Search

This paper focuses on literary art activities in public libraries. The aim is to stimulate discussion on how literary art activities can promote socially sustainable development, a sense of community, and social inclusion. In Finland, public libraries organise low-threshold literary art activities that encourage both written and verbal expression, e.g. literary art clubs, rap and comics workshops, and creative writing groups. Literary art activities provide opportunities for the improvement of literacy, self-expression and social readiness, and the strengthening of self-esteem and identity. Moreover, they can promote community spirit. Libraries respond to current societal challenges and the needs of special groups by tailoring activities for immigrants, people requiring special assistance, and people at risk of social exclusion. For the promotion of social goals, it is important that libraries reach out to people who are not active library users. Finally, the paper presents an ongoing doctoral research on literary art activities in Finnish, Swedish, Danish, Norwegian, and Icelandic public libraries. The hypothesis of the research is that literary art activities in public libraries prevent social exclusion and promote social inclusion equality, and well-being. nonPeerReviewed

peerReviewed

Käsittelen pro gradu -tutkielmassani Laihian, Isonkyrön ja Vähänkyrön kirjastojen syksyllä 2009 alakoululaisille järjestämiä sanataidekerhoja. Tuon esiin niin osallistujien, kirjastotoimenjohtajien kuin ohjaajienkin eli minun ja sanataideohjaaja-kirjavinkkari Tarja Kosken näkemyksiä. Punaisena lankana työssäni kulkee kirjoittamisen ja lukemisen monisäikeinen yhteys. Tutkielmani on poikkitieteellinen katsaus, jossa on läsnä sekä kirjoittamisen tutkimuksen että kirjasto- ja informaatiotieteen näkökulma. Tärkeänä asiantuntijalähteenä on pitkän kirjastouran tehnyt Marja-Leena Mäkelä, joka on hyödyntänyt sanataideohjausta työssään jo 1960-ja 1970-luvuilla. Valtakunnallisesti merkittävää pioneerityötä Mäkelä on tehnyt juurruttaessaan kirjavinkkausta Suomen kirjastoihin ja kouluihin. Tarkastelen aluksi, miten sanataide sopii kirjaston työmuodoksi, minkä jälkeen pohdin lukemisen ja kirjoittamisen kytköstä. Teen työssäni tarkasti selkoa Kyrönmaan kirjastojen 3.–6.-luokkalaisille järjestämistä sanataidekerhoista. Olen pyrkinyt etenkin siihen, että lasten ääni tulee kuuluviin. Tutkielmani keskeistä antia ovatkin kuuden kerholaisen henkilökuvat, jotka olen kirjoittanut sekä teemahaastattelujen että kerhoissa tekemieni havaintojen pohjalta. Lopuksi selvitän, millaista sanataidetoimintaa Kyrönmaan kirjastot ovat järjestäneet 2010-luvulla. Palautekyselyssä ja haastatteluissa sanataidekerholaiset kertoivat oppineensa muun muassa kirjoittamaan tarinoita ja runoja, käyttämään mielikuvitusta ja lukemaan itselleen uudenlaista kirjallisuutta. Osa kerholaisista harrasti aktiivisesti lukemista ja kirjoittamista, mutta kerhoihin osallistui myös lapsia, joilla ei ollut kirjallisia harrastuksia. Matalan kynnyksen maksuttomalle sanataidetoiminnalle on mielestäni tarvetta, sillä tutkimusten mukaan varsinkin suomalaispoikien lukutaito heikkenee ja kirjoitustaidossa on puutteita. Sanataide tukee tekstitaitojen kehittymistä ja ehkäisee osaltaan lasten ja nuorten syrjäytymistä. Tapaustutkimus Kyrönmaalta osoittaa, että sanataideohjaus soveltuu mainiosti kirjaston työmuodoksi. Toiminnan järjestämisen jarruksi saattaa kuitenkin tulla esimerkiksi kunnan heikko taloustilanne tai pätevien opettajien puute. Hyviä pontimia ovat kirjastohenkilökunnan innostus ja kunnan mahdollisuus hakea hankerahoitusta. Suosittelen, että yhä useampi kirjasto ottaa sanataiteen osaksi toimintaansa.

Tutkimuksessani tarkastelen ikäihmisten kirjallisuusterapeuttisen sanataideryhmän merkityksiä ja terapeuttisia vaikuttimia. Tutkimuskohteenani on keväällä 2014 ohjaamani viisihenkinen kirjoittajaryhmä, jonka toimintaa ohjasi kirjallisuusterapian viitekehys. 63–80-vuotiaiden ryhmäläisten toiminnalle antamia merkityksiä tutkin monipuolisin tavoin tuotetun kirjallisen palautteen, tapaamisista keräämieni äänitteiden sekä muistiinpanojeni avulla. Tutkimusaineistoa täydentävät lisäksi ryhmäläisten tapaamisissamme kirjoittamat harjoitukset. Tutkimukseni vastaa tarpeeseen tutkia sekä kirjoittamisen terapeuttisia vaikuttimia että kirjallisuusterapeuttisen sanataideryhmän erityisyyttä. Tutkimusotteeni on kerronnallinen, ja sovelsin sitä tutkimusaineistoon narratiivien analyysin avulla. Tutkin, millaisia kertomuksia sanataideryhmästä tuotetaan: mitä merkityksiä ryhmäläiset antavat kirjoittamiselle ja ryhmätyöskentelylle sekä kuinka he kuvaavat omaa kokemustaan? Temaattisen luennan avulla luokittelin ryhmäläisten kertomukset kuuteen eri kategoriaan ja lisäksi analysoin jokaisen kirjoittamaa kirjemuotoista palautetta erikseen. Tukena analyysissa käytin kirjoittamisen terapeuttisista vaikuttimista esitettyjä jaotteluja, erityisesti Deborah Philipsin, Liz Liningtonin ja Debra Penmanin ajatuksia. Käytännönläheistä tietoa kirjallisuusterapeuttisten ryhmien ohjaamisesta tuottaakseni kuvasin ryhmämme prosessia suunnittelusta toiminnan arviointiin saakka. Esittämällä oman kertomukseni ryhmästä pystyn sekä hahmottamaan omat valintani ja toimintatapani avarammin että tuottamaan tietoa muille ohjaajille. Ryhmäläisten kertomusten mukaan toiminta tarjoaa virkistystä sosiaaliseen elämään ja sitä kautta sekä uusia näkökulmia että vertaistukea ja samastumiskohteita. Kirjoittaminen ja keskustelut herättävät muistoja ja tunteita sekä voivat auttaa niiden ilmaisussa. Sanataideryhmässä työskentely edesauttaa asioiden jäsentelyä ja voi tukea niiden työstämistä. Ohjaamani ryhmän jäsenet kokivat toiminnan mielekkääksi ja hyödylliseksi – se tarjosi myös onnistumisen kokemuksia sekä toivottua vaihtelua ja virkistystä arkeen. Tarkastellessani ryhmäläisten kertomuksia yksitellen hahmottui, kuinka erilaisia merkityksiä toimintaan voi liittää. Jokainen tulee ryhmään omien odotustensa ja ennakkoasenteidensa kanssa ja kertomukset osoittavat, että kirjallisuusterapeuttinen sanataideryhmä myös tarjoaa vastinetta monenlaisille odotuksille ja tarpeille. Tutkimukseni osoittaa, että yhteisöllinen sanataidetyöskentely voi tarjota merkityksellisen tilan oman elämän tarkasteluun, luovaan ilmaisuun ja vertaisten kohtaamiseen. Ryhmän sosiaalinen ulottuvuus näyttäytyy tutkimuksessani erityisen merkityksellisenä. Kirjallisuusterapeuttinen ryhmä voi lisätä ikääntyvien hyvinvointia monipuolisin tavoin ja useista lähtökohdista käsin. Tutkimustulokset rohkaisevat soveltamaan sanataidetta senioriryhmissä ikäihmisten toimijuuden ja toimintakyvyn tueksi ja parantamiseksi.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani fiktiivistä kertomusta ja siitä tehtyä taidenäyttelyadaptaatiota. Tutkimus on produktiivinen tutkimus, jonka aineistona toimii kirjoittamani kertomus Kun yö värittää ja siitä tehty samanniminen lastentaidenäyttely, joka on ollut esillä neljässä eri lastenkulttuurikeskuksessa Etelä-Suomessa. Tutkimuksessani yhdistyy tieteellinen ja taiteellinen tutkimus, joiden keskinäisiä suhteita pyrin avaamaan tutkimuksen edetessä. Taiteellisen tutkimuksen aikana saavutettu esiymmärrys taidenäyttelyadaptaatiosta toimii tutkimuksen punaisena lankana, johon syvennytään tieteellisen tarkastelun avulla. Fenomenologis-hermeneuttisella ja taiteenfilosofisella tutkimusotteella lähestyn kriittisesti taidenäyttelyyn liittyneitä ennakkoluuloja sekä laajennan samalla ymmärrystä siitä, miten kertomus toimii taiteena olleessaan esillä vuorovaikutteisena adaptaationa galleriatilassa. Tutkimuksessa teoretisoin sitä prosessia, jonka aikana alkuperäinen tarina mukautuu adaptoinnin kautta taiteelliseen muotoonsa avaten samalla mahdollisuudet sanataiteelliselle kommunikaatiolle. Tutkimukseni laajentaa kirjallisuustieteellisentutkimuksen kenttää sekä poikkeuksellisen tutkimusaineistonsa puolesta että kirjallisuustieteen ulkopuolelle ylettyvän teoreettisen viitekehyksensä ansiosta. Esiymmärrykseni pohjalta tutkimukseni rakentuu kolmen teoriakeskustelun varaan. Määrittelen tutkimuksen alussa kirjoittamani kertomuksen taiteeksi lingvistisen ja taiteenfilosofisen tarkastelun avulla. Tämän jälkeen asetan fiktiivisen kertomuksen institutionaalisen taideteorian piiriin tavoitteenani selvittää, voidaanko julkaisematon kertomus määritellä taiteeksi silloin kun se hyväksytään taidemaailmaan. Kolmanneksi käsittelen kertomusta adaptaation näkökulmasta selvittäen, millainen vuorovaikutteinen adaptaatio kertomuksesta muodostuu taidenäyttelyssä. Taidenäyttely on erityislaatuinen medium kertomuksen adaptoinnille ja arvioin kriittisesti adaptaatioteorian soveltuvuutta omaan tutkimukseeni. Lopuksi tarkastelen kertomuksen avaamia kommunikaatiomuotoja ja sovellan taidenäyttelyadaptaation luomaa kommunikaatiota systeemiteoriaan. Taidenäyttelyadaptaatio näyttäytyy tutkimuksessa monitaiteellisena adaptaatiomuotona. Osallistavuutensa vuoksi se mahdollistaa sanataiteellisen kommunikaation syntymisen, jossa taidenäyttelyn lähettämä viesti tulee ymmärretyksi kävijän subjektiivisten kokemusten kautta. Tutkimus esittelee taidenäyttelyn mielenkiintoisena adaptaatiomuotona ja laajentaa kirjallisuuden kommunikatiivisen tutkimuksen tarkastelua laajempaan sosiologiseen keskusteluun.

Analysoin tutkielmassani viidestä kuuteen -vuotiaan tytön, Matildan, tuottamaa kolmea teosta Joulukirjaa, Autokirjaa ja ”Keijukirjaa” lähilukemalla niitä Michael Armstrongin (2006) narratiivisen analyysin avulla, tulkitsemalla niiden sisäistekijyyttä erityisesti Pekka Tammen (1992) ja Shlomith Rimmon-Kenanin (1991) teorian pohjalta sekä pohtimalla, millä tavalla tieto lapsesta tekijänä vaikuttaa teosten todellisen tekijyyden tulkintalähtökohtiin kirjallisuuden teoriassa. Oletan, että tulkitakseen lapsen tuottamia teoksia on tunnettava myös lapsuuskonteksti, jossa minulle tärkeitä lähteitä ovat olleet Susan Engel (1995) ja Liisa Karlsson (2005). Lastenkulttuurin tuntemus on tärkeää, kun tutkii lapsen tuottamaa kirjallisuutta. Esimerkiksi intertekstuaaliset viittaukset muun muassa lastenohjelmiin voivat jäädä huomaamatta, minkä vuoksi lapsen teosten analyysi voi jäädä pinnalliseksi. Tutkielmani tutkimusosan avaa lähilukuanalyysi, jossa luen kirjojen kuvia ja merkityksiä tarkasti olettamalla, että jokaisella viivalla ja värillä on tarkoituksensa. Analyysin ansiosta olen löytänyt johdonmukaisia merkitysyhteyksiä teosten sisällä ja keskenään, minkä ansiosta olen päässyt myös lähemmäksi lapsen maailmaa. Lähilukuanalyysini toimii taustavaikuttajana sisäistekijyyden tulkinnassa. Kysyn, millaista sisäistekijyyttä lapsen tuottamissa teoksissa on. Väitän, että sisäistekijä on lapsenomainen. Pyrin hahmottamaan sisäistekijyyttä teoksista luettavien arvojen, maailmankuvan ja asenteiden kautta. Peilaan sitä sisäislukijuuteen, joka tulkitsee sisäistekijän tarjoamia lukuohjeita, ja lopuksi pohdin, miten olettamani lapsenomainen sisäistekijyys vaikuttaa kerronnan luotettavuuteen. Intertekstuaaliset viittaukset lastenkulttuuriin ja sisäislukijan kyky ymmärtää ne ohjaavat tuloksia kohti lapsenomaista sisäistekijyyttä. Matildan teokset koostuvat piirretyistä kuvista ja tekstistä. Tekstit ovat syntyneet saduttamalla, jossa aikuinen kirjoittaa suoraan lapsen sanelusta mitään muuttamatta tarinan tämän osoittamiin kohtiin. Kun kysyn, millaista tekijyyttä lapsi tuottaa, otan huomioon koko tekijyysprosessin erityisyyden kirjojen piirustusvaiheesta niiden lukemiseen yhdessä aikuisen ja muiden lasten kanssa. Myös tässä on tärkeää tuntea lastenkulttuuria, erityisesti leikkikulttuuria. Väitän, että kyseessä on leikinomainen prosessi, jossa rooliin eläytymisellä ja kokemuksellisuudella on merkittävä osansa. Tutkimustuloksissa havaitsen, että kokemuksellisuus ja draamallinen leikki ovat läsnä niin piirustusvaiheessa ja tarinoidessa kuin tekijän toteuttaessa sisäistekijöittensä kautta omia toiveitaan ja halujaan, jotka eivät olisi todellisessa elämässä mahdollisia. Phelanin (2005) näkemys sisäistekijästä, johon vaikuttavat tekijän tiedostamattomat toiveet, ja Fludernikin (1995, 2010) teoria kerronnan kokemuksellisuudesta tukevat tuloksia leikinomaisuuudesta myös tekstin tasolla. Tutkimusaiheeni liikkuu lapsuuden- ja lapsitutkimuksen paradigmojen välillä. Kirjallisuustutkimuksellisen näkökulman vuoksi lähestyn tutkimusongelmaani ja -aineistoani sekä teksti- että tekijyyslähtöisesti.

Tutkin lapsilähtöisen sanataiteen perusopetuksen mahdollisuuksia. Tutkimuskohteenani on Jyväskylän seudun Kansalaisopiston sanataiteen perusopetuksen ryhmät, erityisessä tarkastelussa on Keljonkankaalla keväällä 2010 toiminut oma 8–10-vuotiaista lapsista koostunut opetusryhmäni. Tavoitteenani on tuoda lasten ajatuksia ja ideoita sanataiteen perusopetuksesta näkyviksi. Tutkimukseni pyrkii lapsilähtöisyyteen myös tutkimusmenetelmiltään. Tutkimusmateriaalina olen hyödyntänyt sanataiteen perusopetuksen piirissä toteutettua kyselytutkimusta, jonka vastaajina toimivat lapset. Kyselyä täydensin teemahaastatteluilla sekä taltioimalla opetustunteja, vastaajina ja keskiössä lapset. En keskity tutkimuksessani opettajan toiminnan tarkastelemiseen vaan analysoin lasten osallistumisen mahdollisuuksia. Tutkimukseni teoriapohja on kasvatustieteellinen ja viitekehys lapsuuden sosiologiasta. Paitsi taiteen perusopetuksen kehittämistä, pohdin myös koko koulutusjärjestelmän ja opetussuunnitelmien mielekkyyttä sekä lasten näkyvyyttä yhteiskunnan eri osa-alueilla yleisestikin. Jotta lapsilähtöisyys voisi käytännössä toteutua sanataiteessa, täytyy lasten osallisuutta lisätä myös muilla elämän alueilla. Pyrin myös tuomaan esille sanataidetuntien käytäntöjä, joissa lapsilähtöisyyttä voisi edelleen kehittää eteenpäin. Lapsilähtöisyyden myötä tutkimukseeni on tullut mukaan myös ajatus eri taideaineiden integraatiosta. Taiderajat ylittävän opetuksen kehittäminen onkin haaste, jota pyrin osaltani tutkimuksellani lähestymään.