Search

Tämän retrospektiivisen tutkimuksen aineiston muodosti Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ajalla 10/2009 7/2013 suoritetut haiman hännän poistoleikkaukset, yhteensä 51 potilasta. Tarkoituksena oli tutkia haiman hännän poistoleikkausten diagnoosijakaumaa ja komplikaatioita. Tyypillisin histopatologinen diagnoosi haiman hännän poistoleikkauksissa oli haiman duktaalinen adenokarsinooma (31,3 %). Muita yleisimpiä diagnooseja olivat neuroendokriininen tuumori, seroosi kystadenooma ja intraduktaalinen musinoosi neoplasia. Tutkimuksessa todetuista leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista tärkeimpiä olivat luokan B haimafisteli (37,5 %), märkäpesäke (25,0 %), haavainfektio (8,3 %) ja haimatulehdus (2,1 %). Komplikaatioiden riski lisääntyi seerumin CRP-pitoisuuden noustessa (p-arvo 0,028). CRP-pitoisuuden nousu ennusti myös luokan B haimafistelin (p-arvo

Verisuonitus on välttämätöntä kudosten hyvinvoinnille, koska veren kuljettamien ravinteiden ja hapen täytyy tavoittaa kehon jokainen solu. Uusien verisuonten muodostusta, angiogeneesia, tarvitaan sikiön kehityksen ja kasvun aikana, samoin haavan paranemiseen ja muihin fysiologisiin toimintoihin. Tapahtuessaan ilman tervettä fysiologista tarkoituksenmukaisuutta, se voi johtaa patologisiin prosesseihin, kuten tukemaan kasvaimen kasvua. Lääkkeiden kehityksessä angiogeneesilla ja sitä inhiboivilla lääkkeillä on suuri rooli. Uusia lääkkeitä tutkitaan ja kehitetään jatkuvasti erityisesti syöpäkasvaimia vastaan. Lisäksi saadaan jatkuvasti uutta tietoa ympäristökemikaaleista ja niiden negatiivisista vaikutuksista angiogeneesiin. Eläinkokeita käytetään yhä laajalti, vaikka niiden tulokset eivät välttämättä vastaa vaikutuksia ihmisellä. Tämän vuoksi tarve validoiduille ihmissoluilla tehdyille in vitro -malleille on kasvanut ja kiinnostus niiden kehittämiseen lisääntyy jatkuvasti. Vaikka in vitro -verisuonimallit eivät välttämättä kata joka vaihetta angiogeneesissa, ne kuitenkin mallintavat hyvin tärkeimmät osa-alueet, ovat helposti toistettavissa ja tulokset vastaavat paremmin vaikutuksia ihmisellä. Uusien verisuonten muodostamiseen tarvitaan endoteelisoluja, mutta putkimaisten rakenteiden muodostukseen tarvitaan myös ulkopuolista ärsykettä. Ihmisen napanuoran endoteelisolut (human umbilical vein endothelial cells, HUVECs) voivat muodostaa verisuonirakenteita, kun niitä viljellään maljalla oikeissa olosuhteissa. HUVEC-viljelmistä tehtyjen verisuonimallien avulla on mahdollista tutkia kemikaalien vaikutuksia angiogeneesiin.

Ruuansulatuskanavan tähystys on tärkeä ja yleinen tutkimusmenetelmä tutkittaessa aikuisten ja lasten ruuansulatuskanavan tilaa. Lasten tähystystutkimukset tehdään useimmiten yleisanestesiassa. Tähystystutkimusten määrä on oletettavasti ajan saatossa lisääntynyt eri sairauksien ilmaantuvuuksien kasvaessa. Tarkkaa tietoa lasten tähystysten indikaatioista ja löydöksistä ei kuitenkaan ole. Tässä tutkimuksessa analysoimme Tampereen yliopistollisessa sairaalassa tähystettyjä lapsia vuosilta 2007–2011. Tutkimuksen kohteena olivat tähystysten indikaatiot, löydökset ja niistä saatavat diagnoosit. Tiedot kerättiin retrospektiivisesti potilastietojärjestelmästä. Tähystetyt lapset olivat iältään 0-17-vuotiaita ja tähystyksiä kertyi yhteensä 743. Yleisimmät tähystysten syyt olivat keliakiaepäily (22 %), muu oireiden selvittely (30 %) ja kontrolliskopiat (19 %). Tähystykseen johtavista oireista yleisimmät olivat vatsakipu (48 %), ripuli (21 %) ja refluksi (19 %). Tähystysten tulokset vastasivat hyvin lähetysindikaatioita: yleisin tähystyksellä diagnosoitu sairaus oli keliakia (22 %). Muita lopullisia diagnooseja olivat tulehdukselliset suolistosairaudet (17 %) ja muut diagnoosit (30 %). Ilman diagnoosia jäi 22 % potilaista. Havaitsimme myös, että tähystys on turvallinen toimenpide, komplikaatioiden esiintyvyys oli vain 1 % ja näistäkin lähes kaikki olivat lieviä. Tämä tutkimus osoittaa, että tähystys on yleinen ja turvallinen tutkimus lapsille. Sillä voidaan varmistaa epäiltyjä tauteja, varmistaa jo todetun taudin nykytilaa ja toisaalta tutkia epäselviä oireistoja turvallisesti. Jatkossa, kun keliakiadiagnostiikka painottuu serologiaan, tähystysten määrän odotetaan vähenevän.

Uni on lapsen normaalin kasvun ja kehityksen kannalta tärkeää. Ongelmat unen määrässä ja laadussa aiheuttavat päiväväsymystä, joka ilmenee lapsilla muun muassa ärtyvyytenä ja emotionaalisen stressinsietokyvyn heikkoutena. Kognitiivisten taitojen alentunut taso johtaa jopa huonompaan koulumenestykseen, jolla voi olla yllättävän kauaskantoisia vaikutuksia. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, esiintyykö unihäiriöistä kärsivillä lapsilla vähemmän virkistäväksi todettua syvää unta eri aivoalueilla terveisiin verrokkeihin verrattuna. Tutkimus on osa suurempaa kokonaisuutta, jonka tarkoitus on tutkia lasten unihäiriöitä ja unen aikaisia hengityshäiriöitä. Aineistoon kuuluu 1. ja 3. luokan oppilaita 17 Tampereen ala-asteelta. 62 lasta osallistui kliinisen vaiheen tutkimukseen, jossa heille tehtiin laaja unipolygrafia sekä neurokognitiivisia testejä. Lapset jaettiin kahteen ryhmään apnea-hypopnea-indeksin mukaan (AHI). Poikkeavana löydöksenä pidettiin arvoa AHI ≥ 1, jonka täytti 27 lasta. Lapsista, joiden AHI oli alle 1, valittiin 27 tervettä verrokkia iän ja sukupuolen mukaan kaltaistettuna. Ryhmien välillä vertailtiin syvän unen määrää eri aivoalueilla ja eri unisykleissä. Syväksi uneksi tulkittiin EEG-aaltoja, joiden taajuus oli alle 4 Hz. Lapsilla, joiden AHI > 1 havaittiin merkittävästi vähemmän syvää unta aivojen etuosissa ja sentraalisissa osissa. Suurimmat eroavaisuudet havaittiin frontopolaarisissa kytkennöissä ja merkittävimmät erot painottuivat alkuyön unisykleihin. Tulos viittaa siihen, että jo melko lieväkin unihäiriö aiheuttaa lapsella muutoksia unen rakenteessa.

Tausta: Tekonivelkirurgia on vakiinnuttanut asemansa Suomessa etenkin polven ja lonkan nivelrikon hoidossa. Leikatuista nivelistä osa infektoituu ja tällöin tekonivelinfektioleikkaus on yleisimmin käytetty hoitomuoto. Tutkimustiedon perusteella on luotu hoitolinjan valintaa ohjaavia suosituksia. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin Tekonivelsairaala Coxassa syvien tekinivelinfektioiden vuoksi tehtyjä leikkauksia suhteessa aiemmin julkaistuun hoitosuositukseen. Tutkimusaineisto ja menetelmät: Tutkimusaineistona oli Tekonivelsairaala Coxassa vuonna 2010 syvän tekonivelinfektion vuoksi leikatut potilaat, joista oli käytettävissä tutkimuskysymyksen kannalta riittävät tiedot potilastietojärjestelmistä. Asiakirjojen perusteella tutkittiin, toteutuuko tekonivelinfektioiden hoito Coxassa aiemmin julkaistun kansainvälisen suosituksen mukaisesti oireiden keston ja infektiotyypin perusteella. Tulokset: Alkuperäisestä 103 potilaan potilasaineistosta sisäänottokriteerit täytti 67 potilasta. Tekonivelinfektio oli varhainen 27 potilaalla (40 %), viivästynyt 13 (20 %) ja myöhäinen 27 potilaalla (40 %). Yleisin aiheuttajamikrobi oli S. Aureus. Yhteensä 53 potilasta (79 %) hoidettiin suositusten mukaisesti. Suosituksen mukaisen hoitolinjan valinta toteutui parhaiten varhaisten infektioiden (alle 3 kuukautta) ryhmässä (89 %, n = 24) ja huonoiten myöhäisten infektioiden (yli 24 kuukautta) ryhmässä (70 %, n = 19). Suosituksesta poikkeavalla tavalla hoidettiin yhteensä 14 potilaista (21%). Pohdinta: Lähes neljä viidesosaa potilaista hoidettiin suosituksen mukaisesti Coxassa. Hoitotuloksia ei tutkittu, joten tämän tutkimuksen perusteella ei voida tehdä johtopäätöksiä suosituksesta poikkeavan hoitolinjan merkityksestä tekonivelinfektion hoidon onnistumisen kannalta. Tämä asia vaatii lisätutkimusta.

Opinnäytetyössä "Elintavat ja pitkäikäisyys" keskitytään erittäin vanhojen senhetkisiin ja elämänaikaisiin elintapoihin sekä erittäin vanhojen suhtautumiseen erilaisia elintapoja kohtaan. Tutkimusjoukkona ovat 90-vuotiaat ja sitä vanhemmat kotona asuvat tamperelaiset. Aineistona on käytetty vuonna 2010 tutkittujen henkilöiden koteihin lähetettyjä kyselylomakkeita sekä vuonna 2012 tehtyjä elämäntarinahaastatteluita. Kirjallisuuskatsauksessa on selvitetty ajankohtaista tietoa erittäin vanhojen elintavoista sekä elintapojen vaikutuksia elinikään. Kyselytutkimuksien perusteella vuoden 2010 90-vuotiaista 18 % noudatti erikoisruokavaliota, 48 % harrasti päivittäin liikuntaa, 7 % käytti päivittäin alkoholia ja 1,6 % oli tupakoitsijoita. Elämäntarinahaastatteluissa selvisi ruuan saannin hankaluus etenkin lapsuus- ja sota-aikana. Omavaraisuus korostui haastatteluissa: marjastus ja sienestys olivat tärkeä osa ruuanhankintaa. Erittäin vanhojen ajankohtaista arkiruokailua kuvaavat termit "säännöllinen", "yksinkertainen" ja "perinteinen". Terveelliseksi on mielletty kasvisvoittoista ruokavaliota, mutta yksittäisenä mielipiteenä myös voita, punaista maitoa ja läskiä. Fyysisen aktiivisuuden osalta elämäntarinahaastatteluissa ikäihmisten elämä kuvautuu aktiivisena. Muutamat ovat joutuneet luopumaan kokonaan liikkumisesta, useat vähentämään liikkumisen määrää. Usein tämä on ollut vaikea asia ja syitä on lueteltu muutamia: muun muassa "väsyminen", "sairaus", "ikä ja siitä johtuva häpeä". Alkoholi kuvautuu salailtavana ja häpeällisenä asiana. Sitä nautitaan kohtuullisesti ja usein jonkin syyn vuoksi. Myös tupakointi näkyy negatiivisena tapana. Muutamat tupakoinnista mainitsevat kertoivat tupakoinnin aloittamisen liittyneen sota-aikaan. Vaikka tutkimusjoukot ovat pieniä, on haastatteluiden ja kyselylomakkeiden tulokset samansuuntaisia. Näin voidaan ajatella, että tutkimuksen tulokset olisivat yleistettävissä suomalaisiin erittäin pitkäikäisiin, jotka ovat niin hyväkuntoisia, että asuvat vielä kotona.

Essentielli trombosytemia (ET) on krooninen myeloproliferatiivinen sairaus, jossa trombosyyttien tuotto luuytimessä lisääntyy johtaen kohonneeseen veritulppa- ja verenvuotoriskiin. ET-potilaat voidaan luo­kitella yli 60 vuoden iän, trombosyyttitason ja aiempien komplikaatioiden mukaan matalan ja korkean riskin potilaisiin. Matalan riskin potilailla lääkehoito ei ole tarpeen, mutta korkean riskin potilaat hyöty­vät trombosyyttien määrää laskevasta (sytoreduktiivisesta) hoidosta. Tupakoinnilla, verenpainetaudilla, diabeteksella ja ylipainolla on myös merkitystä potilaiden ennusteessa. Tässä tutkimuksessa tutkittiin potilasasiakirjamerkinnöistä TAYS:in hematologisella poliklinikalla vuosi­na 2007–2011 ET-sairauden diagnostiikkaa ja hoitoa sekä potilaiden selviytymistä. Tutkimuksessa seurattiin 97 potilasta yhteensä 554 henkilövuoden ajan. Potilaiden ikä- ja sukupuolijakaumat, löydök­set sekä oireiden ja komplikaatioiden insidenssi olivat samankaltaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa. Pieniannoksista ASA (asetyylisalisyylihappo)-hoitoa käytettiin kaikilla potilailla joilla sen käyttö ei ollut kontrainidisoitu, myös matalan riskin potilailla, jotka eivät tutkimusten mukaan välttämättä hyödy hoi­dosta. Viidessä tapauksessa sytoreduktiivista hoitoa ei aloitettu huolimatta yli 60-vuoden iästä, kun muita riskitekijöitä ei ollut. Näitä poikkeuksia lukuunottamatta lääkehoito toteutui nykyisen tutkimustie­don mukaisesti. Kardiovaskulaaristen riskitekijöiden kartoitus ja hoito toteutui suurimmassa osassa po­tilastapauksia heikosti. Tutkimus osoitti, että ET:n lääkehoito TAYS:ssa on suurimmaksi osaksi asianmukaista, mutta sitä voi­taisiin tehostaa riskiluokituksen tarkemmalla noudattamisella ja kardiovaskulaaristen riskitekijöiden huolellisella kartoituksella ja hoidolla.

This is the pre-peer reviewed version of the following article: ”Statin Use and Risk of Disease Recurrence and Death After Radical Prostatectomy”, which has been published in final form at The Prostate 76:469–478 (2016), DOI 10.1002/pros.23138. This article may be used for non-commercial purposes in accordance with Wiley Terms and Conditions for Self-Archiving.

Tutkimuksen tarkoitus: Lasten bronkoskopia on harvinainen tutkimus sen invasiivisuuden ja anestesian aiheuttamien kustannusten ja epämukavuuden vuoksi, mutta tietyissä indikaatioissa se on välttämätöntä toteuttaa. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa julkaistuja tutkimuksia aiheesta on vähän. Aineisto ja menetelmät: Tampereen yliopistollisen sairaalan potilastiedoista kerättiin tiedot kaikista Pirkanmaan sairaanhoitopiiriin kuuluvista lapsista, joille tehtiin bronkoskopia vuosien 2004-2013 aikana. Näiden 205 lapsen tiedot jaettiin indikaation mukaisiin ryhmiin ja ryhmiä tarkasteltiin yhteisten ominaisuuksien etsimiseksi ja löydösten kirjaamiseksi. Erityishuomiota kiinnitettiin myös työvälineen valintaan jäykän ja taipuisan tähystimen välillä. Myös värekarvojen toimintahäiriöiden diagnostiikka nostettiin esiin. Tulokset: Toteutetut tutkimukset vaihtelivat paljon vuosittain. Yleisimmäksi indikaatioksi tässä tutkimuksessa nousivat vierasesinepoistot ja stridor. Tähystimen valinnassa ei tapahtunut seurannan aikana merkittävää linjamuutosta. Värekarvatoimintahäiriön diagnostiikassa otetut kudosnäytteet olivat suurimmaksi osaksi riittämättömiä diagnostiikkaan. Pohdinta: Tutkimuksen indikaatioiden jakauma on vaihteleva, mutta näin on monissa muissakin tutkimuksissa todettu. Eri tähystimen käytössä ei seuranta-aikana tapahtunut merkittävää linjamuutosta. Värekarvatoimintahäiriöiden diagnosoimiseksi uudet diagnostiset menetelmät ovat tarpeen.

Taustaa: Levinneen eturauhassyövän ensisijainen hoitomuoto on kirurginen tai lääkkeellinen kastraatio. Syöpäkudos yleensä reagoi kastraatioon aluksi, mutta muuttuu vähitellen kastraatiolle resistentiksi. ERG on merkittävä onkogeeni, joka on yliekspressoitunut noin joka toisessa eturauhassyövässä. Yleisin taustalla oleva mekanismi on fuusioituminen AR-säädellyn TMPRSS2-geenin kanssa, jolloin myös ERG tulee AR-säädellyksi. Tämä tutkimus pyrki selvittämään, mitä ERG:n ilmentymiselle syöpäkudoksessa tapahtuu jaksottaisen androgeenisalpauksen aikana. Aineisto ja menetelmät: Aineisto koostui eturauhasbiopsioista, jotka saatiin kuudelta eturauhassyöpäpotilaalta jaksottaisen androgeenisalpauksen yhteydessä. Kustakin biopsiasta tehtiin neljä leikettä, joista kolme värjättiin immunohistokemiallisesti (ERG, n = 23; PSA, n = 19; AR, n = 22) ja yhdestä tehtiin HE-värjäys. Immunohistokemiallisten värjäysten intensiteetti arvioitiin asteikolla 0, 1 tai 2. Tulokset: ERG-ekspression hoidollisesta vaihtelusta jaksottaisen androgeenisalpauksen hoito- ja taukojaksojen välillä ei saada viitteitä. Johtopäätökset: ERG-ekspression vakaus jaksottaisen androgeenisalpauksen aikana viittaa siihen, että AR-signalointi jatkuu syöpäkudoksessa kastraatiosta huolimatta. Aineiston pieni koko tulee kuitenkin huomioida tulosten tulkinnassa.

Spontaani subaraknoidaalivuoto (SAV) on pääosin työikäisen väestön aivoverenvuoto, joka usein johtaa kuolemaan tai pysyvään toimintakyvyn alenemaan. Joka kolmannelle neurotehohoitoon asti selvinneelle potilaalle kehittyy sairaalassa aivojen sekundaarivaurio. Sekundaarivaurion nykyinen hoito on heikkotehoista ja vain osittain tutkimusnäyttöön perustuvaa. Sekundaarivaurion patofysiologian selvittäminen mahdollistaisi uusien kohdennettujen hoitomuotojen kehittämisen. SAV:n kaltaisia neuropatologisia prosesseja voidaan mallintaa ihmisen alkion kantasoluista erilaistetussa hermosoluverkostossa. Tämä tutkimus oli osa translationaalista SAV:n sekundaarivauriota tutkivaa SpareBrain-projektia, jonka yhdessä koeasetelmassa rakennettiin SAV:n in vitro -malli altistamalla hermosoluja verikomponenteille (veriplasma ja sentrifugoidut punasolut). Tarkastelimme hermosolujen akvaporiinikanavien (AQP1, 4, ja 9) geeniekspression muutoksia eristämällä solunäytteiden lähetti-RNA:n neljästä aikapisteestä (24, 50, 100 ja 124 h). qRT-PCR:llä saadut tulokset analysoitiin 2-ΔΔCt-analyysimenetelmällä. Plasmalle altistettuna hermosolujen AQP1:n ilmentyminen lisääntyi 50 tunnin kohdalla, mutta muita selkeitä muutoksia akvaporiinikanavien geeniekspressiossa ei havaittu. Eläinkokeissa erityisesti AQP4:n on osoitettu osallistuvan aivoödeeman kehittymiseen simuloidussa SAV:ssa. Ihmiskudoksella vastaavia kokeita ei ole suoritettu. Kantasoluista erilaistetut hermosolut ovat lupaava in vitro -malli SAV:n sekundaarivaurion lisätutkimukselle.

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää millainen ennusteellinen merkkiaine plasman liukoinen urokinaasityyppisen plasminogeeniaktivaattorin reseptori (soluble urokinase-type plasminogen activator receptor, suPAR) on infektiopotilailla. Mielenkiinnon kohteena oli erityisesti suPAR:in yhteys baktereemisen infektion vaikeusasteeseen ja taudin ennusteeseen. Tutkimusasetelmana oli prospektiivinen kohorttitutkimus. Potilasmateriaali kerättiin Satakunnan keskussairaalassa vuosina 2004-2005. Kohortti käsitti yhteensä 539 päivystyspotilasta, joille lääkäri oli asettanut työdiagnoosiksi jonkin infektiotaudin. Kohortti jaettiin viiteen erilaiseen ryhmään: ryhmän 1 (n=59) potilailla ei ollut bakteeri-infektiota tai yleistynyttä tulehdusreaktio-oireyhtymää (systemic inflammatory response syndrome, SIRS), ryhmän 2 (n=68) potilailla oli bakteeri-infektio mutta ei SIRS:iä, ryhmän 3 (n=54) potilailla oli SIRS mutta ei bakteeri-infektiota, ryhmän 4 (n=309) potilailla oli sepsis (SIRS ja bakteeri-infektio, mutta ei elinvauriota) ja ryhmän 5 (n=49) potilailla oli vaikea sepsis (SIRS, bakteeri-infektio ja elinvaurio). Plasman suPAR-pitoisuus määritettiin kaupallisella entsyymi-immunologisella menetelmällä (enzyme-linked immunosorbent assay, ELISA; suPARnostic® Standard Kit; ViroGatesA/S, Birkerød, Denmark) sairaalaan tulovaiheessa otetusta ensimmäisestä näytteestä (1 näyte/potilas). Näytteistä olivat tiedossa myös prokalsitoniini (PCT), C-reaktiivinen proteiini (CRP) ja interleukiini-6 (IL-6) pitoisuudet. suPAR:in mediaanipitoisuudet ryhmissä 1-5 olivat 4,7; 5,0; 4,4; 4,8 ja 7,9 ng/ml (p < 0.001). Pitoisuudet olivat merkittävästi korkeampia seurantaaikana menehtyneillä verrattuna selviytyneisiin (mediaani 8,3 vs. 4,9 ng/ml, p < 0.001). 28 päivän kuolleisuus oli 6,1%. suPAR:in herkkyys ja tarkkuus kuolleisuuden ennustamisessa olivat 76 % ja 69 % (raja-arvolla 6,4 ng/ml). Vaikean sepsiksen ennustamisessa vastaavat luvut olivat 67 % ja 72 % (raja-arvolla 6,6 ng/ml). suPAR oli tutkituista laboratoriomerkkiaineista paras kuolleisuuden ennustaja kun taas vaikean sepsiksen ennakoimisessa PCT vaikutti olevan hieman suPAR:ia parempi. Muuttujien merkitsevyydet säilyivät myös erilaisissa monimuuttujamalleissa, joissa otettiin huomioon mahdolliset muut selittävät tekijät. Tutkimus osoitti, että korkea suPAR-pitoisuus on riippumaton ja mahdollisesti jopa kliinisesti käyttökelpoinen taudin vaikeusastetta ja kuolleisuutta ennustava merkkiaine päivystyksen infektioepäilypotilailla. Jää nähtäväksi, voidaanko suPAR-määritystä käyttää yleisemminkin korkean riskin potilaiden tunnistamisessa. Näiden syventävien opintojen tekijä on määrittänyt plasmanäytteistä suPAR-pitoisuudet, sekä osallistunut tulosten tilastolliseen analyysiin ja käsikirjoituksen kommentointiin. Tulokset on julkaistu Journal of Internal Medicine -lehdessä, ja yksi artikkelin kirjoittajista on Maija Tarkka. Artikkeli julkaistu lehdessä Journal of Internal Medicine: Volume 272, Issue 3, pages 247–256, September 2012. Doi: 10.1111/j.1365-2796.2012.02569.x

Tutkimuksessa selvitettiin raudan aiheuttamien syvän harmaan aineen kontrastimuutoksien yhteyttä EDSS- eli Extended Disability Status Scale –luokitukseen ja oireiden kestoon PPMS- (primaarisesti progressiivinen MS-tauti) ja KEO-potilailla (kliinisesti eriytynyt oireyhtymä). Tutkimusaineistona oli 44 potilasta (KEO, n = 24 ja PPMS, n = 20), joista oli kolme T2-painotteista FLAIR-magneettikuvaa kahden vuoden välein. Magneettikuvista mitattiin signaali-intensiteettiä kuvaavat harmaasävyarvot syvän harmaan aineen rakenteista ja corpus callosumin genusta kontrastin laskemiseksi. Ainoastaan KEO-potilailla matalat kontrastiarvot vasemmissa talamuksissa ja oikeissa red nucleuksissa ennustivat EDSS-luokituksen muuttumista. Rautapitoisuusmuutosten yhteyttä EDSSluokitukseen tutkittiin myös kontrastin ja EDSS-luokitusten välisellä korrelaatiolla. Koko aineistossa kontrastiarvot korreloivat EDSS-luokituksen kanssa lähes kaikissa rakenteissa, mutta tutkimuksessamme PPMS- ja KEO-potilaat olivat iältään hyvin erilaisia. Korrelaatioiden merkitsevyydet hävisivätkin kaikista rakenteista ikävakioinnin jälkeen. Oireiden kestolla oli iästä riippumaton yhteys kontrasteihin osassa rakenteissa. Tutkimuksessa ei ollut terveitä verrokkeja. Lisätutkimuksilla, joissa verrattaisiin kontrastin muutosten astetta terveisiin verrokeihin, saataisiin etenkin PPMS-potilailla lisää tietoa raudan aiheuttamien syvän harmaan aineen muutosten vaikutuksesta EDSS-luokitukseen.

Lonkan tekonivelen sijoiltaanmeno eli luksaatio on yleisin lonkan tekonivelleikkauksen jälkeinen komplikaatio. Luksaatioriski on huomattavan suuri korkean luksaatioriskin potilailla ja merkittävä syy tekonivelen uusintaleikkaukseen. Tutkimuksessa käytettiin dual mobility -tyyppistä lonkan tekoniveltä. Siinä on yhden nivelpinnan sijasta kaksi toistensa suhteen liikkuvaa nivelpintaa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, vähentääkö dual mobility -tekonivel lonkkatekonivelten toistuvia luksaatioita korkean luksaatioriskin potilailla. Tutkimus on asiakirjapohjainen retrospektiivinen kohorttitutkimus. Tutkimusaineisto koostui 16 potilaasta ja keskimääräinen seuranta-aika oli 10 kuukautta (hajonta: 5-14 kuukautta). Leikkaukset suoritettiin tekonivelsairaala Coxassa vuonna 2011. Seuranta-aikana ilmaantui tutkimuskohorttimme potilaille kaksi luksaatiota, jotka molemmat johtivat uusintaleikkaukseen ja lukkokupin asennukseen. Luksaatioriski tutkimuksen seuranta-aikana oli 12,5% ja kokonaisilmaantuvuus yksi luksaatio/ 6,5 henkilövuotta. Muita tekoniveleen liittyviä komplikaatioita ei seuranta aikana ilmennyt. Yhteenvetona voidaan todeta, että dual mobility -tyyppinen lonkan tekonivel saattaa hieman pienentää luksaatioriskiä korkean luksaatioriskin potilailla perinteisiin lonkan tekoniveliin verrattuna. Dual mobility -tekonivel voisi toimia yhtenä mahdollisena ratkaisuna tehtäessä lonkan tekonivelleikkausta korkean luksaatioriskin potilaille. Kuitenkaan perusteita tämän menetelmän laajamittaiselle käytölle ei tällä hetkellä ole. Dual mobility -tekonivel ei myöskään korvaa lukkokuppia erityisen hankalissa tilanteissa. Tarvitaan isompia tutkimuskohortteja, vertailevaa tutkimusta ja pidempi seuranta-aika, ennen kuin dual mobility tekonivelen turvallisuus ja mahdolliset muut komplikaatiot voidaan varmuudella todentaa.

Migreeniä esiintyy noin 10 prosentilla väestöstä. Käypä hoito -suositus ohjaa vaikean migreenikohtauksen hoidossa käyttämään triptaaneja, joiden käyttöä ensiavussa rajoittaa niiden huono teho pitkittyneessä kohtauksessa. Yhdysvaltalaisaineistossa ensiavussa suonensisäisin kipulääkkein hoidetuista migreenikohtauksista jopa 70 prosentissa kipu palaa kotiutumisen jälkeen vuorokauden sisällä. Tarkoituksenamme oli selvittää vaikean migreenikohtauksen hoitokäytäntöjä ja niiden vaikutusta hoitoaikoihin ensiavussa. Aineistona tutkimuksessa käytimme TAYS:n ensiavussa 1.1.2003–31.12.2004 hoidettuja migreenikohtauksia, jotka saimme Pirkanmaan sairaanhoitopiirin poistoilmoitusrekisteristä. Kohtausta koskevat tiedot kerättiin sairauskertomuksesta. Tutkimukseen hyväksyttiin 123 ensiapukäyntiä. Käytetyimmät lääkeryhmät ensiavussa olivat tulehduskipulääkettä ja hydrokortisonia sisältävä Färkkilän tippa (28 %), tulehduskipulääkkeet (24 %) sekä parasetamoli (20 %). Triptaanien käyttö ensiavussa näyttäytyi vasta kolmannella lääkintäkerralla. Opiaattien käyttö (12 %) oli triptaaneja yleisempää, vaikka niiden tehon tiedetään vastaavan tulehduskipulääkkeiden tehoa ja niiden käytön altistavan migreenin uusiutumistaipumukselle. Potilaita hoidettiin ensiavussa keskimäärin 9,5 tuntia. Lyhimmät hoitoajat todettiin, kun ensimmäisenä lääkkeenä oli käytetty haloperidolia, triptaania tai tulehduskipulääkettä. Tehokkain migreenioireita lievittävä valmiste oli haloperidoli. Hoitoaika oli sillä lyhin 6,1 tuntia. Färkkilän tipan saaneilla hoitoaika oli pisin, joka selittyy Färkkilän tipan pitkällä tiputusajalla (6-12 tuntia). Jatkolääkinnän tarve ei näyttäytynyt vähäisempänä kuin muilla lääkkeillä hoidetuilla. Migreenistä kärsivälle potilaalle voidaan suosittaa ensiavussa käytettäväksi triptaania, jos säryn alkamisesta on alle neljä tuntia eikä potilas ole edeltävän vuorokauden aikana ottanut kuin korkeintaan yhden annoksen triptaania. Triptaanin ja tulehduskipulääkkeen yhdistäminen lisää molempien lääkkeiden tehoa. Valmisteet voidaan annostella joko suun kautta tai parenteraalisesti. Haloperidoli on tehokas mutta käyttöön liittyy sivuvaikutuksia, jotka on huomioitava lääkehoitoa suunniteltaessa potilaskohtaisesti. Färkkilän tippa ei tutkimuksemme mukaan ole muita käytettyjä lääkehoitoja tehokkaampi ensiavussa, kun huomioidaan lisälääkityksen tarve.

Epilepsiaan on liittynyt useissa tutkimuksissa ylikuolleisuus, mitä ovat selittäneet epilepsian taustalla olevat aivosairaudet, lisääntynyt itsemurhakuolleisuus sekä epileptisten kohtausten huonoon hoitotasapainoon liittyvät äkkikuolemat. Teimme 15 sähköistä tietokantaa käsittäneen systemaattisen kirjallisuushaun PRISMA ja MOOSE -suositusten mukaisesti. Etsimme kohorttitutkimuksia, joissa epilepsiaa sairastavien kuolleisuutta on verrattu muun väestön kuolleisuuteen. Löysimme 38 sisäänottokriteerit täyttänyttä epilepsiakohorttia. Epilepsiaan liittyvä kuoleman suhteellinen riski 165 879 potilasta käsittäneessä DerSimonian-Lairdin random effects meta-analyysissä oli 3.33 (95% luottamusväli 2.83 – 3.92; Higginsin I2–statistiikka 99%). Meta-regressioanalyysissä 42% (R2) riskiarvojen vaihtelusta selittyi eroilla kohorttien ikärakenteissa. Erot tutkimusten välisissä Newcastle-Ottawa Scale- laatupisteissä eivät olleet yhteydessä riskiarvioon (RR 1.00; 0.86 – 1.16). Eniten ylikuolleisuutta oli potilailla, joilla epilepsian etiologiana oli synnynnäinen tai kehityksellinen aivovaurio (10.3, 4.03 – 26.2; I2 70%), symptomaattinen (4.73, 3.27 – 6.83; I2 95%) tai kryptogeeninen etiologia (1.75, 1.20 – 2.54; I2 58%), sekä potilailla jotka eivät saavuttaneet kohtauksettomuutta (4.69, 1.41 – 15.60; I2 97%). Idiopaattista epilepsiaa sairastavilla kuolleisuus ei ollut merkitsevästi suurentunut (1.29, 0.75 – 2.20; I2 36%) eikä myöskään niillä jotka saavuttivat remission (0.97, 0.73 – 1.30; I2 0%). Kohtaustyyppien tai epilepsiaoireyhtymien osuutta kuolleisuuteen ei ollut mahdollista selvittää meta-analyysillä. Epilepsiapotilaiden ylikuolleisuus liittyi selvimmin epilepsian taustalla osoitettavissa oleviin rakenteellisiin aivomuutoksiin ja huonoon hoitotasapainoon. Hoitotasapainon osuutta epilepsiaa sairastavien kuolleisuuteen tulisi tulevissa tutkimuksissa arvioida epilepsian etiologian suhteen ositetuissa analyyseissä, sillä aihetta on tähän mennessä arvioitu vain yhdessä tutkimuksessa. American Academy of Neurologyn luvalla opinnäytetyön suomenkielinen tiivistelmä on muokattu ja käännetty alkuperäisjulkaisusta: Epilepsy-related clinical characteristics and mortality: a systematic review and meta-analysis. (Nevalainen O ym. Neurology; 2014) Tutkielmaan liittyvä artikkeli / Article related to the thesis: Neurology. 2014 Nov 18;83(21):1968-77. doi: 10.1212/WNL.0000000000001005. Epub 2014 Oct 22

Sydänpysähdyksestä selviytyminen on harvinaista. Hoitolaitoksissa on potilaan hoidon kannalta ensiarvoista tunnistaa potilaan heikkenevä tila ennen elvytystilanteeseen ajautumista. Yleensä potilaan peruselintoimintojen häiriö on ollut havaittavissa jo useita tunteja ennen elvytystä. Medical emergency team (MET) - toiminnalla on pyritty puuttumaan potilaan heikentyneen tilan ja hoidon viiveeseen. Tays:ssa MET-toiminta käynnistyi 2008. MET-toiminnan käynnistämisen jälkeen on havaittu vuodeosastoilla tapahtuvien sydänpysähdysten vähentyminen, ja entistä useammin elvytystilanteeseen ajautunut potilas on jo valvonta –tai teho-osastolla. MET –toiminta ei kuitenkaan ole lisännyt vuodeosastoilta tehohoitoon tulevien potilaiden määrää. Tutkimuksen aineisto kerättiin 1.5. – 31.8.2012 Tays:ssa tapahtuneista MET-hälytyksistä. Tutkimuksessa selvitettiin MET-ryhmän käynnin jälkeen tehohoitoon siirtyneiden potilaiden esitietoja, annettua hoitoa sekä hoidon lopputulosta verrattuna muuhun potilasaineistoon. Merkittäviä riskitekijöitä tai selviytymistä lisääviä muuttujia ei tutkimuksessa tullut esiin, mutta huolestuttavaa oli, että jopa 10%:ssa potilaan poikkeava vitaaliarvo jäi hoitohenkilökunnalta havaitsematta. Aiempien tutkimuksien osoittamat tiedot ovat korostaneet erityisesti aikaista puuttumista. Potilaan heikentyvä vointi tulisi havaita mahdollisimman pian. Positiivisia tuloksia on saatu kehittämällä MET-hälytyksien kriteristö ns. aikaisen varoituksen pisteytysjärjestelmän (EWS) suuntaan. Hoitohenkilökunnan jatkuva aktiivinen koulutus ja osaamisen ylläpitäminen korostuvat myös jatkuvasti MET-toiminnassa.

Virtsarakon syövistä yleisin on uroteelikarsinooma, joka käsittää 92–99 % tapauksista. Suurin osa näistä on suhteellisen hyväennusteisia pinnallisia karsinoomia. Tupakointi on merkittävä altistava tekijä syövän synnylle. Rakon adenokarsinoomia on 0,5-2 % kaikista rakon syövistä. Adenokarsinoomaan sairastuu keskimäärin 46–64 ikävuoden kohdalla, miehillä riski on kaksinkertainen. Adenokarsinooma voi olla lähtöisin rakon epiteelistä tai alkiokautisesta urakuksen jäänteestä. Rakkoon voi ilmaantua adenokarsinooman metastaaseja, jolloin primaarikasvain on useimmiten suolistossa. Verivirtsaisuus on yleisin oire, joka esiintyy lähes kaikilla. Jatkotutkimuksiin kuuluu kystoskopia ja paikallisen levinneisyyden ja imusolmukemetastaasien määrittämiseksi käytetään varjoainetehosteista tietokonekuvausta tai magneettikuvausta, tarvittaessa myös kolonoskopiaa. Ultraäänitutkimus ei sovellu syövän poissulkuun. Lähes aina oireiden ilmaannuttua adenokarsinooma on levinnyt rakon lihasseinämään tai laajemmalle, pinnalliset karsinoomat ovat erittäin harvinaisia. Imusolmukemetastasointi on yleistä. Adenokarsinooman hoito on kirurginen, rakon primaareissa kasvaimissa päädytään usein kystektomiaan mutta urakuksen karsinoomissa rakon osittainen resektio vaikuttaa olevan myös vaihtoehto. Adjuvanttihoitojen tehosta on vähän tieteellisiä tutkimuksia. Myös metastasoineen syövän hoitotuloksien tutkimustieto on vähäistä ja hoitomuodot kokeellisia. Adenokarsinooman ennuste riippuu pääosin levinneisyydestä, paikallisen syövän 5-vuotisennuste on tutkimuksissa havaittu olevan 50–60 %. Tampereen yliopistollisessa sairaalassa havaittiin 15 tapausta 1990–2011. Harvinaisuutensa vuoksi hoitolinjat noudattivat pääasiassa levinneen uroteelikarsinooman hoitolinjoja.

Aikaisemmissa tutkimuksissa on osoitettu myyräkuumeen aiheuttavan akuutteja ja kroonisia muutoksia hormonitoiminnassa. Muutosten yhteyttä kliinisiin oireisiin tai rakenteellisiin poikkeavuuksiin kilpirauhasessa ei aikaisemmin ole tutkittu. Myyräkuumeen vaikutukset kilpirauhaseen -tutkimuksessa selvitettiin kliinisten oireiden ja löydösten sekä kilpirauhasen rakenteen ja toiminnan muutosten yleisyyttä myyräkuumeen vuoksi sairaalahoitoon joutuneilla potilailla taudin akuutissa vaiheessa sekä kuukauden kuluttua sairastumisesta. Lisäksi tutkittiin muutosten yhteyttä taudin vaikeusasteeseen. Tutkimuksessa huomioitiin veren hormonipitoisuuksien lisäksi myös kliiniset oireet ja löydökset, vaikutukset elämänlaatuun sekä kilpirauhasen ultraäänitutkimuksen tulokset. Tutkimukseen osallistui 22 potilasta, joilla kaikilla Puumala-virusvasta-ainetesti varmisti tuoreen myyräkuumeen diagnoosin. Yksilötasolla kilpirauhasarvoissa havaittiin muutoksia 13 (59 %) potilaalla: kahdeksalla (36 %) potilaalla oli poikkeavuutta akuuttivaiheessa ja seitsemällä (32 %) kontrollivaiheessa. Taudin vaikeusasteella oli yhteys akuuttivaiheen kilpirauhasmuutoksiin, muttei kontrollivaiheen muutoksiin. Akuutissa vaiheessa ultraäänitutkimuksen avulla määritetty kilpirauhasen tilavuus korreloi käänteisesti kontrollivaiheen plasman tyreotropiiniarvon kanssa. Poikkeavilla kilpirauhasarvoilla ei havaittu yhteyttä kliinisiin oireisiin ja löydöksiin tai elämänlaatukyselyn pisteisiin. Myyräkuume vaikuttaa akuutissa vaiheessa kilpirauhasen toimintaa, mutta pidempiaikaisia vaikutuksia ei pysty ennustamaan taudin vaikeusasteen perusteella. Jatkossa tulisi selvittää myyräkuumeen myöhäisvaikutuksia kilpirauhasen toimintaan ja rakenteeseen.

Verisuonisolujen adheesiomolekyyli 1 (VCAM-1), liukoinen Fas (sFas) ja maksasolujen kasvutekijä (HGF) yli 90-vuotiaiden kuolleisuuden ennustajina TAUSTA JA TAVOITTEET: Lisääntynyt solukuolema ja muutokset verisuonien endoteelin merkkiaineiden ja kasvutekijöiden esiintymisessä elimistössä liittyy tyypillisesti ikääntymiseen. Vascular cell adhesion molecule (VCAM-1), hepatocyte growth factor (HGF) ja soluble Fas (sFas) osallistuvat kudosten kasvun, apoptoosin ja tulehdusreaktioiden säätelyyn monissa kudoksissa. Ne on yhdistetty mm. sydän-ja verisuonisairauksiin ja maligniteetteihin. Me analysoimme VCAM-1-, HGF- ja sFas-tasojen assosiaatioita yli 90-vuotiaiden kuolleisuuteen. Tarkoituksena oli tunnistaa uusia merkkiaineita iäkkäiden kuolleisuuden ennustamiseksi. MENETELMÄT: Yhteensä 238:lta Tervaskanto 90+ tutkimukseen osallistuneelta henkilöltä määritettiin merkkiaineiden pitoisuudet plasmasta Luminex®-teknologialla. Merkkiainepitoisuusmääritykset yhdistettiin aiemmin kerättyihin tietoihin sairaushistoriasta ja kuolleisuudesta tutkimuksen nelivuotisen seuranta-ajan sisällä. Coxin suhteellisen vaaran mallia käytettiin näiden merkkiaineiden ja kuolleisuuden välisten assosiaatioiden analysoimiseksi. TULOKSET: Seuranta-aikana menehtyneiden henkilöiden VCAM-1, sFas ja HGF plasmapitoisuudet olivat suurentuneet lähtötilanteessa. Analyyseissa, joissa useita muita tunnettuja riskitekijöitä otettiin huomioon, nähtiin, että kuolleisuus oli suurempi henkilöillä, joilla VCAM-1 (HR 1.85; 95% CI, 1.12-3.05) tai HGF (HR 2.22; 95% CI, 1.33-3.71) pitoisuudet olivat tutkimuspopulaation korkeimmassa pitoisuustertiilissä, kun heitä verrattiin matalimmassa pitoisuustertiilissä oleviin henkilöihin. Henkilöillä, joilla kaikki kolme merkkiainepitoisuutta olivat korkeimmassa tertiilissä, oli suurempi kuolleisuus, kuin niillä, joilla yhdenkään merkkiaineen pitoisuus ei yltänyt korkeimpaan tertiiliin (HR 3.63; 95% CI, 1.65-7.97). PÄÄTELMÄT: Tutkittujen merkkiaineiden plasmapitoisuuksien nousu erillisenä ja yhdistelminä on yhteydessä hyvin iäkkäiden kuolleisuuteen.

Paksusuolensyöpä on yksi yleisimpiä syöpiä ja syöpäkuolleisuuden aiheuttajia. Ennuste riippuu levenneisyydestä ja näin ollen aikainen diagnostiikka olisi tärkeää. Paksusuolensyövän yleisimpiä seulontamenetelmiä ovat ulosteveritesti ja tähystykset. Tämä tutkimus on osa laajempaa tutkimushanketta, jonka tarkoituksena on tutkia ja kehittää nisäkkään hajuaistimista jäljittelevän elektronisen nenän hyödyntämistä mm. syöpien diagnostiikassa. Aiemmissa tutkimuksissa on selvinnyt, että syövällä on haihtuvien orgaanisten yhdisteiden yhdistelmään perustuva ominainen haju. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten paksusuolensyöpäpotilaat pystytään erottelemaan verrokeista virtsanäytteen hajun perusteella IMS-menetelmään perustuvan elektronisen nenän avulla. Paksusuolensyöpäpotilaiden virtsanäytteet kerättiin diagnoosin tekemisen aikaan. Tulokset analysoitiin tietokoneella MDS-menetelmällä. Tässä tutkimuksessa elektroninen nenä ei kyennyt tunnistamaan paksusuolensyöpäpotilaita verrokeista. Tulos ei ole linjassa aiempien tutkimusten lupaavien tulosten kanssa. Merkittävin virheen aiheuttaja oli kosteusvaihtelu, mille mittaussensorit ovat herkkiä. Kosteusvaihtelun vuoksi eri näytteet eivät olleet vertailukelpoisia. Myös hyvin pieni otoskoko teki satunnaisvirheestä suuren. Jatkossa mittauslaitteiston toimintavarmuutta on syytä kehittää. Elektronisen nenän käyttökelpoisuutta on syytä tutkia jatkossa isommilla aineistoilla syövän ja premalignien adenoomien tunnistamisessa sekä syövän jatkoseurannassa.

Äidin kiintyminen lapseen alkaa kehittyä pikku hiljaa äidin mielessä raskauden alkuvaiheista lähtien. Äidin kiintymyksen kehittyminen saattaa vaikeutua lapsen syntyessä sairaana tai ennenaikaisena. Sairas lapsi ei synnyttyään usein pääse äidin rinnan päälle hoitokäytäntöjen tai sairauden aiheuttaman hoidontarpeen vuoksi. Varhaisella sylikontaktilla on todettu olevan myönteinen vaikutus äidin kiintymyksen tunteen kehittymiseen. Tässä tutkimuksessa selvitettiin syntymän jälkeen tehohoitoon siirtyneiden vauvojen kohdalla äidin kiintymyksen tunteiden yhteyttä äidin ja vastasyntyneen ensikontaktin laatuun lapsen ollessa kolmen kuukauden ikäinen sekä synnytyksen jälkeisen masennuksen yhteyttä varhaisen sylikontaktin puuttumiseen ja äidin kiintymyksen tunteisiin. Aineisto kerättiin Tampereen ja Turun yliopistollisten sairaaloiden vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastoille siirtyneistä lapsista. Äidin kiintymyksen tunteita ja synnytyksen jälkeistä masennusta arvioitiin äidin täyttämien kyselylomakkeiden avulla sekä ensikontaktin toteutumista äidin ja hoitohenkilökunnan täyttämien lomakkeiden perusteella. Tutkimuksen perusteella ei löytynyt tilastollisesti merkitsevää yhteyttä synnytyssalissa toteutuneen äidin ja vastasyntyneen ensikontaktin ja äidin kiintymyksen tunteiden välillä lapsen ollessa kolmen kuukauden ikäinen. Myöskään synnytyksen jälkeisen masennuksen ja varhaisen sylikontaktin puuttumisen välillä ei löytynyt yhteyttä. Äideillä, joilla oli masennukseen viittavia oireita, esiintyi muita useammin kiintymyksen tunteen ongelmia.

GBS on yleisin vastasyntyneiden sepsiksen ja meningiitin aiheuttaja. Suurin osa infektioista voidaan ehkäistä antamalla synnytyksen aikainen mikrobilääkeprofylaksi valituille synnyttäjille synnyttäjän riskitekijöiden tai osoitetun bakteerikantajuuden perusteella. Tässä tutkimuksessa selvitimme, kuinka siirtyminen riskitekijälähtöisestä ehkäisystrategiasta viljelyseulontaan vaikutti vastasyntyneiden varhaisten Streptococcus agalactiae -sepsisten esiintyvyyteen, äitien ja lasten infektiosairastavuuteen sekä antibioottien kulutukseen. Tutkimus on kohorttitutkimus, jossa materiaalina olivat kaikki TAYS:ssa vuosina 2010–2011 sekä 2012–2013 synnyttäneet. Vastasyntyneiden varhaiset GBS -infektiot ja äitien ja lasten infektiodiagnoosit etsittiin Oberon- ja iPana -potilastietojärjestelmistä. Laboratorion tietojärjestelmistä selvitettiin seulontanäytteiden määrät, GBS -positiivisten äitien osuus sekä vastasyntyneiden GBS-positiiviset veriviljelyt. Profylaksin toteutumista arvioitiin synnytyssalin ja synnyttämättömien osaston G-penisilliinin kulutuksen avulla. Tutkimusaikana vastasyntyneillä todettujen varhaisten GBS-infektioiden taudinkuva ja hoitotulos sekä äitien riskitekijät selvitettiin potilastiedoista. Varhaisia GBS-infektiotapauksia oli vuosina 2010–2011 kahdeksan ja vuosina 2012–2013 yksi. Varhaisen GBS-infektion esiintyvyys riskitekijälähtöisen ehkäisystrategian aikana oli 0,76 tuhatta elävänä syntynyttä lasta kohti, ja viljelyseulontaan siirtymisen jälkeen se pieneni tasolle 0,09/1000 (RR 8,3, 95 %:n LV 1,0–50). G-penisilliinin kulutuksen kasvun sivuilmiönä äitien infektiosairastavuus väheni. Viljelyseulonta vaikuttaa olevan tehokkaampi kuin riskitekijälähtöinen ehkäisystrategia varhaisen GBS-infektion ehkäisyssä, joskin lisätutkimuksia tarvitaan. Seulontapohjaiseen ehkäisystrategiaan siirtyminen näyttää onnistuvan nopeasti. Julkaistu Suomen Lääkärilehdessä 24.10.2014, numerossa 43

Psykoosi on psykiatrinen käsite, joka määritellään toisistaan hyvinkin poikkeavilla tavoilla eri yhteyksissä. Tieteenteoreettisen tarkastelun avulla voidaan hahmottaa tieteen viitekehyksiä, joiden perusteella käsitteen merkitys muodostuu. Lääketieteellisessä psykiatriassa psykoosi määritellään potilaan ilmentämien oireiden yhdistelmänä. Keskeisiä oireita ovat aistiharhat ja harhaluulot, jotka johtavat todellisuuden tajun häiriintymiseen. Biologisesti painottuneessa psykiatriassa psykoosia aiheuttavien sairauksien syntymekanismeja selitetään aivojen hermoyhteyksien ja välittäjäainejärjestelmien poikkeavuuksilla, joiden syntymiseen vaikuttavat perimä ja ympäristötekijät. Monitekijäisten ja erilaisilla oirekuvilla ilmenevien psykoosisairauksien yhtenäistä biologista selitysmallia ei kuitenkaan ole keksitty. Lacanilaisessa psykoanalyyttisessä teoriassa kokemuksellinen todellisuus määritellään yhteisen kielen välityksellä rakentuneeksi mielikuvaksi. Ihminen kehittyy kielellä ajattelevaksi ja tietoiseksi subjektiksi vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Yhteisen kielen omaksuminen on edellytys jaetun todellisuuden kuvan muodostamiselle, ja psykoottisella subjektilla se ei ole toteutunut. Psykoosin toteamisessa olennaista on havainnoida potilaan tapaa käyttää kieltä. Sekä lääketieteellinen psykiatria että psykoanalyysi tarjoavat hyödyllisen näkökannan psykoosiin. Biologisten selitysmallien keskeinen merkitys on lääkehoitojen kehittäminen. Lacanilainen psykoanalyysi avaa kielen ja vuorovaikutuksen merkitystä psykoosissa ja mahdollistaa puheen välityksellä tapahtuvan hoidon. Näkökantojen yhdistäminen antaa parhaan tiedollisen pohjan niin teoreettiselle ymmärrykselle kuin käytännön hoidon toteutukselle.

Syväaivostimulaatio (deep brain stimulation, DBS) on jatkuvasti kehittyvä neurokirurginen hoitomuoto, joka on osoittautunut tehokkaaksi ainakin liikehäiriöiden, epilepsian, masennuksen ja pakko-oireisen häiriön hoidossa. Korkeataajuinen sähkövirta aiheuttaa stimuloitavalle aivoalueelle palautuvan toimintahäiriön. Tutkimuksen tarkoituksena oli valottaa talamuksen etumaisten tumakkeiden (anterior nuclei of thalamus, ANT) DBS-hoidon vaikutusta toiminnanohjaukseen ja tunteiden ja tarkkaavaisuuden vuorovaikutukseen. Koehenkilöinä oli 12 epilepsiapotilasta, joilla on syväaivostimulaattori talamuksen etumaisten tumakkeiden alueelle. Tutkimusasetelmana käytettiin tietokonepohjaista Go-NoGo tyyppistä reaktioaikatestiä, johon oli liitettynä tehtävään liittymättömiä tunnepitoisia häiriöärsykkeitä. Koeasetelmassa mitattiin koehenkilöiden keskimääräinen reaktioaika ja erityyppisten virheiden määrät eri tilanteissa (stimulaatio päällä tai pois, tunnepitoinen tai neutraali ärsyke, stimulaatio ANT:ssa tai kontrollisijainnissa). Sekä DBS-stimulaatio että tunnepitoinen ärsyke hidastivat koehenkilöiden reaktioaikoja. Tunnepitoinen ärsyke hidasti reaktioaikoja vain silloin, kun stimulaattori oli päällä. ANT:n stimulaatio lisäsi vasteenestovirheiden määrää. ANT-DBS aiheuttaa lisääntynyttä tunnereaktiivisuutta mahdollisesti haittaamalla etuotsalohkojen top-down kontrollia, jolloin tunnepitoisen ärsykkeen aiheuttaman bottom-up signaalin merkitys lisääntyy. ANT:sta on ratayhteyksiä etumaiseen pihtipoimuun, joka taas on mukana vasteenestotoiminnoissa. Tämä saattaa selittää ANT-DBS:n vasteenestotoimintoja häiritsevän vaikutuksen.

Epilepsian haitat ja rajoitukset ulottuvat toimintakykyyn kokonaisvaltaisesti. Vaikeahoitoista epilepsiaa sairastavien keskuudessa kielteiset vaikutukset ovat entisestään korostuneet ja sairauteen liittyy huomattavasti kohonnut tapaturma- ja äkkikuolemariski. Asianmukaisella, ajoissa aloitetulla lääkehoidolla voidaan ehkäistä lääkeresistenttiä epilepsiaa. Masennustila on merkittävä kansanterveydellinen ongelma ja sen 12 kuukauden esiintyvyydeksi on raportoitu 6,8 %. Perusterveydenhuollon potilaista noin yhdellä kymmenestä arvioidaan olevan kliinisesti merkittävä masennus. Epilepsian ja masennuksen taustalla on yhteisiä patogeenimekanismeja. Epilepsian ja neuropsykiatristen oireiden suhde on kaksisuuntainen. Psykiatristen oireiden ja häiriöiden esiintyvyys on yliedustettuna epileptikoiden keskuudessa. Ohimo- ja otsalohkoepilepsiassa on havaittu muita epilepsioita korkeampi riski psyykkisiin oireisiin. Toisaalta psykiatrisesti oireilevien riski sairastua epilepsiaan on moninkertainen. Psykiatrisista häiriöistä yleisin on masennus. Epilepsia myötävaikuttaa kliinisesti merkittävän masennuksen puhkeamisessa. Se heikentää merkittävästi epileptikoiden elämänlaatua, kohottaa kohtausaktiivisuutta ja lisää terveyspalvelujen käyttöä. Ongelmaan kytkeytyy myös masennuksen alidiagnosointi ja puutteellinen hoito. Vaikeahoitoista epilepsiaa sairastavilla potilailla on mahdollisesti yli 50% elinikäinen prevalenssi depressiolle. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on kuvata ja tutkia assosiaatioyhteyden voimakkuutta epilepsian ja masennustilan välillä. Asiaa arvioidaan aiheesta julkaistujen tutkimusten ja kirjallisuuden avulla.

Sytokromi c oxidaasin vajaatoiminnan komplementaatio siirtogeenisen AOX-entsyymin avulla Mitokondriot ovat soluorganelleja, joilla on useita elintärkeitä tehtäviä. Näistä tärkeimpänä voidaan pitää solujen tarvitseman energian (ATP) tuottoa oksidatiivisen fosforylaation eli soluhengityksen avulla. Mitokondriosairauksiksi kutsutaan suurta joukkoa erilaisia perinnöllisiä sairauksia, joissa mitokondrioiden toiminta on häiriintynyt. Solujen energia-aineenvaihdunnan häiriintyminen johtaa oireisiin erityisesti runsaasti ATP:a tarvitsevissa kudoksissa, kuten lihaksissa, sydämessä, aivoissa, ja maksassa. Vakavimmillaan oireet voivat puhjeta heti syntymän jälkeen, johtaen varhaiseen kuolemaan, kun taas toisissa sairauksissa oireet voivat ilmetä vasta aikuisiällä. Mitokondriosairauksien kliininen kuva on hyvin monimuotoinen, eikä parantavaa hoitoa ole toistaiseksi olemassa. Harvinaisten perinnöllisten sairauksien lisäksi mitokondrioiden toimintahäiriöitä pidetään nykyisin monien ikääntymiseen liittyvien rappeumasairauksien sekä muiden yleisten sairauksien patogeneesin yhtenä osatekijänä. Sytokromi c oksidaasi (COX) on mitokondriaalisen hengitysketjun neljäs kompleksi, jonka tehtävänä on siirtää ravintoaineiden hapetuksessa muodostuneet, hengitysketjuun kuljetetut elektronit hapelle. Samalla COX-entsyymin toiminta edistää ATP:n tuottoon tarvittavan elektrokemiallisen gradientin muodostumista. COX on useasta alayksiköstä koostuva proteiinikompleksi. Näitä alayksikköjä koodaavat geenit sijaitsevat osin mitokondrion omassa perimäaineksessa (mtDNA) ja osin tuman DNA:ssa. COX:n vajaatoiminta on yksi yleisimmistä ja oireiltaan vakavimmista mitokondriotautien muodoista. Se voi aiheutua geenivirheestä missä tahansa kompleksin alayksikköä tai sen biosynteesiin tarvittavaa tekijää koodaavassa geenissä. Tässä työssä käytettiin malliorganismina banaanikärpästä (Drosophila melanogaster), jossa COX:n vajaatoiminta saatiin aikaan mm. hiljentämällä COX:n toimintaan vaikuttavia geenejä RNA-inteferenssin avulla. Useilla alemmilla eukaryooteilla, kuten myös joillain eläinlajeilla, on vaihtoehtoinen, ATP:a tuottamaton mitokondriaalinen hengitysketju. Nisäkkäiden ja muiden kehittyneempien eliöiden perimästä vaihtoehtoisen hengitysketjun entsyymejä koodaavat geenit ovat kuitenkin evoluution myötä hävinneet. Näihin vaihtoehtoisiin entsyymeihin kuuluva AOX (alternative oxidase) siirtää elektroneja hapelle ohittaen kompleksit III ja IV niiden ollessa viallisia tai inhiboituja. Muodostamalla vaihtoehtoisen reitin elektronien siirrolle AOX:n toiminta mahdollistaa hengitysketjun sekä siihen linkittyvien aineenvaihduntareittien toiminnan ja korjaa ketjun hapetus-pelkistys tasapainoa ehkäisten siten haitallisten vapaiden happiradikaalien tuottoa. Väitöskirjatyöni tarkoituksena oli tutkia siirtogeenisen AOX:n kykyä toimia molekyylitason ohitusreittinä COX:n toimintahäiriöissä ja korjata entsyymin vajaatoiminnasta johtuvia oireita. Työssä tuotettiin siirtogeeninen kärpäsmalli, joka ilmentääCiona intestinalis -vaippaeläimeltä peräisin olevaa AOX-geeniä. AOX:n ekspression ei todettu vaikuttavan haitallisesti kärpäsen kehitykseen tai fysiologiaan. Sen sijaan siirtogeeniset kärpäset olivat resistenttejä hengitysketjun salpaajille, kuten syanidille. Kärpäsen COX-entsyymiin tarvittavien geenien hiljentämisen vaikutuksia tutkittiin kärpäsen eri kehitysvaiheissa sekä koko kärpäsessä että sen yksittäisissä kudoksissa, lihaksessa ja hermostossa. Ekspressoimalla AOX:a kärpäsissä, joiden COX-aktiivisuus on alentunut, voitiin osoittaa AOX:n kyky kompensoida laajasti COX:n vajaatoiminnan aiheuttamia oireita. AOX:n ekspressio mahdollisti muutoin letaalista COX:n vajaatoiminnasta kärsivien kärpästen kehittymisen ja paransi niiden patologista ilmiasua merkittävästi antaen viitteitä AOX:n potentiaalista tulevaisuuden terapeuttisena strategiana COX:n toimintahäiriöön liittyvien sairauksien hoidossa. Dysfunction of mitochondrial oxidative phosphorylation (OXPHOS) underlies a large number of human diseases with highly variable phenotypic presentations. Although progress has been made in elucidating the molecular pathogenesis of mitochondrial disorders, there are no effective ways to cure these often devastating diseases. Cytochrome c oxidase (COX, complex IV) deficiency is among the most common and most severe forms of mitochondrial OXPHOS dysfunction. It can be caused by defects in either mtDNA-encoded or nuclear-encoded subunits of the enzyme, or the large number of nuclear-encoded factors required for its biosynthesis and assembly. The alternative oxidase (AOX), present in many lower eukaryotes, provides a bypass of complexes III and IV of the mitochondrial respiratory chain under conditions of respiratory stress or overload. AOX has also been found in several animal phyla, but is absent from vertebrates and arthropods. Activated upon over-reduction of the quinone pool, AOX transfers electrons directly from ubiquinol to molecular oxygen without concomitant proton pumping. The work presented in this thesis was aimed at investigating the potential of AOX as a molecular bypass of defective COX, by transgenic expression of the AOX gene from the Ascidican Ciona intestinalis in Drosophila melanogaster. The use of Drosophila as a model organism provides many practical advantages, including the large variety of tools readily available for manipulation of its genome. In this study, COX deficiency was produced by GAL4-dependent RNA interference (RNAi) against various structural subunits of COX and the assembly factor Surf1, as well as via a point mutation (levy1) affecting one of the structural subunits. Transgenic flies expressing AOX constitutively were created and characterised, and the effects of both conditional and constitutive expression of AOX on the COX deficient phenotypes were studied. In addition, various different GAL4 drivers, including ubiquitous, tissue-specific and inducible drivers, were utilized to drive the expression of AOX and the RNAi silencing in different tissues and stages of fly development. Finally, the ability of AOX to compensate generalized OXPHOS deficiency, resulting from defective mitochondrial translation, was assessed by studying the effects of AOX expression on the phenotype of the fly mutant, technical knockout (tko25t). AOX from Ciona intestinalis was well tolerated and enzymatically functional in Drosophila, conferring significant cyanide resistance to the flies. Expression of AOX in flies also complemented partial deficiency of COX, providing complete or substantial rescue of phenotypes produced by knockdown of nuclear-encoded structural subunits of COX, whether required for early (Cox4, Cox5a), intermediate (Cox5b, Cox6c) or late steps (Cox6b, Cox7a) of COX assembly, or the multimerization of the complex (Cox6a). It also complemented the knockdown of an essential assembly factor, Surf1, representing a Drosophila model of COX-deficient Leigh syndrome. Furthermore, AOX expression was able to overcome the developmental lethality of muscle-specific knockdown of COX, and provided partial rescue of the adult-onset neurodegenerative phenotypes resulting from neuronal knockdown of COX, or the levy1 (Cox6a) mutation. AOX was, however, unable to rescue the major phenotypic features of tko25t mutant flies with defective mitochondrial protein synthesis and a consequent functional deficiency of all four OXPHOS complexes containing mitochondrial translation products. While possible clinical applications remain a distant goal, these results suggest AOX to be a promising therapeutic strategy for the large and heterogeneous group of pathologies associated with isolated COX deficiency. In case of generalized impairment of OXPHOS, AOX expression may in turn be of limited therapeutic value.