Search

peerReviewed

This chapter offers an interpretation of extended families as communities of experience in a rural area close to the eastern border of the Swedish realm. Through a case study of lower court records, Kuha examines the social and religious life in a 17th-century farm culminating in the crisis of an extended family. The chapter explores how practices of lived religion shaped the relationship of the community and the individual, and how experiences were negotiated within families and local communities. The analysis highlights the importance of protecting the boundaries of the household as well as the meaning of religious practices in creating cohesion within the community.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani käsikkäin kävelemisen ja emotionaalisen omistusoikeuden yhteyttä 20–30-vuotiaiden nuorten aikuisten parisuhteissa. Emotionaalisella omistusoikeudella tarkoitan niitä parisuhteessa esiintyviä eksklusiivisia tunteita, joita ei ole sallittua tuntea parisuhteen ulkopuolisia ihmisiä kohtaan, kuten romanttinen rakkaus. Emotionaalisen omistusoikeuden lisäksi käsittelen aihetta seksuaalisen omistusoikeuden kautta. Vertailen käsikkäin kävelylle annettuja merkityksiä suljetussa ja avoimessa suhteessa olevien ihmisten välillä. Teoreettinen viitekehykseni pohjaa Randall Collinsin teoriana ihmissuhteiden rituaaleista. Rakkauden rituaalit vahvistavat omistusoikeuksia symbolisella tasolla. Käsikkäin käveleminen on yksi tällainen rakkauden rituaali, joka tuottaa eksklusiivista suhdetta. Rituaalien tuottamat symbolit alkavat symboloida koko suhdetta ja siinä esiintyvää rakkautta, jolloin rituaalin tai symbolin jakaminen jonkun suhteen ulkopuolisen kanssa merkitsee iskua koko suhteelle. Aineistonani on eläytymismenetelmällä keräämäni tekstit. Tutkimukseen osallistujat ovat eläytyneet tilanteeseen, jossa he joko näkevät kumppaninsa kävelevän käsikkäin jonkun heille ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa tai vaihtoehtoisesti he kävelevät itse käsikkäin kumppanille ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa ja kumppani näkee tämän. Vastaajat ovat kirjoittaneet, mitä tilanne heidän mielestään tarkoittaa ja mitä tunteita se herättää. Analyysimenetelmänä olen hyödyntänyt sisällönanalyysiä. Tutkimustuloksissa käsikkäin käveleminen parisuhteen ulkopuolella sai kootusti seuraavanlaisia merkityksiä: uskottomuus, ei-romanttinen tai ei-seksuaalinen tapahtuma, vaatii keskustelua parisuhteessa ja ”jotain enemmän”. Uskottomuus sisältää selän takana tapahtuvaa suhdetta ja sen rajoja rikkovaa toimintaa. Ei-romanttinen tai ei-seksuaalinen tarkoittaa tilanteen määrittelyä muuksi kuin romanttiseksi tai seksuaaliseksi määrittelyn tapahtuessa kuitenkin romanttisuuden tai seksuaalisuuden kautta. Vaatimus keskustelusta merkitsee tarvetta selittää tilannetta jälkeen päin kumppanille. ”Jotain enemmän” puolestaan tarkoittaa tilanteen symbolista tulkintaa, joka vie fyysisen tilanteen emotionaaliselle tasolle. Käsikkäin käveleminen merkitsi enemmän kuin seksi, sillä silloin kun seksi määritellään vain fyysiseksi tapahtumaksi, sisältää käsikkäin käveleminen emotionaalisen siteen ja oletuksen parisuhteesta. Käsikkäin käveleminen kuuluu sekä emotionaalisen että seksuaalisen omistusoikeuden piiriin. Vaikka avoimet suhteet ovat usein seksuaalis-fyysisesti avoimia, rajautuvat kädet tästä ulos. Kädestä pitäminen ja käsikkäin kävely toimivat voimakkaasti symbolisella tasolla, joka tulkitaan tarkoittavan vahvaa ja usein romanttista tunnesidettä kävelijöiden välillä.

peerReviewed

Tutkielmassa tarkasteltiin yhteisöllisyyden tuottamisen tapoja työyhteisössä. Yhteisöllisyyden tuottamisen tavoista etsittiin rituaalimaisia piirteitä. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia rituaalimaisia piirteitä yhteisöllisyyden tuottamisen tavat sisältävät. Teoreettisessa viitekehyksessä tarkasteltiin yhteisöllisyyttä ja rituaaleja. Yhteisöllisyys miellettiin lähtökohtaisesti tavoiteltavaksi ja myönteiseksi asiaksi, jonka esiintyminen edellyttää aktiivisuutta. Rituaalimaisia piirteitä tunnistettiin rituaaleille asetettujen ominaispiirteiden kautta. Tutkielman aineisto koostui työyhteisöstä eläkkeelle siirtyneiden henkilöiden tarinoista. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysillä. Yhteisöllisyyden tuottamisen tavat luokiteltiin sen perusteella, mitä niillä tulkittiin työyhteisössä tavoiteltavan. Yhteisöllisyyden tuottamisen tavat liittyivät siirtymätilanteiden merkityksellistämiseen, sosiaalisen siteen vahvistamiseen, viihtyisyyden ylläpitämiseen sekä järjestyksen ylläpitämiseen. Yhteisöllisyyttä tuottavien tapojen rituaalimaisina piirteinä pidettiin toistuvuutta ja säännönmukaisuutta. Tutkielma osoitti, että yhteisöllisyyttä tuotetaan aktiivisesti työyhteisössä. Yhteisöllisyyden tuottaminen toteutui pääsääntöisesti työyhteisön epävirallisena toimintana. Yhteisöllisyyden tuottamisen tavat osoittautuivat joukoksi erilaisia käytäntöjä ja tapoja, jotka toteutuivat sekä arkisessa työnteon ympäristössä, että työyhteisön vapaa-ajalla. Yhteisöllisyyttä tuotettiin itsetarkoituksena sekä yhteisön itsesäätelyn keinona. Yhteisöllisyyden tuottamisen tavoissa on nähtävissä rituaalimaisia piirteitä. Yhteisöllisyydelle esitettyjen myönteisten vaikutusten voidaan ajatella olevan niin merkittäviä, että yhteisöllisen toiminnan tukeminen koituisi organisaation eduksi lisäten työyhteisön jäsenten hyvinvointia ja työhön sitoutumista, vahvistaen kollektiivista identiteettiä ja luoden järjestystä.

Kontturi’s chapter focuses on two Swedish physicians reporting from London and Caribbean Swedish colony St. Barthélemy to Swedish medical college in 1798. The emphasis is on their participation in the global networks of colonial medicine, shaping and sharing medical information from colonies outside of Europe. Their reports show how they promoted the hybridisation of different medical cultures with their distinctly open-minded curiosity towards new information, which was in line with the old Linnaean tradition of scientific travelling. The chapter also draws attention to their impact on how global diseases such as syphilis and smallpox were managed and treated in their own sphere of influence. peerReviewed

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan suistamolaiselta itkijältä Matjoi Plattoselta vuosina 1908−1920 tallennettuja kuolinrituaalien kuvauksia ja niihin liittyviä itkuvirsiä siirtymäriittiteorian avulla. Tutkimuksen aineiston Plattosen kanssa ovat tuottaneet Matti Kaisla, U. T. Sirelius ja A. O. Väisänen. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota erityisesti rituaalisen itkemisen merkitykseen kuolinrituaalien osana. Yksilön tai ryhmän sosiaalisen kategorisen muutoksen yleismaailmallisesti kolmeen vaiheeseen jakavan siirtymäriittiteorian kehitti etnologi Arnold van Gennep (1873−1957). Hän väitti, että rituaaliset seremoniat, jotka liittyvät ihmiselämän tärkeimpiin muutoksiin, eroavat toisistaan eri kulttuurien välillä vain yksityiskohdissa, ja ovat olemukseltaan universaaleja. Siirtymäriittiteoriaa on karjalaisten siirtymäriittien tutkimuksessa sovellettu aiemmin karjalaisten lauluhäiden osalta, mutta kuolinrituaalien merkitysten tutkimisessa teoriaa ei juuri ole käytetty. Siirtymäriittiteorian kolmivaiheista prosessia (irtauma, välitila, liittymä) kuvaavan kaavan soveltaminen esimoderneihin rajakarjalaisiin kuolinrituaaleihin osoittaa aiempaa suomalaista tutkimusta täydentäen muuan muassa sen, että kuolinrituaaleissa 1) siirtymäriittien universaali kolmivaiheinen kaava toteutuu sekä yksilön että ryhmän sosiaalisen kategorian muuttuessa, 2) että spatiaalinen siirtymä rituaaleissa liittyy kiinteästi näihin sosiaalisen kategorian muutoksiin, ja että 3) siirtymäriiteille tyypillinen irtautumisen, liminaalisen vaiheen ja liittymisen symboliikka heijastuu myös rituaaleihin liittyviin itkuvirsiin. Itkun särkemä ääni on yksi kuoleman särkemän yksilön ja yhteisön, toisin sanoen kuolinrituaaleihin liittyvän liminaalisen vaiheen, hallitsevimmista symboleista. peerReviewed

peerReviewed

nonPeerReviewed

Musiikkia on käytetty kuolemaan liittyvissä rituaaleissa läpi ihmiskunnan historian. Musiikin avulla eri yhteisöt eri aikoina ja eri puolilla maailmaa ovat ilmaisseet menetyksen aiheuttamaa surua ja tarjonneet terapeuttista tukea menetyksestä selviämiseen. Monet käyttävät musiikkia säännöllisesti itsesäätelytarkoituksissa ja tunnetyöskentelyn apuvälineenä. Huolimatta siitä, että ihmisten tiedetään hakevan musiikista lohtua erityisesti vaikeiden elämäntilanteiden aikoihin, ei kuolemaan ja suremiseen liittyvää systemaattista musiikkipsykologian tutkimusta ole juurikaan tehty. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella musiikin merkityksiä ja funktioita kuolemaan liittyvissä elämäntilanteissa. Tutkimusta varten analysoitiin 561 suomalaisen kuvauksia sellaisista musiikinkuuntelukokemuksista, jotka liittyivät jollakin tapaa kuolemaan. Tekstiaineisto analysoitiin käyttämällä induktiivista teemaanalyysiä, jossa muodostettiin kolme pääteemaa kuolemaan liittyvien musiikkikokemusten konteksteille ja musiikin eri rooleille näissä tilanteissa. Teemat nimettiin Tragedian ymmärtämiseksi, Rituaaliseksi suremiseksi, ja Muisteluksi. Kaikkien teemojen keskiössä oli musiikin rooli merkityksen muodostamisessa, mutta prosessin eri vaiheissa musiikin käyttö ja funktiot näyttäytyivät keskenään hieman erilaisina. Tragedian ymmärtäminen liittyi yleensä läheisen kuolemaan ja sen aiheuttamiin ensijärkytyksen hetkiin, tai tilanteisiin, joissa itseä tai läheistä oli kohdannut vakava sairaus tai läheinen oli käyttäytynyt itsetuhoisesti. Pieni osa kuvauksista käsitteli vastaajien omia itsetuhoisia hetkiä. Musiikkia kuunneltiin yksin ja keskittyneesti, ja sen rooli liittyi tapahtuneen ymmärtämisen ja järkytyksen sanallistamisen prosesseihin sekä reflektoimisen ja vertaistuen tarpeisiin. Rituaalinen sureminen liittyi joko virallisiin sururituaaleihin (esimerkiksi hautajaisiin ja muistotilaisuuksiin) tai yksityisen suremisen hetkiin ja henkilökohtaisiin hyvästeihin. Musiikilla oli näissä kuvauksissa usein symbolinen merkitys: sen avulla viitattiin vainajan elämään, ilmaistiin kuoleman herättämiä tunteita ja käsitteellistettiin menetyksen merkitystä. Symbolinen käyttäytyminen kietoutui myös tiiviisti erilaisiin tunteiden käsittelyn prosesseihin. Musiikin käyttöä suremisen yhteydessä esiintyi tilanteissa, joissa oltiin yksin, mutta myös sosiaalisesti jaetuissa hetkissä yhdessä muiden kanssa. Muistelu liittyi hetkiin, jolloin menetyksestä oli jo kulunut aikaa. Musiikin kuuntelu herätti muistoja edesmenneestä ja sitä kuunneltiin tarkoituksella menneiden aikojen muistelun, vainajan muiston tai tapahtuneen kunnioittamisen apuvälineenä, sekä yhteyden tuntemiseksi edesmenneeseen läheiseen. Myös sattumalta kuultu musiikki saattoi herättää tällaisia muistoja. Pieni osa kuvauksista kuvaili musiikin herättämiä kipeitä tunteita tai muistoja, jotka johtivat tällaisen musiikin välttelemiseen. Tulosten perusteella voidaan yhä paremmin ymmärtää sitä, kuinka musiikki voi olla tärkeä osa henkilökohtaisia suremisen prosesseja, ja tarjota merkityksiä, lohtua ja apuvälineitä menetyksen hyväksymiseen ja sitä kautta surusta selviämiseen. peerReviewed

Tutkin luovan kirjoittamisen tilan luomista. Hahmotan, mistä tekijöistä se muodostuu ja millaisessa suhteessa nämä osatekijät ovat toisiinsa. Erityisen kiinnostunut olen siitä, millainen on pitkään jatkunut luovan kirjoittamisen tila erään tarinan osalta, ja millä tavoin pitkäaikaisuus ja jatkuvuus ovat vaikuttaneet tuohon tilaan. Pro gradu -tutkielmani on autoetnografinen tapaustutkimus ja aineistona toimii työskentelypäiväkirjani, jota pidin vuoden ajan pitkään kirjoittamani tarinan parissa työskentelystä tätä tutkielmaa varten. Luovuutta lähestyn psykologian näkökulmasta: Mihaly Csikszentmihalyin mukaan luovuus on prosessi, jonka kautta muutetaan ja muokataan kulttuurin symbolista aluetta/piiriä (esim. kieli). Tarkastelen luovuutta tässä tutkielmassa ennemmin subjektiivisena kokemuksena ja koettuna ilmiönä kuin ulkoa käsin todennettavissa olevana tapahtumana tai meriittinä. Luovan kirjoittamisen hahmotan Rebecca Luce-Kaplerin tavoin kompleksisuusteorian kautta. Kompleksisuusteoriassa kirjoittaminen ymmärretään ilmiönä, suhteiden verkostona, joka ulottautuu niin ihmistenvälisen vuorovaikutuksen, kulttuuristen normien kuin historiallisten prosessien ylitse aina ihmisyyden ulkopuolisiin systeemeihin saakka. Erittelen työssäni luovan kirjoittamisen tilan eri puolia ja osatekijöitä. Työskentelypäiväkirjan analyysin pohjalta huomasin luovan kirjoittamiseni tilan kokonaisuuden muodostuvan useista erilaisista luovuuteen liitetyistä tiloista. Näitä eri luovia tiloja tarkastelen teoriakirjallisuuden kautta suhteessa toisiinsa. Käsittelen luovan kirjoittamiseni tilan kahta piirrettä, vapautta ja leikkiä, Csikszentmihalyin flow-tilan, Rebecca Luce-Kaplerin subjunktiivisen tilan sekä rituaalin (Schechner; Whish-Wilson) käsitteiden kautta. Tarkastelen tutkimani luovan kirjoittamiseni tilan suhdetta kirjoittamisympäristöön ja avaan tätä holistista suhdetta Graeme Harperin habitaatin ja habitaation käsittein. Lisäksi sukellan ideoiden tilaan ja siinä ohessa kirjoittamisprosessiin, jolloin tarkastelussa apunani ovat erilaiset luovien kognitiivisten prosessien käsitteet (Russ; Fromm) suhteessa Charlotte Doylen fiktion maailman ja kirjoittamisen maailman käsitteisiin. Erilaisia luovia tiloja on tarkasteltu usein toisistaan erillisinä tiloina. Tämä on ollut tarpeellista eri tilojen erityispiirteiden määrittelemiseksi ja tunnistamiseksi. Tutkielmassani hahmotan kuitenkin erilaisten luovien tilojen välisiä suhteita ja sitä, miten ne yhdessä muodostavat kokonaisvaltaisen ja monitahoisen luovan kirjoittamisen tilan. Tuon siis eri luovan tilan käsitteet yhteen työkaluina, joiden avulla hahmotan luovan kirjoittamisen tilan kokonaisuutta.

Musiikkikasvattaja saattaa työssään kohdata monenlaisia oppijoita, sillä musiikissa ei yleensä järjestetä minkäänlaista erityisopetusta. Useimmiten erityisoppilailla on kuitenkin hyvät mahdollisuudet osallistua musiikinopetukseen olettaen, että musiikinopettajalla on riittävän hyvät työkalut voidakseen tukea näitä erityisoppilaita ammattimaisesti ja tarkoituksenmukaisesti. Erilaisiin diagnooseihin perehtyminen ja omien pedagogisten tietotaitojen päivittäminen ovat ensisijaisia tapoja auttaa erilaisia oppijoita selviämään koulumaailman haasteista ja saamaan hyviä kokemuksia musiikintunneilta. OCD:ssä (pakko-oireisessa häiriössä) ja ASD:ssä (autismin kirjossa) on paljon samanlaisia piirteitä. Kandidaatintutkielmani antaa kattavan kuvan OCD- tai ASD-diagnoosin saaneiden tyyppillisesti esiintyvästä rituaalimaisesta toiminnasta ja tarjoaa käytännön vinkkejä musiikinopettajalle näiden oireiden kohtaamiseen. Mikä on olennaista tietää ja miten oppilasta voi tukea musiikintunneilla? Mitkä ovat erityisesti musiikin tarjoamat mahdollisuudet oppilaan tukemisessa? Mitä tietoa musiikkiterapian kirjallisuus tarjoaa musiikkikasvattajalle? Tutkielmani on englanninkielisiä lähteitä pitkälti hyödyntävä kirjallisuuskatsaus ja on musiikkikasvatuksen kentälle laajennettu versio vuonna 2014 kirjoitetusta, samoja teemoja käsittelevästä musiikkiterapian kandidaatintutkielmasta. Tämä päivitetty versio hyödyntää niin musiikkiterapian kuin musiikkikasvatuksenkin kirjallisuustarjontaa ja tutkii rituaalimaista käytöstä aiheuttavia tekijöitä, keskittyen tässsä tapauksessa koulumaailman näkökulmaan ja haasteisiin. ASD-oppilaiden tukemiseen on tarjolla ihan hyvin tietoa, mutta OCD vaikuttaisi olevan monelle aineenopettajalle vieras käsite. Olen kiinnostunut perehtymään tarkemmin rituaalimaista käytöstä aiheuttaviin diagnooseihin myös tulevaisuudessa, joko musiikkiterapian tai musiikkikasvatuksen näkökulmasta.

Recently within media research, there has been an intensified discussion on the notion of ritual and the relationship between ritual and the mass media. This article offers a comparative historical perspective to this debate. We look at events that have been publicly signalled as 'national tragedies' within movie newsreels and public broadcaster's news from the 1950s to the 2000s, to see how media reporting of mourning rituals has changed. We ask how have the mourning rituals reported in the media been involved in 'joining us together' and what kind of 'sacred centres of society' have been constructed through the reporting of mourning rituals? Our study suggests that the media constructs mourning rituals, whether religious, civic or national, as inclusive and affirmative, constituting the church and the state as well as itself as key centres of society. Recently within media research, there has been an intensified discussion on the notion of ritual and the relationship between ritual and the mass media. This article offers a comparative historical perspective to this debate. We look at events that have been publicly signalled as 'national tragedies' within movie newsreels and public broadcaster's news from the 1950s to the 2000s, to see how media reporting of mourning rituals has changed. We ask how have the mourning rituals reported in the media been involved in 'joining us together' and what kind of 'sacred centres of society' have been constructed through the reporting of mourning rituals? Our study suggests that the media constructs mourning rituals, whether religious, civic or national, as inclusive and affirmative, constituting the church and the state as well as itself as key centres of society. Recently within media research, there has been an intensified discussion on the notion of ritual and the relationship between ritual and the mass media. This article offers a comparative historical perspective to this debate. We look at events that have been publicly signalled as 'national tragedies' within movie newsreels and public broadcaster's news from the 1950s to the 2000s, to see how media reporting of mourning rituals has changed. We ask how have the mourning rituals reported in the media been involved in 'joining us together' and what kind of 'sacred centres of society' have been constructed through the reporting of mourning rituals? Our study suggests that the media constructs mourning rituals, whether religious, civic or national, as inclusive and affirmative, constituting the church and the state as well as itself as key centres of society.

In this dissertation, I study the observance of holy days among the peasantry in the early modern province of Savo, located on the eastern periphery of the Swedish kingdom (today Eastern Finland). I examine the practices, norms and meanings related to the observance of holy days both within and outside the Church, and analyse the changes and continuities in the post-reformation period. As the main sources of the study, I use district court records and visitation records mainly from the period 1639–1712. I analyse the cases with a micro-historical perspective and an anthropological approach. The lived religion of the peasantry was constituted especially through practices that were connected to annual holy days, both those officially celebrated and those officially denounced as superstition. The religious practice of the peasantry was shaped in the normative framework defined partly by Church and state and partly by the local communities. It was important for most peasants to attend church and take Communion on great holy days, even though in an agrarian area characterized by a scarce inhabitation and long distances, they were not able to make the long journey to church every Sunday. The practices and rituals related to the observance of holy days were increasingly concentrated on the church, but even the ecclesiastical and secular authorities had to bend in this process. The teachings of the Church were not understood as such, but merged in the popular mind with older ideas of the sacred and the relationship of people with the divine. To maintain its authority in the lives of the laity, the Church was forced to accept practices that were not in accordance with its doctrines. Nor was the Church able to replace the need for sacrificial practices and other rituals in the households. Traditional festivities and rituals officially condemned as superstition survived at least until the 18th century. To secure the continuity of life and a good relationship with the sacred, people held on to their traditions and celebrated holy days in a manner similar to that of their ancestors.

Tiivistelmä – Abstract Maisterintutkielmani aiheena on nepalilainen naamiotanssiryhmä, dyo khala. Esittelen ryhmän jäsenet ja tehtävät sekä pohdin minkälaiset ovat dyo khalan tulevaisuuden näkymät. Tutkimuskysymyksinäni minulla ovat ”minkälainen on dyo khalan rakenne ja mitä sen ydintoimintaan kuuluu” sekä ”miten dyo khalan jäsenet kokevat ryhmän jatkuvuuden suhteessa nykyajan haasteisiin.” Naamiotanssiryhmiä on tutkittu vähän, eikä kunnollista selvitystä ryhmän rakenteesta ole tehty. Tuon ilmi mitä erityispiirteitä juuri khokanalaisessa dyo khalassa on ja mitä haasteita sillä on jatkuvuuden kannalta. Tein kenttämatkani Nepaliin loppukesästä 2015, jolloin keräsin aineiston maisterintutkielmaani. Tutkimus on etnografinen laadullinen tutkimus. Keräsin aineistoa haastattelemalla ja havainnoimalla. Haastattelin tulkin avulla kahdeksaa dyo khalan jäsentä. Asuin perheessä Khokanan kylän laitamilla, vietin kylässä aikaani ja keskustelin dyo khalasta kyläläisten kanssa. Lisäksi pääsin seuraamaan dyo khalan monimutkaista jumalanpalvonta rituaalia ja soittoharjoituksia. Dyo khalaan kuuluu 14 naamiotanssijaa, kuusi sijaista, kuusi ruuanlaittajaa, kolme palvontamateriaalien kantajaa ja 17 soittajaa. Yhteensä 46 miestä. Ryhmässä on kolme johtajaa ja kaksi gurua, jotka opettavat tanssin ja laulun. Kaikkia jäseniä pidetään jumalina. Dyo khalan pääjuhla on Shikali Jatra sekä kerran kahdessatoista vuodessa esitettävä Baraha Barsa Rudrayani Pyākha Jatra. Näissä juhlissa ryhmä esittää tanssin, musiikin ja laulun avulla tarinoita hindulaisesta mytologiasta. Tämän lisäksi ryhmä osallistuu viiteen muuhun juhlaan. Ryhmän ydintoimintaan kuuluvat myös sekä julkiset että salaiset rituaalit. Nykyiset jäsenet ovat huolissaan dyo khalan jatkuvuudesta. Uhkana on resurssien puute sekä uuden sukupolven mahdollinen haluttomuus liittyä ryhmään. Ryhmän jäsenyyden pitäisi periytyä isältä pojalle. Nykyaikaisia ammatteja on vaikea sovittaa yhteen dyo khalan sitovuuteen. Vähennän tutkielmassani naamiotanssiryhmien ympärillä olevaa salaperäisyyden verhoa. Dyo khalalla on tärkeä sosiaalinen funktio; se on tärkeä yhteisön jäsenille sekä koko kyläyhteisölle. Se on ollut olemassa vuosisatoja samanlaisessa muodossa. Nyt kuitenkin muuttumattomuus on käymässä sen tuhoksi. Ryhmä ei pyri viihdyttävyyteen ja täten olemaan kaupallinen, mutta nurinkurisesti juuri kaupallisuus voisi resurssien huvetessa olla ryhmän pelastus. Naamiotanssiryhmät ovat uhanalaisia, joten tutkielman teko on tärkeää nyt.

Saarinen, Tuija 2011. Pannu kuumana. Suomalaisia kahvihetkiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1330, Tieto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 278 pp. III. ISBN 978-952-222-287. ISSN 0355-1768.

Tämä tutkimus käsittelee liikettä nimeltä Soka Gakkai International Suomi. Soka Gakkai International, SGI, on maallikkobuddhalainen maailmanlaajuinen liike ja SGI-Suomi on liikkeen Suomessa toimiva uskonnollinen yhdyskunta. SGI on yksi Suomessa toimivista aktiivisista buddhalaisista liikkeistä, jolla on noin 170 kannattajaa ympäri Suomen. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää etnografisen tutkimusotteen kautta SGI-Suomen ja sitä myötä SGI:n yhteisörakennetta, sitä millainen SGI yhteisönä on ja miten yhteisökuvaa rakennetaan ja ylläpidetään. Näin pyrin avaamaan myös tämän päivän suomalaista uskontokenttää ja lisäämään ymmärrystä ja tietoa uusista uskonnoista. Keskityn tutkimuksessani tarkastelemaan SGI:n keskusteluiltoja ja niistä nousseita teemoja yhteisön rakentumisen ja yhteisöllisyyden kannalta. Tutkimukseni sijoittuu yhteisö- ja uskontoantropologian välimaastoon, jotka myös muodostavat työni keskeiset teoreettiset viitekehykset. Avaan Anthony Cohenin (1985) ja Clifford Geertzin (1993) ajatuksia yhteisön symbolisesta ja sosiaalisesta rakentumisesta ja nämä käsitteet toimivat myös analyysini keskeisinä määritteinä. Lisäksi nojaan tiukemmin uskontoantropologiseen otteeseen, erityisesti Emilé Durkheimin (1980) ajatuksiin, SGI:n keskeisiä uskonnollisia rakenteita pohtiessani. Tutkimusaineistoni on kerätty etnografisen kenttätyön avulla vuosina 2011–2013. Kenttätyössä keskeisimpänä metodina olen käyttänyt osallistuvaa havainnointia. Olen täydentänyt havaintojani muutamilla haastatteluilla. Keskeisin tutkimuskenttäni muodostuu SGI-Suomen keskusteluiltoihin ja muihin tapaamisiin osallistumisesta. Tutkimukseni keskeinen johtopäätös on se, että SGI-Suomen yhteisökuva rakentuu merkittävästi yhteisesti jaettujen uskomusten ja käytäntöjen varaan. Jäsenten keskinäiset tapaamiset keskusteluiltojen muodossa, buddhalaisuuden harjoittaminen ja opiskelu yksin ja yhdessä sekä SGI:n jäsenyys ovat tärkeitä yhteisön elinvoimaisuuden kannalta. Kuvaa maailmanlaajuisesta SGI-yhteisöstä vahvistetaan näiden tekijöiden kautta. Keskeiset uskonnolliset rituaalit ja niihin liitetyt merkitykset lisäksi vahvistavat yhteenkuuluvuuden tunnetta ja saavat aikaan tunteen siitä, että on olemassa yksi, yhtenäinen maailmanlaajuinen yhteisö. Yhteisö nähdään tärkeänä ja elinvoimaisena, mutta uuden uskonnon haasteena tulee olemaan uusien jäsenten mukaan saaminen ja näin myös paikallisyhteisön jatkuvuuden turvaaminen tulevaisuudessa.

1900-luvun aikana eurooppalaisen taiteen ja magian tutkimus rajoittui pitkälti Warburginstituutin piirissä tapahtuneeseen 1400-1500-lukujen taiteen astrologiseen analyysiin. Viimeksi kuluneiden 25 vuoden aikana magian tutkimusperinne on kokenut merkittävän murroksen. Etenkin keskiajan oppineen magian muodoista on saatu paljon uutta tietoa. Tutkimusperinteessä tapahtuneiden muutosten ohella tämä artikkeli esittelee keskiaikaisessa magiassa käytettyjä kuvatyyppejä ja kuvamagian yhtymäkohtia keskiajan ja uuden ajan alun kuvataiteeseen. peerReviewed

Pro gradu-työni aiheena on nepalilaisen hinduperheen uskonnollinen arki. Tarkastelen perheen uskonnollista arkea vasten kaupungistumisen ja keskiluokkaistumisen taustaa, sosiaalisia prosesseja, joissa tutkimani perhe on osallisena. Perhe kuuluu chhetri-kastiin, jonka uskonnon harjoittamista on tutkittu vähän. Nepalin vaurastuessa keskiluokka on merkittävä yhteiskunnallinen toimija, jota on niin ikään Nepalissa tutkittu verrattain vähän. Tutkimukseni on etnografinen laadullinen tutkimus, joka paikantuu hermeneuttis-fenomenologiseen tutkimussuuntaukseen. Esittämäni tutkimuskysymykset ovat: Miten rituaalit ja moraali ilmenevät osana perheen uskonnon harjoittamista arjessa, ja mikä on niiden suhde? Miten rituaalit ja moraali näyttäytyvät osana dharmaa (hindulaisuudessa määriteltävää ”oikeaa” tai ”hyvää elämäntapaa”) nepalilaisessa chhetri-kastiin kuuluvassa keskiluokkaisessa ja urbaanissa hinduperheessä. Taustoitan perheenjäsenten käsitykset rituaaleista ja moraalista vasten laajempaa sosiokulttuurista ja yhteiskunnallista taustaa. Tarkastellessani aihetta olen perehtynyt urbaanin antropologian, keskiluokan ja uskonnollisten rituaalien ja moraalin tutkimukseen erityisesti Nepalin kontekstissa. Lisäksi olen tarkastellut kastin, etnisyyden ja luokan risteävyyttä eli intersektionaalisuutta Nepalissa. Olen käyttänyt tutkimuksessani etnografista menetelmää. Tutkimuksen aineisto koostuu kuudesta perheenjäsenen haastattelusta, osallistuvan havainnoinnin kenttäpäiväkirjamerkinnöistä ja valokuvista. Aineiston analyysissä olen soveltanut grounded theory-menetelmää, jossa aineistoa teoretisoidaan luomalla suhteita aineistossa esiintyvien eri aiheiden ja käsitteiden välille. Perheenjäsenten uskonnon harjoittamisessa rituaalit ja moraali muodostavat yhdessä dharman eli "hyvän" ja "oikean" elämäntavan kokonaisuuden. Rituaalien kautta (mm. jokapäiväinen kodin puja-rituaali, Dashain-juhla ja janai-rituaali) ylläpidetään suhteita jumaliin ja kosmiseen järjestykseen. Rituaaleilla on myös sosiaalista järjestystä ylläpitävä merkitys: ne vahvistavat yhteisiä perinteitä ja arvoja, luovat perheelle yhteistä identiteettiä ja ovat tärkeitä sosiaalisia kohtaamisia mahdollistavia tapahtumia. Perhettä yhdistävät muun muassa päivittäisen puja-rituaalin keskeisyys, usko karmaan keskeisenä moraalisena viitekehyksenä, perhekeskeiset arvot ja heikompiosaisten auttamisen sekä työnteon ja ahkeruuden arvostaminen. Suvun tai klaanin oma jumala Devi on koko perheelle keskeinen palvonnan kohde. Toisaalta henkilökohtaiset suhteet eri jumaliin sekä muun muassa suhtautuminen kastiin ihmisen asemaa määrittävänä tekijänä ja poikalapsen saamisen tärkeyteen jakavat perhettä. Urbaani, keskiluokkainen hindulaisuus on monimuotoista ja joustavaa, ja henkilökohtainen valinnanvapaus ja yksilöllisyys vaikuttaisivat olevan yleisempiä kuin maaseudun kylän elämässä. Vaikka perheenjäsenet ovat osa yhteisöä, he ovat myös yksilöllisiä uskonnollisia ja moraalisia toimijoita.

Tutkielmassa tarkastellaan kuntosaliharrastusta rituaalisena toimintana, joka rakentaa identiteettejä symbolisten rajojen kautta. Työssä etsitään myös vastausta siihen, minkälaisia identiteettejä kuntosaliharrastajille muodostuu kuntosalirituaalissa. Tutkielmassa selvitetään lisäksi kuntosaliharrastajien motivaatiota säännölliseen harjoitteluun. Kuntosaliharrastus on osa monien ihmisten elämää, mutta etnologista tutkimusta siitä on tehty vähän. Opinnäytetyö paikkaa tätä vajetta. Tutkielma tuottaa kansanterveydellisesti hyödynnettävää tietoa, koska se lisää ymmärrystä siitä, mitä liikuntasuositukset tarkoittavat ihmisten arjessa ja merkitysmaailmassa. Se tuo myös näkyviin niitä monitasoisia prosesseja, joita kuntosaliharrastusta aloitteleva ihminen käy läpi. Tutkielma havainnollistaa kuntosaliharjoittelun identiteettejä koskevia ulottuvuuksia ja liikunnallisuuden rakentumista rituaalisten tekojen kautta. Se tuo liikuntaa ja elämäntapamuutoksia koskevaan keskusteluun kuntoliikkujan kulttuurista ja elettyä, arkista todellisuutta. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat kulttuuriantropologi Taina Kinnusen tutkimus kehonrakentajien rituaalisesta elämäntavasta ja kulttuurintutkija, sosiologi Stuart Hallin identiteettiteoria. Molempia teorioita sovelletaan aineistolähtöisen tutkimuksen edellyttämillä tavoilla. Kuntosaliharrastusta käsitellään rituaalisena kokonaisuutena, joka koostuu useista elementeistä. Identiteetti määrittyy pirstaloituneeksi, liikkeessä olevaksi ja prosessinomaiseksi, ja se muotoutuu symbolisten rajojen kautta. Tutkielman aineisto on hankittu etnografisin menetelmin. Pääaineistona on kymmenen kuntosaliharrastajan teemahaastattelut, ja lisäksi taustoittavaa tietoa on kerätty osallistuvalla havainnoinnilla kuntosaliharjoittelun aikana. Haastateltavat ovat kuntosaliharrastajia, jotka harjoittelevat kuntosalilla säännöllisesti, vähintään kahdesti viikossa, ja joilla ei ole ollut aiempaa liikuntaharrastusta. Tutkielmassa haastateltavien ääni pääsee kuuluviin runsaissa lainauksissa. Kuntosaliharrastus voidaan nähdä rituaalisena toimintana, joka vaikuttaa kuntosaliharrastajien arkeen ja identifioitumiseen monitasoisesti. Rituaalien avulla voidaan muuttaa identiteettiä toistamalla tekoja, jotka ovat kuntosaliyhteisössä symbolisesti tärkeitä. Kuntosaliharrastajat erottautuvat yhtäältä entisestä elämäntavastaan ja kuntosalilla käymättömistä ihmisistä, toisaalta omistautuneista kehonrakentajista ruokavaliolla, harjoituskivun kestämisellä ja pyrkimyksellä puhtaisiin liikeratoihin. Kuntosaliharrastajien identiteetti on muuttuva ja hybridinen, monenlaisia aineksia sisältävä. Säännöllisen kuntosaliharjoittelun merkittävimpiä motiiveja ovat läheisten kannustus, harrastuksessa kehittyminen, ruumiin muuttuminen ja hyvän olon tavoittelu.

Anna Haverisen digitaalisen kulttuurin alaan kuuluva väitöskirja Memoria Virtualis – death and mourning rituals in online environments tarkastettiin 8.8.2014 Turun yliopistossa. Vastaväittäjänä toimi Associate Professor Stine Gotved Kööpenhaminan IT-yliopistosta ja kustoksena professori Jaakko Suominen Turun yliopistosta.

nonPeerReviewed

peerReviewed

Tutkielma käsittelee kehollisuuden ja henkisyyden suhdetta kymmenen buenosairesilaisen joogaavan katolisen elämässä. Keskeisin tutkimuskysymys on, miten informantit merkityksellistävät omaa elämäänsä joogan ja katolilaisuuden kautta, ja millä tavalla nuo merkitykset kohtaavat yksilön maailmankatsomuksessa. Lähestymistapoina toimivat sekä symboli- että kehoantropologia. Symboliselta kannalta yksilö nähdään aktiivisena merkityksentuottajana, joka tulkitsee ja uudelleentulkitsee kokemuksiaan, ihmissuhteitaan ja elämäntapahtumiaan. Kehollinen paradigma muistuttaa kehollisuuden olevan aina osa kokevaa subjektia: kehollisuutta ei voi ottaa kulttuurintutkimuksen ulkoiseksi kohteeksi sen ollessa yksilön todellisuuden ja niin koko inhimillisen kulttuurin pohja. Tutkielman mukaan informantit kokevat joogan täydentävän katolilaista uskoa, joka ei kannusta keholliseen harjoitukseen. Joogan psykofyysisistä tekniikoista on löydetty kokemuksellisempi tapa oman uskon elämiseen. Jooga toimii informanteille rituaalina, jossa toisaalta pyhyys ”tunnistetaan ja näytellään”, mutta jossa myös luodaan merkityksellistä sisäistä ja ulkoista tilaa. Joogaharjoituksessa omasta kehosta tulee symbolisesti merkityksellinen tila, joka yhdistyy maailman tilaan. Jooga ei ole yhtenäinen ja universaali ilmiö, vaan muovaantunut ajasta ja paikasta toiseen. Myös tutkielman katolilaiset mukauttavat joogan omaan maailmankatsomukseensa, mutta ilman filosofista taustaansakin jooga säännöllisenä kehollisena harjoituksena voi toimia identiteettiä transformoivana tekniikkana. Joogaharjoituksen aikainen holistinen kokemus itsestä kyseenalaistaa länsimaiselle ajattelulle tyypillisen subjekti–objekti –jaon. Näin tekniikan ”toiseus” muokkaa kulttuurisesti opittuja kehonkäyttötapoja, mikä vaikuttaa yksilön identiteetin kautta hänen ihmis- ja maailmasuhteisiinsa. Uudenlaisia kehonkäyttötapoja tarjoava ruumiintekniikka voi säännöllisesti harjoitettuna muuttaa yksilön kulttuurisesti muovautunutta tapaa olla kehollisesti maailmassa, toimimalla mallina ”kehon elämiseksi” myös ruumiista vieraantuneissa länsimaissa ja liittämällä uusia merkityksiä keholliseen olemassaoloon.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Indonesiaan kuuluvan Sulawesin saaren Tana Torajan (Torajamaa) hautajaisrituaalilla on kulttuurisesti suuri painoarvo torajien arvomaailmassa, symbolisissa luokitteluissa ja sosiaalisessa uusiutumisessa, ja se myös mahdollistaa ja esittää sen sosiaalisen kentän, jossa statuksen hankkiminen lahjavaihdon ja vaurauden julkisen esittämisen muodossa toteutuu. Torajien hautajaisrituaali on erityisesti viime vuosikymmenten kuluessa muuntunut niin ulkoisten käytäntöjen kuin sisällöllisten ja symbolisten merkitysten osalta. Noin 1970-luvulta lähtien sekä hautajaisrituaaleihin uhrattu varallisuus että uhrieläinten määrä on kasvanut. Tähän suurentumiseen ovat syynä muun muassa kasvanut rahallinen varallisuus, perinteisten luokkarajojen rikkoutuminen ja kulttuurisen identiteetin määrittäminen varsin näyttävän hautajaisrituaalin kautta. Merkittävimpiä seurauksia on ollut muun muassa niiden uskomusten ja käsitysten osittainen muuntuminen, johon koko rituaalin psykokulttuurinen olemassaolo on perustunut. Toinen merkittävä vaikutus on ollut arvovaltaan ja statusasemointiin liittyvien ymmärrysten ja käytäntöjen uudelleenmuotoutuminen hautajaisrituaalikentän julkisessa tilassa. Tämä kirjoitus on vaihtoteoreettinen tutkimus Tana Torajan hautajaisrituaalin lahja- ja hyödykevaihdollisista käytännöistä. Se vaihdollinen objekti, johon työni suurin huomio on kohdistunut, on paikallisessa arvomaailmassa voimakkaasti statusasemoitu uhrieläin, joita annetaan Torajamaan yleiseen varallisuustasoon nähden suurina ja vastavuoroisesti velvoittavina lahjoina hautajaisrituaalien yhteydessä, ennen eläinten rituaalista teurastamista. Myös vesipuhveleiden teurastamista seuraava julkinen ja kohdennettu lihaosuuksien jakaminen on sidoksissa vastavuoroisen vaihdon käytäntöihin. Pyrin vastaamaan kysymykseen miten ja millä tavoin hautajaisten yhteydessä teurastetut uhrieläimet ovat nivoutuneet osaksi torajalaisten seremoniallista, sosiaalista ja taloudellista vaihtoa, statusjärjestelmää ja yhteisön symbolimaailmaa, ja miten nämä käytännöt, merkityskentät ja arvostukset ovat muuttuneet viimeisen noin neljänkymmenen vuoden aikana. Teoreettiset argumenttini liittyvät talousantropologian vaihdon teorioihin, joita sekä etnografinen materiaali, vertaileva tutkimus ja Sulawesilla viettämäni kenttäajanjakso tukevat. Hautajaisrituaalikontekstiin sijoittuvista uhrieläimistä erityisesti vesipuhveli on se prestiisieläin, jonka symboliset ja kulttuuriset merkitykset toimivat useilla eri tasoilla. Yhdistän tässä tutkielmassa statusasemoidun uhrieläimen neljään eri vaihdon "samanaikaiseen" kulttuuriseen ja teoreettiseen elementtiin: Sosiaalisen ja / tai taloudellisen vaihdon objektiksi, luovuttamattomaksi pyhäksi esineeksi ja potlatch-kilvoittelun tuhottavaksi objektiksi. Lisäksi tarkastelen tätä prestiisieläintä hyödykkeenä. Myös käyttämäni käsite uhrieläinvaihto tai – paremminkin – uhrieläinlahjavaihto toimii tässä työssä lähtökohtaisena tutkimushypoteesina, jonka analyyttisen paikkaansa pitävyyden pyrin esittelemään vaihdon teorioiden, Torajamaata käsittelevien etnografioiden, vertailevan tutkimuksen että omakohtaisen kenttäkokemuksen perusteella. Lähtökohtaisesti tarkastelen hautajaisrituaaliin linkittynyttä uhrieläinvaihtoa ja tämän vaihdon hyödykkeistymistä "maussilaisesta" teoreettisesta viitekehyksestä käsin. Selventäessäni uhrieläinvaihdon "totaalista sosiaalista ilmiötä" (Mauss 1999, 28) ja hautajaisrituaalin "totaalisia suoritteita" (mts. 31) olen käyttänyt erityisesti, Gregoryn (1980, 1982, 1994, 1997), Appadurain (1986, 1996), Carrierin (1995), Weinerin (1989, 1995) ja Godelierin (1999) teoreettisia näkökulmia. Käsitteellisesti tämän tutkielman teoreettisen tarkastelunäkökulman voi kiteyttää lahjavaihdon ja hyödykevaihdon teoreettiseen vastakkainasetteluun ja dialektiseen vuorovaikutukseen. Esitän tässä työssä myös teoreettiset perustelut sille miksi, miten ja missä määrin kirjoitukseni tarkastelun kohteena ollut statusasemoitu ja personifioitu "luovuttamaton" vaihdollinen objekti on muuntunut omistajansa ja talokuntansa piiristä irtaannutettavaksi vaihdolliseksi hyödykkeeksi.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Työ on etnografinen tutkimus sukulaisuuden ja kastihierarkian suhteista senegalilaisten wolofien nimenantorituaalissa. Kysymys sukulaisuuden ja kastihierarkian suhteesta herää siitä, miten kastihierarkiassa ylempi ryhmä géérit ovat yhtäältä endogaamisia suhteessa alempaan ryhmään ñeeñoihin ja toisaalta laskevat heitä sukupolvien ajan palvelleiden ñeeñojen kuuluvan laajemman tason linjasukuunsa kahden linjasuvun tason mallissaan. Samat sosiaaliset suhteet voidaan siis nähdä paitsi kastihierarkian määrittäminä, myös sukulaisuutena. Tutkielman tarkoituksena on hahmottaa, kumpi näkökulma on määräävämpi näiden ryhmien välisissä suhteissa. Tutkimuksen aineisto pohjautuu tammi-maaliskuussa 2006 tehtyyn antropologiseen kenttätyöhön wolof-perheessä Thièsin kaupungissa ja on hankittu osallistuvan havainnoinnin keinoin. Vaikka tutkielman aineistona onkin rituaali, itse nimenantorituaalia ei analysoida. Wolofien kastihierarkiaa on tutkittu aiemmin, mutta niiden sukulaisuusulottuvuutta ei ole huomioitu. Siten tutkielma tuo uuden näkökulman kastihierarkiaan tarkastelemalla suhteita myös sukulaisuutena. Sukulaisuutta ja kastihierarkia tarkastellaan toisilleen vastakkaisina, mutta toisiaan konstituoivina kulttuurisina arvoina. Tutkielman lähtökohta on Louis Dumontin teoria kulttuuristen arvojen hierarkiasta, joka voi olla myös käänteinen eri arvotasoilla. Työssä esitetäänkin sukulaisuuden ja kastihierarkian olevan kukin dominoivia käänteisesti eri arvotasoilla: kastihierarkia määrittää ylemmällä tasolla sukulaisuuden mahdollisuuksia kastiendogamian muodossa, kun taas alemmalla sukulaisuuden tasolla géérien ja ñeeñojen suhteet ovat ensisijaisesti sukulaisuutta. Sukulaisuuden ja kastihierarkian linkki ovat vaihdannan ja vastavuoroisuuden käytänteet, jotka rakentavat ja ilmaisevat paitsi hierarkioita, myös sukulaisuutta. Tutkielman keskeiset teoreettiset keskustelut koskevatkin vaihdantaa. Työssä tarkastellaan sitä, miten sukulaisuussuhteet syntyvät ja uusintuvat nimenantorituaalissa, erityisesti naisten seremoniallisessa vaihdannassa. Lahjaliikenne synnyttää paitsi kahden linjasuvun välisiä suhteita, myös kastihierarkiaa: alemman kastiryhmän edustajat ñeeñot toimivat géérien seremonioissa lahjojen välittäjinä ja toimittavat alempaa asemaa ilmentäviä palveluksia. Wolofien vaihdannassa onkin nähtävissä sekä lähtökohtaisesti samanarvoisten välistä kilpailullista vaihdantaa, joka tuottaa väliaikaisia hierarkioita että institutionaalisia hierarkioita vahvistavaa vaihdantaa. Kastihierarkian ja sukulaisuuden yhdistää ristikkäisserkussuhde, jonka vastavuoroisuussäännöt muistuttavat kastiryhmien välistä hierarkisoivaa vaihdantaa. Ristikkäisserkut ovat hierarkkisessa vitsailusuhteessa, jossa "orjaserkku" on "herraserkkuun" nähden vastaavassa asemassa kuin ñeeño géériin. Suhteiden analogisuus paljastaakin reitin, jonka kautta kastisuhteet muuntuvat sukulaisuudeksi: ñeeñot integroituvat géérien sukuun ristikkäisserkkuuden idiomissa. Ristikkäisserkussuhde kanavoi luontevasti sukulaisuusyhteyksiä, sillä ristikkäisserkut ovat ihanteelliset aviopuolisot ja serkkuus siten "virallinen" sukuun rekrytointikanava. Tutkielmassa "serkkuuden" idiomissa toimimista onkin tarkasteltu sukulaisuuden synnyttämisen keinona myös etnisten ryhmien välisissä vitsailusuhteissa, joihin kastisuhteetkin rinnastuvat. Sukulaisuus on siten samanlaistamisen ja erilaistamisen prosessi, jossa sukulaisuuden eri tasot määrittyvät avioitumisen, vastavuoroisuuden ja vitsailun käytänteissä. Ñeeñot rinnastuvat "orjaserkkuun", mutta ovat "toisen asteen" sukulaisia.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tutkimus käsittelee omana aikanamme tavallisia suomalaisia häitä. Tarkastelun kohteena on median hääkulttuurista ja arkipuheesta välittyvä ristiriitainen nykyhäiden määritelmä, jonka mukaan häiden on oltava perinteitä noudattavat kirkkohäät ja samaan aikaan kuvastettava hääparin makua ja tyyliä. Häiden on sekä ilmaistava yhteisön arvoja että oltava yksilölliset. Pyrin selvittämään, kuinka häitään suunnittelevat pariskunnat yhdistävät nämä ’perinteisten nykyhäiden’ keskenään ristiriitaiset ulottuvuudet. Tutkimus perustuu yhdeksän pariskunnan yhteishaastatteluun, jotka tehtiin 1–10 kuukautta ennen häitä. Haastateltavat ovat 22–31-vuotiaita, avoliitossa eläviä ja naimattomia. Haastattelut ovat noin puolentoista tunnin mittaisia teemahaastatteluja. Tarkastelen haastattelupuhetta merkityksen tuottamisen prosessina, jossa yhdistyvät haastateltavien henkilökohtaiset kokemukset ja heidän käytettävissään olevat kulttuuriset diskurssit. Häiden kahden keskenään ristiriitaisen ulottuvuuden tarkastelussa käytän toisaalta yhteisöön, toisaalta yksilöllisyyteen liittyviä sosiologisia käsitteitä. Hääperinteet jaottelen kahteen tyyppiin. Eric Hobsbawmin keksityn perinteen teorian avulla tarkastelen avioituvien puheessa perinteen aseman saaneita uudehkoja häätapoja. Émile Durkheimin teoria uskonnollisille järjestelmille tyypillisestä pyhän ja profaanin erottelusta toimii näkökulmana klassisille perinteille. Sen avulla pohdin myös rituaalien ja yhteisön suhdetta. Häiden yksilöllistä ulottuvuutta tarkastelen erottautumisen käsitteen avulla; käytän Pierre Bourdieun distinktioteoriaa näkökulmana yksilöllisten erottautumispyrkimysten ja häiden sosiaalisen kentän positioiden analysoimiseen. Elämyksen käsitteen avulla selvitän häiden perimmäistä vetovoimaa. Tarkastelen yksilöllisten elämysten ja kollektiivisten rituaalien suhdetta esimerkiksi Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin käsitteen avulla. Tutkimustuloksissa määritän kaksi häiden sosiaalista yhteisöä. Perinteisen sukupolvien välisen yhteisön lisäksi merkittävässä asemassa on uusi sukupolvien sisäinen ja hääparin valintaan perustuva, osittain imaginaarinen hääyhteisö, jolla on keskeinen asema nykyhäiden määrittäjänä. Hääperinteet ovat yhteisöä vahvistavia ja pyhän kokemuksen tarjoavia rituaaleja. Keksityt perinteet vahvistavat uutta hääyhteisöä, klassiset hääperinteet sukupolvien välistä sukuyhteisöä. Häiden yksilöllinen ulottuvuus ja häiden ’omannäköisyys’ ovat hääprosessissa keskeisiä: muista erottautuminen ja kulutuksen suunnittelu tarjoavat rajoitetun, mutta tärkeäksi koetun mahdollisuuden yksilölliseen nautintoon. Häistä halutaan ensisijaisesti saada elämyksiä, mikä varmistetaan pyrkimällä ainutkertaiseen tunnelmaan ja käyttämällä hääkulttuurin esittelemiä kollektiivisesti jaettuja riittejä ja luksussymboleita. Elämykset muodostetaan yhteisön kollektiiviseen muistiin tukeutuen, ja siten yksilöiden elämyksistä tulee kollektiivisia. Ristiriita häiden perinteisyyden ja yhteisöllisyyden ja toisaalta ’omannäköisyyden’ ja yksilöllisyyden välillä ei vähennä perinteisten ja ylellisten häiden vetovoimaa, päin vastoin. Häät tarjoavat mahdollisuuden yksilölliseen elämykseen, johon avioituvat tuntevat vetoa. Elämys on kuitenkin sidoksissa yhteisön pyhän kokemukseen. Häät ovat samanaikaisesti niin kollektiivinen riitti kuin yksilöllinen elämys.

Tutkielmassa tarkastellaan yksinäisen vainajan hautausta hautausalan ammattilaisten puheen kautta ja osana länsimaista kuolemankulttuuria. Tutkielman ensimmäisessä osassa käsitellään kuolemaa ja hautausta yhteiskunnallisina ilmiöinä. Kirjallisuuden pohjalta kuvaillaan länsimaisen kuolemankulttuurin historiaa ja toisen maailmansodan jälkeisten yhteiskunnallisten muutosten vaikutusta nykyiseen kuolemankulttuuriin. Lisäksi tarkastellaan symbolien, rituaalien ja riittien merkitystä kuoleman käsittelyssä sekä yksilölle että yhteisölle ja luodaan katsaus muuttuviin symboleihin ja rituaaleihin. Ensimmäisen osan lopuksi esitellään vainajan käsittelyä ja hautausta koskevaa lainsäädäntöä. Tutkielman ensimmäinen osa luo metakehyksen tutkielman toiselle, empiiriselle, osalle. Tutkielman toisessa osassa tarkastellaan yksinäisen vainajan hautausta eteläsuomalaisessa kaupungissa. Tutkimuksen aineisto muodostuu yksinäisten vainajien hautauksia organisoivien ja toteuttavien ammattilaisten haastatteluista. Yksinäisen vainajan hautaus käsitteistetään Erving Goffmanin etu- ja takanäyttämön käsittein siten, että sen nähdään tapahtuvan takanäyttämöllä vailla näkyvää yleisöä, sen sijaan haastateltavat olettivat hautauksen näkymättömäksi yleisöksi vainajan itsensä, erityisesti vainajan seurakunnan jäsenenä. Goffmanin kehysanalyysia soveltaen haastatteluaineistosta konstruoidaan neljä kehystä; tekninen, taloudellinen, etäännyttävä ja inhimillinen, joista käsin haastateltavat puheessaan jäsentävät yksinäisten vainajien hautauksia. Kehysten kautta luodaan kuva hautausprosessista, ammattilaisten rooleista ja heidän hautaukselle antamistaan merkityksistä. Haastatteluaineistosta käy ilmi, että yksinäisten vainajien hautausrituaalit vaihtelevat vainajan omaisuuden ja seurakuntaan tai väestörekisteriin kuulumisen perusteella. Seurakuntien jäsenet siunataan ja haudataan kristillisin rituaalein, sen sijaan väestörekisteriin kuuluvien hautauksista rituaalit puuttuvat. Voidaan tulkita, ettei yhteiskunta tarvitse rituaaleja yksinäisen vainajan kuolemantapauksen käsittelemiseksi. Myös yhteiskunnan taloudelliset preferenssit vaikuttavat yksinäisten hautausrituaaleihin.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. The photo galleries of the internet have raised quite a lot of public discussion, but academic research is just beginning to pay attention to the issue. This research grabs the subject by finding out the meanings given to IRC-galleria concerning its members' social networks. The theoretical framework consists of theories of social networks and communities applied to the context of the internet. Moreover, in analysing the construction of social networks, the research material is analyzed through the concepts of ritual and performance. The research material was generated with 13 semi-structured interviews and participant observation. The interviewees were registered members of IRC-galleria, aged 12–25. Participant observation was conducted by acting as a registered member of IRC-galleria during the course of the research. The interview material was analyzed with theory-bound qualitative content analysis. Meanings given to IRC-galleria were understood as interpretations the interviewees give to their subjective experiences, and therefore also bounded to cultural meaning structures. The rituals of maintaining social networks were approached from a social constructionistic perspective: the interest was on how the social networks are reconstructed in social interaction. The central finding of the research was that already established, 'offline' networks play a significant role in being a member of IRC-galleria. IRC-galleria can be interpreted as a way to maintain both local and dispersed networks in a society where group identities are not self-evident. New friendships can be established in IRC-galleria, but personal interests are significant in this, not the possibility to act anonymously, which instead was the claim of previous research. Different interaction rituals are performed for reconstructing the established social networks. IRC-galleria should not therefore be seen solely as a stage for self-promotion, but also as a medium for promoting social networks. The most central references: for social networks: - Wellman, B.(Ed.): Networks in the Global Village (1999). - Granovetter, M.: 'The Strength of Weak Ties' (1973) and 'The Strength of Weak Ties: Network Theory Revisited' (1983) and for ritual view on communication: - Rothenbuhler, E. W.: Ritual Communication. From Everyday Conversation to Mediated Ceremony (1998). - Carey, J. W.: Communication as Culture (1989). - Goffman, E.: 'Interaction Ritual' (1967), 'Behavior in Public Places' (1963) and 'The Presentation of Self in Everyday Life' (1959). Internetin kuvagalleriat ovat herättäneet paljonkin julkista keskustelua, mutta akateeminen tutkimus on vasta alkanut kiinnittää ilmiöön huomiota. Tämä tutkimus tarttuu aiheeseen tarkastelemalla IRC-gallerian merkitystä sen käyttäjien sosiaalisten verkostojen kannalta. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys koostuu internetin kontekstiin liitetyistä sosiaalisten verkostojen ja yhteisöjen teorioista. Analysoitaessa sosiaalisten verkostojen ylläpitämistä tulkinnan avuksi otettiin rituaalin ja performanssin käsitteet. Tutkimusmateriaali koostuu 13 teemahaastattelusta sekä osallistuvasta havainnoinnista. Haastatellut olivat iältään 12–25-vuotiaita IRC-gallerian rekisteröityneitä käyttäjiä. Osallistuva havainnointi toteutettiin toimimalla IRC-gallerian rekisteröityneenä käyttäjänä tutkimuksen ajan. Analyysimenetelmänä hyödynnettiin teoriasidonnaista sisällönanalyysiä. IRC-gallerialle annettuja merkityksiä tarkasteltiin haastateltavien omille subjektiivisille kokemuksilleen antamina tulkintoina, ja näin ollen myös riippuvaisina kulttuurin merkitysrakenteista. Sosiaalisten verkostojen ylläpitämisen rituaaleja lähestyttiin sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta: kiinnostus kohdistui siihen, miten sosiaalisia verkostoja rakennetaan ja ylläpidetään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että olemassa olevilla sosiaalisilla verkostoilla on suuri merkitys IRC-gallerian jäsenenä olemisessa. IRC-gallerian voidaan tulkita olevan keino ylläpitää sekä paikallisia että hajaantuneita sosiaalisia verkostoja yhteiskunnassa, jossa ryhmäidentiteetit eivät ole itsestään selviä. IRC-galleriassa voidaan tutustua uusiin ihmisiin, mutta omilla kiinnostuksenkohteilla on tässä suurin merkitys, eikä mahdollisuudella toimia anonyymisti, kuten aiemmat tutkimukset puolestaan esittivät. Erilaisia vuorovaikutusrituaaleja toteutetaan olemassa olevien sosiaalisten verkostojen ylläpitämiseksi. IRC-galleriaa ei täten tulisi nähdä vain itsensä esilletuomisen näyttämönä, vaan myös sosiaalisten verkostojen ylläpitämisen välineenä. Keskeiset lähteet: sosiaalisista verkostoista: - Wellman, B. (toim.): Networks in the Global Village (1999). - Granovetter, M.: 'The Strength of Weak Ties (1973)', 'The Strength of Weak Ties: Network Theory Revisited (1983)'. viestinnän yhteisöllisyysnäkökulmasta ja rituaalisuudesta: - Rothenbuhler, E. W.: Ritual Communication. From Everyday Conversation to Mediated Ceremony (1998). - Carey, J. W.: Communication as Culture (1989). - Goffman, E.: 'Interaction Ritual (1967)', 'Behavior in Public Places (1963)', 'The Presentation of Self in Everyday Life (1959)'.

Only abstract. Paper copies of master’s theses are listed in the Helka database (http://www.helsinki.fi/helka). Electronic copies of master’s theses are either available as open access or only on thesis terminals in the Helsinki University Library. Vain tiivistelmä. Sidottujen gradujen saatavuuden voit tarkistaa Helka-tietokannasta (http://www.helsinki.fi/helka). Digitaaliset gradut voivat olla luettavissa avoimesti verkossa tai rajoitetusti kirjaston opinnäytekioskeilla. Endast sammandrag. Inbundna avhandlingar kan sökas i Helka-databasen (http://www.helsinki.fi/helka). Elektroniska kopior av avhandlingar finns antingen öppet på nätet eller endast tillgängliga i bibliotekets avhandlingsterminaler. Tämä tutkielma käsittelee kahta symbolia ja rituaalia sekä sitä, miten ne toimivat paikallisen kulttuurin ilmentäjinä ja muovaajina meksikolaisessa Tepoztlánin kylässä. Toinen tarkastelemani symboli on Guadalupen neitsyt, joka on koko Meksikon nationalistinen symboli, ja toinen on el Tepozteco, Tepoztlánin kylän prehispaaninen jumalhahmo ja myyttinen viimeinen hallitsija. Tutkielma lähtee oletuksesta, jonka mukaan kustakin kulttuurista on löydettävissä keskeisiä symboleja, joilla on merkittävä asema ajattelun ja toiminnan määrittäjänä kyseisessä kulttuurissa. Tutkielman merkittävin teoreettinen lähtökohta on Victor Turnerin ajatus sosiaalisista maailmoista prosesseina, joissa vuorottelee ja elää rinnakkain kaksi sosiaalisen kanssakäymisen eri muotoa, struktuuri ja communitas. Struktuuri on se yhteiskuntaelämän puoli, jota määrittää hierarkiat, statukset ja erottelut, kun taas communitaksessa ihmiset kohtaavat toisensa ikään kuin kokonaisina, vailla struktuuriin kuuluvia rajoituksia. Tutkielma käsittelee sitä, miten kaksi symbolia sijoittuu struktuuri-communitas -akselille, ja mitä ne kertovat tepoztlánilaisesta kulttuurista. Tutkielmasta käy ilmi, että Guadalupen neitsyt, jonka on usein nähty edustavan meksikolaisessa kulttuurissa niin sanottuja pehmeitä arvoja ja communitasta, edustaakin Tepoztlánin barrioissa struktuuria. Guadalupen neitsyen kultti on tullut osaksi tepoztlánilaista uskonnollista ja sosiaalista järjestelmää nationalismikasvatuksen ansiosta ja edustaa siten kylässä vallan rakenteita, jotka sijaitsevat pääkaupungissa ja katolisen kirkon hierarkioissa. Lisäksi Guadalupen neitsyt on Tepoztlánissa kahden suurimman ja nationalistisimman barrion suojeluspyhimys. Toinen tarkastelemani symboli, el Tepozteco, ilmentää sen sijaan tepoztlánilaista communitasta. Tepoztecoon liittyvä mytologia kertoo hänen elämästään ja ilmestymisistään vuorilla, kylän marginaalissa. Toisaalta el Tepozteco yhdistää koko kylän vuosittaisessa fiestassaan. Tepozteco ilmentää myös toisenlaisen, communitakseen liittyvän sosiaalisen organisoitumisen mahdollisuutta. Se, miten tämä potentiaali toteutui Tepoztlánissa 1990-luvulla niin kutsutussa "golf-sodassa", kertoo siitä, että Tepozteco representoi tepoztlánilaisten yhteyttä samalla tavoin kuin Guadalupen neitsyt symboloi Meksikon kansakuntaa. Tutkielma perustuu neljän kuukauden pituiseen kenttätyöhön, jonka suoritin Tepoztlánissa talvella 2002-2003. Aineisto koostuu osallistuvan havainnoinnin avulla kootusta aineistosta, paikallisten ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista ja heidän haastatteluistaan. Aineistoon kuuluu myös Tepoztlánia ja sen kulttuuria käsittelevää kirjallista materiaalia, joista tärkeimpiä ovat Robert Redfieldin Tepoztlán: A Mexican Village (1930) ja Oscar Lewisin Tepoztlán. Village in Mexico (1960). Näiden klassisten Tepoztlán-etnografioiden lisäksi tärkeitä lähteitä työssäni ovat meksikolaisten yhteiskuntatieteilijöiden Yolanda Corona Caraveon ja Carlos Perez y Zavalan golf-sotaa käsittelevä artikkeli Resonancias Mítico religiosas de un movimiento de resistencia sekä Eugenia Echeverrían tepoztlánilaista fiestojen sykliä käsittelevä teos Tepoztlán ¡Que Viva la Fiesta!.