Search

Tutkielma tarkastelee Yleisradion ja sen yleisön suhdetta digitaaliseen mediaan liittyvissä kysymyksissä. Tutkimuksen menetelmänä on käytetty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan kehittämää uuden retoriikan teoriaa. Argumentaatioanalyysin aineistona on 10 suomenkielistä Yle vastaa -kirjoitusta ja 3 ruotsinkielistä Yle svarar -kirjoitusta. Yle vastaa -kirjoitukset ovat vastineita, joilla Yle reagoi mielipidekirjoituksiin sanomalehdissä ja jotka julkaistaan myös Ylen omilla verkkosivuilla. Ajalta 30.11.2015–24.10.2017 kerätyn aineiston tukena on eritelty saman aikavälin Ylen strategiaa Suomalaisten keskellä. Tutkimus kysyy, millaisia digitaaliseen Yleen liittyviä asioita yleisö nostaa sanomalehtien mielipidepalstoilla ja millaisella retoriikalla Yle vastaa kirjoituksiin digitaalisista palveluista ja tuotteista. Digitaalisia aiheita käsitteli pääaiheenaan noin viidesosa yleisönosastokirjoituksista, joihin Ylen edustajat kirjoittivat vastineet. Kirjoitukset käsittelivät kolmea teemaa: Ylen verkkosivujen kommentointitoimintoja, sisältöjen siirtymistä verkkoon ja digitaalista tasa-arvoa sekä sitä, häiritseekö Ylen läsnäolo digitaalisilla alustoilla kaupallisen median kilpailua. Tutkimuksen keskeisin tulos on se, että Ylen edustajat vetoavat vastineissaan tyypillisimmin auktoriteetteihin, kuten tutkimuksiin, lakiin tai sopimuksiin. Sen lisäksi vastineissa käytetään tarkkoja ja näennäisiä numerofaktoja, joilla pyritään vertailemaan asioiden painoarvoa. Jos Yle oli joutunut tekemään yleisölle epämieluisia valintoja, argumentissa vedottiin asioiden välisiin tärkeyseroihin ja uhrauksiin tärkeämmän tavoitteen saavuttamiseksi. Auktoriteettiin ja numerofaktaan nojaavan argumentaation keinot loivat mielikuvan puolueettomuudesta ja objektiivisuudesta. Ylen linja oli paikoin enemmänkin tiedottava kuin keskusteleva. Vastineiden argumentaatiolle oli yhteistä samojen argumenttien ja sanamuotojen toistuminen. Tutkimus herätti kysymyksen siitä, täyttääkö sanomalehtien mielipidepalstoilla käyty keskustelu habermasilaisen julkisen keskustelun edellytystä yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta.

Pro gradu -tutkielma käsittelee kokemuksellista tietoa valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitysinventoinnissa. Maisemainventointi laitettiin alulle vuonna 2009, ja siihen liittyvä kuuleminen järjestettiin vuoden 2016 alkupuolella. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista kokemuksellista tietoa inventoinnista jätetyissä kannanotoissa hahmottuu. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimi kokemuksellisen tiedon käsite sekä maiseman ja paikan kokeminen suhteessa kokemukselliseen tietoon. Keskeisiä teoreettisia lähtökohtia olivat erityisesti Pia Bäcklundin ja Maija Faehnlen tutkimukset kokemuksellisesta tiedosta sekä maisematutkimuksen tulkinnallinen näkökulma. Näistä lähtökohdista korostui maisemiin liittyvän kokemuksellisen tiedon subjektiivinen ja henkilökohtaista maailmankuvaa painottava puoli. Aineistona tutkimuksessa käytettiin noin seitsemääkymmentä Varsinais- ja Keski-Suomen alueisiin liittyvää maisemainventoinnista jätettyä kannanottoa. Aineisto analysoitiin kehysanalyysin ja Stephen Toulminin argumentaatiomallin avulla. Kannanotoista etsittiin niissä esiintyvät kehykset, minkä jälkeen kannanottojen väitteet ja niitä tukevat perusteet hahmoteltiin kehyksittäin. Tutkimus osoittaa, että maisemien kokemiseen liittyvä kokemuksellinen tieto on kannanotoissa monipuolista ja vahvasti subjektiivista. Kokemuksellinen tieto ilmeni sekä yksilön että yhteisön näkökulmaa korostavana. Lisäksi kokemuksellisuus kiinnittyi ajallisessa ulottuvuudessa historiaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Myös maisemiin liittyvä toiminnallisuus, kuten alueiden käyttötavat, liittyi kokemuksellisuuden syntyyn. Aineistosta välittyi edelleen, että paikalliset asukkaat ja maanomistajat kokivat tärkeäksi tuoda omaa henkilökohtaista kokemuksellisuuttaan esille. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että paikallisilla on monipuolista alueisiin liittyvää kokemuksellista tietoa, jonka keräämiseen kannanotot ovat toimiva menetelmä. Paikalliset myös kokevat tietonsa merkitykselliseksi ja toivoivat sitä hyödynnettävän aluesuunnittelussa. Tämä tulisi tulevissa maisemainventointien kaltaisissa hankkeissa huomioida suunnittelun kommunikatiivisuuden ja sosiaalisen hyväksyttävyyden parantamiseksi.

Tutkielman keskeisenä kysymyksenä on, millaisia argumentteja Helsingin Sanomat esittää uutisoinnissaan, jonka kohteena ovat oman mediatalon yhteistoimintaneuvottelut tai irtisanomiset. Aineistona ovat Helsingin Sanomien Sanoma Oy:tä käsittelevät yt- ja irtisanomiskirjoitukset vuosilta 2012-2014. Tutkielman laajempi aihepiiri on ristiriita oman työnantajan yrityskuvan ja journalismin arvojen, kuten puolueettomuuden välillä. Kaupallisilla mediatalot ovat yhtä aikaa journalismin alustoja sekä voittoa tavoittelevia yrityksiä. Talouden taantuma ja median murros kärjistävät näiden kahden puolen välistä eroa. Aineisto koostuu Helsingin Sanomissa julkaistuista Sanoman irtisanomisia ja yt-neuvotteluja käsittelevistä talousuutisista ja -kirjoituksista. Aineistossa on 32 kirjoitusta ajalta 1.1.2012-31.12.2014. Lähestyn aineistoa talous- ja kriisijournalismin tutkimuksen kautta. Tärkeässä osassa ovat myös journalismin etiikkaan ja ammattikäytäntöihin liittyvä tutkimus. Näiden näkökulmien lisäksi aihe sivuaa myös yrityskuvan ja -viestinnän aspekteja. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan sukelleta yritysviestinnän kentälle, vaan tarkastellaan aihetta talousuutisten konventioiden, retoriikan, journalismin ammattikäytäntöjen ja ammattietiikan kautta. Empiirisessä tutkimusosiossa tarkastellaan, millaisia argumentteja Helsingin Sanomien yhteistoiminta- ja irtisanomisuutisissa käytetään, kun uutisoinnin kohteena on lehden oman emokonsernin tilanne. Erittelen yhteistoimintaneuvotteluja ja irtisanomisia käsitteleviä talousuutisia perelmanilaiseen uuteen retoriikkaan pohjaavan argumentaatioanalyysin kautta. Metodin avulla tarkastelen, millaisilla väitteillä ja perusteluilla Helsingin Sanomien sivuilla luodaan kuvaa Sanoma-konsernin kriisistä. Analyysin perusteella voi sanoa, että Helsingin Sanomien Sanoma-konsernin yt-neuvotteluja ja irtisanomisia koskevaa uutisointia värittää vahva usko markkinatalouden voimaan. Kirjoitusten lopullisena argumenttina on yleensä vetoaminen talouden logiikkaan, erityisesti säästämisen eetokseen. Havaintojeni mukaan jutut esittävät tapahtumat uskollisesti siinä valossa, että yritys tekee parhaansa taloudellisten realiteettien puristuksessa. Talouden kaikkivoipaisuudelle vaihtoehtoisia maailmankuvia tai selityksiä ei teksteissä esitetä. Sanoma-konsernin yt-neuvotteluja käsittelevässä uutisoinnissa korostuvat selvästi yritysmyönteiset argumentit, kuten "Sanoma on hyvä irtisanoja" ja "Irtisanomiset eivät heikennä laatua". Verrattuna aikaisempaan tutkimukseen tämän tutkimuksen aineistona olevassa uutisoinnissa työntekijöiden rooli jäi vähäiseksi.

Tässä tutkielmassa käsitellään argumentaatiota suomalaisissa ja ruotsalaisissa yleisönosastokirjoituksissa, jotka jollain tapaa ottavat kantaa pakolaiskriisiin. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, kuinka yleisönosastokirjoituksissa argumentoidaan ja onko suomalaisten ja ruotsalaisten tekstien argumentaatiossa eroja. Lisäksi pyrin erittelemään mahdollisia eroja näiden kulttuurien argumentaation tavoissa. Argumentaatioteoria yhdessä kontrastiivisen retoriikan kanssa muodostaa tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Tutkimus keskittyy siis retoriikan osa-alueista erityisesti argumentaation analyysiin. Hyödynnän argumentaatioteorian keskeisiä käsitteitä sekä aiempaa tutkimustietoa eri tavoista argumentoida eri kulttuureissa. Aineistoni muodostuu Helsingin Sanomissa ja Dagens Nyheterissä julkaistuista yleisönosastokirjoituksista, jotka on julkaistu aikavälillä marraskuusta 2015 tammikuuhun 2016. Kaikki kirjoitukset käsittelevät pakolaiskriisiä jostain näkökulmasta. Aineiston analyysimenetelmänä käytettiin argumentaatioanalyysiä, jossa keskityttiin väitteiden ja perustelujen tunnistamiseen ja kategorisointiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että suomalaisissa ja ruotsalaisissa yleisönosastonkirjoituksissa suositaan erityisesti kuvailevia väitteitä sekä logosperusteluja. Muiden kategorioiden suosio noudatti suunnilleen samaa kaavaa molemmissa lehdissä, vaikka erojakin on. Käskevät väittämät olivat suomalaisissa kirjoituksia yleisempiä kuin ruotsalaisissa samoin kuin ethosperustelut. Toisaalta ruotsalaisissa teksteissä hyödynnettiin suomalaistekstejä useammin pathosperusteluja.

Työ tarkastelee Geneven vuoden 1867 rauhankongressia, vuosisatansa suurinta sellaista, joka on saanut osakseen varsin vähän huomiota tutkimuskirjallisuuden parissa. Suursodan uhan alla, ranskalaisten tasavaltalaisten aloitteesta, kutsuttiin vapauden ja demokratian nimissä Sveitsin "vapaalle maaperälle" koolle aatteellisesti ja kansallisesti värikäs joukkio keskustelemaan keinoista saavuttaa pysyvä rauha. Virallisena ehdotuksena ohjelmassa komeili kansainvälisen poliittisen järjestön, "Euroopan yhdysvaltojen", perustaminen. Organisoijien hartaan suostuttelun myötä myös Kansainvälisen työväenliiton kongressin delegaatit saapuivat paikanpäälle. Perinteiset rauhanliikkeet arvostelivat kongressia häpeilemättömän poliittiseksi, ja konservatiivinen lehdistö leimasi kokoontumisen naiiviksi ja ajatuksiltaan utopistiseksi - mutta myös vaaralliseksi ja vallankumoukselliseksi. Rauhan tarjoamissa kulisseissa kokoontumisesta muodostui vuoden 1848 vallankumousten jälkeisessä räjähdysherkässä tilassa historiallisesti poikkeuksellinen hetki, jossa törmäsivät yhteen paitsi erilaisten näkökulmat, myös puhujien henkilökohtaiset intressit. Ehdotukset vaihtelivat poliittisesta reformista vaatimuksiin laajoista sosiaalisista ja taloudellisista muutoksista - monarkioiden ja yhteiskuntaluokkien hävittämisestä aina kehotuksiin valtion alas ajamiseen. Myös uskonto ja paavi joutuivat ankaran hyökkäyksen kohteeksi. Tutkimuskysymyksenäni toimii: kuinka rauha Geneven kongressissa politisoitiin? Työni tavoite on kuvata kuinka rauhan ideaali kytkeytyi vaatimuksiin poliittisista ja sosiaalisista uudistuksista: kuinka sitä käytettiin legalisoimaan toisistaan eriäviä konkreettisia päämääriä. Keskityn erityisesti tarkastelemaan erityisesti tasavaltalaisten ja sosialistien puheita. Olennaisena osaa tutkimuskysymystä toimii puhujien erilaisten tavoitteiden, motiivien, kartoittaminen. Teoreettisen ja metodologisen viitekehyksen tarjoaa Quentin Skinnerin tapa lähestyä aatehistoriallista tutkimusta sekä Chaïm Perelmanin "uusi retoriikka" - sen keinot mallintaa argumentaatiota suostuttelun näkökulmasta. Kongressissa, jossa useat eri "ideologiat" olivat läsnä, teoria ohjaa kysymään argumentaation lähtökohtia ja tarkastelemaan tämän jälkeen tärkeimpiä tekniikoita, joiden avuilla eri ryhmittymät pyrkivät hankkimaan ja "siirtämään" tavoittelemansa yleisön hyväksyntää toiminnalleen. Kongressiin liittyvien tietojen vähäisyyden sekä ristiriitaisuuden vuoksi osa tutkimuksesta pureutuu myös kokoontumisen taustan ja tapahtumien selvittämiseen. Pääasiallisena lähteenä toimivat Geneven kongressin vuosikirjat, mutta olen hyödyntänyt myös muita tapahtumaan liittyviä aikalaistekstejä, kuten asiakirjoja, kirjeitä, pamfletteja ja lehtiartikkeleita. Tutkimukseni perusteella, usein problematisoimatta osaksi rauhanliikkeiden ja paneurooppalaisuuden historiaa kanonisoidun Geneven kongressin takaa paljastuu välähdys lukuisten toimijoiden muodostamaa verkostoa; pelkkä rauhanaate tai sodanvastaisuus ei riitä selittämään poikkeuksellisen kokoontumisen syntyä. Useat kongressin tärkeimmistä organisoijista olivat ranskalaisia tasavaltalaisia, poliittisia pakolaisia, joiden retorinen keihäänkärki osoitti voimakkaasti kohti maansa keisaria. Italialaiset nationalistit pyrkivät hankkimaan kongressista kannatusta tulevalle Rooman sotaretkelleen. Kansainvälisen delegaatit saapuivat yhteistyön sijaan osoittamaan tasavaltalaisten rauhankäsityksen puutteet ja Mihail Bakuninin pitkäjänteisenä tavoitteena vaikutti olleen kongressin radikalisointi. Geneveläiset poliitikot kytkivät kongressin vaalinaluspeliinsä ja paikalliset konservatiivit ja katolilaiset ryhmittymät tavoittelivat lopulta kokoontumisen alasajoa. Kyseenalaistamaton, yhteinen esisopimus puheille oli usko kehitykseen. Rauha esitettiin täydellisen yhteiskunnan loogiseksi lopputulokseksi, ihmiskunnan edistyksen vääjäämättömäksi lopputulemaksi. Toinen tärkeä premissi, josta uudistuksista vaatineet ryhmittymät lähtivät rakentamaan argumentaatiotaan, oli rauhan arvon alistaminen vapaudelle. Näin luodun arvohierarkian myötä erilaiset konkretisoinnit vapaudelle, olosuhteille, jotka mahdollistivat "todellisen" rauhan, mahdollistivat suostuttelun ohjaamiseen tiettyä tavoitetta kohti. Myös rauhankysymyksen esittäminen käytännöllisenä pulmana joka oli kansalaisen velvollisuus ratkaista järjen ja tieteellisen ajattelun avulla, toimi argumentaation pohjana. Konservatiivisemmat rauhanaatteen kannattajat vaalivat puheenvuoroissaan konkreettista laillisuuden arvoa. Lakien pyhyyteen vetoamalla pyrittiin esittämään, ettei kansalaisten ollut soveliasta ottaa rauhankysymystä täysin omiin käsiinsä - ainakaan arvostella hallituksia. Sosialistien ehdottomana premissinä keskustelulle toimi vapauden ohella myös luokkataistelun käsite, jonka pohjalta argumentoitiin, ettei pysyvä rauha voisi vallita ennen kuin taloudellinen epätasa-arvo ja luokkien väliset ristiriidat olisi korjattu. Keinot siitä, kuinka pysyvään rauhaan päästäisiin ja mitkä käsitteet olotilaa luonnehtisi, joutuivat kongressia rajun debatoinnin alle. Samalla eri tavat kuvata rauhaan sidottu vapaus toimi jakolinjana vasemmiston parissa. Lukuisilla käsite-erotteluilla tasavaltalaiset ja sosialistit pyrkivät esittelemään hallitsijoiden oletetut määritelmät rauhasta ja vapaudesta harhaisina sekä kuvaamaan useat käsitteet näiden valtapolitiikan vääristäneinä ja korruptoineina. Yksittäiset yhteiskunnallista ja taloudellista reformia kannattaneet puhujat hyödynsivät tasavaltalaista käsitteistöä pyrkiessään osoittamaan poliittisen reformin riittämättömyyden. Kvasiloogiset päättelyketjuilla esitettiin, ettei "keisarismi" - tai despotismi, joksi useat puhujat määrittelivät Euroopan suurvallat - ollut rauhan ja vapauden kanssa yhteensopiva, vaan synnytti jo olemuksellisesti sotaa. Siinä missä tasavaltalaiset kuvasivat Euroopassa vallinneen olotilan "aseistettuna rauhana", näennäisrauhana, jossa kansojen kohtalo roikkui despoottien mielenoikkujen varassa, useat sosialistit kehittivät teesiä pidemmälle, kuvaten luokkataistelun aiheuttamat ristiriidat sotaan verrattavaksi tilaksi. Anarkistisissa argumenteissa rauhan vastustaja löytyi myös keskitetyn hallinnon taustalta: perustuslaillisten verhojenkin takana pilkotti sodaksi rinnastettava väkivalta. Lukuisin tasavaltoihin liittyvin esimerkein osa sosialisteista pyrki osoittamaan kuinka hallintotapa itsessään oli riittämätön rauhan tae. Sodan niin tasavaltalaiset kuin sosialistit kuvasivat välineenä tukahduttaa luonnollista kehitystä. Tasavaltalaisille se oli valistusajalta asti kansalaisten mielissä kypsyneiden ajatusten ja moraalin tukahduttamista, sosialisteille kysymys oli materialistisempi - luonnollinen kehityksen seuraava vaihe oli työväenluokan yhdistyminen, jota jo yhdistynyt hallitseva omistajaluokka esti sotien ja armeijoiden voimalla lunastamasta historian sille viitoittamaa paikkaa. Tulkintani perusteella rauha ei toiminut pelkästään sodanvastaisena symbolina. Geneven vuoden 1867 rauhankongressissa se kytkeytyi tiiviisti omaan aikaansa ja paikkaansa, ilmentäen eri henkilöiden ja ryhmittymien retorista ja ideologista kamppailua - taistelua poliittisesta kielestä ja sen merkityksistä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa kysytään, minkälaiset uskontoon kriittisesti suhtautuvat argumentit muodostavat yhdysvaltalaisen vapaa-ajattelun tradition. Tarkoituksena on selvittää, millä tavalla vapaa-ajattelijat ovat eri historiallisissa tilanteissa määritelleet uskontoa yhteiskunnallisena ja yksilöllisenä vaikuttimena. Toiseksi, tarkoituksena on myös vastata kysymykseen, minkälaisia uskonnolle vaihtoehtoisia arvo- ja uskomusjärjestelmiä vapaa-ajattelijat ovat muotoilleet. Samalla tutkimuksessa otetaan huomioon em. argumenttien rakentama käsitys uskonnollisten ja maallisten arvojen ja uskomusten välisestä historiallisesta kamppailusta. Vapaa-ajattelu viittaa historialliseen traditioon, joka perustuu hyvin voimakkaaseen intellektuaalisen individualismin vaalimiseen ja täydellisen sananvapauden ihanteeseen. Tästä lähtökohdasta vapaa-ajattelu myös vastustaa julkisesti ja aktiivisesti kaikkia vapaata ajattelua ja sananvapautta rajoittavia instituutioita. Vapaa-ajattelu on yhteydessä myös sekularismiin, joka voidaan ymmärtää sekulaareihin ja materiaalisiin arvoihin perustuvana poliittisena ja moraalisena ideologiana. Tutkielma nojaa hermeneuttiseen filosofiaan ja sijoittuu siten yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen humanistiseen perinteeseen. Hermeneuttinen tutkimusote korostaa historiallisen kontekstin huomioon ottamista tutkimuksessa. Se korostaa myös tulkinnan merkitystä kielellisenä prosessina inhimillisen kokemuksen (ontologisessa) keskiössä. Tämä seikka yhdistää sitä uuden retoriikan tutkimusohjelmaan (la nouvelle rhétorique), joka keskittyy ei-formaalien argumenttien logiikan tutkimiseen. Näistä lähtökohdista tutkimuksen menetelmäksi on valittu vertaileva argumentaatioanalyysi. Argumentaatioanalyysin aineisto perustuu kolmen merkittävän yhdysvaltalaisen vapaa-ajattelijan, Thomas Painen, Robert G. Ingersollin ja Christopher Hitchensin teksteihin. Tekstien analyysi paljastaa, että monet 1700-luvun lopulla esitetyistä institutionaalista uskontoa vastustavista argumenteista ovat säilyneet uskontokriittisessä julkisessa keskustelussa 2000-luvulle asti. Vapaa-ajattelusta muodostuu kuva elävästä traditiosta, joka saa uusia retorisia vivahteita historiallisten tapahtumien ja yksittäisten ajattelijoiden vaikutuksesta. Suuret mullistukset tieteellisessä maailmankuvassa ovat kyseenalaistaneet esimerkiksi osan Painen ja Ingersollin uskontokriittisistä argumenteista. Tärkeä huomio on myös se, että vapaa-ajattelijat ovat pyrkineet rakentamaan omia uskonnosta riippumattomia, tai sitä uudelleen määrittäviä uskomusjärjestelmiä. Eri järjestelmiä vaikuttaisi yhdistävän yksilöllisen vapauden turvaamisen ihanne sekä uskonnon täydellinen erottaminen yhteiskunnallisista instituutioista. Vapaa-ajattelu vaikuttaisi tarjoavan erittäin rikkaan ja mielenkiintoisen retorisen tradition. Se ei vaikuta olevan sidottu minkäänlaisiin ennalta määrättyihin ja kyseenalaistamattomiin filosofisiin tai uskonnollisiin käsityksiin. Vapaa-ajattelussa on voimakas usko tieteelliseen tutkimukseen ja sen tuomaan tietoon, mutta vapaa-ajattelijat ovat valmiita hyväksymään tutkimuksen tulokset, vaikka ne järkyttäisivät heidän perususkomuksia.