Search

Tutkimuksessa tarkastellaan Sanoma Media Finlandin verkkosivuilla esiintyviä ohjailevia lauseita eli direktiivejä. Tutkimuksella on kaksi tavoitetta: ensinnäkin selvittää, mitä kielellisiä rakenteita verkkosivujen direktiivi-ilmauksissa käytetään, ja toisekseen ottaa selvää, mitä direktiivien sävykategorioita nämä verkkosivuilla esiintyvät direktiivit muodostavat ja missä määrin. Aineisto koostuu 283 kirjallisesta direktiivistä, jotka kerättiin Sanoma Media Finlandin verkkosivuilta. Direktiiveiksi katsottiin kaikki sellaiset lauseet ja otsikot, joiden funktiona oli vaikuttaa lukijan toimintaan tai joissa ilmaistiin, mitä jonkun tai jonkin tahon on esimerkiksi sallittua, kiellettyä, pakollista tai kannattavaa tehdä. Direktiivisyyttä tarkastellaan Ison suomen kieliopin verkkoversion pohjalta hyödyntäen myös erityisesti Yrjö Laurannon väitöskirjassaan esittämiä ajatuksia direktiivisyydestä. Ohjailun sävyn tulkinnassa hyödynnetään myös deonttisen modaalisuuden teoriaa. Aineistossa direktiivisyyttä ilmaistaan kielellisesti monin tavoin ja tavat esiintyvät joskus myös yhdessä. Tutkimuksen perusteella keskeisimmät direktiivisyyden ilmaisimet yrityksen verkkosivujen yhteydessä ovat yksikön 2. persoona, erityisesti imperatiivissa, sekä modaaliverbit. Imperatiivi on spesifeistä rakenteista yleisin, mikä on direktiiviteorian perusteella odotuksenmukaista. Imperatiivi- ja indikatiivimuodot yhteenlaskettuina yksikön 2. persoonaa esiintyy noin 66 prosentissa aineiston direktiivejä. Noin 48 prosentissa direktiiveistä esiintyy modaalisia verbejä, joista ylivoimaisesti yleisin on voida-verbi. Lisäksi tietyt sanat kuten "edellyttää", "suositella", "välttämätön" ja "vapaaehtoista" ohjaavat direktiiviseen tulkintaan niissä lauseissa, joissa ei ole 2. persoonan muotoja eikä modaaliverbejä. Aineistoa käsitellään luokittelumenetelmällä, eli aineiston tapausjoukosta muodostetaan ryhmiä niitä yhdistävien piirteiden perusteella. Tutkimuksen perusteella yleisin tapa ohjata lukijaa on ohjein, neuvoin tai vinkein. Ohjemaisille direktiiveille on yhteistä, että niissä ilmaistiin tapaa tai paikkaa, eli miten tai missä jonkin asian voi tehdä. Toiseksi eniten aineistossa on kehottavia direktiivejä, joita yhdistää imperatiivimodus ja tietynlainen neutraalius. Imperatiivia esiintyy myös muissa direktiiviluokissa, joiden käyttömerkitys on ohjailun kannalta erikoistuneempi. Aineiston lupadirektiiveille on yhteistä modaaliverbit "voida" ja "saada" sekä nesessiivinen rakenne "on mahdollista". Verkkosivuilla esiintyi myös muutamia suosituksia ja toiveita, kieltoja, varoituksia ja muistutuksia sekä kutsuja. Kokonaisuuden kannalta Sanoma Median verkkosivujen direktiivisyyden tavoitteita voisi kuvata auttavaksi, markkinoivaksi ja luvanantavaksi.

Artikkelissa tarkastellaan imperatiivimuotoisen verbin VIMP ja kin-partikkelin aloittamaa lausetta kielteisyyttä ilmaisevana konstruktiona, uhkauskonstruktiona. Tarkastelunäkökulma kytkeytyy konstruktiokieliopin ja kognitiivisen kieliopin teoreettiseen kehykseen. Artikkelissa esitellään sitä, miten konstruktion mukaiset ilmaukset implikoivat kuvaamansa asiaintilan taustalla häilyvää uhkaa (teekin työsi kunnolla ’jos et tee, tapahtuu jotain ikävää’), sekä sitä, milloin konstruktion mukainen ilmaus voi myönteisestä verbimuodostaan huolimatta vastata funktioltaan kieltoverbillistä ilmausta (uskallakin tulla ’älä tule’). Artikkelissa esitetyt havainnot perustuvat Kieli­pankin Suomi24-korpuksesta kerättyyn aineistoon, joka sisältää 260 konstruktion mukaista tapausta. Uhkauskonstruktio alkaa uhkaa implikoivalla VIMPkin-alkuisella lauseella, jota voi seurata motivoiva jatkolause. Tämä mahdollinen jatkolause spesifioi uhan, joko toivotun toiminnan toteutumattomuudesta (teekin se tai sinun käy huonosti) tai ei-toivottavan toiminnan toteutumisesta aiheutuvat ikävät seuraukset (uskallakin tulla niin sinun käy huonosti). Uhkauskonstruktion esiintymät jaetaankin kahteen varianttiin: toivottavaa toimintaa kuvaavaan ja ei-toivottavaa toimintaa kuvaavaan. Artikkelissa käsitellään myös konstruktioon kuuluvan imperatiivimuotoisen verbin variaatiota, verbiin liittyvää kin-partikkelia sekä verbin imperatiivimodusta. Analyysi osoittaa, että muistaa on tutkitussa aineistossa selvästi yleisin imperatiivi­muotoinen verbi konstruktion toivottavaa toimintaa kuvaavan variantin esiintymissä, kun taas uskaltaa ja yrittää ovat tyypillisiä ei-toivottavaa toimintaa kuvaavissa esiintymissä. Molemmissa konstruktion varianteissa verbiin liittyvä kin-partikkeli jyrkentää ilmauksen affektista sävyä ja tekee motivoivasta jatkolauseesta odotuksenmukaisemman. Erityisesti ei-toivottavaa toimintaa kuvaavassa variantissa kin-partikkeli on merkittävä, sillä ilman sitä esimerkiksi uskaltaa-verbin kuvaama toiminta olisi tulkittava toivottavaksi (uskalla tulla ’tule’). Myös erilaiset ironiaa luovat elementit voivat vaikuttaa kuvatun toiminnan toivottavuuteen. Imperatiivimodus ja direktiivisyys vaikuttavat puolestaan konstruktion modaalisuuteen, ja uhkauskonstruktion voikin yleisesti ottaen katsoa muodostavan modaalisen ja kieltohakuisille aineksille suotuisan kontekstin. Uskallakin kommentoida tähän ‘Do not dare to comment on this’: The threat construction beginning with VIMPkin This article deals with Finnish expressions beginning with the positive imperative verb form VIMP and the enclitic particle -kin. The article examines these expressions as an established coalescence of form and meaning, as a “threat construction”, within the framework of construction grammar and cognitive grammar. The aim of the article is to present how this construction expresses threat (Teekin se, tai... ‘Do that, or...’) and undesired action (Uskallakin tulla ‘Do not dare to come’) despite the grammatically positive form of the verb. The findings are based on a corpus of 260 Internet forum examples collected from the Suomi24 corpus. The article presents the structure of the threat construction. In the threat construction, the clause including VIMPkin is often followed by a motivating clause that specifies the threat that the construction implies. This clause presents either an undesired option (Teekin se tai sinun käy huonosti ‘Do that or you’ll be sorry’ ) or the undesired consequences (Uskallakin tulla, niin sinun käy huonosti ‘Dare to come and you’ll be sorry’) of the action the imperative-form verb presents. Based on the desirability of the action described by the imperative­form verb, the incidences of the threat construction can thus be divided into two groups: a variant describing a desired action (threat as an option) and a variant describing undesired action (threat as a consequence). The writer also draws attention to verb variation, the -kin particle, and the use of the imperative form in the construction. The quality of the imperative-form verb varies depending on the threat construction variants, e.g. muistaa ‘to remember’ is the most typical verb in the variant presenting desired action whereas the verbs uskaltaa ‘to dare’ and yrittää ‘to try’ are common in the occurrences of the variant presenting undesired action. The -kin particle is also an essential part of the threat construction because it implicates options making the motivating clause more expected and, especially, because the action of uskaltaa or yrittää cannot be construed as undesired without it (Uskalla olla oma itsesi ‘Dare to be yourself’). However, ironical elements are also remarkable when examined, if the action the verb VIMPkin describes is desired or not. In addition, the use of the imperative makes the expression more modal by implying that the action might not happen without giving an imperative directive. Overall, the threat construction can be viewed as creating a modal and suitable context for negative polarity elements.

Arvioitu teos: Marja-Leena Sorjonen, Liisa Raevaara & Elizabeth Couper-Kuhlen (toim.): Imperative turns at talk. The design of directives in action. Studies in Language and Social Interaction 30. Amsterdam: John Benjamins 2017. 435 s. isbn 978-90-272-2640-2.

Artikkelissa tarkastellaan yhtä imperatiivin prototyyppisestä poikkeavaa käyttötapaa, jolla ilmaistaan kielteistä suhtautumista puhuteltavan toimintaa kohtaan. Esimerkiksi äidin lapsilleen lausuma repikää nyt se mun hame siinä ilmaisee paheksuntaa ja varoittaa samalla toiminnan ei-toivotuista seurauksista. Käyttötapaa nimitetään paheksuntaimperatiiviksi, ja sen osoitetaan olevan itsenäinen affektinen lausekonstruktio. Artikkelin yleisempänä tavoitteena on näyttää imperatiivin käyttötapojen moninaisuus ja sen hienojakoinen konstruktioituminen. Tutkimuksen teoreettinen lähestymistapa on konstruktionaalinen ja vuorovaikutuslingvistinen. Artikkeli perustuu noin 90 esiintymän aineistoon, joka on koottu monenlaisista puhutun ja kirjoitetun kielen lähteistä, muiden muassa murrearkistoista, haastattelulitteraatioista, puheesta tehdyistä muistiinpanoista, kaunokirjallisuudesta ja internetistä. Paheksuntaimperatiivi on yleiskielessä harvinainen; sen alueellinen tausta on aineiston perusteella itä- ja pohjalaismurteissa. Aineiston esiintymiä analysoidaan muodon ja merkityksen kannalta vuorovaikutuskonteksti huomioon ottaen. Paheksuntaimperatiivin itsenäisen konstruktiostatuksen osoittamiseksi sitä vertaillaan myös eräisiin sen lähikonstruktioihin, esimerkiksi imperatiivimuotoisiin kieltoihin ja uhkauksiin. Paheksuntaimperatiivilla on monia rakenteellisia ja semanttisia ominaispiirteitä, kuten tietyt partikkelit, affektiset verbit ja verbirakenteet. Se voidaan muodostaa myös verbeistä, jotka eivät ilmaise tahdonalaista toimintaa. Tyypilliseen imperatiivin käyttöön paheksuntaimperatiivin yhdistää toimintaa ohjaileva tehtävä ja lausuman suuntaaminen tietylle vastaanottajalle tietyssä tilanteessa. Direktiivisyys jää kuitenkin taka-alalle. Vaikka konstruktiolla voidaan pyrkiä keskeyttämään meneillään oleva toiminta, puhuteltavat tulkitsevat lausumat ennen kaikkea toimintaansa kohdistuviksi moitteiksi. Affektin voimakkuus vaihtelee tilannekontekstista riippuen; yleensä se on hyvin vahva. Paheksuntaimperatiivia käytetään muun muassa perheenjäsenten välisissä keskusteluissa ja niiden fiktiivisissä kuvauksissa, esimerkiksi varoitettaessa lapsia tai riideltäessä, sekä kirjoitetuissa verkkokeskusteluissa, joissa anonyymit osallistujat arvostelevat toistensa toimintaa. The reproachful imperative as affective construction This article examines a non-prototypical use of the Finnish imperative: an affective clause construction displaying a negative stance towards the action performed by the addressee. An example of this is a mother’s utterance to her children repikää nyt se mun hame siinä (‘go on, tear my skirt there’), which indicates that she strongly disapproves of the action; simultaneously she may be signalling potential, undesirable consequences. The author terms the above construction the ‘Reproachful Imperative’. The broader aim of the article is to demonstrate the variety of imperative clause types and their constructionalisation. The theoretical framework of the study shares many assumptions with Construction Grammar and Interactional Linguistics. The study is based on empirical data from spoken and written language consisting of approximately 90 instantiations of the construction. The data has been gathered from dialect archives, interview transcriptions, field notes taken by individual researchers, fictive dialogue in novels, and the internet. The ‘Reproachful Imperative’ is rare in Standard Finnish. It is mostly used in Eastern dialects and in the dialects of Ostrobothnia. In analysing the data in conversational contexts, both form and meaning are examined. In order to demonstrate that the ‘Reproachful Imperative’ has the status of an independent construction, the author compares it with various closely related imperative constructions, such as prohibitions and threats. The ‘Reproachful Imperative’ is characterised by several structural and semantic features, e.g. particles, affective verbs and verb constructions, and the possibility of formation from verbs expressing an un-controllable action. The use of the ‘Reproachful Imperative’ resembles the prototypical directive use of the imperative in that it is directed to a specific addressee in a specific situation. However, the directivity of the imperative is not emphasised when using the construction. Although it may be used to stop the on-going activity, the recipients interpret the utterances primarily as a reproach. The strength of the affective stance varies depending on the context; it is usually very strong. A typical context in which the construction is used is in conversations between family members – spouses quarrelling with each other or parents warning and reproaching their children. In written online discussions the construction is used by anonymous participants who criticise each other’s acts

Arvioitu teos: Lauranto, Yrjö: Direktiivisyyden rajoja. Suomen kielen vaihtokauppasyntaksia. Helsinki: Helsingin yliopisto 2015. 347 s. ISBN 978-951-51-1179-1.

Suomen imperatiivia voidaan tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin sitä voidaan lähestyä morfologiasta käsin. Näin muodostuu paradigma, joka koostuu imperatiivin preesensin (ja perfektin) persoonamuodoista. Imperatiiviparadigma on liitetty verbintaivutuksen kuvauksessa modusten yhteyteen. Tätä näkökulmaa kutsutaan artikkelissa synkronis-morfologiseksi. Toinen näkökulma on se, että imperatiivia tarkastellaan vuorovaikutuksesta ja siinä syntyneistä syntaktisista konstruktioista käsin. Tätä näkökulmaa kutsutaan diakronis-vuorovaikutukselliseksi. Puheaktipersoonien imperatiivimuodot ovat osa syntaktista imperatiivikonstruktiota, lyhyesti imperatiivilausetta. Sen skeemaan kuuluvat mm. seuraavat muotoseikat: subjektilausekkeettomuus (mutta ei subjektittomuus), finiitin imperatiivimerkintä ja se, että totaaliobjektia ei merkitä n-akkusatiivilla. Merkityksen näkökulmasta imperatiivilause ilmaisee (1) puhujan tahtoa (2) saada puhutellussa aikaan toiminnallinen reaktio. Tätä kompleksista interaktiivista merkitystä kutsutaan artikkelissa velvoitus¬tahdoksi. Imperatiivilauseella luodaan siis velvoitustahtosuhde puhujan ja puhutellun välille. Imperatiivi¬konstruktion synnyn taustalla on fundamentaalinen syy: se, että puhuja saa omat tarpeensa tyydytetyksi muiden ihmisten avulla. Imperatiivilause onkin lapsen ensimmäisiä konstruktioita, ja fylogeneettisestä näkökulmasta imperatiivi on vanhimpia kielenaineksia. Imperatiivilauseen ja imperatiiviparadigman suhde on se, että ensin on syntynyt lausekonstruktio ja vasta sen jälkeen paradigma on täydentynyt sellaiseksi kuin se nykystandardisuomessa on. Imperatiivin 3. persoonien muodot ovat syntyneet imperatiivikonstruktion pohjalta, mutta konstruktion alkuperäistä merkitykstä niissä on vain osa: modaalinen toimintatahdon merkitys (joka voi tilanteisesti toki saada myös puhuteltua velvoittavan, direktiivisen tulkinnan). 3. persoonien imperatiivimuodot ovat siis osa morfologisten modusten järjestelmää, ja lauseet, joissa ne esiintyvät, ovat deklaratiivilauseita. Imperatiivin asema modusjärjestelmässä on toki erityinen siinä mielessä, että moduksena se ei muodosta täyttä paradigmaa. Kiinnostavan vertailukohdan antaa tässä kohtaa unkari, jonka imperatiivi on kehittynyt pitkälti samoin kuin suomen mutta jossa se on levinnyt kaikkiin persooniin, myös yksikön 1:seen. Unkarin morfologinen imperatiivi onkin kehittymässä – ja pitkälti jo kehittynytkin – eräänlaiseksi subjunktiiviksi. --- The imperative in Finnish – one paradigm, two systems The Finnish imperative can be examined from at least two different perspectives. Firstly, from the perspective of morphology, it can be regarded as a paradigm consisting of the personal forms of the present (and the perfect). This is reflected in traditional descriptions of the Finnish verb, which treat the imperative as one of the (morphologically defined) moods. The writer calls this perspective the ‘synchronic-morphological’ perspective. Secondly, the imperative can be examined from the perspective of interaction and the syntactical constructions that emerge within such interaction. This the writer calls the ‘diachronic-interactive’ perspective. The imperative forms realising speech act roles (i.e. 1st and 2nd person roles) are part of a syntactic imperative construction, i.e. an imperative clause. The imperative clause schema includes the following formal features: the lack of a subject phrase (though not the lack of a subject), the imperative marking on the finite verb, and, if there is a total object, the object is not marked with the n-accusative. From a semantic perspective, the imperative clause expresses (1) the speaker’s desire to (2) make the addressee perform an action. The author refers to this complex interactive meaning as an ‘obligating desire’. The imperative clause, thus, construes a speaker–addressee relationship based on such an ‘obligating desire’. There is a fundamental reason for the development of the imperative construction, namely that the speaker’s needs are satisfied with the help of other people. The imperative clause is one of the first constructions that children learn, and from a phylogenetic perspective it is one of the earliest linguistic forms. The relationship between the imperative clause and the imperative paradigm is such that the 1st and 2nd person clause construction was created first and only afterwards was the paradigm completed with 3rd person forms. The third-person forms carry only part of the meaning of the original imperative construction, namely the modal meaning of the speaker’s desire for action (which, depending on the context, may also be given the directive interpretation of obliging the addressee). Third-person imperative forms are therefore part of the mood system, and the clauses in which they appear are declarative clauses. The role of the imperative within the mood system is nevertheless different in that, as a mood, its paradigm remains incomplete. An interesting point of comparison in this respect is Hungarian. The Hungarian imperative has developed largely as it has in Finnish, but in Hungarian the imperative has spread to all persons, including the first-person singular. The morphological imperative in Hungarian is developing – and, indeed, has already developed to a large extent – into a kind of subjunctive.

Kirja-arvio Xrakovskij, Victor S.: Typology of imperative constructions

Variation in Agricola's use of the imperative (englanti)

Das Präteritum des Imperativs im Estnischen (saksa)

Kielenainekset tekijäpronomini (kieli: suomi, sivulla: 358)

Kirja-arvio Leskinen, Heikki: Die Konstruktionstypus anna ~ laske + finite Verbform in den osfi. Sprachen und im Lappischen Kielenainekset anna + finiittimuoto (kieli: suomi, sivulla: 415) laske + finiittimuoto (kieli: suomi, sivulla: 415-)

Ein olonetzischer Imperativtyp (saksa)

Kirja-arvio Leskinen, Heikki: Die Konstruktionstypus anna ~ laske + finite Verbform in den osfi. Sprachen und im Lappischen Kielenainekset anna + finiittimuoto (kieli: suomi, sivulla: 415) laske + finiittimuoto (kieli: suomi, sivulla: 415-)

Finn. älkää sureko 'sorget nicht' (saksa) Kielenainekset surra (kieli: suomi, sivulla: 387)

Kirja-arvio Leskinen, Heikki: Imperatiivin muodostus itämerensuomalaisissa kielissä Kielenainekset kalainen (kieli: suomi, sivulla: 91)