Search

Tutkielmani käsittelee The Cartersin musiikkivideota "Apeshit". Selvitän multimodaalisen kriittisen diskurssianalyysin keinoin videossa esiintyviä rodullisuuden ja sukupuolen representaatioita, sekä niiden myötä syntyviä diskursseja. The Carters on laulaja Beyoncén ja hiphop-artisti Jay-Z:n yhteisprojekti vuodelta 2018. "Apeshit" on kuvattu Louvren taidemuseossa. Tutkielmani teoreettinen viitekehys rakentuu representaatio-käsitteen ympärille. Representaatio tarkoittaa tässä tutkielmassa jotain mitä todellisuus rakentaa ja mikä rakentaa todellisuutta. Esittelen ristiinkoodauksen ja visuaalisten järjestysten ideat. Käytän niitä erityisesti suhteessa rodullisuuden representaatioihin. Tämän jälkeen käsittelen representaatiota identiteetin rakentamisen yhteydessä. Representaatio liittyy tässä tutkimuksessa myös post-feminismiin. Käyn post-feminismin käsitettä läpi suhteessa tutkimuskysymykseeni. Selitän kehojen rodullistamisen käytäntöjä. Käsittelen myös rodullistettujen ihmisten stereotyyppejä ja niiden paradoksaalista luonnetta. Lopuksi otan esiin normatiivisuuden yhteydessä sukupuolen esittämiseen ja heterouteen. Menetelmänä käytän multimodaalista kriittistä diskurssianalyysiä. Tutkin videossa esiintyvien moodien yhteistyötä, sekä moodien sisältämien semioottisten resurssien synnyttämiä merkityksiä. Menetelmä vaatii videon yksityiskohtaista analysointia ja mahdollistaa rikkaan tulkinnan. Olen käyttänyt analyysin havainnollistamisen avuksi kuvakäsikirjoitusta. “Apeshitiä” analysoidaan ensisijaisesti visuaalisen kulttuurin tuotteena, mutta myös ääni on osa tämän tutkielman tulkintaa, sillä se on yksi moodeista. Tutkijan oman positioinnin tärkeys nostetaan esiin. “Apeshitistä” nousee seitsemän eri diskurssia vallasta. Nämä diskurssit liittyvät vallankumouksen alulle laittamiseen, keholliseen voimautumiseen, normatiivisen rakkauden ja sukupuolen esittämisen tuomaan valtaan, vanhan vallan rakenteisiin, sekä vapauden tuomaan valtaan. Post-feministinen näkemys menestyksestä, joka on mahdollista saavuttaa kun tekee oikeita valintoja, kulkee koko videon läpi. “Apeshit” itsessään on diskurssi feminiinisestä vallasta, joka tekee itselleen tilan elää ja kukoistaa sortavissa rakenteissa.

nonPeerReviewed

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on saada tietoa populaarikulttuurin asemasta koulumaailmassa luokanopettajien kokemusten ja käsitysten kautta. Populaarikulttuurin hyödyntämisen tavat sekä niiden hyödyt ja haitat ovat tutkimuksessa keskiössä. Lisäksi tutkimuksen yhtenä tavoitteena oli selvittää, miten opettajat käsittävät ja kokevat populaarikulttuurin hyödyntämisen mediakasvatuksen aspektista. Mediakasvatus, oppimisympäristöt sekä opetusmenetelmät ovat tutkimuksen keskeisimpiä teorioita, joiden kautta rakennetaan kuvaa populaarikulttuurin ilmenemisestä ja pohjautumisesta koulun arjessa. Populaarikulttuuria lähetystään myös oppimateriaalien, opetussuunnitelman sekä sosiaalisen median kautta. Tutkimukseen osallistui kuusi luokanopettajaa. Kyseessä on laadullinen tutkimus, joka toteutettiin puolistrukturoituina haastatteluina. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Tulosten mukaan opettajat käyttävät monipuolisesti erilaisia populaarikulttuurin osa-alueita opetuksessa sekä niiden havaittiin ilmenevän myös koulumaailmassa yleisesti. Opettajat mielsivät populaarikulttuurin kuitenkin soveltuvan paremmin koulun ulkopuoliseen käyttöön kuin kouluun, mutta silti näkevät sen arvon oppilaiden omassa elämässä, jonka vuoksi sitä ei täysin sivuuteta koulussakaan. Erityisesti motivointi ja kiinnostuksen lisääminen olivat syitä sen hyödyntämiselle. Myös kriittistä suhtautumista ilmeni opettajien käsityksistä sekä perinteisen opetuksen ja taitojen, kuten lukutaidon, tärkeyttä korostettiin. Etenkin sosiaalista mediaa hieman vieroksuttiin, vaikka se jonkin verran onkin käytössä koulumaailmassa. Lisäksi opettajat olivat sitä mieltä, että populaarikulttuuria voidaan lähestyä mediakasvatuksen kautta ja toisinpäin, mutta tapoja tämän toteuttamiseen selvisi vain vähän, kuten moni- ja medialukutaidon tärkeyttä korostettiin sosiaalisessa mediassa. Loppujen lopuksi opettajat kokivat populaarikulttuurin aseman vakiintuvan ja lisääntyvän koulussa tulevaisuudessa, mutta toivoivat, ettei se olisi pelkästään sen varassa. Tutkimus toteutettiin pienellä otannalla, jonka vuoksi tulokset eivät ole yleistettävissä. Kuitenkin tutkimuksesta saatiin monipuolisesti näkemystä siitä, millaisena populaarikulttuuri koulun arjessa ilmenee. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda näkyväksi populaarikulttuurin asemaa ja vaikutuksia koulumaailmassa, jotta sitä voitaisiin paremmin hyödyntää tulevaisuudessa.

Spike Jonzen sci-fi-draaman Her (USA, 2013) keskiössä on kuvitelma tulevaisuuden kaikkitietävästä ja loputtomasti räätälöityvästä käyttöjärjestelmästä (operating system, OS), jonka elokuvan keskushenkilö Theodore Twombly (Joaquin Phoenix) hankkii avuksi kirjeenkirjoittajan työhönsä. Tekoäly nimeää itsensä Samanthaksi (Scarlett Johanssonin ääni) ja alkaa heti muovata toimintojaan Theodoren toiveiden ja tarpeiden mukaisiksi. Samantha ryhtyy muun muassa Theodoren kustannustoimittajaksi ja agentiksi samalla kun elokuvan juoni etenee näiden kahden keskinäisten intiimien keskustelujen kautta. Tässä artikkelissa keskitymme tietointensiivisen työn tulevaisuuden pohtimiseen tarkastelemalla Samantha-käyttöjärjestelmän kuvitteellisia kykyjä työntekijänä ja -johtajana. Ihmisenkaltaisen äänen käyttäminen ainoana käyttöliittymänä käyttäjän ja tekoälyn välillä mahdollistaa ihmis–konesuhteiden tarkastelun yhä monimutkaisempien tunteiden tasolla. Elokuvan kaikkivoipaisen tekoälyn kuvausta käsitellään sekä utooppisena että dystooppisena puheenvuorona tulevaisuuden työelämästä ja sen yhteiskunnallisista vaikutuksista.

This thesis examines the views of Christian and Buddhist ethics on the transgression of the limits of humanity, specifically in the context of immortality or radical life extension. A selection of episodes and serials from the British science-fiction TV show Doctor Who is analysed to determine if and how the views and specific points of concern of Christian and Buddhist ethics can be seen in how the show depicts immortality. In the process, the thesis examines the possibilities of science-fiction narratives to serve as thought experiments that enable exploring the ethically problematic aspects of scenarios outside the realm of possibility at present, as well as the implications of attitudes regarding immortality on real-life efforts to extend the human lifespan. Both Christian and Buddhist ethics are found to view immortality as an inadvisable pursuit, albeit for partly different reasons. While Christian ethics considers immortality both a cause and a consequence of moral failure, and emphasises human incapacity to control matters of life and death with the competence required, Buddhist ethics sees the pursuit of immortality as evidence of excessive attachment and as a source of eternal suffering. These views are fairly consistently reflected in the depiction of immortality in Doctor Who as well, both separately and intertwined. The findings of this thesis support the use of science fiction to conduct thought experiments with which to examine the ethics of currently hypothetical scenarios resulting from advances in science and technology. Additionally, the findings suggest that attention needs to be paid to concerns regarding the ethical implications and consequences of prolongevity efforts and increasingly sophisticated life-sustaining treatments. These concerns are expressed both by Christian and Buddhist ethics and a science-fiction show with no overt religious affiliation or agenda. Tiivistelmä Tämä väitöskirja tarkastelee kristillisen ja buddhalaisen etiikan suhtautumista ihmisyyden rajojen ylittämiseen erityisesti kuolemattomuuden tai radikaalin elämän pitkittämisen tapauksessa. Väitöskirjassa valikoimaa brittiläisen tieteisfiktio -tv-sarja Doctor Who:n jaksoja analysoidaan sen määrittämiseksi, näkyvätkö kristillisen ja buddhalaisen etiikan näkemykset ja erityiset huomion kohteet sarjan tavassa kuvata kuolemattomuutta, ja mikäli näkyvät, millä tavoin. Samalla väitöskirja käsittelee tieteisfiktiotarinoiden mahdollisuuksia toimia ajatuskokeina, joiden avulla voidaan tutkia eettisesti ongelmallisia piirteitä sellaisissa tilanteissa, jotka eivät tällä hetkellä ole tosielämässä mahdollisia, sekä kuolemattomuuteen liittyvien asenteiden merkitystä tosielämän pyrkimyksille pidentää ihmisen elinikää. Väitöskirjassa havaitaan, että sekä kristillinen että buddhalainen etiikka pitää kuolemattomuutta ei-suositeltavana pyrkimyksenä, mutta osittain eri syistä. Kristillinen etiikka näkee kuolemattomuuden sekä moraalisen rappion syynä että seurauksena, ja lisäksi painottaa ihmisen puutteellista kykyä hallita elämään ja kuolemaan liittyviä asioita niiden vaatimalla pätevyydellä, kun taas buddhalaisen etiikan näkemyksen mukaan kuolemattomuuden tavoittelu osoittaa liiallista kiintymystä ja johtaa loputtomaan kärsimykseen. Nämä näkemykset toistuvat melko säännönmukaisesti Doctor Who:n tavassa käsitellä kuolemattomuutta, sekä erillään että yhteydessä toisiinsa. Väitöskirjan havainnot tukevat tieteisfiktion käyttämistä ajatuskokeissa, joilla voidaan tarkastella tieteen ja teknologian kehityksestä seuraavien, tällä hetkellä kuvitteellisten tilanteiden eettisiä näkökohtia. Lisäksi havaintojen perusteella tulisi kiinnittää huomiota huoliin, jotka liittyvät elämän pitkittämisen tavoittelun ja kehittyvien elintoimintoja ylläpitävien hoitokeinojen eettisiin näkökohtiin ja seurauksiin. Nämä huolet näkyvät niin kristillisessä ja buddhalaisessa etiikassa kuin tieteisfiktiosarjassa, jolla ei ole ilmaistua uskonnollista kantaa tai tavoitetta.

Artikkelissa käsitellään ns. maallisten arkkiviisujen tuottamista, myyntiä ja kulutusta Suomessa 1870-luvulta vuosisadan alkupuolelle saakka sanoma- ja aikakauslehtikirjoitusten, fiktion ja muistitietoaineiston valossa. Tarkastelun kohteena ovat viisunikkarit ja arkkiveisujen myyjät sekä laulujen kuluttajat. Arkkiveisujen tuottaminen ja kulutus liittyvät kysymykseen siitä, miten perinteisen muistitietoon, puhuttuun ja kuultuun perustuvan kansankulttuurin rinnalle nousi kirjallinen – tai pikemminkin suullis-kirjallinen – kulttuuri.

Cet article propose une exploration préliminaire des enjeux de l’utilisation d’une langue autochtone européenne au sein du champ de la culture populaire actuelle. Plus précisément, il s’agit de présenter la musique du rappeur same d’Inari Amoc pour apporter un éclairage sur les stratégies d’assimilation culturelle en vue de permettre la survie d’une langue ne comptant plus que 300 locuteurs. De même, cet article explore aussi la spécificité de son rap et pour quelles raisons il est symptomatique d’une tendance plus large à une affirmation culturelle et linguistique de la part des Sames. En somme, cet article se veut être une présentation des manières dont les peuples sames assimilent les codes culturels internationaux pour pouvoir continuer à exister et trouver la place qui leur revient. This article proposes a preliminary exploration of the issues surrounding the use of an indigenous European language within the field of current popular culture. More specifically, it presents the music of Inari Amoc's Sámi rapper to shed light on cultural assimilation strategies for the survival of a language with only 300 speakers. Similarly, this article also explores the specificity of his rap and why it is symptomatic of a broader trend towards cultural and linguistic affirmation on the part of the Sami. In short, this article is intended to be a presentation of the ways in which the Sami people are assimilating international cultural codes in order to continue to exist and find their rightful place. Tässä artikkelissa käsitellään alustavaa tutkimusta alkuperäiskansojen eurooppalaisen kielen käyttöstä nykyisen populaarikulttuurin alalla. Tarkemmin sanottuna, kysymys esittää Inarin saamelaisen räppärin Amocin musiikkia valottamaan strategioita kulttuurin omaksuminen, jotta selviytyminen kielen on vain 300 puhujaa. Samoin tässä artikkelissa tarkastellaan myös Amocin rap-spesifisyyttä ja miksi se on oire laajemmasta suuntauksesta saamelaisten kulttuuriseen ja kielelliseen vakuutukseen. Lyhyesti sanottuna, tämä artikkeli on tarkoitus olla alkuperäinen esitys siitä, miten saamelaiset kansojen omaksua kansainvälisiä kulttuurisääntöjä, jotta edelleen olemassa ja löytää niiden oikeutettu paikka.

Tutkielmassani kohdistan katseen 2000-luvun maailmanlaajuisesti yhteen katsotuimpaan animaatioelokuvaan, Frozen II -elokuvaan. Elokuva tarjoaa hedelmällisen aineiston tutkittavaksi, sillä se on tuotantoyhtiönsä Walt Disney Animation Studiosin ensimmäinen virallisesti alkuperäiskansojen kanssa yhteistyössä toteuttama kokopitkä elokuva. Kuuden Saamelaisneuvoston nimittämän saamelaisasiantuntijan kanssa yhteistyössä tuotettu elokuva on julkisesti ilmoittanut käsittelevänsä saamelaiskulttuuria hienovaraisesti ja kunnioittavasti. Elokuvassa saamelaisuus näkyykin aina elokuvan kokonaisjuonesta yksityiskohtaisiin esteettisiin elementteihin asti. Tässä tutkielmassa tarkastelen saamelaiskansan toiseutta rakentavia narratiiveja Frozen II -animaatioelokuvassa. Tutkielma nivoutuu kansainvälisten suhteiden visuaaliseen käänteeseen, tulkiten populaarikulttuurin yhtenä maailmanpolitiikkaa heijastavana peilinä, minkä läpi kansainvälisten suhteiden teorioita ja ideoita voidaan tarkastella. Teoreettinen viitekehykseni perustuu ajatukseen analyyttisestä eklektismistä, yhdistellen useita toiseutta selittäviä teorioita. Tässä tutkielmassa toiseus saa merkityksensä saidilaisen orientalismin sekä kansainvälisten suhteiden klassisten vihollisuutta ja kilpailijuutta tarkastelevien toiseuden teorioiden kautta. Tutkimuskysymyksinä esitänkin: Minkä narratiivien kautta valtaväestön ja alkuperäiskansan välinen toiseus Disney Frozen II -elokuvassa konstruoituu?; ja Minkälainen toiseuskertomus elokuvan narratiiveista katsojalle rakentuu? Tutkielman metodologinen viitekehys rakentuu narratiivisen analyysin ja visuaalisen narratiivisen analyysin kautta, soveltuen hyvin liikkuvaa kuvaa sisältävän elokuvakertomuksen tarkasteluun. Tutkimuksen menetelmällisenä työkaluna käytän tutkimuksessa Mieke Balin luomaa narratiivien kolmen ulottuvuuden mallia, jonka mukaan narratiiveja tarkastellaan niiden sisältä elementeistä käsin, tarinoiden tasolla, sekä tarinoiden ulkopuolelta rakennettuina kokonaisuuksina. Teoreettisen viitekehykseni pohjalta tarkastelen neljää tutkimuksellisesti luotua narratiivia: 1) tarinaa oksidentista ja orientista, 2) tarinaa toistensa vihollisista ja yhteisestä vihollisesta, 3) tarinaa molemmuudesta ja toiseuden ristiriitaisuudesta, ja 4) tarinaa, joka jätettiin kertomatta. Elokuvan narratiivit ilmentävät tästä tutkimusasetelmasta havaittavissa olevaa todellisuutta, yrittämättä luoda niistä absoluuttista totuutta alkuperäiskansojen toiseudesta todellisessa maailmassa. Tutkielman tuloksena toiseus oli havaittavissa elokuvan kaikilla kolmella narratiivisella ulottuvuudella. Elokuvan toiseuttavat narratiivit tukivat saidilaisen orientalismin teoriaa oksidentin orientalisoimasta toisesta, mutta myös perinteistä kansainvälisten suhteiden kuvaa viholliskansasta. Toisaalta elokuvan narratiivit osoittivat myös toiseuden moninaisuutta ja paikoitteista ristiriitaisuutta, eivätkä ne täysin kieltäneet kansojen samaistavia narratiiveja. Toiseus muodostuikin narratiiveissa lineaariseksi käsitteeksi, joka mahdollistaa molemmuuden ja partikulaarisen paikkasidonnaisuuden. Tutkimustulosten puolesta pääasiallisin muuttuja toiseuden muodostumisessa oli kerrottujen narratiivien aikapositiossa tapahtunut muutos. Narratiivit, jotka elokuvassa esitettiin menneiden sukupolvien kokemina, piirsivät alkuperäiskansasta perifeeristä, epäluotettavaa ja ajallisesti muuttumatonta kuvaa. Näissä narratiiveissa kansojen välinen suhde osoittautui toisiaan vastaan taisteleviksi viholliskansoiksi. Kerronnan siirtyessä ajallisesti nykyhetkeen, muuttui narratiivien sävy merkittävästi. Kansojen keskinäissuhde muuttui yhteistyökykyiseksi liittolaisuudeksi ja orientalismia tukeneet narratiivit olivat havaittavissa enää vain piilevän orientalismin alueella. Elokuvan fiktiivisestä luonteesta huolimatta narratiiveilla oli löydettävissä selkeä kytkös todellisen elämän tapahtumiin. Tutkimustulosteni perusteella ajallinen muutos narratiiveissa muodostaa elokuvalle kokonaisnarratiivin nykysukupolvien vastuuta tunnustaa menneiden sukupolvien virheet.

1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin aloittamat reformit mahdollistivat venäläisten rockmuusikoiden lähdön ulkomaille. Moni suuntasi Yhdysvaltoihin, jossa glasnostin myötä oli herännyt runsaasti kiinnostusta venäläiseksi miellettyjä ilmiöitä kohtaan. Kiinnostus ilmeni kuitenkin ennen kaikkea mediassa, kaupallisen menestyksen jäädessä laihaksi. Yhdysvaltoihin saapuneet venäläiset rockyhtyeet saivatkin kaupalliseen suosioonsa nähden suhteettoman paljon huomiota osakseen erityisesti maan sanomalehdistössä. Artikkelissani tarkastelen ilmiötä moskovalaisen Gorky Park-yhtyeen kautta. Yhdysvaltalainen lehdistö käsitteli yhtyettä pääasiassa kahden kehyksen kautta. Kehitysoptimismi kehyksessä yhtye kehystettiin Neuvostoliiton muutoksen symboliksi. Kehystä luotiin antamalla paljon palstatilaa yhtyeen kitaristin demokratiaa ja rauhaa korostaville kommenteille, sekä korostamalla yhtyeen taustaa suhteessa sen soittamaan musiikkiin. Toisekseen yhtyettä käsiteltiin kapinalliskehyksen kautta, jonka avulla yhtye saatiin näyttämään vanhaa neuvostovaltaa vastustavilta dissidenteiltä, mikä todellisuudessa oli varsin kaukana totuudesta. Kehystä rakennettiin korostamalla yhtyeen itsenäisyyttä ja neuvostojärjestelmän vastaista luonnetta. Molemmat kehykset tukivat laajempaa narratiivia, jossa Venäjän oletettiin demokratisoituvan ja siirtyvän amerikkalaismalliseen markkinatalouteen. Rock-musiikin roolia nuorisokulttuurissa ja yhdistävänä tekijänä yli kansallisuusrajojen on pidetty merkittävänä, mutta vaikuttaa siltä, että ainakin tässä tapauksessa muusikoiden lähtömaa, ja erityisesti sen poliittinen konteksti määritteli vastaanoton sävyn.

Suositun Valtaistuinpeli (Game of Thrones) -tv-sarjan myötä George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan perustuvasta transmediauniversumista on tullut ilmiö, jolla on faneja huomattavasti laajemmin kuin vain fantasiaharrastajien piirissä. Tässä artikkelissa pyrin selvittämään tapoja, joilla ihmiset kokevat Valtaistuinpelin maailman, hahmot ja tapahtumat, ja sitä, miten he niitä tulkitsevat ja suhteuttavat omaan elämänkokemukseensa. Hypoteesina on, että Let’s Play -videot tarjoavat hedelmällisen aineiston pelien ja yleisemmin populaarikulttuurin synnyttämien kokemusten tarkasteluun.Tutkimusmenetelmänäni on Game of Thrones -videopelistä tehtyjen Let’s Play -videoiden analysointi erityisesti pelaaja-kertojan esiintymiseen keskittyen. Tutkimuksen aineisto on koottu satunnaisotantana kahdelta eri videonjakoalustalta (Twitch, Youtube). Ääniraidalla pelaaja-kertojat ensisijaisesti sanallistavat ruudulla näkyviä tapahtumia ja käyttävät runsaasti aikaa myös pelin edellyttämien moraalisten valintojen pohtimiseen ja selittämiseen. Videoissa on myös tärkeässä roolissa pelaaja-kertojien tunnereaktioiden esittäminen, mikä korostaa Let’s Play -videoiden performatiivista luonnetta. Let’s Play -videot tarjoavat tavan sekä esittää että kasvattaa fanikulttuurista pääomaa. Let’s Play -videoiden kautta pelaaja-kertojat osallistuvat fandomin aineettomaan vaihdantaan, tuoden oman panoksensa Valtaistuinpelin universumiin. Game of Thrones -pelin Let’s Play -videoissa pohdinta keskittyy moraalisiin valintoihin. Videot avaavat näkymän pelaaja-kertojien yksityiseen vastaanottoprosessiin ja sen aikana tapahtuvaan joustavaan erilaisten moraalikoodistojen limittymiseen. Let’s Play -videot näyttävät tarjoavan faniuden esittämiselle uudenlaisen alustan, jossa intiimi vastaanoton hetki voidaan tuottaa yhteisölliseksi kokemukseksi. Game of Thrones Let’s Play Videos and the Reception of Popular Culture as Performance The highly popular TV series Game of Thrones has made the transmedia universe originally based on George R. R. Martin’s novel cycle The Song of Ice and Fire into a phenomenon, which has gained fans from much wider audience than fantasy fandom. In this article, I look at the ways how people experience the world, characters, and events of the Game of Thrones, and how they interpret these and relate them to their own lives. I take it as my hypothesis that Let’s Play videos provide fruitful material for scrutinizing the experiences evoked by video games, and more generally, by popular culture productions. My research method consists of analyzing Let’s Play videos based on the Game of Thrones videogame (Telltale 2014–15), focusing especially on the performance of the player-narrators. The data set of this research was sampled from two online video publication platforms (Twitch, Youtube). On the audio track the player-narrators mainly verbalize things happening on the screen while playing Game of Thrones, and they also extensively dwell in the reflections and explanations regarding moral choices prompted by the game. Showing off emotional responses of the player-narrators plays an important role, too, which emphasizes the performative aspect of Let’s Play videos. Let’s Play videos provide a way to show and increase one’s fancultural capital. Through publishing Let’s Play videos the player-narrators participate in the immaterial exchange economy of fandom, by contributing their share into the Game of Thrones universe. In the Game of Thrones Let’s Play videos the reflection focuses on moral choices. These videos open up views to private reception processes of the player-narrators, and to the flexible shifts and overlaps between various moral codes during these processes. Let’s Play videos seem to offer a new kind of platform to perform one’s fan activities, in which the intimate moment of reception may be opened up to a communal experience.

peerReviewed

1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin aloittamat reformit mahdollistivat venäläisten rockmuusikoiden lähdön ulkomaille. Moni suuntasi Yhdysvaltoihin, jossa glasnostin myötä oli herännyt runsaasti kiinnostusta venäläiseksi miellettyjä ilmiöitä kohtaan. Kiinnostus ilmeni kuitenkin ennen kaikkea mediassa, kaupallisen menestyksen jäädessä laihaksi. Yhdysvaltoihin saapuneet venäläiset rockyhtyeet saivatkin kaupalliseen suosioonsa nähden suhteettoman paljon huomiota osakseen erityisesti maan sanomalehdistössä. Artikkelissani tarkastelen ilmiötä moskovalaisen Gorky Park-yhtyeen kautta. Yhdysvaltalainen lehdistö käsitteli yhtyettä pääasiassa kahden kehyksen kautta. Kehitysoptimismi kehyksessä yhtye kehystettiin Neuvostoliiton muutoksen symboliksi. Kehystä luotiin antamalla paljon palstatilaa yhtyeen kitaristin demokratiaa ja rauhaa korostaville kommenteille, sekä korostamalla yhtyeen taustaa suhteessa sen soittamaan musiikkiin. Toisekseen yhtyettä käsiteltiin kapinalliskehyksen kautta, jonka avulla yhtye saatiin näyttämään vanhaa neuvostovaltaa vastustavilta dissidenteiltä, mikä todellisuudessa oli varsin kaukana totuudesta. Kehystä rakennettiin korostamalla yhtyeen itsenäisyyttä ja neuvostojärjestelmän vastaista luonnetta. Molemmat kehykset tukivat laajempaa narratiivia, jossa Venäjän oletettiin demokratisoituvan ja siirtyvän amerikkalaismalliseen markkinatalouteen. Rock-musiikin roolia nuorisokulttuurissa ja yhdistävänä tekijänä yli kansallisuusrajojen on pidetty merkittävänä, mutta vaikuttaa siltä, että ainakin tässä tapauksessa muusikoiden lähtömaa, ja erityisesti sen poliittinen konteksti määritteli vastaanoton sävyn.

nonPeerReviewed

nonPeerReviewed

This chapter explores the concept of ‘aesthetic sublation’ – a performative mode of meaning making that seeks to degrade its object (; ). Here, the phenomenon of aesthetic sublation is discussed as a form of resistance. Moreover, it is related to intergenerational negotiations through cases in which the labels of ‘childish’ and ‘horrific’ or ‘nasty’ converge. The chapter offers a review of how resistance is conceptualized in, for example, childhood studies, aesthetics and research on popular culture and it asks what can be gained by reconceptualising these instances as aesthetic sublation. peerReviewed

Kirjoituksessa tarkastelemme, miten Manner-Kiinan voimistunut määräysvalta Hongkongin lokaliteettiin ilmenee populaarikulttuurissa. Paikan politiikka tulee esiin kung-fu -elokuvien taustalla vaikuttavissa mannerkiinalaisissa identiteettinarratiiveissa sekä toisaalta nostalgia-elokuvien ilmentämässä kaipauksessa Hongkongin luovutusta edeltävään ajanjaksoon. Hongkongin elokuvateollisuuden lisääntynyt Kiina-johtoisuus oli myös keskeinen peruste demokratia-aktivistien vaatimalle Ip Man 4 -elokuvan boikotille, mikä on puolestaan nähtävä osana laajempaa pekingiläistämistoimia vastustavaa liikehdintää. Liitämme Manner-Kiinan ja Hongkongin demokratialiikkeen välisen jännitteen populaarikulttuurin ja paikan suhdetta tarkastelevaan kansainväliseen tutkimuskirjallisuuteen. Kirjoitus korostaa populaarikulttuurin merkitystä politiikan tutkimukselle, mikä konkretisoituu sen kytkennöissä paikkoihin.

This chapter looks at how the Russian state authorities have attempted to influence communication on the Russian-speaking internet (‘Runet’) in the 2010s and how pro-government ‘patriotic’ views are disseminated across diverse channels of the internet. It examines the strategies employed by the Russian authorities to present propagandistic messages in discourses tailored for digital media users. More specifically, it analyses connections between the language and the imagery of political populism and the forms of popular culture and discusses how pro-state messages are positioned as attractive consumer products. peerReviewed

Arvio teoksista Noora Vaarala & Anton Vanha-Majamaa (toim.): Television lapset. Siltala, 2019. 223 s. , Kaisu Tervonen (toim.): 13 katseluasentoa: Miltä televisio tuntuu? Kosmos, 2020. 191 s. ja Jani Saxell (toim.): Parasta katseluaikaa. WSOY, 2020. 393 s. Television kimppuun on vuoden sisällä käyty peräti kolmen valikoiman voimin yli 800 sivulla. Miten käy sohvaperunoilta essee? nonPeerReviewed

Nörttikulttuuri on identiteettikriisissä. Perinteisesti nörttimäisinä pidetyt käytänteet ja kulttuurituotteet ovat siirtyneet lähemmäs valtavirtaa, mikä on häivyttänyt rajaa nörttien ja muiden median ja teknologian käyttäjien välillä. Nörttikulttuurin sisälle tämä on heijastunut kiistaksi siitä, kuka saa osallistua nörttikulttuurin kuluttamiseen, tuottamiseen ja määrittelyyn, ja millä tavoin. Stereotypia nörttikulttuurista valkoisten heteromiesten maskuliinisena kenttänä ei koskaan ole pitänyt täysin paikkansa, mutta 2000-luvulla väitteen totuudellisuus on murentunut entisestään. Tässä artikkelissa tarkastelemme nörttiyden kriisiä kolmen tapaustutkimuksen kautta ja analysoimme, mitä Gamergate-kampanja, Comicsgate-liikehdintä ja The Last Jedi -elokuvasta käyty keskustelu paljastavat nörttikulttuurin sisällä ja ympärillä mylläävistä kiistoista. Analysoimme tapauksia kontekstualisoivan lähiluvun keinoin ja keskitymme erityisesti siihen, mitä ne kertovat sukupuolen ja nörtti-identiteetin välisestä suhteesta. Osoitamme, että nörttikulttuurin valtavirtaistuminen on rikkonut illuusion sen yhtenäisyydestä. Geek culture is having an identity crisis. Cultural objects that have traditionally been recognised as ‘geeky’ have shifted closer to the mainstream, which is dissolving the boundary between geeks and other users of contemporary media and technology. Inside geek culture, this is reflected in controversies over who gets to participate in consuming, creating, and defining the subculture, and how. The stereotype of geek culture as the domain of white heterosexual males has never been quite true, but in the 21st century, this false notion has become progressively harder to uphold. In this article, we explore the crisis of geek culture through three case studies and analyse what Gamergate campaigns, Comicsgate controversy, and the discussion around The Last Jedi movie reveal about the conflicts in and around geek culture. We analyse the cases by the means of contextual close reading, focusing especially on what they reveal about the relationship between gender and geek identity. As a result, the article demonstrates how the mainstreaming of geek culture has broken the nostalgic illusion of its unity. peerReviewed

Digitalisaatio on muuttanut paitsi tapamme käsitellä informaatiota myös sen, miten tuotamme ja kulutamme kulttuuria. Digitaalinen media mahdollistaa uudella tavalla osallistavan kulttuurin kuluttamisen, josta on näin ollen tullut entistä interaktiivisempi prosessi. Tämä on johtanut siihen, että aktiivisten kulttuurin kuluttajien kuten fanien merkitys on kasvanut monesta näkökulmasta, myös tieteellisenä tutkimuskohteena. Tässä työssä tarkastellaan digitaalista faniutta ja sen rakentumista Sergei Šnurovin eli Venäjän suositumpiin kuuluvan pop-julkkiksen ympärille. Fanius on interaktiivinen tapa kuluttaa ja tuottaa kulttuuria. Se on monipuolinen ilmiö, joka liittyy populaarikulttuurin lisäksi vahvasti myös mediaan sekä monenlaisiin identiteetin kysymyksiin. Tutkielmassa tarkastellaan faniutta identiteettien näkökulmasta. Työ nojaa kulttuurintutkija Stuart Hallin määritelmään, jonka mukaan identiteetit nähdään hetkellisinä tarttumakohtina, mahdollisuuksina tulla joksikin ja tilaisuuksina kiinnittyä diskursiivisiin rakenteisiin. Fanitutkimus sekä vastaanottotutkimus laajemmin perustuu näkemykseen siitä, että kulttuurin kuluttaminen ja tuottaminen ovat yhtäaikaisia prosesseja. Julkisuuden henkilön julkisuuskuva tuotetaan yksilön ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa. Siksi työn keskiössä on fanien tuottama kuva faniutensa kohteesta, Sergei Šnurovista. Sergei Šnurovin faniudet tuottavat kuvan artistista ja julkisuuden henkilöstä, ja niissä nousee esille useita päällekkäisiä ja osin jopa toisilleen vastakkaisia identiteettejä. Päällimmäisenä nousee esille Šnurovin maskuliininen identiteetti, joka rakentuu ennen kaikkea kollektiivisen identifikaation varaan. Toinen keskeinen identiteetti liittyy Šnurovin provokatiivisuuteen ja poliittisuuteen. Tämä identiteetti rakentuu poliittisen ja epäpoliittisen vastakkainasettelulle ja on yksi Šnurovin faniyhteisöä selkeästi jakava tekijä. Kolmas keskeinen identiteetti on Šnurovin julkkis-identiteetti. Šnurov on kiistatta julkisuuden henkilö, ja fanien tulkinnoissa Šnurovin julkisuuskuva perustuu myös vastakkainasetteluun, pohdintoihin autenttisuudesta ja kaupallisuudesta. Tutkimusaineisto koostuu kahdesta sosiaalisen median faniryhmästä, joissa on fanien käymiä keskusteluja yli kymmenen vuoden ajanjaksolta. Faniuden siirtyminen digitaaliseen ympäristöön vaikuttaa osaltaan siihen, että identiteetit kasautuvat ja kerrostuvat. Keskusteluja käydään pitkällä aikajaksolla yhtäältä hajanaisesti ja toisaalta intensiivisesti. Näin ollen digitaaliset faniudet tuottavatkin monikerroksisen kuvan kohteestaan Sergei Šnurovista. Диджитализация изменила наши способы обрабатывать информацию, но также и то, как мы производим и потребляем те или иные фрагменты культуры. Благодаря диджитальной медиа, мы можем участвовать в «потреблении» культуры новыми способами, и, таким образом, этот процесс стал интерактивнее, чем это было раньше. Это привело к тому, что значение активных потребителей культуры, в том числе и фэнов, выросло во многих областях, и поэтому фэны также являются интересным объектом исследования. В данной работе рассматриваются фэнские сообщества вокруг Сергея Шнурова, на данный момент одного из популярнейших поп-селебрити в России. Фэнство − интерактивный способ потреблять культуру, но также и многостороннее явление, связанное с популярной культурой, СМИ, а также со многими вопросами идентификации потребителей культуры. В данной магистерской работе фэнство рассматривается с точки зрения идентичностей. Говоря о идентичности, мы имеем в виду определение, предлагаемое Стюартом Холлом, согласно которому идентичности являются временными точками привязанности, возможностями становиться кем-то, поводами связывать себя в дискурсивных структурах. Исследование фэндомов и вообще исследование рецепции культуры основывается на положении, согласно которому потребление и производство культуры является одновременным процессом. Таким же образом публичный образ селебрити производится во взаимодействии индивида и публики. Данная работа сосредоточивается на исследовании образа, производимого фэнами об объекте своего фэнства – Сергее Шнурове. Фэнские сообщества Сергея Шнурова производят образ артиста и селебрити, в котором находится много разных, пересекающихся и до некоторой степени противоположных друг другу идентичностей. Прежде всего в образе подчёркивается маскулинная идентичность, которая базируется на коллективной идентификации фэн-сообществ. Вторая основная идентичность связана с провокационностью и политичностью Шнурова. Эта идентичность является водоразделом в фэн-сообществах и строится на противопоставлении политичности и аполитичности. Третья основная идентичность относится к статусу селебрити Шнурова. Также и эта идентичность основывается на противопоставлении, на дискуссиях об аутентичности и коммерциализации Исследовательский материал состоит из записей двух фэн-сообществ, находящихся в социальной сети «Вконтакте», в которых содержатся дискуссии за более чем десятилетний срок. Переход фэнства в диджитальное пространство частично видно в том, что идентичности скапливаются и наслаиваются. Дискуссии ведутся длительный период, с одной стороны, рассеянно, с другой стороны, интенсивно. Диджитальные фэнства производят многослойный образ своего объекта, Сергея Шнурова. Конструирование идентичностей в диджитальных фэн-сообществах сергея шнурова

Televisioformaatit ovat kulkeneet mukanani jo yli kymmenen vuoden ajan – välillä päätoimisen tutkimustyön kohteena, välillä sivujuonteena muiden töiden lomassa ja usein myös osana omaa katsomiskokemustani. Ensimmäisen kerran törmäsin formaatteihin, kun keräsin aineistoa televisiohistoriaa käsittelevää väitöstutkimustani varten. Viitteitä lisensoimattomista ohjelmakopioista tuli vastaan useissa eri lähteissä, mutta varhaisin virallisesti Suomeen hankittu ohjelmaformaatti löytyi yllättäen Ylen arkistosta. kun väitökseni jälkeen pääsin vihdoin jäljittämään Tenavatuokion historiaa, syntyi ajatus televisioformaatista kulttuurisena neuvotteluna. Lopulta tämä ajatus laajeni kolmivuotiseksi tutkimushankkeeksi. Ensimmäiset suuntaviivat tutkimukselleni hahmottelin Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikössä (nyk. Viestintätieteiden tiedekunta), mutta pääosin tutkimus on toteutettu Turun yliopiston Turku Institute for Advanced Studies -instituutissa vuosina 2014–2016. Haluan kiittää instituutin johtajaa Anne Kumpulaa, koordinaattoria Silja Lainetta sekä lukuisia tutkijakollegoitani monitieteellisestä ja inspiroivasta tutkimusympäristöstä. Turun yliopistossa kotioppiaineeni oli mediatutkimus, jonka tutkimusseminaari tarjosi minulle toisen tärkeän työyhteisön. Kiitos professori Susanna Paasoselle ja koko tutkimusseminaarille kannustavasta ilmapiiristä, jossa television ja muun populaarikulttuurin tutkimusta ei tarvitse puolustella. Olen viime vuosina esitellyt tutkimukseni tuloksia lukuisissa kotimaisissa ja ulkomaisissa konferensseissa sekä tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistuissa artikkeleissa. Konferenssiesityksistä ja artikkeleista saamani kommentit ovat niin ikään auttaneet minua jalostamaan hajanaisista huomioista perusteltuja argumentteja. Erityisen hedelmällisiä ovat olleet Media Across Borders -verkoston seminaarit, joissa olen tutustunut televisioformaatteja ja niiden adaptaatiota tutkiviin kollegoihin eri puolilta maailmaa. Tutki musprosessin aikana sain useilta henkilöiltä apua aineiston hankinnassa. kiitos Yle arkiston ritva tarkille ja anja pujolalle, finnpa-nelin Anna-Leena Lambergille, tutkijakollega Heikki Hellmanille sekä formaattien vastaanottoa tarkastelleiden fokusryhmäkeskustelujen osallistujille. Kiitokset kuuluvat myös Nykykulttuurin julkaisusarjan toimituskunnalle ja nimettömille arvioitsijoille rakentavista kommenteista sekä kustannustoimittaja Laura Piipolle kitkatta sujuneesta yhteistyöstä. kirjan valokuvista haluan kiittää Yleisradiota ja FremantleMedia Finlandia. Lisäksi Emil Aaltosen säätiö tukitutkimukseni viimeistelyä kannustusapurahalla. Tätä teosta ei olisi olemassa ilman niitä myötämielisiä televisiotuottajia, toimitusjohtajia, ohjelmapäälliköitä ja -johtajia, joita olen tutkimustani varten haastatellut. Suurin kiitos kuuluu siis teille siitä, että olitte valmiita jakamaan osaamisenne kanssani ja käyttämään haastatteluihin arvokasta aikaanne. Kirjan viimeistelyvaiheessa mieltäni ovat erityisesti lämmittäneet ne kannustavat kommentit, joita sain teiltä kirjani käsikirjoituksesta. Toivon, että tämä teos onnistuu osaltaan luomaan siltaa televisiotutkimuksen ja kotimaisen televisiotuotannon välille. Televisio-ohjelmien syntyprosessi on useimmille katsojille vieras. Vaikka kirjani pohjautuu tieteelliseen tutkimukseen, sen tavoitteena on tarjota myös tavalliselle televisionkatsojalle näkymiä ruuduntakaiseen maailmaan. Siksi omistan kirjani meille kaikille sohvaperunoille.

nonPeerReviewed

To bring empirical scrutiny to the often very general and theory-driven debates on cultural globalization and to broaden the geographical scope of previous studies on the topic, this paper presents an analysis of the changes in the relative weight of national and global culture in the culture sections of quality European newspapers from 1960 to 2010. Through content analysis of newspaper articles, the paper examines how the composition of geographical origin of the cultural products discussed has changed over a half-century. The paper asks whether globalizing trends exist in newspaper coverage of culture or whether coverage of national culture remains dominant; to what degree is there variation, based on the art form discussed; and whether newspapers embedded in their national contexts differ from each other in these respects. The results show only a moderate increase in coverage of global products. However, clear trends were found that are associated with both the geographical origin of cultural products and the art forms discussed in the articles, highlighting that post-1960s cultural globalization is best understood as being intertwined with the rise of popular culture and the corresponding decline of traditional – and very European – highbrow culture.

Kansainvälistä politiikkaa seuraavilla on hyvin tiedossa, miten Hollywood-elokuvat välittävät amerikkalaisia arvoja maailmalle. On ehkä vähemmän tunnettua, miten Pekingin identiteettipolitiikka heijastuu kiinalaisiin toimintaelokuviin. Tarkastelen tässä kirjoituksessa kiinalaista taistelulajigenreä kolmen valtionrahoittaman elokuvan kautta. Populaarikulttuurin tulkitseminen ”poliittisina teksteinä” paljastaa uusia poliittisen viestinnän näkökulmia.

Due to the global challenges that are posed by the Anthropocene and the academic focus on the fragmented state of modernity, we extend an invitation for shared dialogue on the all-pervading nature of consumerism as the seemingly problematic ethos of Western consumer culture. To this end, we outline a way to approach consumerism as an implicit religion, theorized as having adopted functionalities related to explicitly faith-based traditions within secular settings. We suggest that a similar kind of holistic and multidimensional approach might be of great benefit in the implementation of sustainability, as this would allow, e.g., (i) a more holistic analysis of the all-pervading nature of consumerism, (ii) acknowledgement of the functional diversity of the phenomenon, (iii) recognition of the shallowness of the critique of consumerism as a way of life, and, (iv) shared dialogue across a spectrum of academic perspectives under a unified model. This approach problematizes standard interpretations of consumerism as being about the promotion of the individual against the collective and as leading to a general sense of purposelessness. The perspective of religion reveals how patterns of consumption become illuminated with meaning and connected to a shared way for individuals to articulate a sense of purpose in contemporary contexts.

On the fringes of post-Reformation Europe, church and state authorities faced problems in enforcing church attendance. In the Swedish kingdom, religious uniformity was seen as vital for the success of the state after the Lutheran confession had been established, and absences from church were punishable by law. The seventeenth century saw significant tightening of legislation relating to church absences and other breaches of the Sabbath, and severe punishments were introduced. Despite considerable deterrents, it was sometimes difficult to control local inhabitants: absence cases were regularly brought before the local courts in Eastern Finland, where authorities were hampered by a combination of geographical distance and a highly mobile population. In this article, popular church-going practices are studied with an approach inspired by historical anthropology. In popular practice church attendance was required only on the most important holy days of the year, whereas on Sundays and prayer days, work or leisure were considered socially acceptable pursuits. Explanations of nonattendance should not only make reference to trying conditions: in certain situations people would travel long distances to church, despite the obvious difficulties they faced. Popular religious traditions and old conceptions of sacred time also affected behaviour among peasants. The great holy days of the year formed a ritual cycle, the aim of which was the maintenance of good relations with the supernatural. For the success of oneself and one’s household, it was more important to follow the norms of popular culture than the orders of the authorities.

Tutkielmassa tarkastellaan perheenjäsenten käsityksiä heidän yhteisestä fa- niudestaan ja se sijoittuu sekä fani- että perhetutkimuksen alueille. Fanitutkimus on tähän asti vahvasti painottunut aikuisten faniuteen, ja tutkimustietoa lasten faniudesta on toistaiseksi vähän. Myös faniuden merkitys perheen kontekstissa on vielä harvinainen tutkimuskohde. Lasten ja aikuisten kulttuurien erkaantu- essa yhä enemmän toisistaan on kuitenkin mielenkiintoista tutkia ilmiötä, joka yhdistää sukupolvia. Käsityksiä selvitettiin ryhmässä ja yksilöllisesti toteutettuina puolistruktu- roituina teemahaastatteluina. Tutkimukseen osallistui lapsia ja aikuisia viidestä perheestä. Saatu aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysilla. Keskeisinä tuloksina saatiin selville aikuisten ja lasten faniuksien erityis- piirteitä. Aikuisten faniuden erityispiirteiksi nostettiin intensiivisyys, keräily ja yhteisöllisyys. Lasten faniudessa ilmeni samoja piirteitä vähemmän voimak- kaana ja siinä korostui omana erityispiirteenään leikki. Perheenjäsenten yhteinen fanius oli lähtöisin vanhemmalta ja se koettiin sukupolvia yhdistävänä tekijänä, joka lisäsi perheen yhteistä aikaa. Tutkielman tulokset ovat linjassa aiemman fanitutkimuksen kanssa etenkin faniuden piirteiden osalta. Lisäksi tutkielma on tuottanut uutta tietoa faniuden merkityksestä sukupolvia yhdistävänä tekijänä perheen sisällä. Tästä syystä tut- kielman tekijät toivovat samaa aihetta koskevan tutkimuksen toteuttamista myös laajemmin.

nonPeerReviewed

К всемирной известности – в лаптях: Репрезентация коллектива «Бурановские бабушки» и его развития в разных медиа каналов в России с точкой зрения популярной культуры = Maailmanmaineeseen tuohivirsuissa: “Buranovskie Babushki” -yhtyeen representaatio ja kehitys eri medioissa Venäjällä populaarikulttuurin näkökulmasta Euroviisu-laulukilpailussa Venäjää edusti vuonna 2012 erikoinen lauluyhtye. Yhtyeen jäsenet olivat noin 70-vuotiaita mummoja pienestä udmurttikylästä, yllään alueensa kansallispuvut, jaloissa tuohivirsut. Viisulaulunsa “Party for Everybody” he lauloivat suurilta osin udmurtin kielellä. Sympaattiset mummot tulivat kilpailussa toiselle sijalle, mutta lunastivat paikkansa populaarikulttuurin kentällä laulamalla tunnettuja venäläisiä ja kansainvälisiä pop-hittejä udmurtin kielellä. Miten ihmeessä tavalliset maalaismummot Venäjän syrjäseudulta päätyivät koko maailman tietoisuuteen, ja mitä siitä seurasi? Vastausta tähän voidaan hakea median ja populaarikulttuurin tutkimuksen kautta. Tekemässäni tutkimuksessa analysoin “Buranovskie babushki” -yhtyeen representaatiota venäläisissä medioissa vuoteen 2014 saakka populaarikulttuurin näkökulmasta. Aineistona käytän yhtyeestä julkaistuja lehtiartikkeleita, videoita sekä yleisön kommentteja videoiden yhteydessä. Lisäksi oheisaineistona tutkimuksessani on yhtyeelle tekemäni haastattelu heidän kotikylässään huhtikuussa 2017. Aineiston perusteella pyrin selvittämään, miten yhtyeestä puhutaan eri medioissa, millaista kuvaa siitä luodaan, mitä teemoja siitä nousee ja miten niitä voisi tulkita. Tutkimusmateriaalin analyysin tuloksena määrittelin "Buranovskie babushki”:n uran neljään osaan: aikaan ennen Euroviisu-laulukilpailua, aikaan kilpailun kuluessa sekä aikaan kilpailun jälkeen. Neljäs vaihe sijoittuu vuoteen 2014, kun yhtyeen alkuperäiset jäsenet korvattiin uusilla, ja vanha yhtye vaihtoi nimensä “Babushki iz Buranovo”. Jokaisessa uran vaiheessa medioissa nousi esiin erilaisia teemoja, joista tärkeimmät ovat seuraavat: mummous, johon liittyvät muun muassa ikä, sukupuoli sekä mummojen paikka yhteiskunnassa; yhtyeen sopivuus Venäjä edustajaksi; kansanmusiikin ja pop-musiikin yhteen liittäminen; “friikkiys” sekä yhtyeen tavoitteet ja motiivit. Nämä median esiin nostamat teemat kuvastavat Venäjällä vaikuttavia ajankohtaisia sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia ilmiöitä. Populaarikulttuuri on jatkuvasti muuttuva “sulatusuuni”, joka pitää sisällään kulttuurisia, poliittisia, taloudellisia, kansainvälisiä ja paikallisia elementtejä. Populaarikulttuuri on osa ihmisiä ja yhteiskuntaa, joten se muokkautuu yhdessä niiden kanssa, mutta samalla osallistuu myös niiden muokkaamiseen. Populaarikulttuuri on eräänlainen kenttä eri vastakohtien kamppailulle, josta syntyy jatkuvasti jotain uutta. Oleellisena osana populaarikulttuuria ovat eri mediat: ilman medioita ei olisi populaarikulttuuria. Mediat eivät vain välitä populaarikulttuurin ilmiöitä, vaan myös luovat ja muokkaavat niitä. Etenkin uudet media-alustat, kuten internet, tuottavat jatkuvasti uusia populaarikulttuurin tuotteita, ja samalla se tarjoaa uuden, maailmanlaajuisen ja ajasta riippumattoman kanavan niiden levittämiseen. Multimodaalisuuden merkitys kasvaa jatkuvasti. Populaarikulttuuri on yksi kulttuurintutkimuksen suuntauksista. Koska “Babushkit” toimivat niin venäläisessä kuin kansainvälisessäkin ympäristössä, tässä työssä paneudutaan sekä venäläiseen että länsimaiseen kulttuurintutkimukseen. Etenkin Stuart Hallin, John Fisken sekä Boris Dubinin työt määrittelevät tämän tutkimuksen näkökulmia. Merkittävä rooli on myös kansanperinteellä “Buranovksie babushki” -yhtyeen tyylin takia. Neuvosto-Venäjällä (pseudo)folklore oli oleellinen osa massakulttuuria, mutta nykyään sen asema ei ole sama. Kansanperinteen yhdistäminen pop-musiikkiin herättää ristiriitaisia tunteita, haastaen sen aseman yhteiskunnassa. Populaarikulttuuri ja media ovat vaikutusvaltaisia yhteiskunnallisia mekanismeja. Tutkimuksessa esiin nousseet teemat kuvastavat populaarikulttuurin kentällä tapahtuvaa eri dualismien kamppailua, joka heijastuu laajemmin yhteiskuntaan: paikallinen vastaan globaali, nuori vastaan vanha, moderni vastaan perinteinen. “Buranovskie babushki” -yhtye edustaa kyseisiä vastakkainasetteluja ja käyttää niiden kamppailua hyväkseen. Yhtye on onnistunut vaikuttamaan niin paikallisesti kotikyläänsä kuin myös kansallisesti ja kansainvälisesti, muun muassa levittämällä tietoa Udmurtiasta ja sen kielestä ja kulttuurista. Koska finno-ugristen, sekä muiden vähemmistökansojen, kielten ja kulttuurien tilanne Venäjällä sekä muissa maissa on ollut vaikea jo vuosien ajan, on yhtyeen esiintymisellä viihteen lisäksi syvällisempikin yhteiskunnallinen merkitys. Poliittiset päätökset ole ainoa ongelma kansalliskielten –ja kulttuurien säilymisessä, vaan myös asenteet niitä kohtaan: monet vähemmistökansojen edustajat eivät koe äidinkieltään ja kulttuuriaan tärkeäksi, tai niitä jopa hävetään. “Buranovskie babushki” -yhtye on popularisoinut vähemmistökulttuureja ja näin edistänyt niiden säilymistä. Median representaatio yhtyeestä myös osoittaa, että “Babushkit” on moniulotteinen esimerkkitapaus populaarikulttuurin merkityksestä nyky-yhteiskunnassa, ja mitä kaikkea sen avulla voidaan saavuttaa. Aineistossa esiin nousseet teemat ovat herättäneet keskustelua monista ajankohtaisista asioista, ja kenties saaneet niihin aikaan muutoksia.

nonPeerReviewed

This study presents an analysis of changes in the coverage of culture in major European newspapers from 1960 to 2010. Employing a content analysis of the newspapers, we examine how culture sections have changed in terms of the cultural areas covered. We ask whether the content of cultural coverage has become more heterogeneous and whether newspapers embedded in different geographical and cultural contexts differ in this respect. To assess heterogeneity, we first focus on the opening of culture through the increase in coverage of emerging art forms at the expense of the coverage of established art forms. Next, we turn our attention to music and measure openness according to the increase of pop-rock content. The results suggest a cultural opening, albeit mostly measured by the second proxy. Established art forms hold their mainstream position, while emerging forms are validated at a slower pace than expected. Regarding music, the transformation of coverage from classical music to pop-rock is very dramatic. The findings challenge expectations about the order in which the newspapers manifest the timing and thoroughness of the opening of culture, highlighting the complexity of the factors shaping newspapers’ cultural coverage.

peerReviewed

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan intermediaalisuutta Pauli Kallion ja Ville Pirisen sarjakuva Ornette Birks Makkosessa. Tutkimuksessani pyrin selvittämään intermediaalisuuden funktion sarjakuvan musiikillisissa viittauksissa. Lisäksi pyrin jäsentämään Ornette Birks Makkosen musiikillista sisältöä intermediaalisten viittausten kategorioiden mukaan ja pohtimaan, onko Ornette Birks Makkonen musiikillistettu sarjakuva. Tutkielmani lopuksi pohdin sarjakuvan ja intermediaalisuuden suhdetta yleisemmin ja otan kantaa sarjakuvan kulttuuriseen asemaan. Intermediaalisuutta sarjakuvassa on tutkittu vähän ja pääosin sarjakuvan kuvaa ja sanaa yhdistävän luonteen kannalta. Tutkimukseni keskittyy kuitenkin sarjakuvan sisällön intermediaalisiin keinoihin ja niiden herättämiin mielikuviin ja intertekstuaalisiin mielleyhtymiin. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä toimivat intertekstuaalisuusteoria, Werner Wolfin ja Irina Rajewskyn intermediaalisuusteoriat ja sarjakuvatutkimus. Tutkimuksessani intermediaaliset viittaukset jakautuvat kertoviin ja näyttäviin viittauksiin. Kertovat viittaukset kuvailevat lähdemediaa kohdemedian keinoin. Näyttävät viittaukset imitoivat lähdemediaa joko kohdemedian keinoin tai yhdistämällä kohdemedian ja lähdemedian keinoja. Tutkielmassani sarjakuva ymmärretään itsenäiseksi mediamuodoksi, jolla on omat ainutlaatuiset keinonsa ilmaista asioita. Tutkimukseni aineistona toimii yhdeksän vuosina 1997?2011 ilmestynyttä Ornette Birks Makkonen -sarjakuva-albumia. Sarjakuvan on käsikirjoittanut Pauli Kallio ja piirtänyt Ville Pirinen. Tarkastelen aineistoa sisällönanalyysin keinoin käyttäen hyväkseni Werner Wolfin intermediaalisuustypologiaa. Intermediaalisuus rakentaa Ornette Birks Makkoselle tulkintakehyksen, joka johdattaa lukijan tulkitsemaan sarjakuvaa ja sen huumoria suhteessa musiikkiin. Viittaukset luovat sarjakuvaan vahvan mielikuvan musiikista. Niiden avulla suositellaan musiikkia ja voidaan saada musiikista innostunut lukija mielihyvän myötä kiinnittymään sarjakuvaan vahvemmin. Ornette Birks Makkonen ei kuitenkaan täytä kaikkia musiikillistetun fiktion tunnusmerkkejä. Sarjakuva hyödyntää intermediaalisuutta joustavasti ja ominaislaatuisesti. Intermediaalisuuden ja sarjakuvan tutkimus voisi kertoa lisää sarjakuvan ominaisuuksista ja rakentaa kuvaa sarjakuvan ympärille rakentuneesta kulttuurista. Näin se voisi osallistua sarjakuvatutkimuksen perustan vankistamiseen ja laajentamiseen.

Throughout the history of Western popular culture, new emerging forms of media have been perceived as threats to social norms, societal order and moral foundations. The present compilation dissertation situates the medium of digital games into this centuries-old continuum. This study contents that controversies and moral panics that originate from the aforementioned concerns should be perceived as cultural rites of passage for new media, which indicate their transition from one state into another, from periphery into mainstream. This study demonstrates that gaming controversies and moral panics are rarely situational or random events. Rather, they are manufactured through social interaction by individuals and interest groups, driven by various sociopolitical motives. These rhetors have created a host of discourse units, which are used to construct multifaceted narratives and ontological claims that shape the social reality of digital games. The thesis also explores several sociocultural factors that are generally shared by gaming controversies and moral panics. Furthermore, the dissertation maps the cultural evolution of these socially constructed events. Albeit the classic controversial themes of violence, crime and sex still generate social concerns, these incidents have evolved from mere representation-, content- or effects-based contentions into broader cultural discussions that deal with more comprehensive societal issues. Controversies and panics are products of their zeitgeist and surrounding culture. The study also examines moral and cultural boundaries that inhibit the scope of expression of digital games. These implicit restrictions demonstrate that the new societal status of the medium is still being negotiated. Lastly, the medium-specific qualities of gaming controversies and panics are analysed.

Seksuaalivähemmistöjen asema heteronormatiivisessa yhteiskunnassa on puhututtanut ahkerasti muutaman viime vuosikymmenen aikana. Globaalisti seksuaalivähemmistöjä laajalle yleisölle ovat tehneet tutuiksi populaarikulttuuriset valtavirtasisällöt kuten amerikkalaiset elokuvat ja televisiosarjat. Monet nuoret, jotka vasta rakentavat omaa seksuaali-identiteettiään, ammentavat vaikutteita näistä sisällöistä, erityisesti heidän ikäryhmilleen kohdistetuista tuotannoista kuten nuorten sarjoista. Siten on tarpeellista tutkia seksuaalivähemmistöjä edustavien fiktiivisten hahmojen kokonaisvaltaisia representaatioita suosittujen amerikkalaisten nuorten sarjojen kontekstissa ja päivittää tutkimus 1990-luvulta nykypäivää heijastavaksi. Tässä tutkielmassa tarkastelun kohteena ovat nuorten sarjoissa "Glee" ja "Valehtelevat viettelijät" (eng. "Pretty Little Liars") esiintyvät lesbohahmot Santana Lopez ja Emily Fields. Erityisesti havainnoinnin kohteena ovat hahmojen ilmaisulliset identiteetit (expressive character identity), jotka rakentuvat ilmaisullisten keinojen kuten kielen, ilmeiden ja äänenkäytön kautta. Kontekstina näiden ilmaisullisten identiteettien esiintymiselle ovat narratiivit liittyen hahmojen kaapista ulostuloon. Aineistoksi on valittu yhteensä kahdeksan kohtausta, neljä kummastakin sarjasta, käsitellen hahmojen elämiä ennen ulostuloa, ulostulon aikana ja ulostulon jälkeen. Aineistoa tarkastellaan lisäksi queer teorian näkökulmasta keskittyen erityisesti heteronormatiivisuuden ilmentymiseen. Lopullisten havaintojen perusteella Emilyn ja Santanan hahmot ilmentävät negatiivisia tunteellisia ja asenteellisia ilmaisullisia identiteettejä, jotka rakentuvat erityisesti kielellisten, visuaalisten ja paralingvistisien keinojen myötä. Erityisen huomioitavaa on hahmojen identiteettien kehitys narratiivin edetessä. Esimerkiksi ulostulon jälkeen identiteetit heijastavat päättäväisyyttä ja itsevarmuutta olla oma itsensä. Lisäksi häpeän esiintyminen on vain marginaalisessa osassa, kun puolestaan rehellisyyttä ilmennetään suuressa osassa aineistoa, viitaten pyrkimykseen kertoa avoimesti omista tunteistaan ja seksuaali-identiteetistä tuntematta häpeää. Queer teorian näkökulmasta heteronormatiivisuutta sekä vahvistetaan että haastetaan, mutta homoseksuaalisuus katsotaan lähtökohtaisesti normista poikkeavana.

Tutkielmani tarkoitus on osoittaa, mitkä ovat My Little Pony: Friendship Is Magic TV-sarjan visuaaliset vaikutteet ja viittaukset japanilaiseen populaarikulttuuriin. Tutkimusmenetelmänä hyödynsin intertekstuaalisuutta, kun vertasin ponisarjan visuaalista materiaalia japanilaiseen kuvastoon. Tutkimuksessani vertasin ponisarjan visuaalista kuvastoa anime- ja mangatyyleihin ja viittauksiin japanilaiseen populaarimediaan. Tutkimukseni tukena hyödynsin ponisarjan tekijöitten haastatteluja kuin myös fanien reaktioita ja huomioita sarjasta.