistance with household chores. These services are provided within a formally and professionally based long-term care system, where the main responsibility for the organization, provision and financing of care traditionally lays with the public sector. According to the principle of universalism (in: Antonnen et al. (eds), Welfare state, universalism and diversity, Elgar, Cheltenham, 2013), access to benefits such as home care and residential care is based on citizenship and need, not contributions nor merit. Also, care services should be made available for all and generally be used by all, with no stigma associated. Vabø and Szebehely (in: Anttonen (ed), Welfare State, universalism and diversity, Edward Elgar Publishing, London, 2012)) further argue that the Nordic service universalism is more than merely issues of eligibility and accessibility, in that it also encompasses whether services are attractive, affordable and flexible in order to meet a diversity of needs and preferences. However, recent decades have seen a continuous tendency towards prioritization of care for the most frail, contributing to unmet need, informalization of care and privatization in the use of topping up with market-based services. These changes have raised questions about increasing inequalities within Nordic long-term care systems. We investigate in the article what effect changes have for equality across social class and gender, for users and informal carers. The article is based on analysis of comparable national and international statistics and a review of national research literature and policy documents. peerReviewed

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mitä ikääntyneen ihmisen toimintakyky, sen arviointi ja kuntoutus ovat ympärivuorokautisen pitkäaikaishoidon asukkaiden, heidän perheenjäsentensä ja hoitajien näkökulmasta. Aineisto koostui ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa asuvien vanhojen ihmisten (n=16), heidän perheenjäsentensä (n=16), sekä siellä työskentelevien hoitajien (n=24) yksilöhaastatteluista. Aineisto kerättiin kahdeksasta eteläsuomalaisesta ikääntyneiden ympärivuorokautista pitkäaikaishoitoa tarjoavasta yksiköstä. Tutkimus koostui neljästä osajulkaisusta ja yhteenveto-osasta. Ensimmäisessä osajulkaisussa tarkasteltiin, miten asukkaat ja hoitajat ymmärtävät toimintakyvyn. Toisessa osajulkaisussa selvitettiin hoitajien käsityksiä toimintakyvyn arvioinnista osana hoitotyötä. Kolmannessa osajulkaisussa selvitettiin, miten hoitajat ja asukkaat ymmärtävät kuntoutuksen. Neljännessä osajulkaisussa tarkastelun kohteena oli perheenjäsenten rooli ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa erityisesti siitä näkökulmasta, miten he tukevat läheisensä toimintakykyä. Tulokset osoittivat, että toimintakyky ja sen tukemiseen tähtäävät toiminnot ovat ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa monitulkintaisia ja osittain epäselviä. Hoitajien puheessa ympärivuorokautisen pitkäaikaishoidon asukkaiden toimintakyky oli abstrakti ja moniulotteinen ilmiö, mutta sillä tarkoitettiin myös konkreettisia päivittäistoimintoja kuten liikkumista ja hygienian hoitoa. Asukkaiden puheessa toimintakyky esiintyi laajempana ilmiönä. Asukkaat puhuivat päivittäisten toimintojen lisäksi näkemisestä, kuulemisesta, piirtämisestä ja television katselusta. He myös liittivät toimintakyvyn osaksi elämänkulkua. Hoitajien puheessa korostui ristiriita toimintakyvyn mittaamisen ja hyvän hoidon välillä. Mittaamiskäytännöt koettiin periaatteessa hyödyllisinä, jos niitä olisi käytetty paremmin hyväksi hoitajien päivittäisessä työssä. Toimintakyvyn mittaaminen kuvattiin ulkopuolisten tahojen vaatimusten täyttämisenä eikä ensisijaisesti asukkaiden tarpeisiin vastaamisena. Kuntoutus nähtiin tärkeänä osana ympärivuorokautista hoitoa, mutta sitä oli hankala määritellä. Hoitajat kuvasivat kuntoutuksena kuntouttavaa hoitotyötä, jota he kertoivat toteuttavansa laajasti osana päivittäistä työtään. Asukkaat taas eivät kokeneet hoitajien toimia kuntoutuksena, vaan kuntoutusta odotettiin muilta ammattilaisilta kuten fysioterapeutilta. Perheenjäsenille toimintakyvyn ylläpitämiseen yhdistyi sosiaalisten kontaktien tarjoaminen ja niiden ylläpitäminen. Lisäksi sellainen toiminta, joka huomioi heidän läheisensä yksilölliset toiveet ja tavat ja näin ollen tuki asukkaan kohtaamista yksilönä, oli heille keskeistä toimintakyvyn säilyttämisessä. Tulokset osoittivat toimintakyky-käsitteen monimutkaisuuden sekä hoivapolitiikan sanastossa että osana ympärivuorokautisen hoidon arkea. Kun toimintakyvystä puhuttiin hoivapoliittisena asiana, se liitettiin aktiivisuuteen sekä hoidon ja sen laadun mittaamiseen. Toimintakyky kuitenkin hahmottui erilaisena, kun siitä puhuttiin osana ympärivuorokautisen hoidon arkea. Tällöin haastateltavien puheessa korostuivat elämän mielekkyys, vuorovaikutus, elämänkulku ja hoidon niukat resurssit. Politiikkadokumenttien tavoitteiden ymmärtäminen, konkretisoiminen ja saavuttaminen on vaikeaa, jos käsitteet ovat epäselviä tai eivät vastaa käytännön työssä vallitsevia käsityksiä ja arvostuksia. Ympärivuorokautisen hoidon suunnittelussa ja järjestämisessä on tärkeää huomioida paitsi poliittiset tavoitteet ja keinot myös hoidon arjen realiteetit ja edellytykset. Jotta toimintakyky ei redusoituisi pelkästään mittaristojen tuottamaksi numeeriseksi tiedoksi, on toimintakykyyn liittyvässä sanastossa kokemukselle, sosiaaliselle vuorovaikutukselle ja hoidon jatkuvuudelle saatava vahvempi asema. Kun ympärivuorokautisessa pitkäaikaishoidossa tavoitellaan toimintakyvyn ylläpitämistä ja kuntoutumista, on samalla pidettävä huolta siitä, että ne eivät häivytä alleen ympärivuorokautisen hoidon asukkaiden oikeutta hoivaan ja arvokkaaseen elämään. The aim of this research was to explore how functional ability, functional assessment and rehabilitation are understood by long-term care nurses, older people living in long-term care and their family members. The data consists of one-on-one interviews with long-term care residents (n=16), their family members (n=16) and nurses (n=24). It was gathered in eight long-term care facilities providing 24-hour care in southern Finland. This thesis consists of four original articles and a synthesis chapter. The first study explored how long-term care residents and nurses understand functional ability. The second examined nurses’ experiences of functional assessment as part of their work. The third study explored how nurses and residents understand rehabilitation. The fourth study examined family members’ role in long-term care and especially in maintaining the functional ability of their older relatives. The results indicated that there is some unclarity and ambiguity about functional ability and associated activities in long-term care. In nurses’ talk, the functional ability of long-term care residents appeared as an abstract and multidimensional phenomenon. Furthermore, functional ability was described in terms of daily activities such as ambulating and taking care of personal hygiene. In residents’ talk, functional ability was understood in broader terms. In addition to daily activities, residents talked about seeing, hearing, drawing and television viewing. They also associated functional ability with their life course. For nurses, functional assessment was contradictory to what they perceived as good care. Assessments were considered useful in principle, but it was felt that they should have been put to better use in daily practices of care. Nurses portrayed functional assessment as an exercise of meeting formal requirements set by the authorities rather than residents’ needs. Rehabilitation was perceived as an important part of long-term care. However, defining rehabilitation was difficult. Nurses described rehabilitative nursing as a form of rehabilitation, and said they engaged in rehabilitative nursing as part of their everyday work. Residents, by contrast, did not understand the work done by nurses as rehabilitation. They regarded rehabilitation as something that was done by other professionals, such as physiotherapists. For family members, maintaining functional ability was related to providing and maintaining social contacts. They highlighted activities that took into consideration their relative’s personal wishes and habits and which thus supported the resident’s personhood. As far as family members were concerned, these were important to maintaining functioning. The results highlighted the complexity of functional ability in the context of both care policies and daily life in long-term care. Interviewees talked about functional ability in the same way that it is discussed and represented in care policies and public debate. In these cases, functional ability and rehabilitation were associated with an activity paradigm and with measurements of care and its quality. However, functional ability was portrayed differently when it was considered as part of daily life in long- term care: here the interviewees emphasized the importance of meaningful life, social interaction, and lack of resources. It is difficult to implement concrete measures and to understand the goals and purpose of policy papers if the concepts used are unclear or if they are not aligned with common understandings and values in practical work. In the design of long- term care it is important to take account not only of policy objectives and measures but also of the realities and prerequisites of everyday care. Personal experience, social interaction and continuity of care must be given a more central place in the vocabulary of functional ability so that it is not reduced to a matter of numbers. While long-term care is aimed at maintaining and improving functional ability, it is also important to make sure that these goals do not override long-term care residents’ right to care and a dignified life.

This chapter aims to map the twists and turns in the development of long-term care policy in Finland since the start of the 1990s. The main argument of the chapter is that these changes have to a large part been motivated by what is called here ‘demographic panic’, that is, fear of consequences of population ageing to the public purse. Various policy changes have taken place during the last three decades. Since the late 1980s, Finnish long-term care policies have been made under the shadow of the ‘demographic time bomb’ discourse that argues that care expenditures are to rise exponentially if determined action is not taken to curb the expenditures. As a result, the focus of policy has been on preventing the increase of the costs, not on developing care provisions that are needed by the growing older population. Before taking these policy turns under closer examination, key statistics concerning development of the age structure as well as the use of main care provisions in Finland are presented. peerReviewed

Ikääntyneiden kotona asumista pyritään tukemaan monin eri tavoin, onhan se myös yksi valtakunnallisista vanhuspoliittisista linjauksista. Lisäksi 1.7.2013 voimaan tullut laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista painottaa ikääntyneen mahdollisuutta asua omassa kodissaan tai avohuollon palveluasumisessa mahdollisimman pitkään. Siitä huolimatta osa ikääntyneistä joutuu väistämättä pitkäaikaiseen laitoshoitoon. Tutkielman tehtävä on tutkia, millaisena ikääntyneen toimijuuden tukeminen näyttäytyy ikääntyneiden pitkäaikaishoidossa ja mielenkiintoni kohdistuu siihen, millaisena se näyttäytyy ympäristössä, jossa arkea määrittävät rutiinit sekä organisaatiolähtöinen hoiva. Tutkielma on tehty käyttäen etnografista tutkimusotetta ja on paikannettavissa etnometodologiaan. Toimijuutta lähestyn sen modaliteettien sekä koordinaattien kautta. Tutkielman aineisto on kerätty erään kaupungin pitkäaikaishoidon osastolta eri astein osallistuvan havainnoinnin keinoin ja aineistona toimivat tekemäni kenttämuistiinpanot (50 sivua), keskustelut eri toimijoiden kanssa, henkilökunnan kirjoituspyynnön perusteella kirjoittamat tekstit (36 sivua) sekä kolmen omaisen haastattelu (3 sivua). Aineisto on analysoitu siten, että kenttämuistiinpanoista muodostin osaston arkea koskevan toimintakäytäntöjen kuvauksen. Henkilökunnan kirjoitukset on analysoitu käyttäen aineistolähtöistä sisällönanalyysia ja omaisten haastattelut olen yhdistänyt muuhun aineistoon tuloksissa. Käytetyt sitaatit ovat otteita havaintopäiväkirjasta, henkilökunnan kirjoituksista sekä omaisten haastatteluista Tulosten pohjalta voidaan todeta, että pitkäaikaishoidossa rutiinit säätelevät niin arkea kuin toimijuuden tukemistakin. Rutiinit puolestaan muodostuvat tiettyyn aikaan tapahtuvista perustoiminnoista kuten ruokailu, hygienian hoitaminen sekä liikkuminen ja pukeutuminen, jotka seuraavat toisiaan päivästä toiseen. Näissä toiminnoissa rakentuu ikääntyneen toimijuuden tukeminen, johon osaltaan vaikuttavat resurssit, henkilökunta sekä asukkaan terveydentila ja toimintakyky. Tulosten mukaan paremman toimintakyvyn omaavilla ikääntyneillä on paremmat mahdollisuudet toimijuuteen vuoteeseen hoivattaviin nähden ja ikääntyneiden toimijuuden tukemisen välillä on kuilu. Toimijuuden koordinaateista merkityksellisimmäksi muodostuvat ikääntyneen sukupuoli sekä ympäristö, ja modaliteettien ilmenemisessä on laajaa yksilökohtaista vaihtelua. Tämän vuoksi ei ole mahdollista antaa yhtä selkeää kuvausta siitä, kuinka modaliteetit pitkäaikaishoidossa ilmenevät.

Suurien vanhusikäluokkien hoidon järjestäminen kasvattaa tulevina vuosina hoitomenoja ja luo paineita julkisen terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen rahoituksen kestävyydelle. Kun etsitään keinoja vaikuttaa ikäsidonnaisten menojen kasvuun, on oleellista tietää, mitkä tekijät käytännössä ovat yhteydessä vanhojen ihmisten palvelujen käyttöön ja menoihin. Niitä selvitettiin tässä tutkimuksessa. Tutkimus kuuluu terveystaloustieteen alaan, jonka menetelmiä tutkimuskysymysten tarkasteluun sovellettiin. Aineisto kerättiin Kelan Ikääntyneiden kuntoutuksen vaikuttavuustutkimuksen (IKÄ-hanke 2002–2007) yhteydessä ja sitä täydennettiin THL:n Hoitoilmoitusrekisterin tiedoilla terveyspalvelujen käytöstä ja Kelan etuusrekisterien tiedoilla. Tutkimus osoittaa, että omaishoito laskee merkittävästi hoidon menoja. Ilman omaisten apua olisivat ikääntyneiden hoidon menot vuosittain 2,8 miljardia euroa nykyistä suuremmat. Omaishoidon tukea olisi taloudellisesti perusteltua maksaa useammalle hoitajalle, koska tuen menot ovat vain pieni osa omaishoidolla aikaansaadusta säästöstä. On arvioitu, että sitovaa ja raskasta omaishoitotyötä tekee 60 000 hoitajaa, mutta heistä joka kolmas ei saa omaishoidon tukea. Tutkimuksessa toteutettu vanhojen heikkokuntoisten ihmisten ryhmämuotoinen laitoskuntoutus ei osoittautunut kustannusvaikuttavaksi. Tutkimuksessa havaittiin lisäksi, että panostamalla vanhusten sosiaalipalveluihin on mahdollista vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja menoja. Tämä tulos osoittaa, että työnjakoa vanhusten pitkäaikaishoidon ja terveydenhuollon välillä tulisi tarkastella uudelleen kokonaisuutena, jossa painopistettä voitaisiin siirtää enemmän sosiaalipalvelujen suuntaan. Loppuunmyyty

Konsepti – Toimintakonseptin uudistajien verkkolehden 7 (1-2), 2012 artikkelit on julkaistu HELDA:ssa 10.3.2015 samansisältöisenä kuin Muutoslaboratorion verkkosivuilla alun perin 30.5.2012 julkaistun tuplanumeron artikkelit lukuun ottamatta ylä- ja alatunnisteita ja korjattuja linkityksiä.

Muistisairaudet ovat tärkein riskitekijä, joka johtaa iäkkään ihmisen pois omasta kodistaan ympärivuorokautiseen hoitopaikkaan. Kaikista pitkäaikaishoidon asukkaista 80 prosentilla on muistisairaus. Mitä pidemmälle muistisairaus etenee, sen enemmän ihminen tarvitsee tukea päivittäisessä elämässään. Tärkein tuen antaja ovat toiset ihmiset, mutta myös fyysisellä ympäristöllä on merkitystä.

Väitöskirjatutkimuksessa tarkasteltiin yli 70-vuotiaiden ihmisten sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttöä kahtena viimeisenä elinvuotena. Kiinnostuksen kohteena oli se, miten ikä, kuoleman läheisyys, kotikunta ja dementiadiagnoosi ovat yhteydessä palvelujen käyttöön, ja miten käyttö on muuttunut vuodesta 1996 vuoteen 2003. Palvelujen käyttötiedot saatiin valtakunnallisista rekistereistä. Tutkitut palvelut olivat erityyppiset sairaalat, pitkäaikainen laitoshoito ja kotihoito. Tutkimus osoitti, että vanhat ihmiset, jotka elävät viimeisiä elinvuosiaan, käyttävät sosiaali- ja terveyspalveluja paljon enemmän kuin samanikäiset ihmiset, joilla on enemmän elinvuosia jäljellä. Kuoleman läheisyyden vaikutus oli kuitenkin erilainen eri palveluissa ja eri ikäryhmissä; nuorempien (70 79 vuotta) joukossa vaikutus oli voimakkaampi kuin vanhimmilla (90-vuotiaat ja vanhemmat). Sairaalan käyttö yleistyi aivan viimeisinä elinkuukausina, kun taas pitkäaikaishoidon käyttö oli yleistä koko kahden viimeisen elinvuoden ajan. Myös ikäryhmien välillä oli eroja palvelujen käytössä. Nuoremmat käyttivät enemmän sairaalapalveluja kuin vanhemmat. Pitkäaikaishoidon käyttö sen sijaan oli yleisintä vanhimmassa ikäryhmässä. Palvelujen käyttöä kahtena viimeisenä elinvuotena vertailtiin kuntien ja sairaanhoitopiirien kesken. Sairaalan käyttö oli suunnilleen yhtä yleistä kaikissa kunnissa, mutta se, minkä tyyppistä sairaalaa käytettiin, esim. yliopisto- vai yleissairaalaa, vaihteli paljon. Myös pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevien määrä vaihteli merkittävästi kuntien välillä. Kuntien väkiluku tai taloustilanne eivät selittäneet eroja palvelujen käytössä. Dementiaa sairastavat vanhat ihmiset käyttivät pitkäaikaishoitoa yli yhdeksän kertaa todennäköisemmin kuin ne, joilla ei ollut dementiadiagnoosia. Sairaalan käyttö sen sijaan oli yleisempää niillä, joilla ei ollut dementiaa. Yliopistosairaalan ja pitkäaikaishoidon käyttö kahtena viimeisenä elinvuotena yleistyi vuodesta 1996 vuoteen 2003, kun taas yleissairaalan ja kotihoidon käyttö väheni. Hoitopäivien määrä terveyskeskuksen vuodeosastolla ja pitkäaikaishoidossa kasvoi, mutta hoitopäivien määrä yleissairaalassa väheni. Tutkimus osoitti, että vanhat ihmiset tarvitsevat sairaalahoitoa ja pitkäaikaishoitoa paljon juuri viimeisinä elinvuosinaan. Kuoleman läheisyys on tärkeämpi hoidon käyttöä määrittävä tekijä kuin ikä, mutta myös iällä on suuri vaikutus. Pitkäikäisyyden yleistyessä viimeiset elinvuodet eletään yhä korkeammassa iässä, mikä saattaa muuttaa viimeisinä elinvuosina käytettäviä palveluja enemmän pitkäaikaishoidon ja erilaisten asumispalvelujen suuntaan. Palvelujen käyttöön tulevaisuudessa vaikuttaa merkittävästi sekä se, millainen on vanhojen ihmisten terveys ja toimintakyky että se, millaisia palveluja tarjotaan. It is well known that older people use more health and social services than younger people, but the exact determinants of service use still remain unclear. More information is needed on whether the high use of services among older people is associated with their high age or the closeness of death, for instance. The aim of this study was to shed light on health and social service use among older people living their last two years of life and among controls who lived longer. Special consideration was given to how age, closeness of death, municipality of residence and dementia diagnosis are associated with service use and to how service use in the last two years of life has changed from 1996 to 2003. The services in focus were (1) hospital inpatient care (2) long-term institutional care (3) regular home care (at least once a week) and (4) use of prescribed medicines. Hospital care included care provided at university hospitals, general hospitals (central, district and private) and health centre inpatient wards if length of stay was less than 90 days. Long-term care included care in residential homes for older people, sheltered housing with 24-hour assistance and health centre inpatient wards if length of stay was 90 days or over. The analysis determined the probability of using each of the services in the two-year study period and the number of days in care. The data were derived from registers of Statistics Finland, National Institute for Health and Welfare and Social Insurance Institute. The study population consisted of all persons in Finland who died in 1998, 2002 or 2003 at the age of 70 years or over and a 40% random sample of those who died in 1999-2001 at the age of 70 years or over. The total population numbered 145,944 persons. For decedents who died in 1998-2000, a matched control was selected who lived at least two years longer. There were 56,001 case-control pairs, matched for age, gender and municipality of residence. Closeness of death was a strong determinant of hospital and long-term care use. In all age groups decedents used these services more often than their matched survived controls. The difference between decedents and survivors was smaller in older than younger age groups. Age was also an important determinant of service use. Younger people used hospital care more often than older people, but older people used long-term care more often. Overall hospital use varied between municipalities and hospital districts less than the use of different types of hospital. Use of university hospital varied most, and there was also much variation in the use of general hospital services. The use of long-term care and home care did not vary between hospital districts. Municipal differences in the use of home care services were greater than in the use of long-term institutional care. The proportion of service users varied more than the number of days in care among users. Municipal level variables did not explain much of the differences. Older people with a dementia diagnosis were more than nine times more likely to use long-term care than people without a dementia diagnosis. The use of hospital care, on the other hand, was more common among older people without dementia, even when comorbidity was adjusted for. Among users the number of days in care was higher for people with a dementia diagnosis. The use of university hospital and long-term care increased during the study period from 1996 to 2003, while the use of general hospital and home care decreased. The number of days in care increased on health centre inpatient wards and in long-term care, but decreased in general hospitals. In conclusion, closeness of death is an important determinant of health and social service use among older people. However, the effect of closeness of death varies with age and between different services. Age also has an impact on service use among older people at the end of life. Further research is needed to determine whether older people living in different municipalities as well as those with and without a dementia diagnosis have equal access to care.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää keskivaikeaa ja vaikeaa dementiaa sairastavien keskisuomalaisten ikääntyneiden elämänlaatua. Elämänlaatua on tutkittu niin maailmalaajuisesti kuin Suomessa paljon, mutta dementiaa sairastavat on otettu tutkimuskohteiksi vasta lähiaikoina. Elämänlaadun kokonaisuus on monipuolinen ja haastava tutkimuskohde, ja sen yhdistäminen dementiaa sairastavien tutkimukseen tuo esiin uusia haasteita. Tutkimus on osa vielä julkaisematonta väitöskirjaprojektia, jossa tutkittiin ikääntyneitä yhdentoista keskisuomalaisen kunnan alueelta. Aineiston keruussa on käytetty Care Keys -projektissa luotuja mittareita, QUALID -elämänlaatumittaria ja Cornell -depressioseulaa. Tutkimuksen tarkasteluun valittiin dementiaa sairastavia ikääntyneitä, joilla dementian vaikeusastetta kuvaavan MMSE -testin tulokset jäivät alle 17 pisteen. Tutkimus on suoritettu havainnoimalla tutkittavia, ja lomakkeet on täyttänyt ikääntynyttä hoitava henkilö tai omainen. Tutkimuksen tulokset on analysoitu käyttämällä Mann-Whitneyn U-testiä. Vaikeaa dementiaa sairasti tutkittavista 65,1 %, laitoshoidossa asuvista lähes 70 %. Elämänlaadun keskiarvo oli tutkimuksessa 34,5 pistettä, joka vastaa alenemassa olevaa elämänlaatua. Hyvä elämänlaatu tutkittavista oli ainoastaan 4,9 %:lla, kun taas huono tai erittäin huono 54,7 %:lla. Masennus oli yleistä niin laitoshoidossa kuin palveluasumisessa, vakavia masennusoireita esiintyi kaikkiaan 63,2 %:lla tutkittavista. Masennuksella todettiin olevan lähes merkitsevä yhteys elämänlaatuun (p = 0.040) koko aineistoa tarkasteltaessa. Lisäksi dementiaan erikoistumisella yksikössä oli merkitsevä yhteys elämänlaatuun (p = 0.017), mutta vain palveluasumisen asiakkailla. Dementian vaikeusasteella ei todettu olevan merkitsevää yhteyttä elämänlaatuun tai masennukseen samalla tavalla, kuin vastaavissa aiemmissa tutkimuksissa. Tutkimuksen tulokset osoittavat masennuksen yleisyyden dementiaa sairastavilla, sekä alenevassa olevan tai jo alhaisen elämänlaadun. Kognitiivisilta oiminnoiltaan kyvykkäämmillä ikääntyneillä masennuspisteet olivat korkeammat, mutta elämänlaatu silti parempi kuin vaikeammin dementoituneilla.

Background: Little is known about the early predictors of need for care in late life. The purpose of this study was to investigate whether physical activity from midlife onward was associated with hospital and long-term care in the last year of life. Methods: We studied a decedent population of 846 persons aged 66–98 years at death, who, on average 5.8 years prior to death, had participated in an interview about their current and earlier physical activity. Data on the use of care in the last year of life are register-based data and complete. Results: Men needed on average 96 days (SD 7.0) and women 138 days (SD 6.2) of inpatient care in the last year of life. Among men, the risk for all-cause hospital care in the last year of life was higher for those who had been sedentary since midlife (adjusted incidence rate ratio [IRR] 1.98, 95% confidence interval [CI] 1.14–3.42) compared with those who had been consistently physically active, whereas use of long-term care did not correlate with physical activity history. Among women, the risk for long-term care was higher for those who had been sedentary (IRR 2.03, 95% CI 1.28–3.21) or only occasionally physically active (IRR 1.60, 95% CI 1.06–2.43), than for those who had been consistently active from midlife onward, whereas use of hospital care did not correlate with physical activity history. Conclusion: People who had been physically active since midlife needed less end-of-life inpatient care but patterns differed between men and women. peerReviewed